Browsing by Subject "harkintavalta"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-12 of 12
  • Aaremäe, Mari-Liis (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan asioimistulkkausta äitiys- ja lastenneuvolassa. Tavoitteena on selvittää, milloin ja miten terveydenhoitaja käyttää harkintavaltaansa neuvolassa asioimistulkkauksesta päättäessään ja asiakkaan kanssa siitä neuvotellessaan. Lisäksi tarkastellaan, millaisia jännitteitä asioimistulkin kanssa työskentelyyn liittyy neuvolavastaanotolla. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Michael Lipskyn katutason byrokratiateoria, jota täydennettiin Nira Yuval-Davisin arjen rajakäytäntöjen käsitteellä. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Tutkielmaa varten haastateltiin pääkaupunkiseudulla toimivia neuvolaterveydenhoitajia. Aineisto analysoitiin laadullisin menetelmin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä hyödyntäen. Tutkielman tuloksina esitetään, että terveydenhoitajat päättävät ammattitulkin käytöstä oman harkintansa mukaan, jolloin he toimivat samalla tulkkauspalvelun portinvartijana. Terveydenhoitaja harkitsee ja arvioi tulkkaustarpeen tilannesidonnaisesti käytettävissä olevien resurssien puitteissa ja ne huomioiden. Riittävä kielitaito rakentui tilannesidonnaisesti. Terveydenhoitajien asioimistulkille asetetut odotukset olivat ristiriitaisia ja terveydenhoitajakohtaisia tulkin näkyvyyteen ja osallisuuteen liittyen. Johtopäätöksinä todetaan, että tulkkauksesta päättäminen, siitä neuvottelu ja sen käyttäminen näyttävät olevan täynnä harkintavallan paikkoja, joihin on mahdotonta antaa yksiselitteistä kattavaa ohjeistusta ja joita terveydenhoitajat työssään ratkovat. He ovat samanaikaisesti vastuussa raskaana olevan seurannasta ja hoidosta sekä asiakkaan autonomiasta. Tulkin käyttöön liittyvissä ristiriita- tai neuvottelutilanteissa terveydenhoitajat pyrkivät hienovaraisesti ohjailemaan ja suostuttelemaan tulkin käyttöön, mutta huoli tai epäilys oikeutti rikkomaan asiakkaan autonomian. Neuvola pyrkii tuottamaan äitejä, jotka ovat itsenäisiä. Paradoksaalisesti autonomiaa tavoiteltiin hallinnan kautta. Aineiston perusteella tulkkauskäytäntö on asiakas- ja terveydenhoitajakohtaista, mutta neuvolalähtöistä. Tulkin kanssa työskentelyn jännitteet kumpuavat tulkille asetettujen rooliodotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta.
  • Sinervuo, Salla (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa syvennytään parhaillaan käynnissä olevaan automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislain valmisteluun. Oikeusministeriön laatimassa arviomuistiossa automaattisen päätöksenteon käyttöala ehdotetaan rajattavaksi päätöksiin, joihin ei liity harkintavaltaa. Ehdotuksen mukaan myös oppivat tekoälysovellukset tulisi rajata yleislain ulkopuolelle. Tutkimuskysymykset keskittyvät tämän käyttöalan rajauksen mahdolliseen ongelmallisuuteen. Tutkielman pääasiallisena metodina on vaihtoehtoinen (kriittinen) lainoppi yhdistettynä oikeuspoliittiseen de lege ferenda -tutkimukseen. Tutkielma etenee niin, että ensin taustoitetaan tekoälyyn, automaattiseen päätöksentekoon ja harkintavaltaan liittyvää teoriaa ja tutkimusta. Tämän jälkeen syvennytään automaattista päätöksentekoa koskevaan lainsäädäntöhankkeeseen ja siinä ehdotettuun käyttöalan rajaukseen ja arviomuistiosta saatuun lausuntopalautteeseen. Tätä osaa tutkielmasta voidaan kutsua empiiriseksi siinä mielessä, että lausuntopalautetta analysoidaan yhteiskuntatieteellisen sisällönanalyysin keinoin. Teoriaosuuden tarkoituksena on käsitellä niitä muun muassa niitä teemoja ja käsitteitä, jotka nousevat esiin arviomuistiossa sekä lausuntopalautteessa liittyen käyttöalan rajaukseen. Tutkimustuloksina voidaan todeta, että automaattisen päätöksenteon käyttöalan rajaaminen ehdotetulla tavalla ei ole yksiselitteistä, eikä tarkoituksenmukaista. Oppivan tekoälyn käytön sallimista voidaan perustella muun muassa teknologianeutraalisuuden periaatteella sekä oikeuden ja teknologian vuorovaikutuksesta tehdyllä tutkimuksella. Harkintavallan käsite taas on rajausperusteena liian avoin ja tulkinnanvarainen.
  • Kiiskinen, Niina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus selvitti toimeentulopäätöksistä ilmennyttä harkintavaltaa ja sen perusteluita Espoon kaupungin sosiaali-työssä vuonna 2016. Vuoden 2016 toimeentulotuen myöntäminen valaisee säätelyyn ja harkintaan perustuvan työskentelyn suhdetta toimeentulotuen myöntämisessä ja siten aikuissosiaalityössä yleensä. Harkinnanvaraisen toimeentulotuen merkitys on kasvanut. Harkintavallan käytön tutkiminen kertoo paljon myös sosiaalityöstä, sillä juuri harkintavalta antaa sosiaalityön professiolle merkittää valtaa. Kun toimeentulotukea myönne-tään harkintaperiaatteilla, luodaan standardeja, jotka voivat olla ristiriidassa tuen hakijan tarpeiden ja elinolojen kanssa. Harkintavaltaa käyttävän viranomaisen tulisi pyrkiä tosiasialliseen tasa-arvon toteutumiseen, mutta yhdenvertaisen kohtelun vaatimus saattaa evätä hakijalta tämän tarvitseman tuen. Tietoa harkinnanvaraisista tuista ja niiden perusteista tarvitsevat paitsi kuntien aikuissosiaalityö ja Kela, myös tukia hakevat asiakkaat. Asiakastyötä tekevät sosiaalialan ammattilaiset tarvitsevat tietoa harkintavallan käytöstä ja sen perusteluista, sillä heidän tulee reflektoida omaa toimintaansa. Tieto on tarpeen myös henkilöstölle, jonka tehtävänä on ohjata asiakkaita hakemaan tarvitsemiaan palveluita oikealta viranomaiselta. Vaikka tieto harkinnan käytöstä ja sen perusteluista on henkilöstölle ja hallinnolle tarpeellista, tärkein syy ovat asiakkaat ja heidän oikeutensa. Asiakkaan oikeusturva on vaarantunut aina, jos perusteluita ei ole esitetty. Koska harkintaa kuitenkin käytetään, eikä se saisi perustua mielivaltaan, tarvitaan reflektointia varten apuvälineitä. Sosiaalityöntekijät reflektoivat sitä, kuinka he harkintaa käyttävät, sillä sosiaalityö yhdistää harkintavaltaa käyttämällä byrokraattisen, professionaalisen toiminnan sekä asiakkaiden kanssa käydyn vuorovaikutuksen toisiinsa. Aineisto muodostui satunnaisotannan perusteella valikoitujen 60 asiakkaan toimeentulotukipäätöksistä ja asiakaskirjauksista. Satunnaisotanta myönteisistä päätöksistä sisälsi 128 asiakasta ja kielteisistä 22 asiakasta. Asiakirjat olivat sosiaalitoimen etuuskäsittelijöiden, sosiaaliohjaajien ja sosiaalityöntekijöiden laatimia. Tutkimuksessa harkinnanvaraisen toimeentulotuen perusteluita analysoitiin teorialähtöisesti. Aineiston päätöskohtien perustelut luokiteltiin rakenteellisen ja episteemisen mittarin alle. Episteemisen ulottuvuuden alle luotiin tarkemmat luokat muodollisia, kannustavia ja osallistavia mittareita varten. Päätöskohdan perustelut luokiteltiin myös Ian Taylorin ja Josie Kellyn normeihin, arvoihin ja toimintaan perustuen. Asiakaskohtaisen työskentelyn kirjauksista etsittiin byrokraattisen perspektiivin lisäksi myös terapeuttista lähestymistapaa. Päätösteksteihin ja kirjauksiin vietiin tietoa harkinnasta erittäin paljon toimeentulotukea käsiteltäessä ja myönnettäessä. Sen käyttö ei rajoittunut vain täydentävän ja ehkäisevän tuen myöntämiseen. Ehkäisevän toimeentulotuen myöntäminen oli lähes olematonta. Eri asiakkaiden kanssa työskenneltiin eri tasoilla. Aineisto perustui 60 asiakkaan asiointiin. Näistä asiakkaista 30 kanssa harkintaa tehtiin episteemisten mittareiden mukaisesti. Näissä tilanteissa päätöksentekijä oli perehtynyt myös asiakkaan tilanteeseen, eikä päätöstä tehty vain lain tai viranomaisohjeiden perusteella. Käytetyimpiä normeja olivat viranomaisen omat ohjeet. Erityisesti sähkölaskun suuruutta sekä kotivakuutuksen tasoa perusteltiin Espoon kaupungin sisäisellä ohjeella. Käytetyin laki oli laki toimeentulotuesta. Arvoperustaisesta harkinnasta esille nousevat perustelut, joilla tuetaan selviytymistä. Itsenäinen suoriutuminen ja täydentävä tuki, asiakkaan jaksamisen ja hyvinvoinnin tukeminen, terveydelliset syyt sekä lapsen kasvu ja kehitys pyrkivät kaikki turvaamaan asiakkaan ja tämän perheen tulevaa selviytymistä. Työntekijät tekevät todennäköisesti paljon toiminnallista harkintaa, jota ei kirjata ylös. Tavallisesti toiminnallinen harkinta näkyi perustelussa, kun se koski myönnytystä hakijalle. Päätöskohdista 16 prosentista puuttui perustelu. Episteemisten mittareiden mukainen harkintavallan tarkastelu osoitti, että työntekijöille oli jäänyt runsaasti mahdollisuuksia käyttää harkintaa. Osallistava työskentelytapa mahdollisti asiakkaiden tilanteen arviointia sekä heidän mieli-piteittensä kuulemista. Moniammatillinen yhteistyö oli kapea-alaista. Sosiaalialan ammattilaiset olivat auktoriteetteja toimeentulotuen myöntämisessä. Päätöksentekijät turvautuivat lääkäreihin ja optikoihin hakiessaan tieteellistä näyt-töä päätöksen perusteluksi. Perusteluissa käytetyt normit olivat laki ja viranomaisen omat ohjeet. Sosiaalityön eettisiä ohjeita tai muita alakohtaisia perusteluita ei löytynyt päätöksistä. Arvot, jotka näkyivät perusteluissa, olivat harvoin asiakkaan asettamia. Työskentely perustui lainsäätäjän, viranomaisen ja päätöksentekijöiden asettamille arvoille. Päätöksissä oli paljon kohtia, joita ei ole perusteltu lainkaan. Asiakkaat hakivat tukea moneen asiaan, johon ei ollut subjektiivista oikeuta. Kielteisten ja myönteisten päätöskohtien perustelujen eroista ei selviä, mihin erilaiset ratkaisut perustuivat. Kielteisen päätöksen perusteluksi riitti perusosan määrittäminen myös silloin, kun asiakas oli hakenut harkinnanvaraista tukea. Päätösten teksti oli usein suoria lainauksia laista, tai niitä perusteltiin kaupungin omilla ohjeilla. Tuolloin asiakaskohtaiset perustelut puuttuivat. Tämän tutkimuksen valossa asiakkaiden oikeusturva oli heikko. Perusteluissa on niin paljon puutteita, että niiden perusteella ei voi luoda kuvaa yhdenvertaisuuden toteutumisesta.
  • Lammi, Anssi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Perustoimeentulotuen siirto Kelaan vuoden 2017 alussa kasvatti merkittävästi asiakasmääriä Kelassa ja muutti asiakaskuntaa. Työn kuormittavuus asiakaspalvelussa lisääntyi muutoksen myötä. Näihin haasteisiin pyrittiin vastaamaan pääkaupunkiseudun Kelassa vuoden 2019 aikana toteutetulla palvelutapamuutoksella. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan tämän palvelutapamuutoksen vaikutuksia asiakaskohtaamisiin Kelan asiakaspalvelun työntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuksessa pyritään avaamaan sitä, miten käytössä oleva palvelutapa vaikuttaa työntekijän ja asiakkaan väliseen kasvokkaiseen vuorovaikutustilanteeseen. Samalla mietitään sitä, miten vuorovaikutustilanteiden sujuvoittaminen voi parantaa virkailijoiden työhyvinvointia. Konkreettisimmin uusi palvelutapa näyttäytyy asiakkaalle vuoronumeropalvelun poistona ja niin, että asiakkaan asiaa hoidetaan palvelupisteissä vastaanottoaulassa ja ajanvarauksella. Pyrin tutkimuksellani valaisemaan sitä, miten haastavia ja monimutkaisia vuorovaikutustilanteet Kelan asiakaspalvelussa ovat. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä ovat Michael Lipskyn kuvaukset katutason byrokraateista, Erving Goffmanin analyysit ihmisten välisestä kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta, sekä Arlie Russell Hochschildin käsitys tunnetyöstä. Tämä vertaileva tapaustutkimus toteutettiin haastattelemalla pääkaupunkiseudun Kelan kahden palvelupisteen asiakaspalvelun työntekijöitä. Vertailun mahdollisti se, että toinen palvelupiste oli siirtynyt jo ennen haastatteluja uuteen palvelutapaan. Näitä haastatteluja analysoitiin laadullisesti sisällönanalyysin avulla. Analyysia tehtiin muodostamalla ensin oletuksia kerätystä haastatteluaineistosta. Näitä oletuksia koeteltiin käsitteiden kautta, jotka nousivat teoreettisesta viitekehyksestä. Nämä käsitteet ja niihin perustuvat tutkimuskysymykset ohjasivat sisällönanalyysia. Tulokset näyttävät, että tarkasteltavat palvelutavat muovaavat palvelupisteissä tehtävää kasvotyötä. Asiakaspalvelun vuorovaikutustilanteet ovat yksilöllisiä ja niissä käytetään hyväksi työntekijöiden henkilökohtaisia ominaisuuksia, kokemusta sekä palvelutavan raameissa organisaation tarjoamia työkaluja ja apuvälineitä. Tärkein organisaation apuvälineistä on Kelassa käytössä oleva Oiwa-asiakastietojärjestelmä, joka on työntekijöiden käytössä asiakastiskeillä ja taustatilojen tietokoneilla ja josta näkyy muun muassa asiakkaiden etuusratkaisut sekä asiakkaiden Kelaan toimittamat dokumentit. Uusi palvelutapa nähdään haastavana, sillä Oiwa-järjestelmään ei ole aulasta nopeaa tai helppoa pääsyä. Organisaation apuvälineiden käyttö on sallittua, mutta vaatii enemmän työntekijän henkilökohtaista harkintaa. Uudessa palvelutavassa virkailijoiden harkintavalta lisääntyy ja korostuu. Vaikka työ koetaan rankkana, työntekijät osaavat pitää oman persoonansa erillään työroolista siinä mielessä, etteivät tunteet kuormita työntekijöitä merkittävästi kummassakaan palvelupisteessä. Uudessa palvelutavassa asiakkaita kohdataan vastaanottoaulassa samassa tilassa muiden asiakkaiden kanssa. Tämä asettaa uusia haasteita kasvotyölle. Myös tietoturvaan liittyvistä asioista käydään keskustelua, kun samassa tilassa kohdataan useita asiakkaita. Työntekijöiden kuormittumisen helpottumista ja työhyvinvoinnin parantumista palvelutavan muutoksen jäljiltä on liian aikaista arvioida vielä tässä vaiheessa. Palvelutapamuutos on kuitenkin prosessi, jota viedään jatkuvasti eteenpäin ja toteutetaan eri tavoilla eri Kelan palvelupisteissä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.
  • Haapakoski, Kaisa; Åkerblad, Leena; Tolvanen, Asko; Mäntysaari, Mikko; Ylistö, Sami; Kannasoja, Sirpa (Kela, 2018)
    Sosiaali- ja terveysturvan raportteja
    Tässä tutkimuksessa selvitetään vuonna 2014 voimaan tulleen Kelan ammatillisen kuntoutuksen lakiuudistuksen toimeenpanoa kuntoutuksen myöntöedellytysten näkökulmasta. Uudistuksen myötä työkyvyn heikkenemistä tuli tarkastella laajemmin kuin suhteessa työkyvyttömyyden uhkaan, sairauteen tai vammaan: nyt arvio tehdään työkykyä heikentävän kokonaistilanteen ja opiskelukyvyn näkökulmista. Tutkimuksessa kysytään, kuinka työ- ja opiskelukyvyn heikkenemistä ja asiakkaan kokonaistilannetta arvioidaan uudistetun lain puitteissa. Lisäksi pohditaan harkintavallan elementtejä toimintapolitiikassa. Aineisto on moninäkökulmainen ja koostuu Kelan ammatillisen kuntoutuksen ratkaisijoiden (n = 10) sekä kantaa ottavien asiantuntijalääkäreiden (n = 9) teemahaastatteluista ja ammatillisen kuntoutuksen hakijoilta kerätyistä kyselyistä (2013 n = 432 ja 2015 n = 542). Aineistot on analysoitu monimenetelmäisesti sekä laadullisin että määrällisin menetelmin. Hakijoiden työkyky oli sekä ennen lain muuttumista että sen jälkeen hyvin heikko. Niillä, joiden työkyky oli parempi, esiintyi vähemmän koettuja sosiaalisia ja elämäntilannehaittoja. Hakemista arvioivat onnistuneeksi erityisesti työkykyiset työlliset hakijat, jotka olivat myös tyytyväisiä Kelaan. Vastaavasti riittämätöntä toimeentuloa kokevien ja työttömien ryhmät olivat tyytymättömiä. Ratkaisijoiden ja lääkäreiden haastatteluissa keskeiseksi mutta vaikeaksi osaksi toimintapolitiikkaa nousi kokonaistilanteen arviointi. Tiedonhankintamenetelmänä haastattelu oli tarpeellinen, mutta se oli myös aikaa vievää ja osin ristiriidassa määrällisten ratkaisutavoitteiden kanssa. Arvioinneissa pohditutti myös asiakkaan oma halu osallistua kuntoutukseen ja työelämään. Tämä toi esiin harkintavallan merkityksen toimintapolitiikassa. Jatkossa olisi olennaista kiinnittää huomiota hakuprosesseihin heikossa asemassa olevien sekä motivaatioltaan epäselvässä asemassa olevien hakijoiden näkökulmasta.
  • Isokangas, Hanna (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämän tutkimuksen tavoitteena selvittää, mitä edunvalvonnalla tarkoitetaan lastensuojelussa. Suomessa lastensuojelun edunvalvonnasta sellaisenaan on säädetty ensimmäistä kertaa vuonna 2008 voimaan tulleessa lastensuojelulaissa. Lapselle on määrättävä edunvalvoja lastensuojeluasiassa käyttämään huoltajan sijasta puhevaltaa, silloin kun on perusteltu syy olettaa, ettei huoltaja voi puolueettomasti valvoa lapsen etua asiassa ja edunvalvojan määrääminen on tarpeen asian selvittämiseksi tai muutoin lapsen edun turvaamiseksi. Lastensuojelun edunvalvonnan määräämiselle ei ole säädetty yksiselitteisiä perusteita, vaan tilanteisiin liittyy merkittävällä tavalla viranomaisen harkintaa siitä, milloin edunvalvojan katsotaan olevan kyseisen lapsen edun mukaista. Käytännöt edunvalvojan määräämiseksi vaihtelevat eri puolilla Suomea ja todellisuudessa se on melko vähän käytetty lastensuojelun toimenpide. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen. Sen tutkimusaineisto koostuu asiakirjoista; käräjäoikeuden päätöksistä ja niihin liittyvistä hakemuksista lastensuojelun edunvalvojan määräämiseksi. Päätökset (15) ovat vuosilta 2012 ja 2013. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisissa tilanteissa lastensuojelun edunvalvojia on haettu. Toisena ja yksityiskohtaisempana tavoitteena on selvittää, mikä näissä tilanteissa on ollut juuri sellaista, että on päädytty hakemaan lapsen luonnolliselle edunvalvojalle sijaista. Aineiston analyysissa on hyödynnetty sekä laadullista sisällönanalyysia että diskurssianalyysin tarjoamia tekstinanalyysivälineitä. Aineistoa tulkitessa keskeisenä teoreettisena käsiteparina on toiminut kaltoinkohtelu ja laiminlyönti. Aineiston perusteella voi todeta, että lastensuojelun edunvalvojia määrätään kaiken ikäisille lapsille, mutta enemmistö tapauksista liittyi nuorten lastensuojeluasioihin. Päätöksissä lastensuojeluasioina korostuivat kodin ulkopuolelle sijoittamiseen ja huostaanottoon liittyvät kysymykset. Aineiston avulla päädytään neljään kuvaukseen lastensuojelun edunvalvojan määräämisestä: Vanhempi on estynyt hoitamasta huoltajan tehtäviä, vanhemman epävakaa elämäntilanne heikentää arviointikykyä, erimielisyydet lapsen tarvitsemasta tuesta sekä vanhemman vahva epäluottamus lastensuojeluviranomaista kohtaan. Ensimmäisessä kuvauksessa huoltajan ja lapsen välillä vallitsee selvä eturistiriita. Kolmea muuta kuvausta yhdistää lapsen edun tulkintaa koskeva ristiriita vanhemman ja viranomaisen välillä. Keskeisinä johtopäätöksinä esitetään, että lastensuojelun edunvalvojan määrääminen on perusteltua erityisesti huostaanottoon ja sijoituksiin liittyvissä tilanteissa. Kyseisissä lastensuojeluasioissa käytetään julkista valtaa suhteessa lapsen ja vanhemman perusoikeuksiin. Lastensuojelun edunvalvojan määrääminen tulee kysymykseen silloin, kun vanhemman elämäntilanne on niin kuormittunut, ettei hän pysty arvioimaan lapsen tilannetta lapsen edun vaatimalla tavalla tai lastensuojelun prosessin eri osapuolten välillä on asioista niin vahva erimielisyys, että se haittaa lapsen edun puolueetonta arviointia. Näissä tilanteissa lastensuojelun edunvalvoja voidaan nähdä yhtenä lapsen osallisuuden vahvistaminen välineenä.
  • Korpela, Tuija; Heinonen, Hanna-Mari; Laatu, Markku; Raittila, Simo; Ylikännö, Minna (Kela, 2020)
    Teemakirja
  • Mäenpää, Olli (Tutkijaliitto, 2008)
    Tarkoituksenmukaisuuden ja lainmukaisuuden välistä rajanvetoa hallinnollisessa päätöksenteossa on pidetty hallinto-oikeuden keskeisenä kysymyksenä. Se on jakautunut kolmeen keskeiseen osakysymykseen, jotka koskevat hallinnollista päätöksentekoa (viranomaisen harkintavallan laajuus ja oikeudelliset rajat), oikeusperiaatteiden merkitystä päätöksenteossa (harkintavaltaa rajoittavien oikeusperiaatteiden sisältö ja soveltaminen) sekä hallintoprosessin alaa ja kohdetta (valitusperusteet ja valitusviranomaisen tutkimisvallan laajuus). Tarkoituksenmukaisuusharkinnan merkitys on kuitenkin huomattavasti heikentynyt, mutta harkintavallan merkitys ja oikeudellinen kiinnostavuus päätösvallan puitteiden ja vallankäytön perusteiden kannalta ovat vastaavasti voimistuneet. Samalla täsmällisen rajanvedon tilalle on tullut uusia kysymyksiä, jotka koskevat muun muassa hallinnon oikeusperiaatteita, hyvää hallintoa, tehokasta oikeusturvaa ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Nykyään keskeinen kysymys on, millä tavoin ja missä määrin hallintotuomioistuimet voivat kontrolloida viranomaisten harkintavaltaa, jonka muodot ja laajuus vaihtelevat laajasti.
  • Lindroos, Sanni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen tarkoitus on selvittää kunnallisten katutason byrokraattien harkintavallan muutosta perustoimeentulotuen siirryttyä Kelalle 1.1.2017 sekä toimeentulotukiuudistuksen merkitystä kuntien katutason byrokraattien näkökulmasta aikuissosiaalityön toimeentulotukityössä. Harkintavallan muutosta tarkastellaan ennen toimeentulotukiuudistusta, implementointivaiheessa sekä toimeentulotukiuudistuksen jälkeen. Tutkimuksessa on haastateltu fokusryhmähaastatteluin sosiaalitoimen työntekijöitä, joita tutkimuksessa nimitän Michael Lipskyn (1980) käsitteellä kunnallisiksi katutason byrokraateiksi. Aineisto on kerätty vuosina 2016, 2017, 2018 ja 2019 neljästä pienestä ja keskisuuresta kunnasta. Tutkimus on pitkittäistutkimus, jossa kiinnostuksen kohteena on erityisesti muutos. Aineisto on analysoitu tulkinnallisesti teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Tutkimuksen keskeinen käsite on harkintavalta, jota kunnalliset katutason byrokraatit käyttävät työssään. Tutkimuksen tieteenfilosofiset lähtökohdat ovat harkintavallan käsitteen kontekstisidonnaisuuden sekä fokusryhmähaastattelujen luonteen vuoksi sosiaalisessa konstruktionismissa. Tutkimuksen tulosten mukaan kunnallisten katutason byrokraattien harkintavalta on toisaalta kaventunut, koska täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen hakemukset käsittelevät usein menoja, joita Kela ei ole myöntänyt perustoimeentulotuessa. Toisaalta kunnallisten katutason byrokraattien harkintavalta on laajentunut, koska valtakunnallisia ohjeita täydentävän tai ehkäisevän toimeentulotuen myöntämiselle ei ole tehty ja Kelan kapeasta harkintavallan käytöstä perustoimeentulotuessa johtuen kunnissa on jouduttu käyttämään enenevästi harkintavaltaa ehkäisevässä ja täydentävässä toimeentulotuessa. Toimeentulotukiuudistus on muuttanut kunnallisten katutason byrokraattien roolin asiakkaiden oikeusturvan varmistajiksi ja asianajajiksi. Asiakkaiden näkökulmasta toimeentulotukiuudistus on eriarvoistanut asiakkaiden asemaa ja tosiasiallinen yhdenvertaisuus toimeentulotukiuudistuksen jälkeen ei vaikuta toteutuvan.
  • Mäkinen, Jenna; Seppänen-Järvelä, Riitta (Kela, 2019)
    Työpapereita
    Tämä tutkimus on osa Kelan vaativan kuntoutuksen lainmuutoksen toimeenpanoa koskevaa tutkimuskokonaisuutta. Tässä raportoitava kyselyaineistoon perustuva tutkimus kohdistui siihen, millaisia seuraamuksia kuntoutuksen myöntöedellytysten muuttumisella on ollut kuntoutushakemusten ratkaisutyöhön: miten laaja-alaista toimintakyvyn arviointia tehdään asiakkaan kuntoutustarvetta sekä suoritus-ja osallistumisrajoitetta määriteltäessä. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin ammatillista harkintaa lainmuutoksen toimeenpanossa. Sähköisen kyselyn kohderyhmä oli kaikki Kelassa vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen ratkaisu- tai arviointityötä keväällä 2018 tehneet etuuskäsittelijät ja asiantuntijalääkärit. Perusjoukkoon (n = 224) kuului 155 etuuskäsittelijää ja 68 asiantuntijalääkäriä. Vastausprosentti oli 58 ja vastaajia oli yhteensä 130. Aineisto analysoitiin R 3.4.4 -ohjelmistolla ja SPSS 25 -tilasto-ohjelmistolla. Avovastaukset analysoitiin temaattisella sisällönanalyysillä. Valtaosa vastaajista arvioi lainmuutoksen vaikutuksia positiivisesti tai neutraalisti. Lakiuudistuksen nähtiin parantaneen asiakkaiden etua esimerkiksi kuntoutuksen oikea-aikaisuuden näkökulmasta. Etuuskäsittelijöiden ja asiantuntijalääkäreiden välillä ei ollut havaittavissa ero- ja suhtautumisessa lisääntynyttä harkintaa tuoneeseen lainmuutokseen. Sosiaali- ja terveysalan koulutuksen saaneet etuuskäsittelijät kokivat laaja-alaisen arvioinnin keskimäärin helpommaksi kuin etuuskäsittelijät, joilla oli opistotason koulutus muilta aloilta. Samoin asiantuntijalääkärit keskimäärin ilmoittivat arvioinnin olevan helpompaa etuuskäsittelijöihin verrattuna. Tutkimuksen perusteella vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen hakijoista saatavilla oleva tieto ei vielä kaikilta osin ole sellaista, että se parhaalla mahdollisella tavalla tukisi uuden lain mukaisesti tehtävää, kokonaisvaltaiseen arvioon pohjautuvaa harkintaa. Kuntoutujan yksilö- ja ympäristötekijöistä välittyi päätöksentekoon huomattavasti heikommin yksilöllisen tilanteen huomioimisessa tarvittavia tietoja.
  • Käyhkö, Ulla-Riitta; Pölönen, Ismo; Grönlund, Elisabeth (Ympäristöministeriö, 2007)
    Suomen ympäristö 18/2007
    1.9.2006 voimaan tulleen lakimuutoksen myötä toimivalta päättää ympäristövaikutusten arviointimenettelyn (YVA-menettely) soveltamisesta yksittäistapauksissa siirtyi ympäristöministeriöltä alueellisille ympäristökeskuksille. Julkaisussa analysoidaan uudistunutta lainsäädäntöä sekä ympäristöministeriön ja alueellisten ympäristökeskusten aikaisempia päätös- ja lausuntokäytäntöjä YVA-menettelystä yksittäistapauksissa tehtävien päätösten laadun ja yhtenäisyyden edistämiseksi. Aikaisempien soveltamiskäytäntöjen osalta tarkastelukohteena ovat ympäristöministeriön ja alueellisten ympäristökeskusten vuosina 1994–2006 tekemät YVA-menettelyn soveltamisratkaisut (yhteensä 318 kpl). Selvityksessä analysoidun aineiston perusteella YVA-menettelyn tapauskohtaista soveltamista koskevien käytäntöjen kehittämistarpeet koskevat erityisesti soveltamisharkinnan sitomista tarkemmin YVA-lainsäädännössä tarkoitettuihin harkintakriteereihin, perustelujen kattavuutta, eri hankkeista aiheutuvien yhteisvaikutusten ja hankkeen vaikutuksiin liittyvien epävarmuuksien huomioonottamista sekä vaikutusten merkittävyyden kokonaisvaltaista tarkastelua.