Browsing by Subject "etymologia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 28
  • Makkonen, Olli (Suomen metsätieteellinen seura, 1974)
  • Kaunio-Väisänen, Satu (1992)
  • Pystynen, Juho (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma käsittelee itämerensuomalaisten (ims.) kielten pitkien ja lyhyiden vokaalien välisen kontrastin alkuperää. Aiheesta on esitetty aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa hyvin vaihtelevia näkemyksiä, ja tutkijoiden väliset näkemyserot ovat välittyneet jopa käsityksiin suomalais-ugrilaisen tai uralilaisen kantakielen vokaalijärjestelmästä asti. Tutkielman tavoitteena on muodostaa yleiskuva aiheen tutkimushistoriasta, arvioida esitettyjä teorioita suhteessa toisiinsa, ja täydentää parhaiten perusteltu näkemys kokonaiskuvaksi. Tutkimushistorian arviointimenetelmänä on sen tarkkaileminen, miten hyvin eri esitetyt äännehistorialliset mallit seuraavat perinteisen historiallis-vertailevan menetelmän periaatteita, joista tärkeimpiä ovat oletettavien äänteenmuutosten säännöllisyys ja taloudellisuus. Uuden kokonaiskuvan hahmottelu taas perustuu laajan sana-aineiston tarkasteluun, jonka pääaineistolähteenä toimii suomen kielen toistaiseksi laajin julkaistu etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä. Tärkeitä ovat myös mm. lainasanatutkimuksen kokoomajulkaisut, kuten ims. kielten vanhoja germaanisia lainoja kokoava sanakirja Lexikon der älteren germanischen Lehnwörter in den ostseefinnischen Sprachen. Esitettyjä äännelakeja, joita tähän aineistoon sovitetaan, sen sijaan nousee riittävässä määrin esiin jo tutkimushistorian tarkastelussa, ja tutkielmassa esitetään niihin vain pieniä tarkennuksia. Tutkimushistoriallinen katsaus toteaa eri teorioiden aktiivisimman luontivaihteen olevan jo ohi. Alkaen 1940-luvulta omanlaisia vahvoja näkemyksiään ims. pitkien vokaalien alkuperästä ja usein laajemminkin uralilaisten kielten vokaalihistoriasta ovat esittäneet mm. W. Steinitz, E. Itkonen, M. Lehtinen ja J. Janhunen. Alkaen 1980-luvulta tutkimus näyttää olleen kompromissihakuisempaa, ja on pikemmin suuntautunut esitettyjen kilpailevien mallien eri osien sovittamiseen yhteen kokonaiskuvaksi, mitä vaihetta edustavat mm. P. Sammallahti ja A. Aikio. Keskustelu jatkuu edelleen. Tähän mennessä selvimmin ratkenneelta näyttää pitkien puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo alkuperä, joihin tutkielman oma äännehistoriallinen tarkastelu keskittyy. Edelleen avoinna sen sijaan on mm. pitkien suppeiden vokaalien *ii ja *uu alkuperä. Äännehistorian tarkastelussa ims. kielten vanhimpien pitkävokaalisten sanojen (yhteensä n. 35) kattava käsittely johtaa tutkielman laajenemiseen myös etymologisen tutkimuksen suuntaan. Tutkielman sivutuotteena syntyykin kouralliseen uusia tai uudelleen tulkittuja sanarinnastuksia, osa perintö-, osa lainasanoja. Tärkeimpiä uusia äännehistoriallisia tuloksia taas ovat eräiden välivaiheiden tunnistaminen tai puolustaminen itämerensuomalaisten kielten varhaisimman kehityksen aikana: välivaiheet *ää, *aa puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo edeltäjinä sekä velaarinasaalin *ŋ yleinen vokaalistuminen ennen sen katoa.
  • Palin, Leija (Helsingin yliopisto, 2020)
    English Abstract In the graduation thesis I examine the vocabulary descending from Proto-Indo-European *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂-, with a view to the morphology and semantics of the descent vocabulary in Sanskrit, Old Greek and Old Norse. In addition to the undisputed vocabulary descending from *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂-, Sanskrit word dhíṣṇya- (m.) ‘altar’, fireplace, ‘hypostasis for twin god Nā́satyā’ is brought up for closer investigation, particularly in terms of noun’s root reconstruction and semantic interpretation. In traditional etymologies (Pokorny, Mayrhofer, Frisk), the reconstruction of the noun dhíṣṇya to the root *dʰḗh₁- (Pokorny I:259) is poorly argued. In addition, the prevalent reconstruction includes inconsistencies in the treatment of root ablaut and suffix morphology. Vedic scholars have disagreed about the semantic value and interpretation of the noun in Rigveda. The thesis argues that the current reconstruction of the Sanskrit dhíṣṇya to the root *dʰḗh₁- by Pokorny, Mayrhofer, Frisk (and Grassmann), is incorrect. Instead, the morphology is based on the root dʰéi̭h₂ > *dʰíh₂ with a rare suffix -sni̭o that can be identified form Indo-Iranian, Baltic and Slavic languages. In the new reconstruction, dhíṣṇya is derived from the /0-grade root *dʰíh₂ (Pokorny I:243). By the updated root reconstruction, the semantics and context of the word dhíṣṇya becomes clarified in Vedic poetry and aligned with the etymologically correlating vocabulary in Homeric and Old Norse diction. Overall, the phraseology and narrative in the three Indo-European poetic traditions are in support of common etymology for the Sanskrit dhíṣṇya, Old Norse dís, and (the -i̭é- grade derivative) Homeric sēma. In the second and third part of the thesis, I seek to demonstrate by means of comparative poetics the consistent phraseological treatment of vocabulary inherited from the root *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂ in the three mentioned poetry traditions. Being orally transmitted, the poetry traditions relied on fixed keywords and key phrases as memorizing technique and in conveying the tradition’s core ideology expressed in the diction. The part focusing on textual comparison applies Gregory Nagy’s reductive method for identifying these key keywords from the diction. The concurrent semantic registers of the key vocabulary are discussed for they are essential for understanding the subtle semantics of the vocabulary. From the conducted investigation it can be concluded that the vocabulary descending from the root *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂- conveyed two clearly delimited meanings in all three poetic traditions in scope: - The vocabulary produced by the root *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂- was applied to describe the acquisition and memorizing technique of oral poetry as well as its situational presentation and transmission among the band of poets. - The vocabulary produced by the root *dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂- was applied to describe the consecrated spaces, buildings and objects associated to the Indo-European ancestor cult, such as fire-altars, graves, and surrounding buildings. In addition, the noun denoted anthropomorphic spirit that was thought to guard these consecrated spaces, buildings and altars. Resulting from the morphological examination of the vocabulary and from the comparative study of the traditions of diction in scope, the following vocabulary and phraseology could be reconstructed to descent from Proto-Indo-European: Nouns produced by the /0-ablaut *dʰíh₂-: - *dʰíh₂-sni̯o Ved. dhíṣṇya; *dʰih₂-sé-no Ved. dhiṣáṇā; *dʰíh₂-sn̥- ON dís, (pl. dísir) Compounds and phrases: - [*dʰíh₂-sni̯o *séd-os / *dʰih₂-séno *séd-os / *dʰíh₂-sn̥ *séd-lo] [*stéh₂-]: Ved. dhíṣṇya-sadas / dhiṣáṇā-sádas … upa√sthā-; ON á (stallhelgum) stað … i dísarsal - [*dʰíh₂-sni̯o / *dʰíh₂-sn̥ *ḱoph₂-ó] [*stéh₂-]: Ved. dhíṣṇya- śapha-… práti√sthā-; ON Loga dís at lopti hof; ON *dísar-hof… (í þeim stað) … stóðu. - [*dʰi̯éh₂- *dʰéi̯h₂- *dʰíh₂-] [*ph₂tḗr] [*men-]: Hom. σῆμα… Πατρόκλοιο ... μνῆμ᾽ ἔμμεναι; Ved. cákṣuṣaḥ pitā́ mánasā hí dhīro; ON (dísa)blota ... svá at föðurleifð hafi (ok) ǫll muni orð. The reconstructions are summarized in the concluding chapter V of the thesis. The phraseology from the diction in support of the reconstruction is collected with source references in Appendix 2.
  • Vanhala, Otso (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkin työssäni Iacobus de Voraginen Legenda aureassa olevien pyhimysten nimien etymologioiden alkuperää tarkoituksenani selvittää, mihin sanoihin nämä etymologiat perustuvat. Tarkastelen työssäni Legenda aureassa olevia nimien etymologiajohdantoja osana etymologiaperinteiden jatkumoa, joka suurimmaksi osaksi juontuu joko Origeneen ja Hieronymuksen aikaisista kreikkalaisista onomastikoneista tai huomattavasti myöhemmästä keskiaikaisesta traditiosta. Jaan etymologiat kolmeen ryhmään, jotka ovat syntyneet hieman eri tavoilla. Ensimmäinen ryhmä on tulkintaetymologiat eli käännökset. Näissä etymologisoitava nimi on käännetty sovittamalla siihen heprean tai välillä aramean sanoja. Näillä käännöksillä on pitkä traditio, joka yleensä pohjautuu selkeästi Hieronymuksen antamiin tietoihin kirjassaan Liber interpretationis hebreaicorum nominum ja usein myös aikaiempiin kreikkalaisiin onomastikoneihin. Toisen ryhmän muodostavat analyysietymologiat, joissa etymologisoitavan nimen väitetään koostuvan etymologistin ilmoittamista epätavallisista latinan, kreikan tai heprean sanoista, joille sitten annetaan käännös. Sitten nämä käännökset vielä tulkitaan niin, että esimerkiksi kahdesta substantiivista toinen katsotaankin adjektiiviksi. Kolmas ryhmä on tavujohdokset, jotka ovat muuten kuin analyysietymologiat, mutta näissä etymologisti ei ole käyttänyt apunaan mitään harvinaisia sanoja, vaan keksii jokaiselle etymologisoitavan nimen tavulle tavallisen latinan sanan, jossa on sama tai samankuuloinen tavu. Todennäköisesti yksikään Legenda aurean etymologia ei siis ole Iacobuksen omaa tuontantoa, mutta tästä varmuuden saamiseksi tulisi käydä läpi suuri määrä pyhimyselämänkertoja, joihin Legenda aurean kompilaatiotyö perustuu, sekä tarkistaa etymologioiden varalta useita keskiaikaisia leksikografisia teoksia.
  • Nivakoski (nyk. Winerfeldt), Marja (Helsingfors universitet, 2006)
    Tutkielman aihe on mytologisten nimien kääntäminen Platonin Pitojen kuudessa käännöksessä (ranska, englanti, saksa, suomi, ruotsi, viro). Lähtökohtana oli selvittää, mikä käännösstrategia heijastaa selkeimmin Platonin periaatetta, jonka mukaan etymologia kuvaa nimen tarkoitteen luonnetta. Käännöksiä tarkastellaan kontrastiivisen analyysin keinoin. Käännösten mytologisia nimiä sisältäviä otteita analysoidaan ja vertaillaan sekä keskenään että alkutekstin kanssa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja missä nimien merkitys välittyy käännösten lukijoille. Tutkielmassa käsitellään myös nimiin liittyviä käännösongelmia sekä syitä erilaisiin strategiavalintoihin. Tähän pyritään esittelemällä kääntäjien ja asiantuntijoiden näkemyksiä nimien kääntämisestä. Tiedot perustuvat sähköpostitse ja suullisesti tehtyihin haastatteluihin. Aiheen valinta johtuu siitä, että haluttiin osoittaa, miten paljon mytologisten nimien kääntäminen tai kääntämättä jättäminen voi vaikuttaa käännösten ymmärrettävyyteen ja helppolukuisuuteen. Kääntäjät ja asiantuntijat eivät kuitenkaan usein tiedosta tätä ongelmaa vaan lähestyvät nimiä pääasiassa kahdella vastakkaisella tavalla, joko kääntämällä ta transkriboimalla. Heidän näkemyksensä asiasta ovat hyvin erilaisia ja ristiriitaisia, eikä kompromissia ei ole syntynyt. Teoreettinen viitekehys on käännösteoreettinen. Ensin määritellään käännösstrategiat, joita nimien kääntämisessä käytetään - yleensä ja tutkituissa käännöksissä. Käsitteiden jaottelun peruslähtökohtana on se, missä määrin strategia paljastaa käännösyksikön merkityksen. Käännösanalyysin tueksi esittellään antiikin etymologian ja personifikaation käyttöä. Käännösosuudessa analysoidaan käännöksiä ja niitä verrataan alkuteksteihin. Kontrastiivisen analyysin avulla osoitetaan, että Pitojen mytologiset nimet eivät ole erisnimiä ja selvitetään, missä määrin niitä käsitellään käännöksissä yleis- ja missä määrin erisniminä. Käännösanalyysissä tutkitaan käännösratkaisuja ja nimien ja niihin perustuvien sanaleikkien merkityksen välittymistä juoksevassa tekstissä. Perusoletus oli se, että nimien kääntäminen on ongelmallista. Haluttiin selvittää, missä määrin niiden sisältämä informaatio välittyy lukijalle käännöksissä. Analyysi osoittaa, että kääntäminen välittää tehokkaimmin nimien merkityksen. Se on kuitenkin vaikeaa, koska nimillä ei ole vastineita, jotka kattaisivat niiden semanttiset, filosofiset ja kulttuuriset konnotaatiot. Nimet tuottavat ongelmia myös informaatiotiheyden kannalta. Jos ne käännetään, osa konnotaatioista jää välittämättä. Jos ne transkriboidaan, ne jäävät opaakeiksi. Tekstin koherenssi rikkoutuu, jos samat nimet milloin transkriboidaan, milloin käännetään. Jos nimien johdoksiin perustuvat sanaleikit käännetään mutta mytologiset nimet transkriboidaan, yhteys katoaa. Lopuksi tarkastellaan strategianvalinnan syitä, joita ovat nykyaikaistetun lähtötekstin vaikutus, eri käännöstraditiot, kääntäjien mieltymykset, filosofiset teoriat sekä kohdeyleisö. Kääntäjän on mietittävä, mikä on lukijalle tarkoituksenmukaista. Analyysin mukaan transkriboidut nimet ovat usein opaakkeja ja tekevät tekstistä vaikeaselkoisen. Analyysin selkein tulos lienee se, että nimien merkityksen eksplisitointi juoksevassa tekstissä ilmentää parhaiten niiden tärkeää etymologiaa. Tämä havainto voisi ehkä saada kääntäjät ja asiantuntijat pohtimaan ratkaisujaan ja johtaa kompromisseihin, joissa merkitys ja muut aspektit yritettäisiin välittää yhdessä. Tutkimus voi lisäksi valaista Platonin etymologian käyttöä sekä personifikaatiota, jota on tutkittu vähän.
  • Pöyhönen, Saara (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan kahden pohjoissavolaisen suvun etunimistöä 1600-luvulta 2010-luvulle. Tavoitteena on selvittää, mitkä etunimet ovat yleisiä ja mitkä ovat harvinaisia näissä kahdessa suvussa. Sukujen etunimiä tarkastellaan suhteessa toisiinsa ja suhteessa suomalaisen etunimistön yleisiin historiallisiin linjoihin. Viimeiseksi tutkitaan yleisimpien nimien ja nimiperheiden, eli samaan alkuperäiseen kantanimeen pohjautuvien nimien, kielellistä alkuperää ja merkitystä eli etymologiaa. Tutkielman aineistona on kahdesta suvusta kootut sukututkimukset: Rikhard ja Alma Pöyhösen muistoa kunnioittaen – Lapset, lasten lapset ja lastenlasten lapset, jouluna 2017 [sic] ja Wallen suku. Edellinen on julkaistu vuonna 2017 ja sisältää nimistöä 1600-luvulta lähtien, jälkimmäinen vuonna 1940 ja sisältää nimistöä 1700-luvulta alkaen. Yhteensä aineistossa on 1166 henkilöä, joilla on 1901 etunimeä, joista 935 on erilaisia etunimiä. Aineistoon etunimistöön tuo oman rikkautensa se, etteivät suvut ole aivan yhteneväisiä sosioekonomiselta ja kielelliseltä taustaltaan. Aineiston viisi yleisintä nimeä ovat Maria, Anna ja Johanna, Johannes ja Johan. Nämä vastaavat hyvin historiallisia suomalaisen nimistön linjoja: Maria, Anna ja Johannes, tai jokin niiden variantti, ovat olleet suosittuja jo vuosisatojen ajan suomalaisessa nimistössä ja niiden nimiperheiden jäsenet lukeutuvat yhä suosituimpiin suomalaisiin etunimiin. Sukujen keskinäiset samankaltaisuudet selittyvät yleisillä valtakunnallisilla linjoilla, erot puolestaan pitkälti kielikysymyksen kautta. Pöyhös-aineistossa nimet on normalisoitu 1600-luvulta asti suomenkieliseen asuun, kun taas Walle-aineistossa esiintyy lukuisia ruotsinkielisiä ja ruotsinkielisillä suosittuja nimiä. Aineiston harvinaiset etunimet ovat kansallisesti harvinaisia nimiä, nimien harvinaisemmaksi jääneitä kirjoitusasuja, yhdysnimiä, sekä paikoitellen myös oman aikakautensa muotinimiä. Suomalaiselle etunimistölle tyypillisesti valtaosa aineiston nimistä on taustaltaan heprealaisia tai kreikkalaisia kristillisiä nimiä. Näiden ohella suuren ryhmän muodostavat germaaniset nimet ja melko suuret ryhmät latinalaiset ja suomenkieliset nimet.
  • Björklöf, Sofia (Suomalais-Ugrilainen Seura, 2019)
    Uralica Helsingiensia
    The aim of this article is 1) to describe the historical language contact situation between the genetically closely related Finnic varieties of western Ingria, 2) to give examples of the numerous loanwords originating from mutual contacts among local Finnic varieties as well as areal diffusion, and 3) to discuss the method of investigating contacts and borrowing among closely related varieties. The data are taken from old dialectal materials published in vocabularies and dictionaries as well as preserved in archives. The words that are analysed and discussed etymologically in more detail are drawn from Vote, Ingrian, and Estonian. Although it is often difficult to confirm the direction of borrowing among closely related varieties, I seek to determine the direction of diffusion in the varieties whose development cannot be described merely in terms of a traditional binary family tree model. Examples of mutual borrowing between Vote, Ingrian, Estonian, and Finnish are presented. Estonian loanwords in Vote and Ingrian can usually be recognised by their distribution. Most vocabulary originating as loans (in Vote, Ingrian, and Estonian) has been borrowed from Finnish. Loans in both Vote and Estonian often have a distribution not only in Ingrian but also in Finnish. Because of the phonetic similarity of these varieties, the donor variety usually cannot be defined. Vote loanwords occur only sporadically in Ingrian and Estonian: they may also form a substratum. The speakers of Finnic varieties in western Ingria used to live in old rural communities with long-term plurilingualism, villages with a mixed population, and vague language boundaries. The arrival of new inhabitants from the countries, which ruled this area and the foundation of St. Petersburg in 1703 changed the ethnographic balance between different peoples in Ingria. This increased linguistic diversity and altered the hierarchy of the languages leading gradually to accelerating language and identity shift of the local peoples of Ingria. [Summary in Finnish and in Estonian][Tiivistelmä suomeksi ja viroksi]
  • Metsäranta, Niklas (2017)
    In this article, new revised etymologies are provided for a selected group of words in the Permic languages. An attempt is made to prove that old, previously proposed cognate sets can be revised and reorganized and that new cognates and loan etymologies can still be found simply by adhering to regularity. The article also explores both synchronic and diachronic derivation as an etymological tool. The Permic words discussed in the article are: 1) Komi ki̮r- ’to dig (up); to wash away, to furrow’, Udmurt ki̮ri̮- ’to unpick, to take apart; to burst, to puncture, to crack (dam)’, 2) Komi kurćći̮-, Udmurt kurtći̮- ’to bite’, 3) Komi pe̮ž- ’to steam, to bake’, Udmurt pi̮ži̮- ’to bake’, 4) Komi-Permyak śe̮vt, śe̮vte̮t ’tether, fetter, shackles’, Udmurt śe̮ltet, śe̮li̮t ’fetter’, 5) Komi vor(j) ’manger, trough’, Udmurt e̮r ’(river) bed’
  • Seistä 
    Pystynen, Juho (Kallion etymologiseura, 2019)
  • Lukkarinen, Minnariikka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään syitä filosofi-teologi Origenes Aleksandrialaisen (n. 185–254 jaa.) allegoriselle raamatuntulkinnalle. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö Origeneen allegorisen tulkinnan periaatteille ja erityispiirteille selittäviä tekijöitä hänen luomiskäsityksestään ja/tai aleksandrialaisesta perinteestä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitetään Origeneen käsitystä luomisen syvemmästä merkityksestä, jotta hänen käsityksensä ihmisen olemassaolon luonteesta selviää. Sen oletetaan olevan sidoksissa hänen allegoriseen raamatuntulkintaansa. Tätä varten tehdään tekstianalyysi Homiliae in Genesim 1:stä, missä Origenes esittää allegorisen tulkintansa Ensimmäisen Mooseksen kirjan aloittavasta luomiskertomuksesta. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkastellaan Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan juuria, perusteita ja erityispiirteitä. Perusteilla tarkoitetaan allegorista tulkintaa selittäviä lähtökohtia. Näihin luetaan: ontologiset käsitykset ajattelussa ja Raamatun kirjoitusten ymmärtämisessä (näkyvä/näkymätön, tasot) Origeneen näkemys Raamatusta ”ohjekirjana”, Kristuksen ymmärtäminen kirjoitusten ruumiina (Sana) ja hengellisen merkityksen avaajana (Sana/Logos), Mooseksen lain hengellinen tulkinta ja käsitys kielen jumalallisesta alkuperästä. Nimien etymologian jäljittämistä tutkitaan erityispiirteenä, samoin kuin homonyymisten ilmausten tarkkailua. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkasteltavia asioita peilataan tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selvinneeseen Origeneen käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta ja etsitään syitä perinteestä. Tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selviää, että Platonin Timaios, Filon Aleksandrialaisen kahden luomisen käsitys, Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin kirjoitukset (2. Kor. 4:16) ovat vaikuttaneet Origeneen tulkintaan luomiskertomuksesta ja käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta. Antiikin malliin Origenes rinnastaa makrokosmoksen mikrokosmokseen. 1. Moos. 1:1:n taivas kuvaa allegorisesti tulkittuna ”meidän mieltämme” (Filonille mieltä), joka on ajan ulkopuolella. Ihmisen ikuinen ja ruumiiton sisin (1. Moos. 1:26; sisäinen ihminen) on Jumalan kuvan (Kristus; Sana/Logos) mukaan tehty ja ruumiillinen ihminen on maasta muovattu (1. Moos. 2:7; ulkoinen ihminen). Origeneen tulkitsemana luomiskertomuksen hengellisellä tasolla ohjeistetaan, kuinka ihmisen tulisi pyrkiä Jumalan tahdon mukaisiin asioihin ja pois ruumiillisten asioiden vallasta. Tavoitteena on tulla Sanan/Logoksen kaltaiseksi ja päästä takaisin 1. Moos. 1:1:ssä kuvattuun jumalalliseen ja hengelliseen alkuperään. Yhdistettynä Origeneen muihin kirjoituksiin tämän katsotaan tarkoittavan ennalleenpalauttamista (apokatastasis). Tutkimuskysymyksen toisessa osassa selviää, että luomiskäsitys selittää Origeneen allegorista tulkintaa. Hän katsoo kirjoitusten opastavan (Sanan/Logoksen avaamana) sielua hyveeseen ja sielun täydellistymiseen, sekä nousemaan kirjaimellisesta ymmärryksestä hengelliseen. Origeneen allegorinen tulkinta pääsiäisen vietto-ohjeista (2. Moos. 12:1–51) De paschassa todentaa tämän. Hän tulkitsee Filonin tavoin pääsiäisen symboloivan sielun ylitystä pois ruumiillisesta maailmasta. Tutkimuksessa tämä yhdistetään luomisen syvempään merkitykseen eli ennalleenpalauttamiseen. Pääsiäisenvietto-ohjeet kuvaavat myös kirjaimellista lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] raakana) ja hengellistä lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] paistettuna), joista jälkimmäinen on tavoiteltavaa (ei pohjaudu Filonin näkemyksiin). Symbolien tulkinnassa havaitaan yhtäläisyyksiä Filoniin. Origeneen käsitys kirjoitusten näkymättömästä tasosta pohjautuu ontologisiin käsityksiin ja perinteeseen nojaavaan käsitykseen kirjoituksiin kätketyistä jumalallisista totuuksista (Egyptin papit, Salomo, Mooses, juutalainen ja platonistinen filosofia). Käsitys Mooseksen lain hengellisestä tulkinnasta pohjautuu tähän perinteeseen ja Paavalin kirjoituksiin. Nimien etymologian jäljittäminen kirjoitusten hengellisen merkityksen selvittämiseksi (Filonin vaikutus) ja jumalallisten nimien äänneasun säilyttämiseen pyrkiminen pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan kielen ja nimien alkuperä on jumalallinen (Egyptin vaikutus, Platon, Filon). Luomiskäsitys selittää homonyymisten ilmausten tarkkailun, sillä kirjoitusten hengellisen merkityksen oikein ymmärtämiseksi on selvitettävä, viitataanko niillä ikuiseen vai aistein havaittavaan, sisäiseen vai ulkoiseen ihmiseen.