Browsing by Subject "hallinto-oikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-17 of 17
  • Mäenpää, Olli; Gullans, Monica; Heidenborg, Mari; Henrichsen, Carsten; Kulla, Heikki; Matikkala, Jussi; Stub, Marius; Warnling Nerep, Wiweka (Helsingfors universitet, Juridiska fakulteten, 2011)
    I seminariet samlades nordiska experter inom fältet för att diskutera om de aktuella frågorna gällande administrativa sanktioner.
  • Collin, Minna (2013)
    Fimea myöntää vuosittain 65–75 apteekkilupaa ja käsittelee 1300–1500 apteekkilupahakemusta. Lupapäätökset ovat proviisorin työuran suurimpia tapahtumia ja siksi myönnetyistä apteekkiluvista tehdään paljon valituksia. Aiheesta on vähän tutkimustietoa, koska valitukset jakaantuvat Suomessa kahdeksalle hallinto-oikeudelle. Hakijoiden vertailu on vaikeaa ja valitukset menevät harvoin läpi. Edes valitusten vuotuista lukumäärää ei ole tilastoitu pitkäaikaisesti. Tässä työssä tutkittiin valituksiin päätyneitä apteekkilupapäätöksiä. Aineistossa on tarkasteltu myös käsittelyaikana peruutettuja valituksia, mutta ei hallinto-oikeuksissa kärsiteltävänä olleita muita apteekkeihin liittyneitä asioita. Tutkimuksessa valituksiin päätyneille apteekkiluville etsittiin samana päivänä myönnetyistä luvista verrokkeja, joista ei valitettu. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin prosessin juridiseen puoleen osana apteekkilupa – valituskäytäntö -kokonaisuutta. Vuosina 2006–2010 Fimean apteekkilupapäätöksistä tehtiin hallinto-oikeuksiin 66 valitusta 51 eri apteekkilupapäätöksestä. Turun hallinto-oikeuteen tehtiin yhteensä 15 valitusta ja Helsinkiin 11 valitusta. Hämeenlinnaan ja Kuopioon tehtiin kuhunkin 10 valitusta, muihin vähemmän. Valittajista 39 oli naisia, 27 miehiä. Apteekkareita valittajista oli 22 ja 44 proviisoreita. Naispuolisten valittajien valmistumisvuosi vaihteli vuosien 1978 - 2002 välillä keskimääräisen valmistumisvuoden ollessa 1985. Valittaneet miehet olivat valmistuneet vuosien 1977 - 2000 välillä ja keskimääräinen valmistumisvuosi oli 1990. Verrokeista, joista ei valitettu, merkittävin huomio oli se, että lupa myönnettiin pääsääntöisesti apteekkarille tai jo urallaan pitkään toimineelle proviisorille. Proviisorit valittivat helpommin toisen proviisorin saamasta apteekkiluvasta, miehet naisen saamasta luvasta. Naisapteekkarit valittivat useammin naisapteekkarin saamasta luvasta ja miesapteekkarit naisapteekkarin saamasta luvasta. Fimean päätösperustelut ovat viime vuosina olleet määrämuotoon kirjoitettuja eikä niistä käy ilmi, mitä ominaisuutta arvostettaisiin enemmän kuin toista, vaan kokonaisuus ratkaisee. Merkittävin yksittäinen tekijä oli sopiva hakijajoukko, josta etsittiin henkilö, joka jollakin ominaisuudellaan erottui muista. Valitusprosessiin ryhtyessään proviisorit todennäköisesti ennakoivat jo olevansa lähellä omaa lupaa. Vuosina 2006–2010 valituksia laatineista proviisoreista vain viidellä ei ole vielä apteekkilupaa. Hallinto-oikeudet hylkäsivät vuosina 2006–2010 yhteensä 51 valitusta. Kymmenen valitusta vedettiin pois valitusprosessin aikana ja heistä kuusi sai apteekkiluvan. Fimeaan uudelleen käsiteltäväksi palautui viisi apteekkilupapäätöstä, mutta niissäkään alkuperäinen päätös ei muuttunut. Vuonna 2005 tehdystä apteekkilupapäätöksestä tehtiin Turun hallinto-oikeuteen valitus, joka käsiteltiin vuonna 2006. Tämä oli ainoa valitus, jossa alkuperäinen päätös muuttui. Vuonna 2008 tehdyn päätöksen valitukset saivat sinettinsä korkeimmassa hallinto-oikeudessa ennakkotapausluonteensa vuoksi, mutta siinäkään alkuperäinen päätös ei muuttunut. Tämän tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että apteekkilupapäätöksistä valittaminen ei kannata, vaikka suuri osa valituksen saaneista onkin saanut sittemmin apteekkiluvan. Valittaminen hidastaa lupaprosessia eikä luvan saamisen nopeutuminen valittamisen kautta ole todennäköistä.
  • Hakala, Lucia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.
  • Mäenpää, Olli (Springer, 2019)
    Ius Comparatum - Global Studies in Comparative Law
    The Finnish legal system shows only limited judicial deference to administrative discretion. Instead, more value is generally accorded to effective judicial protection and other related factors, such as adequate access to a court, guarantees of procedural fairness, the sufficiently broad scope of judicial review, effective remedies and a relatively active role for the administrative courts. In Finland, as in several other continental European jurisdictions with separate administrative courts, procedural law tends to attribute an active role to the courts. The courts exercise judicial power and play a central role in offering legal protection to individuals affected by administrative decision-making. Judicial review can constrain the exercise of executive power because of its emphasis on adherence to the law and legal principles. On the other hand, investigation of the advisability and expediency of an administrative decision falls outside the jurisdiction of the administrative courts. A further limit to judicial power is based on constitutional principles, more precisely on the separation of powers doctrine. According to that doctrine, the actual adoption of an administrative decision belongs exclusively to the sphere of executive power.
  • Suominen, Eija (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä - Referat – Abstract Käsittelen tutkielmassani eläinsuojelulain (247/1996) 44 §:n mukaisia kiireellisiä toimenpiteitä hallinnollisina pakkokeinoina. Eläinsuojelulain 44 §:n nojalla valvontaviranomainen voi eläinsuojelullisten syiden vaatiessa ryhtyä lievempien puuttumiskeinojen sijaan välittömiin toimenpiteisiin eläimen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Eläimelle voidaan säännöksen mukaisesti hankkia hoitoa, hoitaja, rehua tai muita eläimen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä aineita. Lisäksi, jos hoidon hankkiminen ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista, eläin voidaan valvontaviranomaisen päätöksellä lopettaa, toimittaa teurastettavaksi taikka myydä. Hallinnolliset pakkokeinot turvaavat lainsäädännön ja viranomaisten päätösten noudattamista tilanteissa, joissa lievemmät keinot, kuten kehotus, määräys ja kielto, ovat joko osoittautuneet riittämättömiksi tai niitä ei asian vakavuuden, kiireellisyyden tai toistuvuuden vuoksi voida pitää yksinään riittävinä puuttumiskeinoina olennaisten rikkomusten tai laiminlyöntien korjaamiseksi. Eläinsuojelulain 44 §:n mukaisten kiireellisten toimenpiteiden merkitys on muodostunut keskeiseksi lain suojelutarkoituksen toteutumisen kannalta, koska kyseessä on ainut eläinsuojelulain nojalla laaja-alaisesti käytössä olevista pakkokeinoista, jonka osalta viranomainen on oikeutettu toimimaan itse ja huolehtimaan päätöksen toimeenpanosta suhteessa sen kohteena oleviin eläimiin. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut asema hallintopakkoa koskevassa harkinnassa, joten olen nostanut sen tärkeimpänä hyvän hallinnon oikeusperiaatteena esiin. Käyn myös läpi, millä tavalla perusoikeudet, kuten omaisuuden ja yksityisyyden suoja sekä elinkeinovapaus, vaikuttavat hallinnollisia pakkokeinoja koskevassa harkinnassa ja mikä merkitys on eläinten suojelulla yleisenä etuna tai arvona. Käsittelen tutkielmassani eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvaa eläinsuojelulain 44 §:n mukaisista kiireellisistä toimenpiteistä päätettäessä ja niihin ryhdyttäessä sekä sitä, millä tavalla omistajan tai haltijan oikeusturva sovitetaan yhteen lain 1 §:n mukaisen eläinten suojelutarkoituksen kanssa. Tässä yhteydessä nostan hallintomenettelystä esiin valvontaviranomaiselle asetettuihin pätevyysvaatimuksiin, kuulemiseen ja asian riittävään selvittämiseen liittyvät kysymykset. Lisäksi käsittelen eläinsuojelulain 52 §:n nojalla täytäntöönpanomääräyksen antamiseen liittyviä asioita. Nämä kysymykset ovat kaikkein keskeisimmissä rooleissa eläimen omistajan tai haltijan hallinnolliseen menettelyyn liittyvän oikeusturvan näkökulmasta. Lisäksi näihin asioihin liittyy merkittäviä eläinsuojelua koskevia erityispiirteitä. Nykyisessä valvontajärjestelmässä on edelleen tavallista, että tilanteen eläinsuojeluasiassa arvioi ja päätöksen tekee yksittäinen viranhaltija. Toimivalta ryhtyä eläinsuojelulain 44 §:n nojalla kiireellisiin toimenpiteisiin on useilla pätevyysvaatimuksiltaan keskenään varsin erilaisilla tahoilla. Tältä osin olennaista eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvan kannalta on se, että muut kuin kiireellistä väliaikaishoitoa tai ilmeisen vakavasti loukkaantuneen eläimen kiireellistä lopettamista koskevat päätökset pitäisivät aina sisällään eläinlääkärin tekemän arvion eläimen tilanteesta. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa ja silloin, kun päätös koskee kaikkia pitopaikan eläimiä, olisi tärkeää päästä siihen, että tilanteen arviointiin osallistuisi aina vähintään kaksi virkavastuulla toimivaa eläinlääkäriä. Viranomaisen vastuu hallintolain 31.1 §:n mukaisesta asian riittävästä selvittämisestä on korostunut silloin, kun tehdään eläinsuojelulain 44 §:n nojalla lopullista päätöstä eläimen lopettamisesta, teurastamisesta tai myymisestä. Eläimen pitopaikkaan tehtävä lain 39 §:n mukainen tarkastus on keskeinen selvityskeino, jota tulee myös KHO:n ratkaisukäytännön valossa lähtökohtaisesti käyttää. Lisäksi eläimen omistajan tai haltijan kuuleminen on tärkeä asian selvityskeino. Eläinsuojelulain 1 §:ssä ilmenevä tarkoitus suojella eläimiä mahdollisimman hyvin kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta edellyttää sitä, että lain 44 §:n mukaisiin kiireellisiin toimenpiteisiin on tarvittaessa voitava ryhtyä välittömästi. KHO on tästä syystä linjannut ratkaisukäytännössään, ettei kuulemista koskevaa lähtökohtaisen kirjallisen muodon vaatimusta sovelleta eläinsuojelulain 44 §:n nojalla päätöstä tehtäessä.
  • Mäenpää, Olli (2013)
    Perusoikeutena hyvä hallinto velvoittaa viranomaisia ja virkamiehiä. Samalla hyvä hallinto perustaa oikeuksia hallinnon asiakkaille.
  • Mäenpää, Olli (Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2020)
    Oikeuden perusteet
  • Lohi, Santeri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kunnallisella itsehallinnolla on Suomessa yli 100 vuotiset juuret ja se nauttii vahvaa perustuslain suojaa. Itsehallintoon liittyy keskeisesti demokraattisesti valittujen valtuustojen toiminta. Kunnallinen itsehallinto pohjautuu luottamushenkilöorganisaation legitimiteetin varaan. Luottamushenkilöt käyttävät kunnissa ylintä, kuntalaisten heille delegoimaa päätösvaltaa. Julkisen vallan käyttöön liittyy keskeisesti myös vastuu ja sen oikeudelliset reunaehdot, minkä takia luottamushenkilöiltä voidaan edellyttää tiettyjä toimintavelvoitteita. Luottamushenkilöiden pidättäminen luottamustehtävästään on käytännössä toimintavapauden rajoitus, joka kytkeytyy perustuslaissa taattuun kunnalliseen itsehallintoon sekä kansanvaltaisuuteen. Kuntalainsäädännön kokonaisuudistus toteutettiin vuonna 2015. Viime vuosina valtiovalta on havahtunut siihen, että sillä ei ole riittäviä toimivaltuuksia varmistaa kunnallisen päätöksenteon toteutumista ja luotettavuuden turvaamista tilanteessa, jossa kun-nan omat valvontatoimet eivät ole riittäviä. Tämän jälkeen lainsäädäntöä on täsmennetty luottamushenkilöiden pidättämistä koskevan sääntelyn ja poikkeuksellisissa hallinnollisissa vaikeuksissa olevien kuntien osalta vuonna 2017. Tutkielma on lain-opillinen ja siinä pyritään systematisoimaan ja analysoimaan, minkä oikeudellisten edellytysten vallitessa kunnallinen luotta-mushenkilö voidaan pidättää luottamustehtävästään. Aineistona on hyödynnetty voimassa olevaa lainsäädäntöä, oikeuskirjalli-suutta, lakien esitöitä sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöä. Kunnallisia luottamushenkilöitä ja heidän asemaansa on tutkittu verrattain vähän. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kunnallisia luottamushenkilöitä koskeva lainsäädäntö mahdollistaa luottamushenkilöiden tehtävästään pidättämisen ja siten kunnallisen päätöksenteon turvaamisen sellaisissa tilanteissa, joissa luottamushenkilön voidaan selkeästi katsoa syyllistyneen velvollisuuksiensa laiminlyönteihin. Nykykäytännön valossa kuntien harkintavalta on laajaa ja voi johtaa tilanteisiin, joissa poliittiset intressit ajavat oikeudellisten perusteiden ohi. Tällöin voidaan katsoa, että vaikka nykylainsäädäntö mahdollistaisi tehtävästä pidättämisen, ei sääntelyn taustalla oleva tavoite kuitenkaan varmuudella toteudu. Sääntelyä olisikin järkevää tarkistaa siten, että lainsäädännössä määriteltäisiin eksplisiittisemmin sellaiset tilanteet, joissa kunnilla on aina velvollisuus pidättää luottamushenkilö tehtävästään päätöksenteon luotettavuuden turvaamiseksi.
  • Kormu, Annina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Vuonna 1991 Suomessa ratifioidun lapsen oikeuksien sopimuksen nojalla lapselle on hänen ikäänsä ja kehitystasoaan vastaavalla tavalla annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa menettelyissä. Lapsen oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti turvataan nimenomaisesti myös perustuslaissa. Lapsen oikeus saada tietoa häntä koskevassa lastensuojeluasiassa ja mahdollisuus esittää siinä mielipiteensä kuuluukin myös lastensuojelun yleisiin periaatteisiin ja lähtökohtiin lastensuojelulain 5 §:n nojalla. Lapsen henkilökohtaisesta kuulemisesta hallinto-oikeudessa lastensuojeluasian asianosaisena säädetään lastensuojelulain 86 §:ssä, jota voidaan pitää lapsen prosessuaalisen aseman kannalta ainutlaatuisena säännöksenä. Lapsen tuomioistuinosallisuus lastensuojelulaissa on yleisestikin järjestetty paikoin muusta lapsilainsäädännöstä erottuvalla tavalla. Lapsi on ensinnäkin lähtökohtaisesti häntä koskevassa lastensuojeluasiassa aina asianosainen. Lisäksi 12 vuotta täyttäneellä lapsella on oikeus käyttää lastensuojeluasiassaan huoltajan rinnalla itsenäistä puhevaltaa. Oikeutta tulla kuulluksi tukeekin tällöin olennaisesti lapsen oikeuksien sopimuksen asettamien velvoitteiden ohella perustuslain 21 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklassa asetetut oikeusturvan ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Lapsen oikeutta kontradiktoriseen prosessiin on toteuttava lapsen erityisten oikeuksien asettamista lähtökohdista ja niiden rajaamalla tavalla. Lisäksi lapsen oikeus nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta tukee keskeisesti lapsen menettelyllisiä oikeuksia lastensuojeluasian käsittelyssä. Tiedonsaantioikeutta voidaan pitää tietynlaisena lapsen kuulemisen ja osallisuuden perusedellytyksenä. Lapsen on saatava päätöksenteon perusteena olevista seikoista tietoa riittävällä tavalla, jotta hän voisi asiassaan aidon oman näkemyksensä muodostaa ja jotta näkemykselle voitaisiin myös antaa päätöksenteossa asianmukainen painoarvo. Lapsen tiedonsaantioikeus ei lähtökohtaisesti edellytä, että lapselle olisi annettava kaikki asiaa koskevat tiedot. Lapsen kehityksen ja hyvinvoinnin suojelemiseksi on tärkeää, että osallisuusoikeuden toteuttamisessa tunnistetaan mahdolliset osallistumisesta aiheutuvat kielteiset seuraukset lapselle. Lastensuojelulain 86.1 §:n nojalla lapselle ei saa antaa sellaisia tietoja, jotka voisivat vakavasti vaarantaa hänen terveyttään tai kehitystään. Arvio tiedon vaikutuksista on aina tehtävä suhteessa lapsen ikään, kehitystasoon sekä erityisiin olosuhteisiin ja ominaisuuksiin. Jotta lapsen tiedonsaantioikeus voisi toteutua mahdollisimman täysimääräisesti, on lisäksi olennaista huomata, ettei lastensuojelulain 86.1 § ole ainoa lapsen tiedonsaantioikeutta lastensuojelun asianosaisena tuomioistuimessa määrittävä säännös, vaan tiedonsaantioikeudesta säädetään myös lastensuojelulain ulkopuolella. Keskeisimpiin tiedonsaantioikeutta määritteleviin säännöksiin kuuluu tältä osin mm. oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetun lain 9.3 §, jonka mukaan lapsen tiedonsaantioikeutta hallintotuomioistuimessa voidaan rajoittaa lapsen edun nojalla. Lastensuojelulain 86.1 §:n terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavan tiedon antamista koskeva kielto ei ole pelkästään lapsen tiedonsaantioikeuden sisältöä konkreettisesti määrittävä säännös, vaan sen ohella kielto ohjaa tuomioistuimen harkintaa kuulemisen toteuttamisen tavassa. Lapsen osallisuuden ja suojelun takaaminen voivat tällöin rajoittaa muiden asianosaisten prosessuaalisia oikeuksia. Mikäli terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavan tiedon välittymistä lapselle ei pystyttäisi yhteisessä suullisessa käsittelyssä estämään, ja lapsen suojelemiseksi tai itsenäisen mielipiteen varmistamiseksi katsotaan tarpeelliseksi, voi tuomioistuin järjestää kuulemisen lastensuojelulain 86.2 §:n nojalla muiden oikeudenkäynnin osapuolten läsnäoloa rajoittamalla. Tällöin asianosaisilla tulee kuitenkin lähtökohtaisesti olla oikeus saada tietoa kuulemisen sisällöstä, ellei tiedonsaantioikeuden rajoittamista pidetä tarpeellisena lapsen suojelemiseksi tai hänen muun erittäin tärkeän etunsa turvaamiseksi. Asianosaisten oikeuksien rajoittamisessa on tällöin huomioitava perhe-elämän suojan sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin lastensuojelumenettelylle asettamat vaatimukset. Nämä vaatimukset olisi erittäin tärkeä tuoda esille myös lastensuojelulain 86 §:n sanamuodossa.
  • Kotkavuori, Aapo (Helsingfors universitet, 2013)
    Tässä pro gradu –työssä tarkastellaan lapsen edun käsitettä ja lapsen edun perusteluita tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä. Tämän lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä eriteltyjä, huostaanoton tarpeen arviointiin vaikuttavia, vanhempiin ja lapseen liittyviä negatiivisia ja positiivisia tekijöitä. Teoreettinen viitekehys keskittyy tarkastelemaan lastensuojelua ja lapsen edun käsitettä sekä siitä käytyä kotimaista ja kansainvälistä keskustelua. Lapsen etu on keskeisin lastensuojelua ohjaava periaate. Tässä tutkimuksessa kysymys 'Mitä on lapsen etu?' on kaksiulotteinen: yhtäältä voidaan kysyä, mitä lapsen etu on käsitteenä, ja toisaalta, mitä lapsen etu on yksittäisen lapsen kohdalla. Lapsen edun käsitettä on kritisoitu muun muassa siitä, että se on sisällötön ja sen saamat merkitykset ovat kulttuuriin ja aikaan sidottuja. Vuonna 2008 Suomessa astui voimaan lastensuojelulaki, joka velvoittaa aiempaa painokkaammin ottamaan huomioon lapsen edun huostaanottoja tehtäessä. Tämän tutkimuksen aineistona on Helsingin hallinto-oikeuden tekemät tahdonvastaiset huostaanottopäätökset vuosilta 2008-2009. Tutkimusaineisto on rajattu koskemaan 0–11-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen päätavoitteena on selvittää, millä ja miten lapsen etua perustellaan hallinto-oikeuden johtopäätöksissä. Tutkimusmenetelminä ovat aineistolähtöinen sisällönanalyysi ja sisällön erittely. Hallinto-oikeuden erittelemistä huostaanottoon vaikuttavista tekijöistä ja lapsen edun perusteluista on muodostettu niitä kuvaavat luokat. Huostaanottoon vaikuttavien tekijöiden luokittelusta kävi ilmi, että hallinto-oikeus kiinnittää muodostuneiden luokkien lukumäärän perusteella enemmän huomiota vanhemmuuden arviointiin ja erittelyyn kuin lapsen hyvinvoinnin arviointiin. Tulos ei kuitenkaan kerro sitä, kumpaa hallinto-oikeus ratkaisuja tehdessään enemmän painottaa. Lapsen edun perusteluille löydettiin kolme luokkaa: 'perustelemattomat' eli toteavat perustelut, heikot perustelut ja vahvat perustelut. Luokat eroavat toisistaan siinä, kuinka selkeitä ja yksiselitteisiä lapsen edun perustelut ovat. Suurimmassa osassa päätöksiä lapsen edun perustelu on joko toteava tai sitä ei ole ollenkaan (68 %). Tutkimuksen keskeisin tulos on se, ettei lapsen etua perustella selkeästi tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä. Päätökset ovat muilta osin yleensä hyvin perusteltuja, mutta lapsen edun arviointiprosessi jää kirjoittamatta auki ja näin ollen epäselväksi.
  • Mäenpää, Olli (Juridiska fakulteten vid Helsingfors universitet, 2020)
    Juridikens grunder
  • Mäenpää, Olli Ilmari; Fenger, Niels (Springer, 2019)
    Ius Gentium: Comparative Perspectives on Law and Justice
  • Sirén, Anna-Emilia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan suhteellisuusperiaatteen vaikutusta Etelä-Suomen aluehallintoviraston rekisteröinnin varaisen perintätoiminnan harjoittajien valvontaa koskevassa seuraamusharkinnassa. Tutkielmassa selvitetään lainopillisen metodin avulla, miten suhteellisuusperiaate ohjaa ja rajoittaa aluehallintoviraston seuraamusharkintaa. Oikeusjärjestyksen systematisoinnin ja tulkinnan avulla pyritään muodostamaan käsitys niistä näkökohdista, joille aluehallintoviraston tulee seuraamusharkinnassa sovellettavan säännöksen valinnassa, tulkinnassa ja soveltamisessa antaa painoarvoa. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, millainen merkitys hallinnolliselle ohjaukselle, menettelyn toistuvuudelle ja vakavuudelle sekä valvottavan korjaaville toimenpiteille on annettava seuraamusharkinnassa suhteellisuusperiaatteen vaikutuksesta. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä tarkastellaan lisäksi hallinnollisen seuraamuksen kohdistamista, aiemman päätöksen lainvoimaisuutta ja viranomaisen päällekkäiseen toimivaltaan liittyviä toimenpiteitä koskevissa ratkaisutilanteissa. Suhteellisuusperiaatteen sisältö on muodostunut oikeuskäytännössä ja lainopissa vuosikymmenten aikana, ja nykyään se on kirjattu hallintolakiin (434/2003) osana hyvän hallinnon periaatteita. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että viranomaisen toimet ovat oikeassa suhteessa niillä tavoiteltuun päämäärään nähden. Perintätoiminnan harjoittajien valvonnassa toimenpiteiden päämääränä on pidettävä velallisten ja toimeksiantajien taloudellisen aseman turvaamista varmistamalla, että perintätoiminnan harjoittajat menettelevät perintätoiminnassa lain mukaisesti. Viranomaisen toimenpiteiden suhteellisuus tulee arvioitavaksi toimenpiteiden asianmukaisuuden, tarpeellisuuden sekä oikean mitoituksen kannalta. Suhteellisuusperiaatteen alaan voidaan katsoa kuuluvan myös vaatimus toimenpiteiden kohtuullisuudesta yksittäistapauksessa. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut merkitys erityisesti valvontatoiminnassa, jossa joudutaan harkitsemaan epäedullisten oikeudellisten seuraamusten kohdistamista hallinnon asiakkaaseen. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että aluehallintovirasto valitsee käytössään olevista keinoista toimenpiteiden kohteen oikeuksia vähiten rajoittavan vaihtoehdon, jolla tavoite voidaan saada aikaan. Perintätoiminnan harjoittajien rekisteröinnistä annetun lain (411/2018) mukaisia hallinnollisia seuraamuksia ovat kehotus ja sitä tehostava uhkasakko, varoitus, osaan tai koko perintätoimintaan kohdistuva, enintään kuuden kuukauden mittainen toimintakielto ja sitä tehostava uhkasakko sekä rekisteristä poistaminen. Siltä osin kuin toimenpiteiden tavoite on saavutettavissa hallinnollisen ohjauksen avulla, ei hallinnollisiin seuraamuksiin voida pääsääntöisesti ryhtyä. Aluehallintoviraston on käytettävä keinovalikoimaansa asteittain, siirtyen lievemmistä vaihtoehdoista ankarampiin, jos aiemmilla toimenpiteillä ei ole ollut tarvittavaa vaikutusta perintätoiminnan harjoittajan menettelyihin. Suhteellisuusperiaate edellyttää toisaalta ankarampiin toimenpiteisiin ryhtymistä, ellei perintätoiminnan harjoittaja ole korjannut toiminnassaan ilmenneitä puutteita lievempien keinojen avulla, sillä toimenpiteet eivät saa olla myöskään alimitoitettuja. Seuraamusharkinnassa tulee ottaa huomioon muun ohella teon moitittavuus, johon erityisesti menettelyn vakavuudella, toistuvuudella sekä korjaavilla toimenpiteillä on vaikutusta. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että elinkeinovapautta rajoittavia säännöksiä tulkitaan supistavasti. Elinkeinovapauteen puuttuvia toimenpiteitä ei voida myöskään lähtökohtaisesti pitää tarpeellisina ja välttämättöminä, ellei toimenpiteiden kohteelle ole annettu ensin mahdollisuutta korjata toiminnassaan ilmenneitä puutteita. Määräaikaisen toimintakiellon ja rekisteristä poistamisen edellytykset ovat suhteellisuusvaatimuksen myötä korkeat. Tutkielmassa todetusti suhteellisuusperiaate voi edellyttää seuraamusharkinnassa myös säännöksen sanamuodon ylittävää tulkintaa, jos lopputulosta olisi muutoin pidettävä toimenpiteiden kohteen kannalta suhteettoman ankarana.
  • Heinilä, Aleksi (Ympäristöministeriö, 2014)
    Ympäristöministeriön raportteja 1/2014
    Selvitys on osa maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999, MRL) kokonaisarviointia, jonka yhtenä painopistealueena on alueidenkäytön ohjausjärjestelmän toimivuus erityisesti yhdyskuntarakenteen hallinnan näkökulmasta. Suunnittelutarve- ja poikkeamismenettelyillä on erityisesti tämän painopistealueen osalta varsin keskeinen merkitys. Selvityksen tarkoituksena on ollut tuoda esiin suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamispäätöksentekoa koskevia näkökohtia, joilla on merkitystä arvioitaessa sitä, onko MRL:n muuttamiselle tarvetta ja minkä tyyppisiä muutokset voisivat olla. Molemmat lupamenettelyt liittyvät varsin kiinteästi maankäyttö- ja rakennuslain suunnittelujärjestelmään, ja niillä on huomattava merkitys suunnittelujärjestelmän toimivuuden kannalta. Selvityksen sisällön näkökulmasta keskeistä onkin ollut näiden menettelyiden tarkastelu osana maankäyttö- ja rakennuslain systematiikkaa. Tätä systemaattista kokonaisuutta tarkasteltiin maankäyttö- ja rakennuslaille asetettujen tavoitteiden näkökulmasta, samoin kuin käytännön soveltamistoiminnan näkökulmasta. Maankäytön suunnittelu on keskeisin keino ohjata yhdyskuntarakennetta. Suomalaisissa olosuhteissa yhdyskuntarakenteen hajautumiskehitys ilmenee kaupunkiseutujen reuna-alueilla alhaisen tiheyden taajama-alueiden laajenemisena, joka johtuu pääosin kaupunkiseutuja ympäröivän haja-asutusalueen hajarakentamisesta. Tässä kehityksessä suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettelyillä ja niitä aiemmassa lainsäädännössä edeltäneillä menettelyillä on ollut hyvin keskeinen rooli. Tämän kehityksen seurausten hallinta on myöhemmin hyvin haasteellista. Nykyisenkaltaista yhdyskuntarakenteen hajautumista onkin pidetty kestämättömänä tulevaisuuden näkymänä muun ohella ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Vaikka suunnittelemattoman rakentamisen ongelmat olivat korostetusti esillä maankäyttö- ja rakennuslakia säädettäessä, ei kysymyksen aiempaa tehokkaampaan ehkäisyyn käytännössä löydetty lakia säädettäessä käytännön keinoja. Yhdyskuntarakenteen hajautuminen nähtiin tavoitetasolla hyvin merkittäväksi ongelmaksi jota MRL:n säätämisellä nimenomaisesti pyrittiin ehkäisemään, mutta pintatason sääntelyyn tämä ei ilmeisestikään ole riittävästi heijastunut. Suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettelyt ovatkin edelleen säännönmukaista hallintotoimintaa aivan kuten aiemman rakennuslainkin voimassa ollessa. Selvitysten perusteella suunnittelutarveratkaisuja ja poikkeamismenettelyä käytetään liian usein tilanteissa, joissa kaavoitus olisi tarpeen. Olennainen kysymys on, kuinka lainsäädännön tasolla pystyttäisiin turvaamaan suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettely koskevien säännösten yhteydessä lain systematiikan lähtökohtana olevan riittävän suunnittelun toteutuminen. Pyrkimyksenä tulisi olla maankäytön suunnittelun esteiden paikantaminen ja poistaminen siten, että kaavoitus oikealla suunnitteluvälineellä saataisiin toteutumaan silloin, kun se on tarpeen.
  • Laatunen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.
  • Lönnblad, Riikka (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan, miten vastuu julkisen vallan käytöstä toteutuu automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Lainsäädäntöhankkeissa ja oikeustieteellisessä keskustelussa julkishallinnon päätösautomaatioon liittyviä vastuukysymyksiä on arvioitu ensisijaisesti virkavastuun kohdentamisen näkökulmasta. Kysymys virkavastuun toteuttamisesta tuo kuitenkin esiin vastuusääntelyn taustalla piilevän jännitteen ihmistoimijuuteen perustuvan vastuun ja automaattisen päätöksenteon välillä. Tämän jännitteen vuoksi virkamiehen henkilökohtainen virkavastuu ei välttämättä ole toteutettavissa automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Siksi ratkaisuja automaattisen päätöksenteon vastuuongelmiin on etsittävä ennen kaikkea viranomaiseen kohdistuvista vastuumuodoista. Tutkielman metodologisena lähtökohtana on lainoppi, mutta tarkastelu sisältää myös vastuuteoreettista analyysia. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii teknologian tutkimuksessa käytetty vastuukuilun (responsibility gap) käsite sekä jaottelu vastuun eri lajien välille. Työssä analysoidaan, miten ja millä edellytyksillä rangaistusvastuu, korvausvastuu, prospektiivinen vastuu ja answerability-tyyppinen perusteluvastuu voivat toteutua automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Eri vastuumuotojen toteutumista arvioidaan suhteessa hallinnon asiakkaan oikeusturvaan sekä julkisen vallan käytön legitimiteettiin. Tutkielmassa osoitetaan, että automaattisen päätöksenteon vastuuongelmat liittyvät ennen kaikkea virkamiehen rikosoikeudellisen virkavastuun toteuttamiseen. Perustuslain 118 §:n vaatimus virkavastuun kattavuudesta voi automaattisen päätöksenteon yhteydessä joutua ristiriitaan rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän epätäsmällisyyskiellon ja syyllisyysperiaatteen kanssa. Kompensaatiovastuu toteutuu julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun kautta, mutta käytännössä vahingonkorvausoikeudellinen sääntely saattaa rajoittaa yksilön mahdollisuuksia saada vahingonkorvausta automatisoidussa päätöksenteossa tapahtuneista virheistä. Muita vastuun muotoja puolestaan voidaan toteuttaa viranomaiseen kohdistuvilla vastuujärjestelyillä sekä automaattisiin päätöksentekojärjestelmiin kohdistuvalla sääntelyllä.