Browsing by Subject "hevonen"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 48
  • Söderström, Minna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Hevosen yleisanestesiaan liittyy huomattavia riskejä, ja hevosten anestesiakuolleisuudeksi on raportoitu eri tutkimuksissa 1,1−1,9 %. Asianmukaista rauhoitusta, kivunlievitystä ja paikallispuudutuksia hyödyntämällä monia diagnostisia ja kirurgisia toimenpiteitä voidaan kuitenkin tehdä seisovalle hevoselle, jolloin voidaan välttää yleisanestesiaan liittyvät riskit. α2 Adrenergisten agonistien (α2 agonistien) käyttö jatkuvana infuusiona seisovan hevosen sedaatiossa on kasvattanut jatkuvasti suosiotaan hevospraktiikassa. α2 Agonistit ovat luotettavia, tehokkaita ja hevospraktiikassa laajalti käytettyjä sedatiiveja, joiden vaikutuksen kestoa voidaan pidentää antamalla niitä jatkuvana suonensisäisenä infuusiona. Näin rauhoitetulle hevoselle voidaan tehdä pitkäkestoisempiakin toimenpiteitä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä kirjallisuuteen α2-agonistien tähänastisesta käytöstä jatkuvana infuusiona hevosen sedaatiossa sekä yksinään että yhdistettynä opioideihin. Detomidiini, romifidiini ja ksylatsiini ovat hevosella yleisesti käytettyjä α2 agonisteja. Medetomidiini ja deksmedetomidiini eivät ole tuotantoeläimille hyväksyttyjä lääkeaineita, mikä rajoittaa niiden käyttöä hevospraktiikassa. Kaikkien näiden α2-agonistien käyttöä jatkuvana infuusiona on tutkittu hevosella, mutta niiden välillä ei ole tähän mennessä osoitettu yksiselitteisiä eroja. α2-Agonisti-infuusio tarjoaa harvoin riittävää kivunlievitystä kirurgisen toimenpiteen suorittamiseksi rauhoitetulla hevosella, ja paikallispuudutusten ja muiden analgeettien käyttö on yleensä tarpeen. Opioidit vaikuttavat α2-agonistien kanssa synergistisesti parantaen niiden rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta, minkä takia niitä käytetään usein yhdessä α2-agonistien kanssa hevosen sedaatiossa. Opioideja voidaan yhdistää myös α2-agonisti-infuusioon, ja hyvän analgeettisen vaikutuksen lisäksi ne voivat vähentää myös riittävään sedaatioon tarvittavaa α2-agonistin kokonaisannosta infuusion aikana. α2-Agonistien haitalliset verenkiertoelimistöön kohdistuvat vaikutukset, kuten ääreisverisuonten supistuminen ja sen seurauksena ääreisverenkierron vastuksen suureneminen, sydämen sykkeen lasku, sydämen minuuttitilavuuden pieneneminen ja alkuvaiheen verenpaineen nousu, jota seuraa pitkäaikaisempi verenpaineen lasku, ovat laajalti tunnettuja ilmiöitä ja voivat heikentää kudosten perfuusiota. α2-Agonistit heikentävät myös suoliston liikkuvuutta ja voivat altistaa ummetusähkylle, minkä lisäksi ne lisäävät virtsantuotantoa. Nämä fysiologiset vaikutukset on otettava huomioon annettaessa α2-agonisteja jatkuvana infuusiona hevoselle. Vatinoksaani (ent. nimi MK-467) on perifeerisesti vaikuttava α2-antagonisti, joka läpäisee huonosti veri aivoesteen ja vaikuttaa siksi valikoivasti keskushermoston ulkopuolella. Sen avulla voidaan mahdollisesti kumota α2-agonistien haitallisia perifeerisiä vaikutuksia verenkiertoelimistön ja ruoansulatuskanavan toimintaan hevosella niin, että α2-agonistien toivotut keskushermostovaikutukset eli sedaatio ja analgesia säilyvät. Olisi ihanteellista, jos α2-agonistien tehokasta rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta olisi mahdollista hyödyntää hevosella infuusiokäytössä ilman niille tyypillisiä perifeerisiä haittavaikutuksia. Vatinoksaani voisi tarjota tähän potentiaalisen ratkaisun, ja alustavien tutkimusten tulokset vaikuttavat lupaavilta.
  • Saari, Seppo; Nikander, Sven (Pfizer Animal Health ; Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta, 2006)
    Oppimateriaalia; 8
  • Fabritius, L. J. (Tampere : J. F. Olàn, 1892)
  • Kauppinen, Oili (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä lisensiaatintutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka liittyy Katja Hautalan väitöskirjatyöhön. Tutkielman tarkoituksena on esittää hevosen suolinkaisten eli Parascaris spp. aiheuttamien tartuntojen esiintyvyys alle kolmevuotiailla Suomessa asuvilla hevosilla sekä fenbendatsolin ja pyranteelin teho tartuntojen hoidossa. Parascaris spp. ovat nuorten hevosten yleisimpiä ja eniten oireita aiheuttavia sisäloistartunnan aiheuttajia. Viime vuosina maailmalla on raportoitu sekä fenbendatsolin että pyranteelin heikentyneestä tehosta tartuntojen hoidossa, joten tilanteen kartoittaminen myös Suomessa oli tarpeellista. Aiemman matolääkeresistenssiin ja lääkityskäytäntöihin liittyvän tutkimustiedon perusteella oli oletettavaa, että fenbendatsolilla olisi hyvä ja pyranteelilla heikentynyt teho Parascaris spp. infektioiden hoidossa. Prevalenssitutkimukseen osallistui 95 tallilta 367 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevosten lantanäytteet analysoitiin modifioidulla Mini-Flotac®-menetelmällä. Lääketutkimukseen otettiin mukaan hevoset, joiden lantanäytteessä oli vähintään 200 epg (eggs per gram) Parascaris spp. munia. Hevoset jaettiin kolmeen eri lääkitysryhmään: fenbendatsolilla lääkittäviin, pyranteelilla lääkittäviin ja kontrolliryhmään. Lääkityksen teho tutkittiin FECRT (faecal egg count reduction test) -menetelmällä 10–14 päivän kuluttua lääkityksestä. Koko tutkimuspopulaation Parascaris spp. prevalenssi oli 38 %. Tartuntojen esiintyvyys oli sitä suurempi, mitä nuorempi ikäluokka oli kyseessä. Tässä tutkimuksessa havaittu prevalenssi oli suurempi kuin aiemmin Suomessa raportoiduissa tutkimuksissa ja ennen tutkimusta tehdyssä hypoteesissa. Fenbentasolin teho Parascaris spp. tartuntojen hoidossa oli hyvä, kuten etukäteen oletettiinkin. Pyranteelin teho oli sen sijaan joillain talleilla selvästi alentunut, ja teho oli jopa alhaisempi kuin hypoteesissa oletettiin. Kontrolliryhmän tulokset osoittivat, että merkittävää madonmunien määrän alenemaa ei tapahdu ilman lääkitystä kahden viikon seurantajaksolla. Tulosten perusteella Suomessa Parascaris spp. tartunnat tulisi hoitaa lääkeaineella, jonka teho tunnetaan tallikohtaisesti. Lantanäytteiden tutkiminen sekä tartunnan diagnosoimiseksi että valitun lääkeaineen tehon varmistamiseksi on suositeltavaa. Alle yksivuotiaille hevosille lääkitystä tulee harkita myös niissä tapauksissa, joissa lantanäytteessä ei havaita Parascaris spp. munia tartuntojen patogeenisuuden ja yleisyyden vuoksi. Uutta tutkimustietoa matolääkkeiden resistenssistä tarvitaan edelleen, koska resistenssi on ilmiönä jatkuvasti muuttuva ja lääkityskäytännöt vaikuttavat sen kehittymiseen ja esiintymiseen.
  • Kangas, Petra (Helsingin yliopisto, 2019)
    Some horses experience a problem called free faecal liquid (FFL). The condition is not characterized by classical diarrhoea but by free liquid that is voided separately from the solid part of the faeces. Problems with FFL include irritation and abrasive lesions in the skin in the rear end. No health issues of more severe character are usually present in these horses, apart from preliminary findings indicating a higher risk of colic when compared to horses without FFL. The reason for why horses develop FFL, and its effects on the horse, are unknown as the subject has not been studied much. It has been suggested that one reason could be in how the horses are fed. It has been speculated that haylage could have an impact on the development of FFL. A study was done with the aim to collect information about feeding and management of horses affected with FFL in Sweden and Norway (n = 100), and to compare faecal composition in horses with and without FFL. This particular part of the study focused on the faecal properties. The objective was to compare chemical composition of the faeces of affected and unaffected horses, in order to detect possible reasons for FFL, which could be studied further. The study was performed with three repeated samplings on all horses. Case and control horses were paired and were housed at the same farm and were fed the same forage. The horse owners were collecting faecal samples using a standardized protocol. The variables examined in faecal samples were dry matter (DM), pH, volume of free liquid after centrifugation, sand, osmolality, acetate, propionate, isobutyrate, n-butyrate and total volatile fatty acid (VFA) concentration of the samples. In samples from the first sampling occasion, differences (P < 0.05) between cases and controls were found in concentration of acetate, isobutyrate and total amount of VFA. Tendencies toward differences (0.10 < P > 0.05) were found in the volume of liquid and sand as well as in n-butyrate concentration. At the second sampling tendencies toward differences were found in the amount of sand and in n-butyrate concentration. In samples from the third sampling a tendency toward difference was present for pH value. All values were or tended to be higher for horses with FFL. Also, clear correlations were found between nearly all the variables. The pH value was found to correlate negatively with osmolality and all the VFAs except for isobutyrate where no correlation was found in any of the sampling occasions. Osmolality was also found to correlate positively with all the VFAs. VFAs correlated positively with one another. The results showed a tendency toward difference in n-butyrate concentration and presence of sand in faecal samples when case and control horses were compared, although not with consistency as samples form the third sampling occasion did not follow results from the first and second samplings. As the results were not constant throughout the study, these two variables may not be reliable when trying to find possible reasons for FFL. Almost all the variables were found to correlate with one another, exception being isobutyrate with pH. As butyrate is a major source of energy for horses and important for the health of the equine intestine, this information could be useful in further studies concerning the possible reasons for FFL.
  • Leikoski, Anneli (University of Helsinki, 1969)
  • Salonen, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen bakteeri-, virus- ja sieniperäisistä zoonooseista. Tutkielmassa keskitytään Suomessa esiintyviin ja Suomea uhkaaviin hevosen zoonooseihin sekä aiheeseen liittyvään lainsäädäntöön ja käytäntöihin. Tavoitteena oli luoda käsikirjamainen katsaus aiheesta, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tehty. Zoonoosi on sairaus tai infektio, joka voi luonnollisesti tarttua selkärankaisesta eläimestä ihmiseen tai päinvastoin. Tässä työssä on keskitytty zoonooseihin, jotka tarttuvat suoraan hevosesta ihmiseen, tai joissa hevoskontakti lisää ihmisen riskiä saada tartunta. Suomessa esiintyvistä hevosen zoonooseista tärkeimpiä ovat salmonelloosi (Salmonella ssp.), mikrobilääkeresistentit MRSA (metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus) ja ESBL (laajakirjoista betalaktamaasentsyymiä tuottavat bakteerit), pernarutto (Bacillus anthracis), Streptococcus equi ssp. zooepidemicus ja pälvisilsa. Suomessa esiintyy satunnaisesti myös hevosinfluenssaa, joka ei ole varsinainen zoonoosi, mutta tutkimuksissa on havaittu sillä olevan mahdollisesti zoonoottista potentiaalia. Myös Rhodococcus equi -tartuntoja esiintyy hevosilla Suomessa, ja maailmalla on todettu myös joitakin ihmistapauksia. Suomeen tuodaan vuosittain n. 1500-2300 hevosta, pääosin Ruotsista, Virosta ja Keski-Euroopan maista. Tautitilanne näissä maissa on erilainen kuin Suomessa, ja tuontihevoset voivat sairastaa zoonoottisia tauteja, joita ei esiinny Suomessa, esimerkiksi rabies ja leptospiroosi. Myös villieläimet sekä muiden eläinten ja ihmisten matkailu voivat lisätä riskiä näiden tautien leviämisestä Suomeen. Maailmanlaajuisesti tärkeimmät ja vaarallisimmat hevosen zoonoosit, hevosen räkätauti (Burkholderia mallei), Venezuelan Equine Encephalitis -virus ja Hendra-virus, eivät ole Suomen kannalta niin tärkeitä, koska niitä esiintyy vain alueilla, jotka ovat maantieteellisesti kaukana Suomesta ja joista ei tuoda hevosia Suomeen. West Nile -virus sekä Western ja Eastern Equine Encephalitis -virukset ovat myös tärkeitä hevosen zoonooseja, mutta niissä tartunta leviää hyttysten välityksellä, eikä hevoskontakti lisää ihmisten sairastumisriskiä. Hevosen zoonooseista lakisääteisesti vastustettavia, vaarallisia eläintauteja ovat pernarutto (B. anthracis), hevosen räkätauti (B. mallei) ja rabies. Lakisääteisesti vastustettavia, valvottavia eläintauteja ovat hevosen tarttuvat aivo-selkäydintulehdukset (WEE-, EEE- ja VEE-virukset). Lakisääteisesti ilmoitettaviin eläintauteihin hevosen zoonooseista kuuluvat oireita aiheuttava ESBL-tartunta, hevosinfluenssa, leptospiroosi (Leptospira ssp.), MRSA, salmonelloosi (Salmonella ssp.) ja West Nile -kuume. Näistä terveyskeskukseen ilmoittavia ovat pernarutto, rabies, leptospiroosi, salmonella ja West Nile.
  • Pirinen, Nina; Tulamo, Riitta-Mari (2016)
  • Karvinen, Henna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, millaisia taudinpurkauksia hevosen herpesvirus on aiheuttanut Suomessa ja Euroopassa. Tarkoituksena on myös kuvailla hevosen herpesvirusten taudinaiheutuskykyä, hevosten saamia oireita, sairastuneiden hevosten hoitovaihtoehtoja, erotusdiagnostiikkaa, diagnosointia sekä taudinpurkausten esto- ja kontrollointimenetelmiä. Hevosilla tavataan maailmanlaajuisesti viittä eri herpesvirusta, joista kolme kuuluu alfaherpesviruksiin ja kaksi gammaherpesviruksiin. Gammaherpesviruksien EHV-2:n ja EHV-5:n (EHV = equine herpesvirus) aiheuttamat infektiot ovat yleensä oireettomia, mutta näiden on epäilty aiheuttavan myös yksittäisten hevosten systeemisiä sairauksia. Alfaherpesviruksiin kuuluva EHV-4 aiheuttaa pääasiassa hengitystieoireita nuorilla hevosilla, mutta EHV-1 aiheuttaa hengitystieoireiden lisäksi luomisia, vastasyntyneiden varsojen kuolemia sekä vaihtelevia neurologisia oireita, joista vakavimmat johtavat hevosen menehtymiseen. EHV-1 ja EHV-4 voivat aiheuttaa yksittäisten hevosten sairastumisten lisäksi laajojakin taudinpurkauksia, joissa taloudelliset menetykset nousevat suuriksi. Astumaihottumaa aiheuttava EHV-3 kuuluu myös alfaherpesviruksiin, mutta tauti on keinosiemennyksen myötä harvinaistunut. Hevosen herpesvirus tarttuu sierain-, suu- ja sukupuolieritteiden välityksellä suorassa kontaktissa, pisaratartuntana tai kontaminoituneiden välineiden avulla. Herpesvirukset voivat aiheuttaa latentteja eli piileviä infektioita, jolloin virus on piilossa isännän immuunipuolustukselta solujen sisällä. Hevosen herpesviruksen ajatellaan olevan latenttina lymfosyyteissä tai kolmoishermon hermosolmussa, mutta latentin infektion tarkkaa mekanismia ei tunneta. Latentti virus saattaa aktivoitua ja lisääntyä uudelleen esimerkiksi stressin seurauksena, jolloin virusta erittyy sierainlimaan. Useimmiten isäntä ei itse sairastu latentissa infektiossa, mutta kontaktissa olevat muut hevoset voivat altistua virukselle ja saada näkyviä oireita. Taudinpurkauksia torjutaan tarttuvia tauteja ehkäisevien toimintatapojen avulla sekä kaikkien tilan hevosten säännöllisillä rokotuksilla. Hevosen herpesvirusrokotteet on rekisteröity suojaamaan hengitystieoireilta sekä luomisilta, mutta rokotteet eivät anna täydellistä tai pitkäkestoista suojaa. Taudinpurkauksessa on tärkeää epäillä herpesvirusta ajoissa, ottaa diagnostiset näytteet, asettaa tila karanteeniin ja ryhtyä muihin taudin leviämisen estäviin toimenpiteisiin. PCR- ja vasta-ainetutkimusten avulla diagnoosi varmistuu nopeasti, ja näiden tutkimusmenetelmien sekä hevosten tarkkailun ja lämmön mittausten avulla voidaan selvittää virukselle altistuneet hevoset. Karanteeni voidaan purkaa, kun hevoset eivät ole oireilleet 28 päivään. Herpesvirusinfektioiden hoito on lähinnä oireenmukaista tukihoitoa. Pidemmän aikaa makuulla olevan hevosen tai muulla tavoin vakavasti neurologisesti oireilevan hevosen ennuste on huono ja lopetus on tällöin suotavaa. Löytyneet raportoidut taudinpurkaukset olivat kaikki EHV-1-viruksen aiheuttamia. Hevosen herpesvirusten tarkkaa prevalenssia ei Suomessa tiedetä, mutta todennäköisesti taudinpurkaukset, ja varsinkin neurologisia oireita aiheuttavien herpesvirusten aikaansaavat taudinpurkaukset, tulevat yleistymään Suomessakin, sillä näin on jo käynyt muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
  • Veijola, Outi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hevosen nivelruston arviointikeinoista, ja erityisesti biokemiallisten merkkimolekyylien yhteydestä nivelruston tilaan, ei ole ajantasaista suomenkielistä katsausta. Tämän kirjallisuus-katsauksen tarkoituksena on kartoittaa hevosen nivelrustovaurion diagnosoinnissa käytettyjä ja siihen soveltuvia menetelmiä. Työssä pohditaan eri menetelmien kykyä arvioida nivelrustoa painottaen kliiniskemiallisia tutkimuksia, jotka voivat olla nivelruston tilan arvioinnissa kuvantamismenetelmiä informatiivisempia. Nivelrusto vaurioituu helposti, ja nivelrustovauriot ovat hevosilla yleinen elämänlaatuun ja käyttöarvoon vaikuttava ongelma. Nivelrustovaurion varhainen toteaminen parantaa huomattavasti hoitomahdollisuuksia, mutta yleisesti käytössä olevilla menetelmillä varsinkin alkavien muutosten diagnosoiminen on vaikeaa. Tarvetta olisi etenkin ei-kajoaville menetelmille. Nivelpinnat ovat kuvantamiskohteena vaikeita. Etenkin nivelruston arvioiminen kuvantamalla on rajallista, ja arvio perustuu usein nivelen kokonaismuutoksista tehtyihin päätelmiin. Nivelsairauden diagnosoinnin ohella joillain kuvantamismenetelmillä voidaan arvioida myös nivelrustoa. Kuvantamismenetelmien rinnalle on pyritty kehittämään biokemiallisia menetelmiä, jotka perustuvat nivelen muuttuneeseen aineenvaihduntaan ja mittaavat molekyylipitoisuuksien ja entsyymiaktiivisuuksien muutoksia nivelnesteessä, veressä ja virtsassa. Viime vuosina on löydetty lukuisia lupaavia merkkimolekyylejä, jotka ovat yhteydessä nivelsairauksiin tai suoraan nivelrustovaurioon. Yleisesti käytössä olevilla menetelmillä nivelrustovaurio voi jäädä huomaamatta. Omat rajoitteensa on myös magneettikuvantamisella ja tietokonetomatografialla, vaikka ne ovat röntgenkuvantamista tarkempia. Kehitteillä olevista uusista kuvantamismenetelmistä erityisesti akustinen emissiotekniikka voi tulevaisuudessa parantaa varhaisempaa diagnosointia. Lupaavia uusia biologisia merkkimolekyylejä ovat erityisesti nivelruston hajoamisen yhteydessä syntyvät uudisrakenteet ja niveltulehdukseen liittyvät säätely-RNAt. Merkkimolekyylien pitoisuuksiin ja aktiivisuuteen liittyy kuitenkin useita muuttujia, joista ei vielä tiedetä tarpeeksi, jotta merkkimolekyyliä voisi hyödyntää potilastyössä hevospraktiikassa. Yhdistämällä eri menetelmiä voisi mahdollisesti päästä tarkempaan diagnoosiin. Eläinlääkärin on hyvä tiedostaa käytännön työssään, että nivelrustovauriota ei voida välttämättä sulkea pois ainakaan kliinisten oireiden tai röntgenkuvantamisen ja ultraäänen perusteella.
  • Friman, Marika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hevosen sacroiliaca (SI) eli risti-suoliluunivelen ongelmia on alettu hiljattain diagnosoimaan yhä enemmän. Tieto alueen toiminnasta ja liikkeestä on lisääntynyt, mutta tiedon puute on edelleen rajoittava tekijä alueen patologisten tilojen ymmärryksessä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on esitellä tarkasti alueen anatomia ja perehtyä alueen tyypillisimpiin ongelmiin. Hevosen SI-nivel on synoviaaliliitos suoliluun siiven ventraalipinnan ja ristiluun siiven dorsaalipinnan välillä. Sen kautta takaraajojen työntövoima välittyy muualle vartaloon. Nivelen rakennetta tukee dorsaalinen, interosseaalinen ja ventraalinen ligamentti. Nämä ligamentit rajoittavat nivelen liikettä ja tekevät siitä hyvin vakaan nivelen. SI-nivelen alueen ongelmat jaetaan usein ligamenttien vaurioihin ja nivelrikkoon. Ligamenttivammat voivat johtua kroonisista toistuvista voimista tai akuutista venähdyksestä. Yleisin alueen pehmytkudosvamma on dorsaalisen SI-ligamentin vaurio. SI-nivelen nivelrikon taustalla on ajateltu olevan alueen pehmytkudosten riittämätön tuki nivelelle. Nivelen nivelrikkomuutosten diagnostiseen kuvantamiseen käytetään usein ultraääntä tai skintigrafiaa. Muutosten merkittävyyden arviointi on kuitenkin vaikeaa, koska samankaltaisia muutoksia löytyy sekä terveiltä, että sairailta hevosilta. Yhdessä kuvantamisen kanssa suositellaankin nivelten diagnostista puudutusta muutosten merkittävyyden arvioimiseksi. SI-nivelten luksaatio on myös mahdollinen, mutta harvinainen. SI-nivelen ongelmat ovat yleisimpiä puoliverisillä ratsuhevosilla. Ne voivat olla myös sekundaarisia jonkun muun syyn aiheuttamalle takajalan ontumalle. SI-nivelen kipu aiheuttaa hyvin epämääräisiä oireita. Hevonen ei usein onnu vaan se tulee tutkimuksiin suorituskyvyn heikkenemisen takia. Muita oireita voivat olla muun muassa vastustelu ratsastaessa, huonolaatuinen laukka tai vaikeudet seistä toinen takajalka ylösnostettuna. Tarkan diagnoosin saavuttaminen SI-nivelen alueen patologiassa on usein vaikeaa, joten hoitosuosituksetkin ovat oireenmukaisia. Systeemisiä lääkkeitä ja paikallisia lääkkeitä voidaan käyttää joko yhdessä tai erikseen. Akuutissa ligamenttivammassa lepo on indikoitua, mutta pitkäaikainen lepo alueen patologiassa ei ole hyväksi, koska vähentynyt lihasjännitys saattaa pahentaa vammaa. Ennuste akuuteissa vammoissa on hyvä, jos hevonen saadaan välittömästi lepoon. Kroonisissa tapauksissa ennuste on usein huonompi, koska ne usein uusivat liikunnan vaatimustason noustessa. Käytännössä diagnoosi vaatisi aina sekä diagnostisen kuvantamisen, että nivelten puuduttamisen, mutta tämänkään jälkeen vain harvoin päästään tarkkaan diagnoosiin.
  • Forstén, T. K. (Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1904)
  • Soiluva, Johanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hevosten kivun tunnistaminen on tärkeää niiden hyvinvoinnin varmistamiseksi. Kivun tunnistaminen voi kuitenkin olla haastavaa. Lisääntynyt liikkumisen epäsymmetria, mikä määritellään ontumaksi, on yhdistetty hevosen kokemaan kipuun. Aikaisessa vaiheessa havaittu ontuma, johon päästään puuttumaan asianmukaisesti, vähentää riskiä vakavampiin vammoihin. Tämän takia ontumisen tutkiminen on tärkeä osa hevosen kivun tutkimista. Tässä alkuperäistutkimuksen sisältävässä tutkielmassa selvitettiin hevosen submaksimaalisessa rasitustestissä mitattavan syketason ja sykevälivaihtelun yhteyttä ontumaan. Kivun on osoitettu nostavan syketasoa ja vähentävän sykevälivaihtelua. Kivun vaikutuksia sykearvoihin ei ole kuitenkaan aiemmin tutkittu submaksimaalisten rasitustestien osalta. Tämän tutkimuksen hypoteesina oli, että ontuvan hevosen syketaso on korkeampi ja sykevälivaihtelu vähäisempi kuin ontumattomalla hevosella. Tutkimuksemme tavoitteena oli löytää hevosten parissa toimiville ihmisille helpompia keinoja tunnistaa hevosen ontuma. Ontuman luotettava arviointi visuaalisesti on osoittautunut haastavaksi jopa kokeneille eläinlääkäreille. Rasitustestejä on käytetty hevosen suorituskyvyn mittaamiseen ja terveydentilan tutkimiseen. Rasitustestit voivat olla suorituskyvyn äärirajoilla tehtäviä maksimaalia rasitustestejä tai matalammalla rasitustasolla tehtäviä submaksimaalisia rasitustestejä. Eri käyttötarkoituksessa oleville hevosille ja eri tarpeisiin on kehitetty erilaisia testikäytäntöjä. Tutkimuspopulaatio koostui 30:stä ratsastuskouluhevosesta, jotka olivat olleet normaalissa käytössä ratsastustunneilla. Hevosille suoritettiin inertiaalisensoreita käyttäen ontumatutkimus, jonka jälkeen ne suorittivat este- ja kouluratsastuskäytössä oleville hevosille suunnitellun nelivaiheisen submaksimaalisen rasitustestin. Rasitustestin aikana hevosten sydämen toimintaa mitattiin sykesensorilla ja vyösarjalla (Equine H7, Polar, Suomi). Sykearvoista laskettiin sykevälivaihtelun arvot R-R-intervallien keskihajonta ja R-R-intervallien neliöllinen keskiarvo. Liikkeen epäsymmetrian ja sykearvojen välisiä yhteyksiä tutkittiin ei-parametrisella Spearmanin korrelaatiolla. 25:llä hevosella liikkeen epäsymmetria ylitti inertiaalisensorin raja-arvon ontumiselle. Rasitustestissä hevosten sykkeen keskiarvo oli 121 ja vaihteluväli 83–173. R-R-intervallien keskihajonnan vaihteluväli oli 12,9–590 ja keskiarvo 122. R-R-intervallien neliöllisen keskiarvon vaihteluväli oli 305–891 ja keskiarvo 543. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkitsevä korrelaatio lisääntyneen liikkeen epäsymmetrian ja vähentyneen sykevälivaihtelun välillä erityisesti tarkasteltaessa sykevälivaihtelua R-R-intervallien keskihajonnalla (P-arvo alle 0,05). Yhteys ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kaikilla sykevälivaihtelua kuvaavilla muuttujilla eikä kaikissa rasitustestin vaiheissa. Vastaavasti syketasojen nousun yhteys lisääntyneeseen epäsymmetriaan oli nähtävissä vain tietyissä rasitustestin vaiheissa. Tässä tutkimuksessa ei ollut löydettävissä sellaisia raja-arvoja, joilla ontuvat hevoset olisi voitu erottaa ontumattomista rasitustestin tulosten perustella. Tämän tutkimuksen perusteella syketasojen ja sykevälivaihtelun mittaaminen ei anna merkittävää lisätietoa hevosen liikkumisen epäsymmetriasta ja mahdollisesta kivusta verrattuna ontumatutkimukseen. Hevosten parissa toimivien ihmisten avuksi kaivataan edelleen helpompia tapoja tunnistaa hevosten kipu.
  • Sihvo, Hanna-Kaisa; Mykkänen, Anna Kristina; Leeming, Gail; Hetzel, Udo (2016)
    Equine herpesvirus 5 and nodular pulmonary fibrosis – literature review and case report
  • Siltakorpi, Jenni (Helsingin yliopisto, 2018)
    Hevosen jännevauriot ovat hitaasti paranevia, helposti uusiutuvia ja ne vaikuttavat hevosen käyttöön, elämänlaatuun ja arvoon. Tutkielman tavoitteena on koota tähän mennessä hevosten jännevaurioiden hoitoihin käytettyjä kirurgisia ja lääkkeellisiä hoitoja. Hoitoja tarkastellaan hevosen vaurioituneen jännekudoksen normaalin paranemisprosessin kautta, eli mihin paranemisen vaiheeseen hoidoilla on pyritty vaikuttamaan. Hoitovaihtoehtojen toimivuutta käydään läpi tieteellisten seurantatutkimusten näytön perusteella. Hevosen jänne koostuu kerroksittaisista säiemäisistä rakenteista. Jännekudos muodostuu pääosin solunulkoisesta aineksesta, jonka merkittävin rasitusperäisessä vauriossa hajoava komponentti on kollageeni. Normaalissa jännekudoksessa on enimmäkseen tyypin I kollageenia ja arpeutuneessa kudoksessa tyypin III kollageenia. Hevosen jännekudoksen rasitusperäiseen vaurioitumiseen on arvioitu vaikuttavan neljä eri tekijää: mekaaninen rasitus, rasituksen aiheuttama ylilämpö jännekudokseen, jännekudoksen solujen hapenpuute sekä proteolyyttisten entsyymien toiminta. Vakavat jännevauriot ovat kliinisesti helposti todettavissa rasituksen jälkeisen jännealueen turvotuksen, lämmön ja kivun perusteella. Ontuminen vaihtelee lievästä kohtalaiseen riippuen vaurion laajuudesta ja vaurion jälkeen kuluneesta ajasta. Ultraäänitutkimus on tärkeä toimenpide vaurion asteen kartoittamisessa ja hoidon seurannassa. Hevosen jännekudos paranee itsestään hoidosta riippumatta, ongelmana on paranemisessa muodostuva arpikudos, joka vähentää jänteen elastisuutta. Paranemisen vaiheet jaetaan akuuttiin tulehdusvaiheeseen, subakuuttiin korjausvaiheeseen ja jännekudoksen uudelleenjärjestäytymiseen. Tulehdusvaiheessa käytettyjä kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltuja hoitoja ovat nonsteroidaaliset anti-inflammatoriset tulehduskipulääkkeet, kortikosteroidit, platelet-rich plasma, polysulfatoidut glykosaminoglykaanit, pinnallisen koukistajajänteen tukisiteen desmotomia, hyaluronaatti ja jännetransplantit ja –implantit. Korjausvaiheen tarkasteltuja hoitoja ovat β aminoproprionitriili ja kantasolut. Uudelleenjärjestäytymisvaiheen hoitoja ovat jänteen halkaisu ja perkutaaninen jänteen halkaisu. Luokittelemattomissa tarkastellaan jänteiden hoitoa polttamisella. Hoitojen päämääränä on ollut joko lievittää tulehdusreaktiota, edistää paranemista, vaikuttaa syntyvän kudoksen laatuun tai muokata jo arpeutunutta kudosta. Usea hoito on vaikuttanut aluksi lupaavalta tarkastellessa hevosen palautumista käyttöön lyhyellä aikavälillä seurattuna. Pidempiaikainen seuranta on kuitenkin yleensä kumonnut lupaavat odotukset hoidon tehosta. Vanhemmat hoidot ovat enimmäkseen olleet kirurgisia ja invasiivisia ja niitä on käytetty vasta akuutin ja subakuutin paranemisvaiheen jälkeen. Uudemmat hoidot ovat kohdistuneet tulehdus- ja korjausvaiheeseen vaikuttamiseen. Uudempien hoitojen perusta pohjautuu tarkentuneeseen tietoon jännekudoksen koostumuksesta ja tulehdusvaiheeseen osallistuvista molekyyleistä ja niiden vuorovaikutuksesta tulehduksen aikana. Katsauksen perusteella lupaavinta hoidoilla on pyrkiä vaikuttamaan sekä tulehdus-että korjausvaiheeseen, jotta päästäisiin toiminnaltaan mahdollisimman lähelle alkuperäisen kaltaista jännerakennetta.
  • Suomala, Heli (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hevosten ruokinnassa tehtävien rehuvalintojen vaikutuksia hevosten son-nassa ja virtsassa erittyvän typen määrään, ja löytää tutkimuksen avulla ruokinnallisia keinoja hevostaloudesta peräisin olevan ympäristökuormituksen vähentämiseen. Tutkimus toteutettiin osana laajempaa Horse Manure-hanketta. Kokonaiskeruumenetelmällä toteutetun sulavuuskokeen koe-eläiminä oli kuusi suomenhevostammaa. Koe toteu-tettiin 30.12.2013 – 21.3.2014, ja se käsitti yhteensä neljä 21 vuorokauden mittaista jaksoa. Koeasetelmana oli epätäydellinen 6 x 4 latinalainen neliö. Koeruokintoja oli yhteensä kuusi. Rehuiksi oli valittu Suomessa yleisesti hevosten ruokinnassa käytettäviä rehuja, ja ruokinnat koostuivat seuraavasti: 1) Esikuivattu säilöheinä 100 %, 2) Kuivaheinä 100 %, 3) Kuivaheinä 70 % + kaura 30 %, 4) Kuivaheinä 70 % ja soijarouhe + kaura 30 %, 5) Kuivaheinä 70 % ja rypsirouhe + kaura 30 % ja 6) Kuivaheinä 70 % ja pellavarouhe + kaura 30 %. Rehuannokset määritettiin kullekin koejaksolle siten, että kuiva-aineen saanti ja sulavan raakavalkuaisen määrä olivat suhteessa elopainoon ja täyttivät kevyttä työtä tekevien hevosten energian tarvesuositukset. Tutkimuksen hypoteesi oli, että rehuvalinnoil-la voidaan vaikuttaa valkuaisen hyväksikäyttöön, ja tätä kautta sonnassa ja virtsassa erittyvän typen määrään. Rehuvalinnat vaikuttivat hevosten erittämän sonnan ja virtsan määrään sekä sonnassa ja virtsassa erittyvän typen määrään. Ruokinnan sisältäessä ainoastaan säilöheinää hevoset erittivät vuorokaudessa enemmän sontaa muihin ruokintoihin verrattaessa (P<0,001). Hevoset erittivät enemmän sontaa niiden saadessa pelkästään heinää verrat-taessa heinää ja täydennysrehuja sisältäviin ruokintoihin (P<0,001). Hevoset erittivät enemmän virtsaa niiden syödessä pelkästään säilöheinää verrattaessa muihin ruokintoihin (P<0,05) sekä hevosten syödessä ainoastaan kuivaa heinää verrattuna täydennettyihin ruokintoihin (P<0,01). Valkuaisrehujen lisääminen ruokintaan vähensi sonnassa erittyvän typen määrää. Hevosten sonta sisälsi enemmän typpeä niiden ruokinnan koostuessa ainoastaan säilöheinästä muihin ruokintoihin verrattuina (P<0,01). Hevosten ruokinnan sisältäessä ainoastaan kuivaa heinää, erittyi sonnassa enemmän typpeä kuin heinäruokintaa täydennettäessä (P<0,01). Rehujen sisältämän valkuaispi-toisuuden nousu lisäsi virtsassa erittyvän typen määrää. Hevoset erittivät virtsassa vähemmän typpeä niiden saa-dessa ainoastaan heinää täydennettyihin ruokintoihin verrattaessa (P<0,001). Typen kokonaiseritys (sonta + virt-sa) oli pienempi ruokinnan koostuessa pelkästä kuivasta heinästä (P<0,001) verrattaessa täydennettyihin ruokin-toihin. Hevosten kokonaistypen eritys oli pienempi hevosten saadessa heinää ja kauraa verrattaessa valkuaisrehu-ja sisältäviin ruokintoihin (P<0,05). Ruokinnan suunnittelun avulla voidaan vähentää lantaan päätyvän typen osuutta sekä sen huuhtoutumisriskiä erityisesti hevosten tarha-alueilta. Ravitsemuksellisen tarpeen ylittävä valkuaisruokinta lisää ympäristön typpi-kuormitusta, sillä se lisää typen erittymistä sontaan ja virtsaan.