Browsing by Subject "historiankirjoitus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-10 of 10
  • Yamazaki, Wataru (Helsingin yliopisto, 2019)
    The legacies of WWI often have central position in shaping national memory and in many occasions create national myth that shapes historical understanding in certain ways. The issues often trigger heated debate on how to interpret history in national and transnational context. Such is true for Finland. The history of the historiography of Finnish participation in WWII is a process of national interpretations being challenged from outside, notably researchers from Anglophone regions. The debate surrounding such challenges made from external perspectives are still topic of debate in the current context and calls for deconstructing the national myth to incorporate national history into European context are made. While the details of the Anglophone challenges are found in previous literature, how other researchers outside of Finland explained Finnish history of WWII are not well documented. To expand the landscape of the Finnish history research in other regions, this research will focus on the history writing of Japanese historians on Finnish WWII history. The literature that will be analysed are those published in Japan between 1951 and 2017, which includes works aimed at academic and public audience. Analysis will be made using conceptual history approach to understand the text “as they were written” through comparing them with the context within which it was written. The context includes both historiography of the Finnish WWII in available literature in English by Finnish and Anglophone authors, as well as Japanese sociopolitical and historiographical context of seiyōshi (Western History). Through the analysis, several findings were identified. Key findings include the shift in the nomenclature of the wars from wartime names, Soviet Finnish War, to translation of Finnish names, shift in the “problem space” of the Finnish history in Japanese literature, both of which originates to the clarification of the niche by the contributions from early historians. Another feature was relatively quick presentation and acceptance of Anglophone interpretations regarding the origins of the wars, though with variations between historians. This is most likely due to external perspective they share with those from Anglophone regions. The central finding of this research was the very strong emphasis on the small state in virtually all Japanese literature. While the notions appear in Finnish and Anglophone literature, the genre trope of the Western History research resonates strongly in the literature, especially the notions to “learn from the Occident”.
  • Kaartinen, Marjo; Korhonen, Anu (Kirja-Aurora, 2005)
  • Kontro, Ritva (1999)
    Tutkielman aihe on Viron kansallisen historiankäsityksen paluu laulavan vallankumouksen myötä. Viron historia oli muokattu neuvostokäsityksen mukaiseksi, kun Viro oli liitetty Neuvostoliittoon. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten Viron historian vaietuista ja vääristellen käsitellyistä kysymyksistä alettiin keskustella lehtien palstoilla sananvapauden laajennuttua glasnostin kaudella. Joukkotiedotusvälineet olivat nopea kanava maassa, jossa kirjankustannusprosessi käsikirjoituksen jättämisestä valmiiksi kirjaksi kesti jopa kaksi vuotta. Neuvostoliitossa historiografialla oli eri merkitys kuin muissa järjestelmissä. Sillä oli yhteiskunnallinen ja poliittinen tehtävä, sen piti oikeuttaa johtajien tekemät ratkaisut ja osoittaa ne sekä oikeiksi että välttämättömiksi. Virossa oli kyse myös siitä, että Viron liittäminen Neuvostoliittoon piti saada näyttämään spontaanina vallankumoukselta ja kansan tahdosta tapahtuneelta. Tutkimuksessa käsitellään myös historiallisen muistin merkitystä virolaisille ja heidän pyrinnöilleen. Kansallista historiaa vaalittiin epävirallisesti ja sitä juurrutettiin uusiin sukupolviin. Vuonna 1988 alkoi nk. laulava vallankumous, jonka esinäytös oli "fosforiittisotana" tunnettu kamppailu luonnonvarojen käytöstä vuonna 1987. Samaan aikaan alkoi myös historian "valkeiden laikkujen" täyttäminen. Tutkielmassa käsitellään kolmea Viron historian vaihetta, l: Molotovin-Ribbentropin -sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan seurauksia Virolle, 2. kesäkuun 1940 "vallankumousta" ja Viron liittämistä Neuvostoliittoon ja 3. 1940-luvulla tapahtuneita virolaisten kyydityksiä. Tutkimusaineistona ovat neljässä lehdessä, Rahva Häälissä, Sirpissä ja Vasarissa, Loomingissa ja Vikerkaaressa julkaistut artikkelit kesästä 1987 kevääseen 1990. Tutkimuksen tuloksia on mm. se, että kansallinen historia syrjäytti neuvostoversion varsin nopeasti. Elokuun 1988 jälkeen ei neuvostohistorian näkemyksen mukaisia artikkeleita enää julkaistu vironkielisissä lehdissä. Historiaa koskevista paljastuksista laulava vallankumous ja myöhemmin itsenäistymispyrkimykset saivat lisää vauhtia. Historiallisen muistin merkitys kansakunnalle osoittautui suureksi, mistä syystä miehittäjävalta pyrki syrjäyttämään sen
  • Jämsä, Joonas (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen tutkielmassani, miten Nanjingin verilöylynä tunnetun tapahtuman kuvaus Japanin lukioasteen historian oppikirjoissa on muuttunut ideologisesti 1980-luvulta 2010-luvun oppikirjoihin verrattuna. Revisionistisen ideologian kannattajien mukaan Nanjingin verilöylyä ei joko tapahtunut ollenkaan tai sitä ei tapahtunut merkittävässä mittakaavassa, kun taas progressiivisen ideologian kannattajat korostavat Japanin taustaa imperialistisena valtiona ja pitävät Nanjingin verilöylyä tositapahtumana. Kerron tutkielmani alussa tarkemmin Nanjingin verilöylystä ja avaan myös tapahtuman tulkintaan vaikuttaneita historiallisia tekijöitä. Käyn muun muassa läpi, miksi tapahtuma on kiistelty tutkijoiden keskuudessa, minkälaisia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia tapahtumalla on ollut ja on vielä tänäkin päivänä ja minkälaiset tekijät ovat vaikuttaneet erilaisten Nanjingin verilöylyä tulkitsevien koulukuntien syntymiseen. Aineistonani tutkielmassa on 62 Japanin historian oppikirjaa, jotka ovat olleet käytössä Japanin historian ja maailmanhistorian oppitunneilla Suomen lukioastetta vastaavalla koulutusasteella Japanissa. 30 oppikirjoista on Japanin historian oppikirjoja ja 32 taas maailmanhistorian oppikirjoja. Historian oppikirjoista 15 on ollut käytössä 1980-luvun taitteessa, kun taas loput 15 ovat olleet käytössä 2010-luvulla. Maailmanhistorian oppikirjoista 15 on ollut käytössä 1980-luvun taitteessa, kun taas loput 17 ovat olleet käytössä 2010-luvulla. Analysoin tutkielmassa aineistoa neljän eri osakysymyksen kautta. Ensimmäinen näistä on "Kuinka paljon oppikirjoissa käsitellään Nanjingin verilöylyä?" Toinen kysymys on "Mitä kuvia näytetään Nanjingin tapahtumista puhuttaessa?" Kolmas kysymys on "Mitä sanamuotoja käytetään Nanjingista kerrottaessa?" Neljäs ja viimeinen kysymys on "Mitä nimitystä Nanjingin tapahtumista käytetään?" Tutkielman lopuksi vertailen 1980-luvun taitteen oppikirjoista tehtyjä huomioita 2010-luvun oppikirjoista tehtyihin huomioihin. Tuloksista ja vertailusta käy ilmi, että 2010-luvun oppikirjat sisältävät Nanjingin verilöylystä virkkeiden määrällä mitattuna enemmän tietoa kuin 1980-luvun oppikirjat, ja lisäksi 2010-luvun oppikirjat sisältävät myös laadultaan sellaista tietoa, jota ei esiinny 1980-luvun oppikirjoissa. Myös sellaiset virkkeet, jotka jättivät olennaisia asioita kertomatta Nanjingin verilöylystä 1980-luvun oppikirjoissa, ovat ilmaistuna selkeämmin 2010-luvun oppikirjoissa. Näillä perusteilla oppikirjat ovat muuttuneet ideologisesti progressiiviseen suuntaan. Toisaalta 2010-luvun oppikirjoissa on kuitenkin sanamuotoja, jotka antavat vaikutelman, että oppikirjojen ilmaisussa vaikuttaa edelleen myös revisionistinen ideologia. Koska 2010-luvun oppikirjoissa kerrotaan asioita, joita ei tullut esiin 1980-luvun taitteen oppikirjoissa, näkyy tämä ideologia myös uudella tavalla 2010-luvun oppikirjoissa.
  • Witting, Juha Markus (2008)
    Pyrin työssäni hahmottamaan Neuvostoliitosta länsimaisessa historiankirjoituksessa välittyvää kuvaa. Tutkin Neuvostoliitosta tehtyjen tulkintojen muutoksia ja Neuvostoliiton hajoamisen vaikutusta historian tulkintoihin. Tutkimukseni on kirjallisuuskatsaus ja käytän tutkimusmetodina kvalitatiivista teema-analyysiä. Analysoin tiettyjen teemojen toistuvuutta teoksissa ja luokittelin tällä perusteella tulkintoja totalitaristisen ja revisionistisen koulukunnan edustajiksi. Lisäksi pohdin tulkintojen piilomerkityksiä. Käytin tässä apuna Hayden Whiten teoriaa historiantulkinnoista tragediana tai komediana. Totalitaristiset tulkinnat ovat nähneet Neuvostoliiton historian pyrkimyksenä luoda utopistinen sosialistinen yhteiskunta valtioterrorin ja propagandan avulla. Totalitaristiset tulkinnat näkevät kommunistisen puolueen kontrollin joka paikaan ulottuvana ja yhteiskunnan atomisoituneena ja terrorisoituna Revisionistiset tulkinnat taas ovat korostaneet, että valtion johdon kontrolli yhteiskunnasta oli heikkoa. Ne ovat usein esittäneet, että stalinismille esiintyi laajaa tukea mutta toisaalta toiset tulkinnat erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ovat käsitelleet myös yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja. Revisionistiset tulkinnat näkevät politiikan muotoutuneen usein reaktiona alhaalta tulleisiin impulsseihin. Revisionistien mukaan terrori oli suunnittelematon. Totalitaristiset tulkinnat olivat hallitsevia 1950-luvulla, mutta 1960- ja 70-luvulta eteenpäin totalitaristista mallia alettiin kyseenalaistaa. Neuvostoliiton hajoaminen on kuitenkin lisännyt totalitaristisen tulkinnan suosiota uudestaan. Totalitaristiset tulkinnat heijastavat kylmän sodan ilmapiiriä. 1990-luvulla ne näyttäisivät muuttuneen entistä konservatiivisimmiksi. Neuvostokausi on niissä alettu nähdä utopistisena mutta tragediaan päättyneenä ihanneyhteiskunnan kokeiluna, joka sortui terroriin ihmisluonnon vastaisen pyrkimyksensä takia. Tästä näkökulmasta myös revisionismi voidaan nähdä reaktiona kylmän sodan ideologiseen ilmapiiriin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on alkanut myös ilmestyä tulkintoja, jotka eivät noudata tiukasti totalitarismin tai revisionismin kategorioita, vaan ovat jonkinlaisia rajatapauksia. Näitä tulkintoja ei välttämättä ole enää hedelmällistä luokitella totalitaristisiin ja revisionistisiin
  • Alve, Anna-Kaisa (2010)
    Pro gradu -tutkielman aihe on Venäjän 1990-luvun suurimman äärinationalistisen Russkoje Natsionalnoje Jedinsvo -liikkeen (RNE, Venäläinen kansallinen yhtenäisyys) historiankirjoitus ja sen suhde liikkeen nationalistiseen ideologiaan. Tavoitteena on tutkia liikkeen menneisyydestä esiin nostamia asioita ja tapahtumia, niiden esitystapaa sekä merkitystä liikkeen ideologian vahvistajina. Tarkoituksena on myös peilata liikkeen historiankirjoitusta 1990-luvun venäläisen yhteiskunnan aatteelliseen ilmapiiriin sekä liittää se 1800-luvulla alkaneeseen aatehistorialliseen keskusteluun Venäjän tehtävästä maailmassa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen venäläisyyden kriisi aktivoi keskustelun Venäjän kehityssuunnasta uudestaan. Lähteenä tutkielmassa on käytetty RNE:n johtajan Aleksandr Barkašovin kirjoittamaa teosta Azbuka Russkogo Natsionalista (Venäläisen nationalistin aakkoset) sekä liikkeen lehteä Russki Porjadok (Venäläinen järjestys). Neuvostoliiton historian uudelleenkirjoittaminen on liikkeen historiankirjoituksen keskeisimpiä tarkoituksia. Liike näkee Neuvostoliiton Venäjän historian katkoksena. Neuvostoliiton luominen ja olemassaolo nähdään kansainvälisen juutalaisjohtoisen rahoitusoligarkian salaliittona venäläisyyttä ja Venäjän suuria luonnonvaroja vastaan. RNE:n historiankirjoitus vapauttaa venäläiset Neuvostoliittoa vastaan suunnatuista syytöksistä esittämällä historialliset todisteet venäläisiä vastaan kohdistetusta kansanmurhasta sekä uskonnollisesta, taloudellisesta, kansallispoliittisesta ja valtiollisesta tuhoamisesta. Rotukysymykset ovat tärkeällä sijalla RNE:n historiankirjoituksessa. RNE näkee kaikki menneisyyden tapahtumat rotujen välisinä kamppailuina ja rotuominaisuudet muuttumattomina kautta ihmiskunnan historian. Liikkeen mukaan venäläiset slaavit edustavat korkeinta rotua, puhtainta arjalaisuutta. Arjalaisten vastapoolina esitetään juutalaiset, ja perivihollisuuden esitetään alkaneen jo Atlantiksen ajoista. Jeesuksen juutalaisen syntyperän kumoaminen on keskeistä liikkeen ideologiaa hallitsevan rotuajattelun ja uskonnollisuuden takia. RNE:n ideologian kannalta merkityksellistä on esittää menneisyydestä hyvän valtiojohtajan malleja. Tällaisina liike näkee Iivana IV Julman sekä Portugalin diktaattori António de Oliveira Salazarin. Iivana IV:n ja Salazarin johtajuudessa liike korostaa yhteiskunnan epävakaita olosuhteita, joissa henkilöt nousivat valtaan ja jotka he liikkeen mukaan menestyksekkäästi ratkaisivat. Iivana IV:n ja Salazarin valtakausista kirjoitetun historian tavoittena on esittää liikkeen ideologian mukainen ratkaisumalli 1990-luvun venäläisen yhteiskunnan sekasortoiseen tilaan. RNE:n historiankirjoitus on tuotettu palvelemaan ja vahvistamaan liikkeen ideologiaa. Menneisyyttä käytetään ideologisena välineenä, eikä liikkeen historiankirjoituksella ole muuta tehtävää. RNE:n ideologiassa keskeisellä sijalla ovat rodulliset ja uskonnolliset kysymykset, ja niiden perustelemiseksi liikkeen historiankirjoitus on tuotettu. Menneisyyden tunteminen nähdään tärkeäksi, koska sillä voidaan perustella liikkeen maailmankatsomus nykyisyydessä.
  • Kangaspuro, Markku (Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura, 2005)
    Idäntutkimus
  • Kaartinen, Iira-Maria (1999)
    Poliittisen historian pro gradu -tutkielmani käsittelee historiankirjoituksen ja kaunokirjallisuuden suhdetta Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian todellisuuskuvasta käydyn väittelyn avulla. Romaanin toisen, Suomen sisällissodan aihepiiriä käsittelevän osan, ilmestyttyä vuonna 1960 kutsui Linnan teosten ruotsintaja N.-B. Stormbom ajan johtavia historiantutkijoita ja valtiotieteilijöitä ilmaisemaan Hufvudstadsbladet-sanomalehdessä mielipiteensä Linnan uudeksi koetusta historiantulkinnasta. Tämä väittely toimii tutkimuksessani esimerkkinä historiankirjoituksen ja kaunokirjallisuuden kosketuspinnasta. Historiallisen romaanin problematiikka sekä Suomen sisällissodan historiankirjoituksen historia liittyvät myös kiinteästi tutkimusaiheeseeni. Pyrin tutkimuksessani selvittämään, mitkä seikat vaikuttavat siihen, että kaunokirjallisuudelta eli fiktiiviseltä tekstiltä vaaditaan tiettyä todeksi ymmärretyn historiallisen menneisyyden esittämistä. Pohdin syitä myös siihen, miksi juuri Väinö Linnan kyseiselle teokselle asetettiin näitä vaatimuksia, ja miksi tämä tapahtui juuri 1960-luvun alun Suomessa. Väittelyyn kaunokirjallisuuden "todellisuudesta" liittyy myös kysymys itse teoksen ja toisaalta siitä tehtyjen tulkintojen välisestä suhteesta. Esimerkkitapauksessani tärkeimpiä syitä faktan ja fiktion rajan hämärtymiselle oli suomalaisen historiankirjoituksen kykenemättömyys luoda objektiivista historiakuvaa sisällissodan tapahtumista. Väinö Linnan romaanille oli olemassa yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tilaus. Historiantutkimus ryhtyi vastaamaan haasteeseen laajemmassa mittakaavassa myöhemmin 60-luvulla, mutta Linnan fiktio tavoitti ensimmäisten joukossa murrosajankohdan uudet vaatimukset. Linna myös itse hakeutui tietoisesti taiteen rajojen ulkopuolelle ryhtyessään poleemisesta esittelemään käsityksiään historian alalta. Tutkimukseni tärkeimpiä lähteitä ovat sanomalehtiartikkelit, joissa väittelyä historiakuvasta käytiin. Sisällissodan historiankirjoituksen historian ja historiallisen romaanin problematiikan osalta lähteistö koostuu historian ja kirjallisuustieteen tutkimuskirjallisuudesta. Väinö Linnan tuotanto ja N.-B. Stormbomin laatima kirjailijan elämäkerta kulkevat myös tutkimuksessani mukana, mutta lähteinä näihin suhtaudutaan kriittisesti.
  • Honkanen, Saara (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on piispa Freculfuksen historiateoksen syntaksi. Karolingisena aikana noin vuonna 830 laaditun teoksen kielestä ei ole olemassa aikaisempaa systemaattista tutkimusta. Tarkoitukseni on ollut kartoittaa Freculfuksen syntaksin ominaispiirteitä eri puolilta teosta valikoimistani otteista koostamani analyysiotoksen pohjalta. Suhteutan Freculfuksen kieltä klassisen latinan asettamaan normiin, mutta tärkeimpänä vertailukohtana tutkielmassa on Freculfusta edeltäneiden historiankirjoittajien kieli. Karolingisen reformin tavoitteita käsittelevän tutkimuskirjallisuuden perusteella keskeiseksi aineistossa testattavaksi hypoteesiksi muodostuu oletus siitä, että karolingisen historiankirjoituksen ilmaisu on sitä edeltänyttä merovingiaikaista historiankirjoitusta selkeämpää. Työn painopiste on tekstien empiirisessä tutkimuksessa, ja tutkimusmenetelmänä on aineiston lähiluku ja yksityiskohtainen syntaktinen analyysi. Haen tutkimustehtävään ratkaisua kolmella tutkimuskysymyksellä kolmessa erillisessä analyysiluvussa. Ensimmäisessä analyysiluvussa selvitän, millaisista peruselementeistä Freculfuksen syntaksi rakentuu. Totean, että Freculfuksen ilmaisun ydin koostuu klassisen latinan tarjoamaan keinovalikoimaan nähden varsin suppeasta joukosta säännönmukaisesti toistuvia syntaktisia elementtejä. Freculfus noudattelee pitkälti klassista ilmaisua mutta karsitussa muodossa. Kerronnan yleisilmeenä on tietynlainen kaavamaisuus, jossa informaatiorakenne on lukittunut toiminnan ja eri tapahtumien ajallisen etenemisen kuvaukseen. Toisessa analyysiluvussa pohdin sitä, voidaanko Freculfuksen kerrontatapaa pitää merovingiaikaista Fredegariusta selkeämpänä. Historiallisten episodien vertailun valossa vastaan kysymykseen myönteisesti. Freculfuksen teksti on Fredegariusta selkeämpää ja selvemmin selkeyteen pyrkivää: tämä ero perustuu muun muassa mutta ei yksinomaan partisiipin preesensin käyttötapoihin, subjektin vaihdosten toteutukseen ja epäsuoran kerronnan seurattavuuteen. Kolmannessa analyysiluvussa arvioin sitä, ilmeneekö Freculfuksen pyrkimys selkeyteen siinä, miten hän muokkaa teoksessa hyödyntämiensä aiempien kirjoittajien kieltä. Lähestyn tätä kysymystä tarkastelemalla, millaisia muokkauksia Freculfus tekee yhtäältä Fredegariuksen, toisaalta Jordaneksen kieleen. Analyysissa ilmenee, että Freculfus suhtautuu tarkasteltujen kirjoittajien kieleen hyvin eri tavoin ja soveltaa heiltä lainaamiinsa otteisiin jokseenkin erilaisia muokkausstrategioita: Fredegariuksen kieliasu on lähes aina edellyttänyt huomattavia parannuksia, kun taas Jordaneksen osalta kyse on ennemmin tyylillisistä tai sisällöllisistä muutoksista. Yhteinen nimittäjä näissä muokkauksissa on kuitenkin nytkin selkeyden ylläpitäminen. Lähteiden muokkauksen tarkastelu tekee kuitenkin myös näkyväksi sen, että selkeysihanteen ohella Freculfus on kunnianhimoinen kielenkäyttäjä, joka välillä antautuu monimutkaisiin syntaktisiin harjoitelmiin, jotka eivät aina välttämättä palvele selkeyden ihannetta. Tutkielman loppupäätelmänä totean, että analyysiluvuissa tehdyt havainnot antavat kerta toisensa jälkeen näyttöä selkeyshypoteesin paikkansapitävyydestä Freculfuksen kerronnassa. Selkeyden tavoittelu vaatii Freculfukselta kuitenkin jatkuvaa tasapainoilua ja oman kielen hallinnan rajoitteiden tiedostamista.
  • Larmala, Riku (Helsingin yliopisto, 2019)
    Eusebius Kesarealaisen Kirkkohistoria on yksi merkittävimpiä lähteitä varhaisen kristinuskon historiasta. Eusebius oli itse nuorta kristinuskoa ravistelleiden Diocletianuksen vainojen ja niitä seuranneen nk. konstantinolaisen käänteen silmin näkijä. Tästä huolimatta tutkimuksessa on oltu kiinnostuneempia Eusebiuksen kirkon ja valtion suhteita koskevasta ajattelusta ja Kirkkohistorian syntyvaiheista kuin siitä, miten hän teoksessaan tulkitsee vainoja. Ainoastaan professori W. Tabbernee on esittänyt näkemyksen siitä, miten Eusebiuksen näkemys vainoista kehittyi, mutta tämä hänen teoriansa ”vainojen teologian kehityksestä” ei ole saanut vastinetta akateemisessa keskustelussa. Tässä tutkielmassa kysytäänkin, miten Eusebius tulkitsi vainoja ja kestääkö Tabberneen esittämä teoria tulkinnan kehityksestä tarkastelun Kirkkohistorian tekstin valossa. Koska Kirkkohistorian syntyprosessista käyty akateeminen keskustelu on tiivistynyt siihen, miten kirjoittaminen ajoittuu suhteessa Eusebiuksen oman ajan vainoihin, on tutkielmassa otettu kantaa myös tähän kysymykseen. Akateemista keskustelun perusteella voidaan olettaa, ettei Eusebius aloittanut Kirkkohistorian kirjoittamista ennen vainojen alkua vuonna 303. Hän aloitti lopulta kymmenen kirjaa käsittäneen teoksensa kirjoittamisen aikaisintaan 310-luvulla. Eusebius joutui kuitenkin valtakunnan tilanteen muuttuessa seuraavien vuosien aikana muokkaamaan teoksensa viimeisiä kirjoja ennen kuin se sai lopullisen asunsa vuonna 326. Kirjoittaessaan Eusebius myös muokkasi perinteisen antiikin historiankirjoituksen palvelemaan omaa tarkoitustaan eli puolustamaan kristinuskoa. Tämän takia Eusebiuksen tekstiä tuleekin tarkastella esimerkkinä varhaiskristillisestä apologiasta. Tabbernee esitti Eusebiuksen vainojen tulkinnan muuttuneen sinä aikana kun hän kirjoitti Kirkkohistorian. Hän kuvasi nämä muutokset kolmena vaiheena, joiden merkittävin ero oli se, miten Eusebius esitti ”jumalallisen koston” koituvan kristittyjen vainoajille. Tässä näkyi Tabberneen mukaan selvä ero siinä, kuinka alkuun ”kosto” osui vain juutalaisiin ja vasta Eusebiuksen oman ajan kuvauksessa roomalaisiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon teoksen apologista luonnetta eikä hänen argumentaationsa kestä kriittistä tarkastelua Kirkkohistorian tekstiä vasten. Juutalaisten kärsimysten kuvauksella on teoksessa selkeä apologinen funktio. Roomalaisten vainoajien kohtaloiden kuvauksessa Eusebius puolestaan käyttää raamatullista mallia, jossa kuninkaiden elämä ja kuolema tulkitaan sen perusteella, miten he suhtautuivat Jumalaan. Vaikka Tabberneen teoria Eusebiuksen ajattelun kehittymisestä ei osoittaudu kestäväksi, jää Eusebiuksen esittämään vainojen tulkintaan ristiriita kahden Kirkkohistoriassa löytyvän näkökulman välillä. Toisaalta Eusebiuksen mukaan vainot olivat Jumalaa vastustavien voimien hyökkäystä kirkkoa kohtaan, toisaalta taas Jumalalta itseltään tuleva rangaistus kirkolle sen synneistä. Tätä ei kuitenkaan Tabberneen tavoin tarvitse pitää tekstissä näkyvänä jäänteenä Eusebiuksen ajattelun eri vaiheista tai ratkaisemattomana ristiriitana. Kun Eusebiuksen ajattelua tai hänen tekstejään pyritään ymmärtämään, on vastausta etsitty ajan politiikasta tai filosofiasta. Eusebius piti itseään kuitenkin ensisijaisesti raamatuntutkijana ja vaikka hänet nykyisin tunnetaankin Kirkkohistorian kirjoittajana, on hän tehnyt varsinaisen elämäntyönsä tutkimalla kristinuskon pyhiä tekstejä. Eusebius ei todennäköisesti nähnyt ristiriitaa esittämiensä vainojen tulkintojen välillä, eikä hän pyrkinyt ratkaisemaan jännitettä. Pikemminkin kyse oli hänelle luonnollisesta asiasta. Eusebius ajatteli Raamatun muodostavan ratkaisun koko historiaa ja siksi tulkitsi myös oman aikansa tapahtumia Raamatusta löytyvien esimerkkien avulla. Tulkintansa vainoista Jumalalta tulevana rangaistuksena Eusebius liittää suoraan Jerusalemia 580-luvulla eKr. kohdanneesta hävityksestä kertoviin raamatunkohtiin. Näissä tulkitaan katastrofin olleen Jumalan rangaistus israelilaisille heidän synneistään, vaikka vieraat kansat, joiden kautta rangaistus tuli olivat samalla Jumalan kansan vihollisia. Nämä raamatunkohdat todistavat sen, että Eusebius tulkitsi vainoja Raamatun avulla ja saattoi siksi esittää tulkintoja, jotka muista lähtökohdista ja ilman hänen historiallisen taustansa huomioonottamista vaikuttavat ristiriitaisilta.