Browsing by Subject "estetik"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 26
  • Lammi, Tom (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen tutkielmassani rakennetun ympäristön esteettistä kokemista siitä näkökulmasta, miten aika ja ajallisuus konstituoivat inhimillistä kokemusmaailmaa ja rikastavat sitä. Tutkielmani lähtökohtana on huomio, että ajan vaikutuksiin ympäristössä liittyy päällekkäisiä ja usein ristiriitaisia ulottuvuuksia. Niin negatiiviset kuin positiiviset ajan ilmentymät kuuluvat samaan kokemukselliseen ilmiömaailmaan, jossa merkityksellinen ja mielekäs ympäristökokemus mahdollistuu. Tutkielmani tarkoitus on lisätä maailmassa olemistamme koskevaa ymmärrystä käsitteellistämällä ajallisen ulottuvuuden merkityksiä rakennetun ympäristön esteettisessä kokemisessa. Teoreettinen viitekehykseni on fenomenologinen ympäristöestetiikka, jossa Martin Heideggerin analytiikkaa maailmassa olemisen rakenteesta täydentää ympäristöestetiikalle keskeinen lähtökohta kokemuksen ruumiillisuudesta. Tutkimusaineistoni muodostuu kirjallisuudesta ja omakohtaisesti koetuista tapausesimerkeistä. Patinan määrittelyn ongelma havainnollistaa ajallisuuden ilmenemiseen liittyvää ambivalenssia. Historiallisen ja käsitteellisen analyysin perusteella objektiivista eroa vaurion ja patinan välillä ei ole tehtävissä, vaan patina määrittyy tapauskohtaisesti esteettisin termein. Perinteisen patinan ja keinotekoisen patinan merkitysulottuvuuksien lisäksi valaisen ajallisuuden esteettisiä ilmenemisen muotoja patinan metaforisen merkityksen ja kehittelemäni kulttuurisen patinan käsitteen kautta. Tarkastelen patinan esteettisyyden perustaa Yuriko Saiton näkemysten kautta ja argumentoin Saitoa vastaan, että ajan vaikutusten arvostamisen ei tarvitse merkitä eri puutteellisuuden muotojen ongelmallista estetisoimista. Sen sijaan voimme ajan ansiosta arvostaa uusien ominaisuuksien ja kohteiden rikkautta. Alttiutta ajan uutta luovalle potentiaalille kuvaa ehdottamani patinasensibiliteetin käsite. Arkisen elämismaailman kontekstissa patina ja muut ajallisuuden ilmentymät tulevat esiin kokijan ja kohteen välisessä maailman muotoutumisessa. Heideggerin välinekokonaisuuden analyysin pohjalta pohdin välineen katoamista käyttökelpoisuudessaan ja väitän, että patinassa väline voi tulla esille ennen rikkoutumistaan huolehtivassa kanssakäymisessä. Yhden näkökulman ympäristön kokemisen ajalliseen ulottuvuuteen nykyajassa tuo Heideggerin objektivoivaa maailmasuhdetta kritisoiva puitteen käsite. Länsimaista ajattelua läpäisevä hallinnan taipumus näkyy ajallisuuden esteettisten ilmentymien kannalta ennen kaikkea kulttuurin näkökeskeisyydessä ja siihen kytkeytyvässä maailmasuhteen kuvallisuudessa. Puitteen esteettisenä implikaationa tarkastelen hallintaan pyrkivän subjektin vaativaa katsetta, joka heikentää ajallisuuden ilmentymien rikkautta litistämällä ajallisuuden ilmentymät hallittavaksi representaatioksi. Avoimuus ajan hallitsemattomille ilmentymille mahdollistuu kuuntelevassa katseessa, joka on yhteensopiva ehdottamani patinasensibiliteetin kanssa. Arvioin ajan vaikutusten huomioimista arkkitehtuurissa hahmottelemiani suunnitteluihanteita vasten. Ajan vaikutukset näkyvät näissä sopusuhtaisina tai ristiriitaisina ilmentyminä suhteessa suunnitteluihanteeseen. Aikaa vastustavana suunnitteluihanteena esittelen anti-patinaestetiikan käsitteen. Alvar Aallon ajattelu ja arkkitehtuuri havainnollistavat modernismissa poikkeuksellista suunnittelua, joka huomioi ajan vaikutukset rikastavalla tavalla. Ajallisuus on paitsi välttämätön rakennetekijä maailman kokemisessa, sen monet ilmentymät ympäristössä myös rikastavat kokemusmaailmaamme. Teollisen elämänmuodon uutuutta ihannoivan esteettisen preferenssin rinnalle tarvitaan uutta ymmärrystä kestävän elintavan esteettisistä muodoista, joiden osana näen ajan ilmentymien esteettisen potentiaalin ymmärtämisen. Patinasensibiliteetti ja sen kultivoiminen voivat osaltaan edesauttaa tätä kehitystä.
  • Heino, Alonzo (Helsingin yliopisto, 2019)
    Inhimillisen elämän ymmärtäminen taidon- tai taiteenkaltaiseksi on herättänyt viime vuosikymmeninä kiinnostusta useiden erilaisten ajattelijoiden ja tutkijoiden keskuudessa. Tämän myötä puhe niin sanotusta elämisen taidosta on lisääntynyt, mutta kyseisen ajatuksen perusteellisempi analyysi on jäänyt tästä huolimatta paljolti tekemättä. Tutkielmani pyrkii osaltaan paikkaamaan tätä puutetta selvittämällä, mitä filosofian tulkitseminen elämisen taidoksi tarkalleen ottaen merkitsee ja mitä tällaisen taidon tavoittelemaan hyvin elämiseen voi sisältyä. Lisäksi tarkastelen elämisen taidon ajatusta myös kriittisestä näkökulmasta ja pyrin vastaamaan esille tuomiini haasteisiin. Pohjustan tutkielmassa myös omaa tulkintaani elämisen taidosta, jonka seikkaperäisempää kehittelyä pidän potentiaalisena jatkotutkimuksen aiheena. Työni sivuaa useita filosofian perinteisiä kysymyksiä ja osa-alueita. Päällimmäiseksi nousevat kysymykset filosofian itsensä luonteesta ja tehtävästä sekä hyvästä elämästä. Tältä osin tutkielmani aihe kytkeytyy selkeästi etiikkaan. Koska puhe on kuitenkin elämisen taidosta, nousee estetiikalle keskeinen kysymys taidon (tai taiteen) luonteesta myös näkyvään asemaan tarkasteluissani. Näiden lisäksi tutkielmani koskettaa myös metafysiikkaa, sillä yksi perusajatuksistani on, että pyrkimys elää hyvin hyötyy eettistä toimintaa koskevan ajattelun ja harjoituksen ohella myös maailmaa laajemmasta perspektiivistä tarkastelevasta pohdiskelusta. Tutkielmani jakautuu kahteen pääosioon. Keskityn ensimmäisen osan alussa erilaisiin antiikin filosofian luonteesta ja tehtävästä esitettyihin tulkintoihin. Lähden liikkeelle ranskalaisen antiikintutkijan Pierre Hadot’n tunnetuksi tulleesta näkemyksestä, jonka mukaan filosofia edusti antiikin kreikkalaisille elämäntapaa ja -taitoa sekä henkistä harjoitusta. Tarkasteluni edetessä voidaan kuitenkin huomata, etteivät ajatukset filosofiasta elämäntapana, elämisen taitona tai henkisenä harjoituksena samastu ongelmitta toisiinsa. Tämän johdosta nostan Hadot’n näkemysten rinnalle John Sellarsin tulkinnan filosofiasta nimenomaan elämisen taitona, jota hän kutsuu kreikan taitoa, taidetta ja tekniikkaa merkitsevän sanan tekhne mukaisesti myös tekniseksi filosofiakäsitykseksi. Eriteltyäni teknisen filosofiakäsityksen vahvuuksia pohdin tutkielman ensimmäisen osion päätteeksi Sellarsin tulkinnan rajoituksia. Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee se, tuleeko elämisen taidon katsoa liittyvän vain yksilöllisiin tarkoitusperiin. Tässä yhteydessä argumentoin muun muassa ympäristöfilosofi Hans Jonakseen tukeutuen sen puolesta, että taidokkaan elämisen tulisi nykyajan olosuhteiden näkökulmasta pyrkiä paitsi henkilökohtaisen myös luonnon terveyden ja kukoistuksen edistämiseen. Tällaisen elämisen taidon tulkinnan pohjustaminen on tutkielmani jälkimmäisen osan keskeisenä tavoitteena. Tutkielmani toinen osio alkaa teknisen filosofiakäsityksen mielekkyyttä koskevalla arvioinnilla. Keskityn tältä osin saksalaisfilosofi Martin Heideggerin esittämään kritiikkiin, jonka mukaan päämäärähakuinen teknisyys ja metafyysinen ajattelu ovat luonteeltaan alistavia. Vastaan Heideggerin kritiikkiin hahmottelemalla hänen tulkinnastaan poikkeavaa käsitystä tarkoitushakuisen taidon ja metafyysisen ajattelun ominaisluonteista. Hyödynnän tässä yhteydessä erityisesti saksalaisen varhaisromantiikan edustajien Novaliksen ja Friedrich Schlegelin esittämiä ajatuksia. Vaikka niin yksilön kuin luonnonkin hyvinvointia tarkoitusperänään pitävän elämisen taidon tulkinnan perusteellisempi kehittely jää myöhemmän tutkimuksen aiheeksi, esitän tutkielmani päätteeksi muutamia alustavia ajatuksia aiheeseen liittyen.
  • Korte, Paula (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani tavoitteena on tarkastella appropriaation eli omimisen ilmiötä visuaalisessa taiteessa. Appropriaatio jakautuu käsitteellisesti kahteen eri tyyppiin, taiteelliseen appropriaatioon ja kulttuuriseen appropriaatioon. Taiteellinen appropriaatio on tyypillinen postmodernin taiteen strategia, jossa taiteilija käyttää joko jo olemassa olevaa taideteosta tai laajemman kulttuurin piiristä poimittua esinettä, kuvaa tai symbolia uuden teoksen materiaalina. Kulttuurinen appropriaatio puolestaan viittaa ilmiöön, jossa valtakulttuurin edusta omii aineellista tai aineetonta materiaalia vähemmistökulttuurilta. Lähestyn appropriaation tematiikkaa kolmivaiheisesti. Suoritan ensin käsitteellisen analyysin, jossa määrittelen taiteellisen appropriaation käsitteen tukeutuen Rikard Ekholmin väitöstyöhön ja kulttuurisen appropriaation James O. Youngin määritelmän pohjalta. Käsitteellisen ympäristön selventämiseksi tarkastelen myös appropriaation ilmiöön liittyviä rinnakkaisia termejä (pastissi, parafraasi, intertekstuaalisuus, sitaatti sekä väärennös). Terminologisen selvitystyön jälkeen teen historiallisen katsauksen erikseen kulttuurisen appropriaation ja taiteellisen appropriaation tiimoilta, sillä nämä kaksi ilmiötä kehittyvät suhteellisen erilaisissa historiallisissa konteksteissa. Kulttuurisen appropriaation historia ja erityisesti ilmiön problematisointi liittyvät postkolonialismiin ja alitettujen vähemmistöjen itsenäistymiseen, kun taiteellinen appropriaatio puolestaan kehittyy taidemaailman sisällä erilaisista tekijyyttä ja alkuperäisyyttä kyseenalaistavista taiteellisista liikehdinnöistä. Kulttuurisen appropriaation historian hahmottamisessa tukeudun postkolonialistiseen teoriaan ja eritoten Edward Saidin teoksiin. Taiteellisen appropriaation historia rakentuu esimerkkitaiteilijoiden (mm. Duchamp, Warhol, Sturtevant, Levine ja Koons) työskentelyn esittelyn ja syy-seurassuhteiden hahmottamisen kautta. Päätän tutkielman kahteen tapaustutkimukseen, joiden tarkoituksena on tarkastella appropriaation kahta tyyppiä käytännössä ja erityisesti suomalaisen nykytaiteen saralla. Taiteellista appropriaatiota edustaa Ismo Kajanderin työskentely ja kulttuurista appropriaatiota Jenni Hiltusen videoteos Grind (2012). Tutkielmani osoittaa, että taiteellinen appropriaatio on ensisijaisesti taiteen ja tekijyyden ontologiaa tutkiva taiteellinen strategia, kun kulttuurinen appropriaatio taas nostaa esiin valtasuhteisiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Taiteellinen appropriaatio on tänä päivänä elimellinen osa nykytaiteen käytänteitä, joissa taiteilijan kyky viitata taiteen historiaan lainaamalla elementtejä jo olemassa olevasta taiteesta ja kulttuurista laajemmin osoittaa taiteilijan vihkiytyneisyyttä omaan alaansa, sekä filosofista kiinnostusta ontologisiin kysymyksiin. Kulttuurinen appropriaatio on puolestaan noussut tihenevällä tahdilla eri polemiikkien kohteeksi, joiden taustalla on tärkeä keskustelu kulttuuristen vähemmistöjen oikeuksista. Päädyn tämän tutkielman edetessä argumentoimaan, että kulttuurisella appropriaatiolla on kuitenkin myös kulttuureja yhdistävää arvoa, jos kulttuuriseen appropriaatioon ryhtyvä valtakulttuuria edustava taiteilija toimii kohdekulttuuria kunnioittavalla tavalla, oman etuoikeutensa tunnistaen ja dialogia suosien.
  • Ilmarinen, Perttu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen arjen estetiikkaa tuomalla yhteen erilaisia siitä esitettyjä näkemyksiä. Käsittelytapa on kartoittava ja se kattaa koko arjen estetiikan alan. Tutkimuskirjallisuus koostuu alan keskeisimmistä ja eri näkökulmia erityisen ansiokkaasti havainnollistavista teksteistä. Aloitan työni käsitteen ”arki” määrittelyllä, arjen estetiikan syntyä edeltäneiden estetiikan kehityslinjojen kuvailulla ja eksplikoimalla arjen erityispiirteet estetiikan tutkimuskohteena. Esittelen objekti-, ominaisuus-, ihmis- ja arkisuuslähtöiset käsitykset arjen estetiikasta. Ne toimivat alustavana luokittelutyökaluna, jonka avulla minkä tahansa aihetta käsittelevän tekstin peruslähtökohdat ovat tunnistettavissa. Sen jälkeen siirryn käsittelemään ekspansiivista ja restriktiivistä positiota. Tämä on viime aikojen keskeisin tapa jäsentää arjen estetiikka. Ekspansiivisen position kannattajien mukaan esteettinen kokemus arjessa on luonteeltaan erottuva ja erityinen. Tällainen esteettinen kokemus ei siis merkittävästi eroa taiteiden parissa koetusta esteettisestä kokemuksesta. Restriktiivisen position kannattajat esittävät, että arjen esteettisyyttä luonnehtii tavallisuus, tuttuus ja huomaamattomuus. Tämän näkemyksen mukaan arjella on aivan omanlaisensa esteettisyys, ja ekspansiivisen kannan omaksuminen vääristää arjen esteettistä tulkintaa. Tämän luokittelevan ja teoriapainotteisen osuuden jälkeen käsittelen arjen estetiikan raja-alueille sijoittuvia ilmiöitä. Niitä ovat arjen ja taiteiden välinen vuorovaikutteisuus, toiminnallinen kauneus ja design sekä estetisoitumiseen ja kuluttajuuteen liittyvät kysymykset. Tutkielmassa päädyn siihen tulokseen, että arjen estetiikalle ei ole löydettävissä yhtä ainoaa keskusta. Arjen estetiikan moniäänisyys perustuu muun muassa siihen, että se sisältää suuren joukon erilaisia ilmiöitä, tutkimuksessa sovelletaan monipuolisesti erilaisia teoreettisia lähtökohtia perustuen sen sukulaisuuteen taide- ja ympäristöestetiikan kanssa ja arjen esteettiset arvot ilmenevät kytköksissä muiden arvoalueiden kanssa. Esitän lyhyesti millä tavalla ekspansiivisen ja restriktiivisen position välinen erimielisyys on sovitettavissa. Arjen estetiikka on tärkeä uusi estetiikan osa-alue, joka paitsi laajentaa estetiikan alaa sisällyttämällä siihen ennen kuulumattomia esteettisiä objekteja myös haastaa perinteistä käsitystä esteettisestä kokemuksesta.
  • Ala-Mononen, Salla (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassani käsittelen dialogisuutta ja sen merkitystä esteettisten luontokokemusten kannalta. Pyrin tuomaan esille ihmisten luovan toiminnan, ihmissuhteiden ja luontosuhteiden kauneuden välisiä yhteyksiä. Keskeisenä lähteenäni on Luce Irigaray ja laajennan tarkastelua Pierre Hadotin, Henry David Thoreaun ja Arnold Berleantin kirjoitusten avulla. Aloitan tutkielmani käsittelemällä Irigarayn feministisen filosofian keskeisiä kohtia, koska ne ovat perusta myös hänen dialogisuus -käsitykselleen. Irigaray kirjoittaa esimerkiksi feminiinisen universaalin luomisen tehtävästä ja jokaisen feminiinisen subjektin yksilöllisestä, oman identiteetin luomistyöstä. Tutkielmani toisessa luvussa tarkastelen puheen dialogisuutta ja erityisesti Irigarayn käsitystä siitä. Irigarayn lisäksi viittaan paitsi Hadotin myös Hans-Georg Gadamerin kirjoituksiin dialogista sekä Emmanuel Levinasin käsitykseen toiseudesta. Esille nousee dialogiselle filosofialle ominaisia piirteitä ja huomioita liittyen esimerkiksi dialogin eettiseen tehtävään sekä dialogin eksistentiaaliseen kontekstiin ja luonteeseen. Tutkielmani kolmannessa luvussa siirryn tarkastelemaan esteettisiä luontokokemuksia ja sitä, kuinka dialogisuus ilmenee niissä myös sanattomasti. Tutkin muun muassa sitä, millä tavalla luonto on välittäjä itsen ja toisen kohtaamisessa. Yhdistän ja rinnastan Irigarayn ajatuksiin dialogisuudesta Thoreaun ja Berleantin kirjoituksia esteettisistä kokemuksista luonnossa. Kuvailen filosofisen ajattelun fenomenologista virettä ja luonnon esteettisessä kohtaamisessa ilmeneviä arvokokemuksia ja vuorovaikutusta, joiden myötä subjektin itseymmärrys syventyy ja identiteetti ja elämänmotivaatio uudistuvat. Lopuksi tarkastelen luonnonkauneuden ihailua ja ihmetystä, mimesistä ja aistihavaintoa Irigarayn ja Berleantin näkemyksissä. Esille tulee heidän kriittinen suhtautumisensa totalisoivaan, perfektionistiseen, dualistiseen ja objektivoivaan ajatteluun sekä heidän aistivalle ruumiille antamansa merkitys ja arvo. Irigaray tuo esille itsetutkiskelun ja itseen palaamisen tärkeyden toisen lähestymisen ja dialogin mahdollistumisen kannalta, sekä luonnon tarjoaman paikan tälle. Irigarayn filosofian valossa totean, että suhteen muodostaminen itsen ja toisen kanssa tarvitsee tietyllä tapaa vapaata, ennalta täyttämätöntä ja määrittelemätöntä tilaa; sen avoimuutta ja aistikylläistä hiljaisuutta. Luonto on tällainen tila, joka ei ole kenenkään omaisuutta. Irigarayn filosofiassa on tarkkaavaista toiseuden lähestymisen ja suhteen muodostamisen tapojen etsintää, mikä on tärkeää paitsi itsen ja toisen ihmisen, myös luonnon esteettisessä kohtaamisessa. Yhdessä toiseutta kuuntelemaan herkistyvän dialogisuuden kanssa esteettiset luontokokemukset voivat auttaa ihmisiä arvostamaan luontoa, omaa ruumistaan ja toista ihmistä.
  • Lång, Sofia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Det är färger vi ser, och vi tar för det mesta deras närvaro för given. Genom ett fenomenologiskt närmandesätt önskar jag nyansera vår upplevelse av dem, för att därigenom nalkas seendets möjligheter i estetisk bemärkelse. Det estetiska, som med grund i ordets etymologi hänför sig till det sinnligt upplevda, innebär i förhållande till färgupplevelsen inte enbart det med synsinnet förnimda. I vårt reciproka förhållande med omgivningen är synsinnet visserligen ofta dominerande som förmedlare av information – det bearbetar kontinuerligt synintryck förmedlad via ytor och rumsliga förhållanden och gör i takt med att vi rör oss i rummet vår omgivning begriplig för oss. Hela tiden sker dock en sinnenas samverkan. Denna till bland annat det kinestetiska, taktila och till balanssinnet hänförande aspekt kan i estetiska hänseenden närmas genom samlingsbegreppet haptisk, vilket också inbegriper det att metaforiskt bli berörd. Utan direkt fysisk kontakt kan den estetiska upplevelsen av färg därigenom förmedla närhet. En sådan seendets närhet inbegriper också en emotionell aspekt. Utgångspunkten är en färgernas växelverkande natur. Färgerna ses här som uppkomna mellan den seende och det som ses, inkluderande det faktum att vi oftast ser flera, med varandra interagerande färger. Denna färgernas växelverkan utforskas i många konstverk, och i möten med dessa kommer vardagliga färgord såsom röd, blå och gul ofta till korta. För att beskriva den estetiska upplevelsens komplexitet i förhållande till färger tar jag hjälp av Arnold Berleants begrepp estetiskt engagemang och estetiskt fält som han utvecklat i bl.a Art and Engagement (1991). Jag använder mig också av atmosfär som fenomenologiskt begrepp så som det utvecklats av Gernot Böhme. På så sätt nalkas jag den genom färger uppkomna stämningsmässiga aspekten, som också inbegriper en känslomässig dimension. Emotioner som sådana närmar jag mig genom Robert C. Solomons True To Our Feelings. What Our Emotions Are Really Telling Us och genom hans närmandesätt samt genom det haptiska och atmosfäriska beskrivs därmed den emotionella dimensionen i den estetiska upplevelsen av färger. Dessa kroppsligt förnimbara aspekter av färgupplevelsen kan anses som delaktiga i ett långsamt och trevande seende, ett seende som tar sig tid och gör sig tillgängligt för det som kan ske i upplevelsen. Saara Hacklins i Divergencies of Perception. The Possibilities of Merleau-Pontian Phenomenology in Analyses of Contemporary Art (2012) och Renée van de Valls i At The Edges of Vision. A Phenomenological Aesthetics of Contemporary Spectatorship (2008) läsningar av de hos Maurice Merleau-Ponty förekommande begreppen se med och rått seende bidrar, i tillägg till de ovan nämnda närmandesätten, till ett sådant seende. Avhandlingens syfte utgörs därmed av att, med konstverk i vilka färgen utgör fokus som exempel, påvisa möjligheter för artikulerandet av ett känsligt seende i förhållande till färger. En sådan seendets känslighet framkommer i möte med konstverk genom att det i det vardagliga seendet synliga i fenomenologisk bemärkelse ger vika för det osynliga; det som det ordinära seendet inte tror att är möjligt att se.
  • Partio, Susanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen tutkielmassani Jerzy Grotowskin Laboratorioteatteria (1959-1969), sen keskeisiä piirteitä ja erityisesti siihen liittyvää näyttelijäntyön päivittäistä harjoitetta ja näyttelijäntyön perusteita avaavaa tutkimuksellista otetta.Tutkin, miten tämä teatterillinen ja tutkimuksellinen käytäntö on siirtynyt eteenpäin Pohjoismaissa kolmen teatterintekijän, ’perillisen’, Eugenio Barban, Ingemar Lindhin ja Sören Larssonin kautta. Mitkä piirteet nousevat laboratorioteattereita yhdistäviksi ja määrittäviksi piirteiksi? Miten käytäntö elää ja kehittyy erillisenä kirjoitetusta perinnöstä? Keskeiseksi perintöä siirtäväksi piirteeksi nousee elävä, kokemuksellinen yhteys Laboratorioteatterissa kehittyneeseen käytäntöön, näyttelijäntyön päivittäiseen fyysisen harjoitteeseen. Harjoite sisältää useita elementtejä: kehollisen ilmaisun kehittymisen, näyttelijäntyön perusteiden tutkimisen ja taiteellisesti kiinnostavan materiaalin etsimisen ja työstämisen taiteellisesti esitettävään muotoon. Laboratorioteattereiden pyrkimyksenä on luoda kokemuksellista, taiteelliseen työhön liittyvää näyttelijäntyön perustaa. Fyysinen harjoite on myös näyttelijäntyön ja laajemmin kehollisen ilmaisun lainalaisuuksien taiteellista tutkimusta. Perilliset ovat kehittäneet harjoitteita ja taiteellista tutkimusta eteenpäin teatteritaiteen ja teatterimaaliman marginaalissa. Käytäntöön sitoutunut pitäkäaikanen työskentely ja taiteellinen tutkimus ovat luoneet ryhmäkulttuuria ja yhteisöllisyyttä, jolla on eettinen ulottuvuus. Muita keskeisiä laboratorioteattereiden työskentelyyn ja fyysiseen harjoitteeseen liittyviä teemoja ovat kehon kognitiivinen ulottuvuus, esiekspressiivinen ilmaisuntaso, kehomieli -yhteyden vahvistaminen psykofyysisten harjoitteiden avulla, sekä harjoitteitteet itsen projektina.
  • Salokannel, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Typografiset merkit toimivat poikkeuksellisella abstraktin ja konkreettisen risteysalueella. Ne välittävät aineettomia viestejä, mutta myös sävyttävät niitä omalla olemuksellaan, jolla on historiansa ja sidoksensa fyysiseen todellisuuteen, yhä digi­taalisenakin aikana. Huomioillani typografiasta haluan tarjota syvempää ymmärrystä esteettisestä alueesta, joka vaikuttaa nyky-yhteiskunnassa elävien ihmisten arjessa jatkuvasti monina esiintyminä, mutta pääsee harvoin muiden kuin typografien erityisen tarkastelun kohteeksi. Kuten kirjaimia lukemalla voi harjaannuttaa lukutaitoa, voi kirjaintyyppejä lukemalla tehdä saman, Yuriko Saiton käsitettä lainaten, esteettiselle lukutaidolle. Aikamme ja arkemme on paitsi typografian, myös ironian täyteistä. Typografia tarjoaa ironialle erityisiä mahdollisuuksia sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Ironiasta typografiassa ei kuitenkaan löydy juuri tutkimusta. Selvitän länsimaisen typografian ja ironian historiallisia taustoja ja nostan ironian lajeista tarkasteluun retorisen/verbaalisen ironian, romanttisen/rakenteellisen ironian sekä post-ironian. Käsittelen ironiaa Linda Hutcheonin lailla intentionaalisena, myös vastaanottajan luomana ilmiönä. Analysoin mainitsemiani ironioita kolmessa typografisessa tuotoksessa: Ensimmäinen on Helsingin kaupungin vuonna 2020 Twitter-palvelussa lähettämä twiitti, johon on liitetty typografinen kuvitus. Toinen on Harry Salmenniemen kirjoittama ja Markus Pyörälän muotoilema novelli­kokoelma Uraani­lamppu ja muita novelleja (Siltala 2017). Kolmas on sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmä­hanke Apotin vuonna 2015 julkistama logo. Esitän analyyseissa tulkintoja siitä, miten typografia konkreettisena tekniikkana ja työvälineenä voi vaikuttaa ironiaan: vesittää kuluneesta vitsistä loputkin tai luoda pienin elein kirjalle moniselitteisen identiteetin. Ironia taas voi kalibroida käsitykset kokonaisesta muotoilun lajista uusiksi. Analyyseista palaan Yuriko Saiton arjen estetiikkaan ja sen tavoitteisiin paremmasta maailmasta. Saiton esteettistä lukutaitoa harjaannuttamalla sekä Linda Hutcheonin tapaan ironiaa intentionaalisesti luomalla voi nykyironian näännyttämästä todellisuudesta löytää tien eteenpäin, johdattajana ironinen digitaalisen ylevän kokemus.
  • Kärki, Jatta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani aiheena on Leon Battista Albertin (1404–1472) sääntöestetiikan piiriin kuuluva maalaustaideteoria, ja sen suhde kauneuteen. Tavoitteenani on tutkia teoriaa erityisesti kauneuden näkökulmasta. Tarkastelen myös muita Albertin maalaustaiteeseen liittyviä ajatuksia, kuten taiteen arvokkuutta ja taidon merkitystä. Primaarilähteenä on Albertin De pictura, Maalaustaiteesta (1435). Maalaustaiteesta on maalaustaiteen teorian kokonaisesitys ja käytännön opas, jonka ohjeiden avulla taiteilija pystyy toteuttamaan hyvän renessanssin ajan maalauksen. Lisäksi hyödynnän Albertia koskevia tutkimuksia. Albertin kauneuskäsitys pohjautuu renessanssin suhdejärjestelmäteorioihin, joissa painotetaan teoksen osien oikeaa suhdetta toisiinsa sekä osien suhdetta kokonaisuuteen. Onnistuneessa kokonaisuudessa toteutuu tasapaino, joka saavutetaan välttämällä liiallista tai liian vähäistä. Kauneus on Albertille harmoniaa, eli mittasuhteiltaan oikea osien muodostama kokonaisuus, concinnitas. Jokaiselle kauniille oliolle on olemassa vain yksi täydellinen kokonaisuus. Oikeiden mittasuhteiden lisäksi kauneus on sopivuutta tilanteeseen, eli kauneus on oikealla sisällöllä varustettua muodon yhtenäisyyttä. Albertille kauneus on myös tarkoituksenmukaisuutta ja sopivaa, josta hän käyttää termiä decorum. Albertin määrittelemiä kauneuden tunnusmerkkejä ei kuitenkaan tule tulkita ahtaasti. Taiteilijan tulee maalatessa toimia oman harkintansa mukaan ja taitonsa avulla toteuttaa maalaus, joka on runsas, vaihteleva ja värikäs. Kauniin maalauksen esikuva on luonnossa, mutta maalauksen ei tule olla kopio, vaan taiteilijan omaan harkintaan perustuva representaatio. Kauneus on Albertille aina olion objektiivinen ominaisuus. Kauneus on aistein havaittavaa, ja havainnolla on luonnollinen ja todellinen syynsä. Kauneus maalauksessa perustuu erityisesti onnistuneeseen kompositioon, jonka avulla maalari esittää historian. On kuitenkin huomattava, ettei Alberti poissulje subjektiivisia mielihyvän tunteita, joita kauniit asiat herättävät. Maalaus on tiettyjen ominaisuuksiensa perusteella välttämättä kaunis, ja näin ollen teoksessa oleva kauneus tuottaa katsojassa mielihyvää. Kaikissa taiteenlajeissa kauneus on Albertille keskeistä. Hänen mukaansa arvostamme yleisesti enemmän jonkin asian kauneutta kuin sen hyödyllisyyttä.
  • Suominen, Santeri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Käsittelen tässä poikkitieteellisessä tutkielmassa virtuaalitodellisuuden (VR) teknologian, käsitteistön, historian ja subjektiivisen kokemuksen aspekteja estetiikan ja erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on esitellä uusia teoreettisia näkökulmia nykyajan ja tulevaisuuden murroksessa olevan media- ja tietoteknologiaympäristön analyysiin erityisesti virtuaalitodellisuuden tiiviin kehollisuuden ja aistimellisuuden vuoksi. Ensimmäisessä luvussa keskityn virtuaalitodellisuuden käsitteellisen, diskursiivisen ja teknologisen kehityksen taustoittamiseen. Virtuaalitodellisuuden määrittely on pitkä ja monitahoinen prosessi, jossa voidaan hyödyntää teknisiä, kokemuksellisia ja diskursiivisia lähestymistapoja. Tekninen lähestymistapa keskittyy virtuaalitodellisuuden järjestelmäprosessien kuvailuun, kokemuksellinen lähestymistapa virtuaalitodellisuuden käyttäjän ominaisuuksiin ja kokemukseen ja diskursiivinen lähestymistapa suhteuttaa virtuaalitodellisuuden sitä ympäröivään sosiaalikulttuuriseen ja historialliseen ympäristöön. Nämä viitekehykset muodostavat yhdessä monipuolisen tulkintakentän virtuaalitodellisuuden teknologian analyysia varten. Luvun päättää virtuaalitodellisuuslaitteiston ominaisuuksien ja toiminnan esittely. Laitteisto on ensimmäinen kolmesta esittelemästäni virtuaalitodellisuuskokemuksen osasta. Tutkielman toisessa luvussa hyödynnän virtuaalitodellisuuden määritelmiä tietotekniikan ja viestinnän näkökulmasta, päälähteinäni William R. Shermanin & Alan B. Craigin teos Understanding Virtual Reality; Interface, application and design, sekä Steven M. LaVallen teos Virtual Reality. Sovellan käsitteitä, kuten immersiota, telepresenssiä ja interaktiivisuutta ja tarkastelen virtuaalimaailmojen ominaisuuksia, materiaalisuutta, tulkintaa ja sisältötyyppejä estetiikan näkökulmasta. Erityisesti immersio ja esteettinen sitoutuminen ovat antoisia näkökulmia virtuaalitodellisuuden kokemuksen ja virtuaalimaailman interaktiivisuuden arvioimisessa. Virtuaalimaailma on toinen kolmesta virtuaalitodellisuuskokemuksen osasta. Tutkielman kolmas luku alkaa katsauksella Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaan ja hänen ajattelussaan esiintyviin teemoihin ja käsitteisiin. Fenomenologinen reduktio ja luonnollisen asenteen kiertäminen ovat Merleau-Pontylle tärkeitä välineitä filosofisen ihmettelyn ylläpitämiseksi, mikä mahdollistaa ilmiöiden avautumisen sellaisena kuin ne ovat. Maailmassa toimiva ja siten maailmaan sitoutuva ruumis on Merleau-Pontylle ihimisen kokemuksen ja tiedon alkuperä, joka omassa materiaalisuudessaan ja omintakeisuudessaan mahdollistaa lajityypillisen ja yksilöllisen havaitsemisen. Sen lisäksi esittelen luvussa havaitsemisen, näkemisen, maalaamisen ja lihan käsitteet. Kolmas luku esittelee Merleau-Pontyn filosofian pohjalta myös virtuaalitodellisuuskokemuksen kolmannen välttämättömän osan, virtuaalisubjektin, joka koostuu sekä ruumiillisesta toimijasta että hänen yksilöllisestä suhteestaan virtuaalimaailmaan ja virtuaalitodellisuuslaitteistoon. Virtuaalitodellisuuskokemuksen fenomenologinen analyysi perustuu yksittäisen virtuaalisubjektin omakohtaiseen perspektiiviin ja aktiiviseen osallistumiseen. Koska virtuaalitodellisuuden avulla voidaan tutkia lähes mitä vain tuottaen tapahtumasta uskottava ensimmäisen persoonan kokemus, on virtuaalitodellisuudessa synnytetyn tiedon ja fyysisen maailman välinen suhde hyvin antoisa tapauskohtainen fenomenologinen tutkimuskohde. Merleau-Pontyn fenomenologinen metodi toimii myös virtuaalitodellisuudessa, mutta ihmettelevän asenteen tuottama kokemus täytyy suhteuttaa virtuaalimaailman symboliseen sisältöön. Aktiivisen kokijan perspektiivi on ainoa mahdollinen tapa virtuaalitodellisuuden avautumiseen sellaisena kuin se on, sillä virtuaalitodellisuus määritelmällisesti syntyy virtuaalimaailman, laitteiston ja subjektin aistimaailman ja kehon vuorovaikutuksesta. Subjektin kokemuksella on virtuaalitodellisuudessa paljon valtaa määrittelyn suhteen ja esimerkiksi tekijyyden ja tulkinnan kysymykset sovelluksen luojan ja sen käyttäjän välillä ovat siksi monimutkaisempia kuin monen muun taiteen lajin parissa. Virtuaalitodellisuuden yhtäaikainen keinotekoisuus ja aistimellinen vakuuttavuus muodostavat haastavan tulkintakentän tulevaisuudessa, jossa mediasisältöjen valta yhteisöjen todellisuuskäsityksen muotoutumisessa kasvaa entisestään.
  • Airio, Varpu; Rantamäki, Jonna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassamme tarkastelemme, miksi miehet vierailevat taidemuseoissa vähemmän kuin naiset. Tapausesimerkkinämme on Nykytaiteen museo Kiasma ja lähtökohtanamme kansallisten kävijätutkimusten osoittama kävijöiden huomattava naisenemmistö. Lähteinä käytämme Kiasman ja muiden museoiden kävijätutkimuksia sekä ei-kävijyystutkimuksia, Kiasman henkilökunnan haastatteluja sekä erilaisia tilastollisia julkaisuja kulttuuriosallistumisesta ja vapaa-ajan sekä median käytöstä. Tutkielma hyödyntää sosiologi Pierre Bourdieun käsitteitä “kenttä”, “habitus”, “maku” ja “kulttuuripääoma”, jotka pyrimme yhdistämään sukupuolinäkökulmaan. Bourdieun teoriaa soveltaen argumentoimme, että taidemuseokentällä mieheksi identifioituvat yksilöt voivat olla asemassa, jossa museovierailu ei edes tule potentiaalisen mieskävijän mieleen. Nämä rakenteet voivat periytyä miessukupolvelta toiselle, jos työtä asenteiden muuttamiseksi ei tehdä. Kansallisgallerian strategian mukaan Kiasma sitoutuu olemaan “kaikkien taidemuseo”. Tutkielmastamme ilmenee, että tavoitteen toteuttamiseksi museon ei-kävijät pitäisi tunnistaa paremmin, ja museosta tulisi tehdä heille houkuttelevampi vierailukohde esimerkiksi markkinoinnin keinoin. Argumentoimme, että tasapuolisempi sukupuolijakauma taidemuseoiden kävijöissä rakentaisi myös vuorovaikutuksellisempaa yhteiskuntaa. Uudistuakseen sukupuolittunut yhteiskunta voi tarvita sukupuolen huomioivia työkaluja. Helsingin taidemuseokentällä sukupuolisegregaatio vaikuttaa olevan tabu. Miesten osallistamista ei nähdä luontevana osana saavutettavuus-työskentelyä. Jos miehet tuntisivat museoiden tarjonnan paremmin, he myös vierailisivat museoissa useammin. Erilaisille asiakasryhmille toimivat herätteinä erilaiset viestit. Maun, kiinnostuksen kohteiden ja mediankäytön sukupuolittuneisuus voidaan ottaa huomioon, kun mietitään missä mediassa ja millaisella viestillä pyritään luomaan miehille heräte käydä museossa.
  • Tyrväinen, Helena (2009)
    The article discusses the different standpoint that three Finnish composers Leevi Madetoja, Väinö Raitio and Uuno Klami held in respect of the current of ideas in the early 20th-century French music world as regarded classicism and the modernist endeavours which crossed it. Instead of universalist classification, a context-based examination is proposed
  • Koskinen, Anna-Liisa (Helsingin yliopisto, 2019)
    ”Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena” on tutkielma tatuointien yhteydestä taiteeseen ja estetiikkaan. Se sisältää kaksi eri lähestymiskulmaa tatuointeihin: miten tatuoinnit sijoittuvat taiteen kentälle ja miksi ihmiset ottavat tatuointeja. Tutkielma perustuu pääsääntöisesti ulkomaalaiseen kirjallisuuteen. Suomessa tatuoinneista on vähän tieteellisiä julkaisuja, samoin estetiikan alalla tatuoinneista ei ole erityisemmin mainintoja. Tuon tutkielmassa esille myös omaa kokemustani tatuointien ottamisesta sekä tatuointikulttuurista. Tutkielma rajoittuu käsittelemään länsimaalaista tatuointikulttuuria eikä käsittele iholla väliaikaisesti olevia tatuointeja kuten henna- tai kosmeettisia tatuointeja. Tutkielma jakautuu kolmeen lukuun. Luku 1 esittelee tiiviisti tatuointien historiaa maailmalla ja Suomessa. Lisäksi luvussa valotetaan lyhyesti nykyaikaisten tatuointien tekotavat, hoitaminen ja mahdollinen poistaminen. Luvussa 2 vertaillaan nykyajan tatuointeja ja tatuointikulttuuria taideperinteeseen. Tässä luvussa pohditaan muun muassa, millainen tatuointikuvien tyyli on verrattuna perinteisiin taidemuotoihin ja millä tavalla iho tekee tatuoinnista teoksena erikoisen. Tässä luvussa esitellään muita taidemuotoja, jotka ovat saaneet tatuointien tavoin taiteen aseman vasta modernina aikana: graffiti- ja kehotaide. Käsittelyssä ovat myös tatuointikulttuuriin liittyvät tatuointimessut- ja kilpailut. Luvussa 3 käsitellään tatuointien ottamiseen liittyviä psykologisia puolia: miksi tatuointeja otetaan, mikä niiden merkitys on yksilölle ja miten merkitys muuttuu ajan myötä. Kuten iho muuttuu, myös tulkinta omista tatuoinneista muuttuu ajan myötä. Näiden lisäksi luvussa käsitellään individualistista kulttuuria, tatuointeihin liittyvää symboliikkaa ja muistoja, tatuointeja ei-toivottujen jälkien peittäjinä sekä yksilöä tatuoinnin kantajana. Tatuoinnit lainaavat perinteisiltä taidemuodoilta ja luovat omaa kulttuuriaan. Ne myös haastavat meidät pohtimaan, mitä taide on. Tatuointi on teos, jota voidaan tarkastella kuvana, mutta siihen on otettava mukaan teoksen kantaja eli ihminen. Niin graffiteilla, kehotaiteella kuin tatuoinneilla on pitkä historia ja kaikkia on varjostanut rikollisuus ja laittomuus. Ihmiselle tatuointi on keino tarkastella itseään, muistojaan ja merkittäviksi kokemiaan asioitaan eri aikoina. Tatuoinneilla halutaan kertoa omasta itsestään, mutta samalla tatuoitu henkilö kuuluu laajempaan yhteisöön. Tatuoinnit tarjoavat estetiikalle paljon tutkimusaiheita.
  • Jokinen, Petri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani aiheena on elokuvan neo-noir (eli uusnoir) lajityypin käsittely postmodernia aikakautta koskevan akateemisen keskustelun kautta. Ensisijainen teoreettinen lähtökohtani on marxilaisen kulttuurikriitikko Fredric Jamesonin historiallinen postmodernismin teoria, jossa ilmenee katkos modernin ja postmodernin aikakauden välillä. Hyödynnän työssäni myös postmodernia yhteiskuntaa käsittelevää sosiologista kirjallisuutta ja niin sanotun jälkistrukturalismin ajatteluperinnettä. Keskeinen päätelmä työssäni on se, että neo-noir syntyy 1960-luvun lopulla vahvasti jälkimodernistisena lajityyppinä ja saa lopullisen muotonsa 1980-luvun alkuun tultaessa siirtyessään täyden postmodernismin vaiheeseen. 1970-luvun neo-noiria leimaa yleisesti tietynlainen realistinen esitystapa. Se pyrkii arvioimaan noir-lajityypin olemusta uudelleen tässä muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. Olen kutsunut sitä luonteeltaan revisionistiseksi, sillä se sisältää itsetietoisen asenteen omaa lajityyppiään kohtaan. Film noir kuuluu lajityyppinä moderniin aikakauteen ja neo-noir postmoderniin aikakauteen. Neo-noirissa tilan elokuvallinen esittäminen on keskeisessä osassa. Käsittelen tilaa ennen kaikkea Los Angelesin elokuvallisen representaation kautta. Työssä päädytään lopulta kuvan itsensä historiaan, sillä representaation järjestelmä ei ole nykyisin enää vain väline, vaan se itse nousee nyt etualalle. Työni tarkoituksena on lopulta kuvata postmodernia aikakautta siten kuin se ilmenee neo-noir-elokuvien kautta. Tässä keskeiseksi nousee todellisuuden ja sen esityksen monimutkainen suhde. Johtopäätöksenä on, että neo-noir on elokuvan postmoderni lajityyppi, joka on vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Siinä keskeistä on tilan elokuvallinen esittäminen ja jonkinlaisen kriittisen position konstruointi. Se pyrkii esittämään oman aikamme olemuksen tilallisen allegorian muodossa. Marxilaisessa perinteessä historiallisen tulkinnan yhteys kapitalistisen järjestelmän alarakenteeseen on tärkeää, ja myös tässä työssä asioiden ja ilmiöiden syvällisin taso palautuu siihen.
  • Koivula, Markus (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä Tutkielmani pääkysymys on: Ovatko videopelit taidetta? Yksinkertaisen myöntävän tai kieltävän vastauksen sijaan pyrin tarkastelemaan ja pohtimaan kysymystä eri näkökulmista. Metodinani on pääasiassa kirjallisuuskatsaus. Aluksi pyrin määrittelemään taiteen käsitteen tekemällä yhteenvedon siitä, mitä estetiikankirjallisuudessa ja tiedeartikkeleissa on viime vuosikymmeninä kirjoitettu taiteenmäärittelemisestä. Päädyn siihen, että kaksi keskeisintä taiteen määrittelyn tapaa ovat nykyaikana olleet institutionaalinen taidemääritelmä ja esteettinen taidemääritelmä, jotka toimivat kahden ensimmäisen luvun teoriataustana. Analysoin videopelien ja institutionaalisen määritelmän suhdetta ja tuloksena on, että näkemys videopeleistä taiteena on vain osittain yhteensovitettavissa institutionaalisen määritelmän kanssa. Luvussa 3 analysoin videopelien ja esteettisen taidemääritelmän suhdetta syvemmin. Tarkastelen esteettiseen taidemääritelmään liittyvää esteettisen kokemuksen teoriaa, sekä sen perinteistä versiota että uudempaa pragmatismin filosofiaan perustuvaa versiota ja pohdin voivatko videopelit tarjota yleisölleen esteettisen kokemuksen. Vastaus on pragmatismin tapauksessa myöntävä. Perinteisen esteettisen kokemuksen osalta sen sijaan argumentteja löytyy sekä puolesta että vastaan. Luvussa 4 otan käsiteltäväksi videopelien pelimäisyyden ja leikkimäisyyden. Taidetta sen sijaan pidetään usein arvokkaan vakavahenkisenä toimintana, joten tutkin tarkoittaako tämä sitä, että videopelit on suljettava taiteen käsitteen ulkopuolelle? Tukeudun tarkastelussa Friedrich Schillerin, Johann Huizingan ja Hans-Georg Gadamerin teorioihin taiteen läheisistä yhteyksistä peliin ja leikkiin. Näin osoitan, että ainakaan nämä ajattelijat eivät ole pitäneet peliä ja leikkiä taiteelle millään tavalla vieraana tai vastakkaisena. Luvussa 5 kyseenalaistan populaarikulttuurin ja taiteen välisen rajanvedon ja pyrin osoittamaan sen muuttuvaksi ja osittain keinotekoiseksi. Yksi pääargumenteista videopelien taiteen asemaa vastaan on epäilemättä se, että videopelit helposti luetaan pikemminkin populaarikulttuuriin kuin taiteeseen kuuluvaksi. Metodina tässä luvussa on tutustuminen eri taiteenlajien historiaan ja sitä kautta tavoitteena on osoittaa populaarikulttuurin ja taiteen rajan häilyvyys ja liikkuvuus. Monien taiteenlajien arvostus on aikojen kuluessa vaihdellut hyvin paljonkin taidelajin kehittyessä ja taidemaailman virtausten muuttuessa. Loppupäätelmänä on se, että vaikka videopelejä ei vielä toistaiseksi kovin yleisesti pidettäisikään taiteena, tilanne voi tulevaisuudessa hyvinkin muuttua yhä vielä melko nuoren pelialan kehittyessä.
  • Hannula, Simo-Pekka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus tarkastelee taiteenfilosofiaan liittyviä teemoja piirtämisen, piirtäjän ja taiteen tekemisen näkökulmasta. Tutkimuksessa käytetään apuna piirtämisen eri osa-alueita kuvaavia malleja, pelkistyksiä, joiden kautta eri aihepiirejä tarkastellaan. Tutkimus kysyy: Voidaanko piirtämisprosessiin liittyvät oleelliset asiat erotella järkevästi toisistaan, ja tehdä näistä osa-alueista yksinkertaiset piirtäen toteutettavat pelkistykset, joita voidaan soveltaa erilaisten kysymysten tarkasteluun, ja onko pelkistysmallien käyttö tähän tarkoitukseen mielekästä? Piirtämisen osa-alueet on jaettu ja nimetty toisto-, työstö-, sommittelu- ja ääriviivapelkistyksiksi. Lisäksi sommittelun ajatusta selventämässä mukana on esineillä toteutettava kollaasipelkistys. Tavoitteena on, että mallit ovat yksinkertaisia ja helposti kenen tahansa itse kokeiltavissa, ja että mallit avaavat näkökulmia piirroksen luomisprosessiin. Tässä suhteessa tutkimus on perusteltu, sillä yleisesti estetiikan tutkimuksia dominoi katsojan näkökulma. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii John Dewey pragmatismi, joka huomio taiteen tekemisen näkökulman teoriassaan. Deweyn ajatuksiin, malleihin, omaan kokemukseeni taidegraafikkona, museoiden teoskuviin ja lähdekirjallisuuteen tukeutuen tutkimuksessa tarkastellaan luovuutta, tyyliin ja kategorioiden muodostumista, taideteoksen tulkintaa, kauneutta, taiteen suhdetta tunteisiin ja tietoon sekä väärentämistä. Aihe-alueista tärkein on luovuus, koska se liittyy työskentelyn, piirtämisen kautta myös kaikkiin muihin käsiteltäviin teemoihin. Mallit soveltuvat hyvin tyylin hienojakoisuuden ja kategorioiden muodostumisen tulkinnallisuuden pohtimiseen ja auttavat ymmärtämään työskentelyn luovuutta, jonka läsnäoloa tai puuttumista ei voi päätellä valmiista teoksesta. Työskentelyn näkökulmasta tieto liittyy piirtäjän omaan oppimiseen ja kauneus teoksen valmistumiseen taiteilijan haluamalla tavalla. Asioita jää myös selittämättä, koska pelkkää piirtämissuoritusta kuvaavat mallit eivät huomioi luovan prosessin suunnitteluvaihetta, teoksen mitä tahansa aihetta tai taiteilijan mielensisäistä maailmaa. Tältä osin mallien käyttö aihepiirien tarkastelussa jää puutteellisiksi. Mallit tuovat kuitenkin pohdintoihin järjestelmällisyyttä ja ne auttavat ymmärtämään ennen kaikkea piirtämistä ja piirtämistapahtuman aikaista luovuutta.
  • Niskanen, Reeta (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pohdin tässä tutkielmassa, voivatko kauhukirjat olla pelottavia ja minkälaista kirjojen herättämä pelko on. Tarkastelen kauhufiktioon liittyviä filosofisia kysymyksiä, kuten miksi ihmiset pitävät pelottavista tarinoista, herättääkö kauhufiktio oikeaa pelkoa ja mitä kauhukirjan lukija tai kauhuelokuvan katsoja tarkalleen ottaen pelkää. Käytän pohdintojeni taustalla muun muassa Kendall L. Waltonin, Alex Neillin, Noël Carrollin ja Berys Gautin kirjoituksia. Analysoin Mia Vänskän ja Marko Hautalan kauhuromaaneja ja pohdin, millä tavalla ne pyrkivät herättämään lukijassa pelkoa. Tarkastelemani romaanit ovat Vänskän Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura sekä Hautalan Kuokkamummo, Kuiskaava tyttö ja Leväluhta. Näytän että kyseisten romaanien hirviöt liittyvät usein hulluuden pelkoon ja että Vänskä ja Hautala välttelevät yksityiskohtaisen väkivallan kuvaamista. Lisäksi tarkastelen romaanien kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja sekä Vänskän ja Hautalan tapaa hyödyntää pimeän pelkoa. Tutkielmassa käy ilmi, että kauhukirjat voivat pelottaa kahdella eri tavalla. Lukukokemuksen aikana lukija voi pelätä henkilöhahmojen puolesta, ja tämän pelon voimakkuuteen vaikuttaa lähinnä se, miten hyvin tarina on kirjoitettu. Myöhemmin, esimerkiksi kirjan lukemista seuraavana yönä, lukija saattaa pelätä, että jonkin romaanissa esiintyneen kauhistuttavan asian tosielämän vastine uhkaa häntä itseään. Tällainen pelko saattaa kasvaa todella voimakkaaksi, jos lukija on sopivassa ympäristössä, kuten yksin kotona pimeän aikaan. Lukija voi siis osittain vaikuttaa itse siihen, miten paljon kirja häntä pelottaa.
  • Kinnunen, Joel (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.
  • Kullström, Niklas (Helsingin yliopisto, 2020)
    My thesis is about photography and its aesthetics in a world of digitized culture. The main hypothesis is that there is an ongoing and fundamental change in the way photographs and images are being produced, distributed and consumed in society, resulting in a new kind of aesthetics, that did not previously exist in photography. I argue that digital photography should be seen as part of a wider range of digital imaging, as a separate field from traditional analogue photography. My observation is on all different aspects of photographic practice: artistic, technical and social; on the different aspects of photographic expression in different artistic, social and scientific practices (both analogue and digital). Fundamental issues are how the digital divide changes our perception, the way we work and how we process and understand images. I complement academic thought with empirical observations derived from my background as a practicing media-artist and film- and photography professional with almost two decades experience from the field. I start by introducing a basic history of photography, in order to place the practice in a historicaly and technologically determined context, followed by defining what a photograph is in an analogue and digital sense. The main discussion looks at aesthetic concepts related to photography and imaging. This is mainly done by deconstructing formal aspects of the image/photograph and examining the photographs function as a representation of reality and truth. To support my thoughts and to argue against conflicting theories, I mainly rely on writings and thoughts by authors like Bruce Wands, Vilém Flusser, Jerry L. Thompson, Martin Hand and Charlie Gere. From more classic writers on photographic theory I use Susan Sontag, Walter Benjamin, Roland Barthes, Henri Cartier-Bresson and Roger Scruton. The aim is to create a comprehensive image of the field of thought, both on a contemporary and historical axis, and through this build a solid base for understanding and argumentation. I conclude that we are already living in the future, and that the reality we know will change with an ever-increasing pace, soon taking the step over to augmented and virtual reality. Current and future image makers should consider in depth what it really means to create images in a digital universe. A new way of seeing digitally is crucial for future understanding of the changing digital landscape of images.
  • Olli, Johannes (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa keskitytään tunnistamaan yhdistäviä tekijöitä muotoiluajattelun (design thinking) ja klassisen pragmatistisen filosofian välillä. Tutkimus tehtiin kirjallisuuskatsauksena kummankin alan keskeisiin teoksiin, tutkimusartikkeleihin ja kommentaareihin. Ensimmäisessä luvussa tehdään katsaus muotoiluajattelun historiaan, käsitteeseen, toimintatapoihin ja prosesseihin. Havaitaan, että muotoiluajattelu on ihmiskeskeinen ja käytännönläheinen työtapa ratkoa häijyiksi kutsuttuja ongelmia prosessimallien avulla, joissa tietoa luodaan, kehitetään, tarkennetaan ja todennetaan vähitellen ja prosessissa taaksepäin palaten uuden tiedon niin vaatiessa. Toisessa luvussa käsitellään Charles Sanders Peircen, William Jamesin ja John Deweyn klassisen pragmatismin keskeisiä periaatteita ja käsitteitä. Osoitetaan, että käytännöllisyys on pragmatismin avainkäsite ja keskeinen asenne ymmärtää ihmisen toimintaa ja tapaa hankkia tietoa elämänsä ja elinpiirinsä parantamiseksi. Todetaan, että suhtautuminen tietoon ja totuuteen alati muutokselle alttiina, fallibilistisena konstruktiona on pragmatismin keskeinen ero kartesiolaiseen filosofiaan, jossa tieto- ja totuus käsitetään pysyvänä, maailmasta erillään olevan aineettoman mielen objektina. Kolmannessa luvussa muotoiluajattelu ja klassinen pragmatismi tuodaan yhteen. Yhtäläisyyksiä käsitellään erityisesti käytännöllisen asenteen, tiedonhankinnan, tietoon suhtautumisen ja ihmisten ongelmien ratkaisutarpeiden kautta. Havaitaan, että muotoiluajattelun ja klassisen pragmatismin suhtautuminen yllämainittuihin tekijöihin on hyvin yhteneväistä ja muotoiluajattelu toimii olennaisesti samojen periaatteiden ja toimintatapojen pohjalta kuin klassisen pragmatismi. Päätelmäluvussa todetaan, että klassinen pragmatismi tarjoaa havainnollisen teoreettisen tulkintapohjan muotoiluajattelun käytänteille ja prosesseille, jopa siinä määrin, että muotoiluajattelua voi pitää piilevänä pragmatismina.