Browsing by Subject "graffitit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Paananen, Anna Pauliina (2010)
    Graffitit ja katutaide laajemminkin ovat tunteita herättäviä ilmiöitä. Vastakkain asettuvat mielipiteet laittomasta toiminnasta ja kaupungin pintojen suttaamisesta, ja toisaalta kaupungin koristelusta ja luovasta kaupunkikulttuurista. Helsingissä toimi vuosina 1998–2008 Stop töhryille –nollatoleranssikampanja. Kampanjaa kehuttiin tehokkaaksi töhryjen vähentäjäksi ja toisaalta sitä moitittiin yli-innokkaasta putsaamisesta ja verorahojen tuhlaamisesta. Kampanja aiheutti myös poikkeuksellisen vilkasta yhteiskunnallista keskustelua katutaiteista. Se innoitti jatkamaan katutaide-aiheista kandidaatintutkielmaani tarkemmin, jonka myötä päädyin haastattelemaan yhdeksää miespuolista 23–30-vuotiasta katutaiteilijaa. Haastattelut olivat puolistrukturoituja. Stop töhryille -kampanjaa hoitanut Helsingin kaupungin rakennusvirasto levitti julkisuudessa ahkerasti näkemyksiään katutaiteista ja graffitimaalareista. Rakennusviraston mukaan graffitimaalarit olivat tapatöhrijoita ja vandaaleja ja kaikki graffitit ovat töhryjä, jotka tulee poistaa hinnalla millä hyvänsä. Tutkimukseni tarkoituksena oli siis myös tarttua näihin Rakennusviraston väittämiin, ja haastattelujen avulla saada selville, osuvatko väitteet graffitimaalareista oikeaan. Stop töhryille -kampanjan aikana graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin julkisuudessa lähinnä negatiiviseen sävyyn. Tutkimukseni tarjosi myös mahdollisuuden graffitimaalareille itselleen saada äänensä kuuluviin. He pystyivät kertomaan mitä ajattelevat itsestään, töistään ja yhteiskunnan mielipiteistä heitä kohtaan. Työssäni halusin myös pohtia katutaiteen asemaa taiteen, kulttuurin ja töhryn rajalla. Katutaiteen ristiriitainen ja monisyinen asema tekee siitä helposti kritiikin kohteen, eikä ilmiötä hyväksytä kaupungissa. Näin ilmiö siis linkittyy kaupunkipolitiikkaan ja siihen, kuka päättää rajoista ja kaupunkitilasta. Edellisestä Isomursun ja Jääskeläisen graffititutkimuksesta oli aikaa jo yli kymmenen vuotta, joten ajankohta oli myös otollinen uudelle tutkimukselle. Stop töhryille -projektin luoma asenneilmapiiri ja nollatoleranssi vaikuttivat siihen miten graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin pääkaupunkiseudulla. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan puhuneet graffitivandaalien tai taparikollisten puolesta. Haastattelemani graffitimaalarit vaikuttivat enemmänkin syvästi taiteista ja harrastuksestaan kiinnostuneilta henkilöiltä, jotka kritisoivat julkisuudessa esitettyä näkemystä heistä. Yksi tai kaksi haastateltavistani oli kuitenkin sen tyylisiä, joita Rakennusvirasto todennäköisesti pitäisi graffitivandaaleina. Toisaalta, jo työn alkuvaiheessa tiedostin, että tuskin kaikista syrjäytyneimmät olisivat kiinnostuneita osallistumaan tällaiseen haastatteluun. Haastatteluissa selvisi myös, että graffiteihin useasti liitetty kapinahenki ja sotkeminen liittyvät pää-asiassa nuoruuteen. Vanhemmat graffitimaalarit maalaavat mielellään laillisilla paikoilla, kunhan siihen annetaan mahdollisuus. Toisaalta, laittomuus on olennainen osa graffitikulttuuria ja pelkästään laillisia maalausmahdollisuuksia tarjoamalla laittomia graffiteja tuskin tullaan kitkemään. Graffiteista annetut tuomiot ovat olleet meillä kohtalaisen ankaria ja tämä on monella nuorella johtanut velkavankeuteen ja hälläväliä-asenteeseen. Nollatoleranssiasenne ja innokas putsauspolitiikka johtavat helposti kisailuun kaupungin pintojen herruudesta. Haastattelemani henkilöt eivät pää-asiassa ottaneet poliittisesti kantaa viesteillään. Toisaalta, katutaiteen avulla pystyttiin ottamaan kaupunkia haltuun, ja tekemään omannäköistä kaupunkikulttuuria.
  • Saarinen, Heidi (Helsingin yliopisto, 2019)
    This thesis combines anthropology and urban studies theories to discuss and analyse the ambivalent position of urban art in London. The thesis focuses especially on the social elements of street art and graffiti and the various relationships the artworks create and enable in the urban environment. It is also discussed how dominant cultural policies have affected urban art practises and how this all reflects the contemporary urban trends and issues in London. The questions asked in this thesis is what kind of social relationships do street art and graffiti create and how do these relationships connect to the increasingly privatised and controlled public space and place in urban environment? In relation to that, it is also asked whether the current cultural policies in the city are changing street art and graffiti practises from a free expression to the public to a tool that is used for economic profit? The data for the thesis was gathered during two months of ethnographic fieldwork in London. The main methods were semi-structured interviews and observation, and the fieldwork also included participation observation and walk and talk ethnography. The thesis focuses primarily on the views of people practising street art or graffiti, which is why majority of the interviewees were artists. The first analysis chapter of the thesis employs Alfred Gell’s anthropological theory of art and the focus is on specific urban street art and graffiti works and the relationships in their proximity. The second analysis chapter discusses the social relationships on a slightly broader scale while going deeper on the unique aspects of London street art and graffiti scene. The last analysis chapter discusses the topic on the widest scale and elucidates urban art’s position in relation to major urban trends in London, such as dominant cultural policies and the use and potential of public spaces in the city. The aim of this thesis is to present and analyse urban art as a social phenomenon and analyse the various social relationships street art and graffiti enable and create in the increasingly privatised urban environment. The other main point is to discuss the increasing popularity of urban art and concurrent cultural policies and whether it is changing the phenomenon in a way that the original rebellious nature of urban art would disappear and turn into a commercial practise. Based on the fieldwork and earlier research done on the subject, the concurrent cultural policies have not affected street art and graffiti in a way that they would be shifting into a realm of commercialism. The reason behind this is that the policies employed by actors that are using street art for economic benefits conflict with the major ideological aspects of the urban art practises. Rather, the urban art scene has both extended and divided in a way that different urban artworks can have contradictory motivations and agendas behind them.
  • Pohjankyrö, Aki (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkimukseni kohteena on helsinkiläisen graffitin ensimmäisen vaiheen suhde taiteen instituutioihin. Pyrin selvittämään, millaisia yhteyksiä graffitilla ja taiteen instituutioilla oli 1980-luvun Helsingissä. Pääasiallisena aineistonani on Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien graffiti-termin sisältävät artikkelit vuosilta 1984–1989 sekä Taide-lehden graffitiaiheiset artikkelit 1980-luvulta. Tutkin graffiti-termin käyttötapoja ja merkityksen muuttumista, kun ns. New York -tyylinen graffiti saapuu Suomeen. Lisäksi analysoin artikkeleissa esitettyjä väitteitä graffitista ja tulkitsen kuuluvatko ne graffitin hyväksyvään diskursiiviseen käytäntöön tai graffitin hylkäävään diskursiiviseen käytäntöön. Toisin sanoen tarkastelen, esitetäänkö artikkeleissa väitelauseita, joissa todetaan graffitin olevan taidetta tai graffitin olevan töhryä (tai rikollisuutta, ilkivaltaa). Metodinani on ruotsalaisen graffititutkijan Jakob Kimvallin käyttämä diskurssiteoreettinen analyysi, joka pohjautuu Michel Foucault’n Tiedon arkeologiassa esittämään käsitteistöön. Yhdistän foucault’laisen diskurssianalyysin taidehistorialliseen, kontekstualisoivaan kriittiseen lähilukuun. Havaintoni noudattavat aiemmassa tutkimuksessa esitettyä kehitystä, jossa New York -graffiti saapuu Suomeen ja Helsinkiin 1984, mutta 1980-luvun loppua kohden graffitivastainen keskustelu lisääntyy voimakkaasti. Taidekontekstissa graffitiin suhtaudutaan pääosin hyväksyvästi, mutta taideinstituutioiden toimijat ovat ajoittain enemmän kiinnostuneita graffitin taide- ja yhteiskuntakriittisestä potentiaalista kuin graffitin nuoriso- tai alakulttuurisista ilmentymistä. Kuitenkin ensimmäiset julkiset graffitidokumentaatiot tehdään taideinstituutioiden piirissä ja Helsingissä vierailee graffititaiteilijoita New Yorkista. Ars Metro -näyttelyssä 1987 on helsinkiläistä New York -tyylistä graffitia ensimmäistä kertaa esillä taiteen kontekstissa, mutta aikalaiskritiikki suhtautuu siihen enemmän nuorisokulttuurina kuin vakavana taiteena. Graffitikulttuurin sisällä on havaittavissa myös jännite tilaustöinä tehdyn graffitin ja alakulttuurisemman graffitin välillä, kun taiteellisia tai teknisiä aspekteja korostavat graffitintekijät suhtautuvat katugraffitiin töhrynä. Samalla alakulttuurisemmin suuntautuneet graffitintekijät, erityisesti 1980-luvun lopussa, tuntuvat hylkäävän ensimmäisen graffitisukupolven auktoriteettiaseman. Foucault’n käsitteistöä seuraten helsinkiläisen 1980-luvun graffitin diskursiivisessa muodostelmassa on nähtävissä sekä graffitin hyväksyviä diskursiivisia käytäntöjä että graffitin hylkääviä diskursiivisia käytäntöjä. Aineistosta löytyy myös kolmas positio: graffitin statuksen problematisoiva näkökulma, jossa graffiti esitetään samanaikaisesti luvattomana ilkivaltana ja arvokkaana toimintana. New York -graffiti on ainoa graffitityyppi, joka synnyttää tällaisia ambivalentteja positioita.
  • Mäkinen, Liisa (Helsingfors universitet, 2010)
    Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.
  • Koskinen, Anna-Liisa (Helsingin yliopisto, 2019)
    ”Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena” on tutkielma tatuointien yhteydestä taiteeseen ja estetiikkaan. Se sisältää kaksi eri lähestymiskulmaa tatuointeihin: miten tatuoinnit sijoittuvat taiteen kentälle ja miksi ihmiset ottavat tatuointeja. Tutkielma perustuu pääsääntöisesti ulkomaalaiseen kirjallisuuteen. Suomessa tatuoinneista on vähän tieteellisiä julkaisuja, samoin estetiikan alalla tatuoinneista ei ole erityisemmin mainintoja. Tuon tutkielmassa esille myös omaa kokemustani tatuointien ottamisesta sekä tatuointikulttuurista. Tutkielma rajoittuu käsittelemään länsimaalaista tatuointikulttuuria eikä käsittele iholla väliaikaisesti olevia tatuointeja kuten henna- tai kosmeettisia tatuointeja. Tutkielma jakautuu kolmeen lukuun. Luku 1 esittelee tiiviisti tatuointien historiaa maailmalla ja Suomessa. Lisäksi luvussa valotetaan lyhyesti nykyaikaisten tatuointien tekotavat, hoitaminen ja mahdollinen poistaminen. Luvussa 2 vertaillaan nykyajan tatuointeja ja tatuointikulttuuria taideperinteeseen. Tässä luvussa pohditaan muun muassa, millainen tatuointikuvien tyyli on verrattuna perinteisiin taidemuotoihin ja millä tavalla iho tekee tatuoinnista teoksena erikoisen. Tässä luvussa esitellään muita taidemuotoja, jotka ovat saaneet tatuointien tavoin taiteen aseman vasta modernina aikana: graffiti- ja kehotaide. Käsittelyssä ovat myös tatuointikulttuuriin liittyvät tatuointimessut- ja kilpailut. Luvussa 3 käsitellään tatuointien ottamiseen liittyviä psykologisia puolia: miksi tatuointeja otetaan, mikä niiden merkitys on yksilölle ja miten merkitys muuttuu ajan myötä. Kuten iho muuttuu, myös tulkinta omista tatuoinneista muuttuu ajan myötä. Näiden lisäksi luvussa käsitellään individualistista kulttuuria, tatuointeihin liittyvää symboliikkaa ja muistoja, tatuointeja ei-toivottujen jälkien peittäjinä sekä yksilöä tatuoinnin kantajana. Tatuoinnit lainaavat perinteisiltä taidemuodoilta ja luovat omaa kulttuuriaan. Ne myös haastavat meidät pohtimaan, mitä taide on. Tatuointi on teos, jota voidaan tarkastella kuvana, mutta siihen on otettava mukaan teoksen kantaja eli ihminen. Niin graffiteilla, kehotaiteella kuin tatuoinneilla on pitkä historia ja kaikkia on varjostanut rikollisuus ja laittomuus. Ihmiselle tatuointi on keino tarkastella itseään, muistojaan ja merkittäviksi kokemiaan asioitaan eri aikoina. Tatuoinneilla halutaan kertoa omasta itsestään, mutta samalla tatuoitu henkilö kuuluu laajempaan yhteisöön. Tatuoinnit tarjoavat estetiikalle paljon tutkimusaiheita.
  • Kuusisalo, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä tutkimus käsittelee valtavirta- ja vastajulkisuuksien suhdetta graffitien, katutaiteen ja muun kaduilla ilmenevän luvattoman viestinnän kautta. Näihin viitataan termillä ”sähkökaappijournalismi”, jonka tarkoituksena on erottaa se osa, jonka sisältö on selkeästi yhteiskunnalliseen, poliittiseen tai sosiaaliseen muutokseen pyrkivää. Useiden vuosien aikana eri puolilta Helsinkiä kerätyn yli viidenkymmenen tapausesimerkin avulla selvitetään osin millaisia aiheita välineessä käsitellään, mutta erityisesti miten. Tutkimuksessa osoitetaan, että kyse on nimenomaan erityisestä ja muista poikkeavasta viestintävälineestä, jolla on omat toimintamekanisminsa, rajoitteensa sekä mahdollisuutensa. Sillä on myös hyvin pitkät historialliset juuret jopa tuhansien vuosien ajalta. Tämä väline voi olla käytössä paitsi yhteiskunnan kriisitilanteissa myös ainakin näennäisesti suhteellisen vakaassa yhteiskunnissa. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jota ohjaavat tietyt hegemoniset tavat, tottumukset ja käytännöt, myös joukkoviestinnän tuotantoa ohjaavat tietyt ennakko-oletukset. Julkisuutta pidetään puolestaan keskustelun areenana, jossa yhteiskunnan jäsenet yhdessä päätyvät mielipiteeseen heitä kaikkia koskevista asioista. Pääsy tähän nykyään lähes aina kaupallisen logiikan pohjalta toimivaan julkisuuden piiriin voi olla kuitenkin rajattu sekä joillekin yhteiskunnan jäsenille että joillekin aiheille. Alakulttuurit, joille nämä aiheet ovat tärkeitä, voivat pitää niitä kuitenkin yllä omissa vastajulkisuuksissaan, joista ne voivat myös nousta laajempaan julkiseen keskusteluun. Yksi tällainen vastajulkisuuden areena voi olla juuri ”sähkökaappijournalismi”. Välineenä se on äärimmäisen tasa-arvoinen ja toisaalta myös äärimmäisen julkinen. Silti se myös mahdollistaa sellaisten mielipiteiden esiin tuomisen, joita ei käytännössä missään muussa mediassa voisi julkaista. Usein nimettömänä, lähes aina luvattomana ja usein jopa röyhkeänä viestintämuotona sillä voi olla erityisen tärkeä rooli nykyisissä demokratioissa paitsi poliittisten sekä yhteiskunnallisten epäkohtien ja puutteiden paljastajana, myös kansalaisten ja erilaisten ryhmien identiteettien rakentajana.
  • Helin, Mika (Helsingfors universitet, 2013)
    Työn tavoite, tutkimuskohde ja tutkimuksen tarkoitus: Tapaustutkimuksen tavoitteena on selvittää Suvilahden ja Kalasataman alueella toimivien graffitiaitojen ja niiden käyttäjien välistä suhdetta. Tapaustutkimuksessa tarkastellaan etnografisella kyselyaineistolla Suvilahden ja Kalastaman luvallisia graffitiaitoja, niiden käyttöä ja käyttäjiä. Graffitiaitoja sekä niiden käyttöä ja käyttäjiä ei ole aikaisemmin kattavasti selvitetty, joten aiheen tarkastelulle on ollut tarvetta. Tarkastelun teoreettisena keskustelukäsitteenä sovelletaan 'paikan habitusta', joka nivoo yhteen näkemyksiä graffitikulttuurista ja julkisen tilan käytöstä. Työn tausta ja lähtökohdat: Tyypillisesti graffitiharrastajien parissa on tehty pienryhmätutkimusta haastattelemalla tai töiden visuaalisia kartoituksia. Nykyisten luvallisten graffitiaitojen olemassaolon aikana on ollut ensimmäistä kertaa mahdollista tarkastella etnografisen kyselytutkimuksen muodossa paikkaan sidottua graffitiharrastajuutta laajemmasta perspektiivistä, ja näin tuottaa graffiti-ilmiöstä uutta tietoa. Nykytilanteessa luvallisten graffitiaitojen mahdollisuutta ja sijaintia ovat ohjanneet viimeaikaiset kaupunkipolitiikassa tapahtuneet muutokset ja luvallisten graffitiaitojen sijoittamispaikan välitilaperiaate. Edellisen osalta keskeistä on ollut se, että luvallinen graffiti on ollut mahdollista nähdä osana kaupunkikulttuuria ja jälkimmäisen osalta se, että paikan välitilanperiaate on perustunut uuden kaupunginosan suunnittelun ja valmistumisen väliseen rakentamisaikaan. Aineisto ja metodi: Suvilahden ja Kalasataman luvallisten graffitiaitojen, niiden käytön ja käyttäjien tutkiminen on edellyttänyt kenttätyötä, muuten tutkimusaiheesta ei olisi ollut mahdollista tavoittaa uutta tietoa. Aineistoa on kerätty määrällisessä ja laadullisessa muodossa. Keskeiset menetelmät ovat olleet etnografinen kysely, haastattelut ja avoimet keskustelut sekä visuaalinen etnografia. Etnografisen kyselyn tarkoituksena on tavoittaa kohdistettua informaatiota tietystä paikallisesta alueesta tai tilanteesta ja sitä asuttavasta yhteisöstä. Lisäksi keskusteluilla ja haastatteluilla on mahdollisuus tavoittaa kyselyä täydentävää tietoa, jota muutoin ei ole saatavissa. Tapauksen yhteydessä on täytetty 186 kyselylomaketta, tuotettu kahdeksan haastattelua ja lukuisa määrä muita keskustelumuistiinpanoja. Lisäksi visuaalisen etnografian keinon on kameralla taltioitu alueen paikkoja, sosiaalisia tilanteita ja erilaisten toimintojen lopputuloksia sekä kartta-aineistolla on paikannettu keskeisten paikkojen sijainteja. Keskeiset tulokset: Graffitiharrastajien ikäjakauma yltää päiväkoti-ikäisistä lapsista aina keski-ikäisiin miehiin ja eläkeiässä oleviin naisiin. Harrastajien keski-ikä on hieman alle 30 vuotta. Käyttäjien harrastusajan perusteella graffitiaidoilla on havaittavissa kattava läpileikkaus Helsingin graffitihistoriaan aina vuodesta 1984 lähtien. Harrastusajan keskiarvo 12 vuotta. Aitojen käyttäjistä noin 95 % on miehiä ja käyttäjistä noin 75 % asuu Helsingissä. Pääsääntöisen toiminnan mukaan reilu 80 % harrastajista käy palkkatyössä, opiskelee tai toimii yrittäjinä. Keskeisinä maalaamisen motiiveina näyttäytyi harrastaminen, vapaa-aika, ystävät ja paikan tunnelma. Keskimäärin alueella maalataan kerran tai kaksi kuukaudessa. Valtaosa maalaamisesta keskittyy lämpimiin vuodenaikoihin niin arki- kuin viikonloppuaikoina. Harrastajista noin 40 % maalaa ympäri vuoden. Tyypillisesti yhden maalauksen toteuttamiseen käytetään aikaa kahdesta kuuteen tuntia. Graffitiharrastaminen on hyvin sosiaalinen toiminnan muoto: valtaosa maalaa ystäviensä kanssa ja reilu 70 % on saanut aitoja käyttäessään uusia ystäviä. Valtaosa töistä tehdään itselle ja vertaisryhmän ohella korostuneesti kaikille kaupunkilaisille. Tämän tekijä-kohderyhmä-suhteen voi tulkita edustavan luvallisen graffititoiminnan palautejärjestelmää. Lähes 80 % uskoo luvallisen graffitin ehkäisevän ilkivaltaa ja 99 % harrastajista toivoo luvallisen graffititoiminnan jatkuvuutta. Johtopäätökset: Luvallisen graffitin yhteydessä yksiselitteinen puhe nuorisokulttuurisesta ilmiöstä ei ole enää relevanttia. Toiseksi nollatoleranssipolitiikan soveltamisella on ollut varsin marginaalinen vaikutus harrastajien graffititoiminnan aloittamiseen. Kolmanneksi harrastajien pääsääntöisen toiminnan mukaan on arvioitavissa, että graffitia on vaikea enää sijoittaa yhteiskunnan reuna-alueiden toiminnaksi. Lisäksi on tunnistettavissa, että graffititoiminnan alakulttuurinen orientaatio on luvallisena toiminnan muotona vertautumassa mihin tahansa muuhun harrastamisen muotoon. Laajemmin paikan prosessia tarkastellen näyttää siltä, että toimiva 'pääoman' ja 'graffitikulttuurin' rinnakkaiselon mahdollisuus perustuu 'vaihtokauppaan', jossa toisiinsa kytkeytyy symbolitalouden kaksi suuntaa: pääoman mahdollisuus hyödyntää kontrolloimattomasta graffitikulttuurista versonutta visuaalista performanssiestetiikkaa sekä vastaavasti graffitiyhteisön mahdollisuutta maalata vailla juridisia riskejä luvallisesti, rajatusti ja näkyvästi. Suvilahden ja Kalasataman luvalliset graffitiaidat sekä niiden käyttö ja käyttäjät ovat osaltaan muuttaneet rakenteilla olevan epäpaikan habituaaliseksi paikaksi, joka ihmisiä kokoavana ja sosiaalisena paikkana on kontrolloinut itse itseään.