Browsing by Subject "historiapolitiikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 25
  • Puronen, Kirsti (Helsingin yliopisto, 2020)
    The United States presidential elections are one of the most followed events in the world. The 2016 presidential elections will be remembered as one of the contentious elections ever. Donald Trump became the president against all odds. His campaign slogans “Make America Great Again” and “America First” promised to return the power to the people and redefine Americas’ role in the world. Trump’s campaign speeches were full of rhetoric that echoed the sentiments of the past presidents. His nativist speeches were full of anti-establishment appeals and racially heated language. The political polarization had divided the country, and amidst this Trump rose to presidency. His victory was rooted in the cultural and political changes that began decades earlier, and Trump’s presidency was the culmination of long-term developments. The thesis examines how Donald Trump used history politics in his general election campaign speeches. The primary sources of the thesis consist of general election speeches, from March to November in 2016. The thesis utilizes qualitative content analysis, in which primary sources are critically examined and compared, within the framework of history politics. The thesis relies on Jouni Tilli’s policy concept typology of history politics and Pilvi Torsti’s definition of history politics. The definitions of politicization and engagement in politics are a useful tool for analysing how Donald Trump blurred the line between myth, history and the past in his speeches. The theoretical framework of history politics refers to history being used in politics; it can manifest through political motives. Using history in political speeches is away to create a connection between the past and the present. The thesis also employs populism, which is used as analytical tool, when examining the political speeches. The thesis employs source-based analysis of primary sources, through research questions, within the framework of history politics. As well as looks how populism is expressed in the campaign speeches. The thesis also examines the rhetoric and themes of the Trump campaign, in order to understand the wider context and the outcomes of history politics. The analysation of the primary sources revealed that Trump exploited the conservative populist rhetoric that intertwined with history. His campaign message was appealing to the white working- and middle-class voters, who felt like they had been overlooked and left behind by the politicians and society. Trump capitalized on Richard Nixon’s “Silent Majority” and Ronald Reagan’s “Make America Great Again” narratives and transformed it to fit his populistic rhetoric. Trump presented himself as an outsider who provided simple solutions to big issues. He used history to justify the political rhetoric of the campaign. The most important result of the thesis was that history was politicized and used as the pivotal narrative in Trump’s campaign speeches. The history politics framework provided the thesis platform from which the campaign speeches could be analysed, and it created a context for the motives of using history in politics. Trump reused the political rhetoric of the past and intertwined it with populism.
  • Urmas, Saara (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkimuksen aiheena on tarkastella Suomen sisällissodan julkista muistamista satavuotismerkkivuonna 2018. Sisällissodan julkista muistamista hallitsi pitkään voittaneen valkoisen osapuolen vapaussotatulkinta. Muistokulttuuri muuttui vähitellen moniäänisemmäksi ja punaisen osapuolen näkökulma nousi mukaan julkiseen muistamiseen erityisesti 1960-luvulta lähtien. Viimeisten vuosikymmenten aikana sisällissotaa on käsitelty laajalti eri näkökulmista ja esillä ovat olleet varsinkin osapuolten harjoittama terrori, muistitieto ja naisten rooli sekä kokemukset. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista sisällissodan julkinen muistaminen merkkivuonna oli, miten sisällissotaa tuona vuonna käsiteltiin ja mitä asioita muistamisessa korostettiin. Tutkimuksessa vertaillaan kahta julkisen muistamisen muotoa keskenään sekä tarkastellaan, miten merkkivuoden aikainen muistelu suhteutuu sisällissodan aiempaan muistokulttuuriin. Tutkimuksessa tarkastellaan kahta eri julkisen muistamisen muotoa, jotka ovat sodan valtiollinen muistaminen sekä kirjallisuuden kautta tapahtunut muistelu. Valtiollisen muistamisen osalta aineistona on merkkivuotta varten perustetun Muistovuosi 1918 -hankkeen taustamateriaalit, tiedot valtionjohdon osallistumisesta merkkivuoden tapahtumiin sekä valtionjohdon sisällissotaa käsittelevät puheenvuorot. Kirjallisuuden osalta aineistona toimii vuosina 2017-2019 julkaistu sisällissotaa käsittelevän tieto- ja kaunokirjallisuuden julkaisukenttä. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia ja tutkimustulokset sidotaan osaksi aiempaa tutkimusta ja sisällissodan muistokulttuuria. Valtio otti sisällissodan muistamisessa melko hillityn linjan. Tapahtumien järjestämisen osalta suurin rooli oli kansalaisyhteiskunnalla valtion toimiessa taustalla tukena. Valtionjohto päätti muistamisessa korostaa eheyttä ja sovintoa sekä keskittyä sisällissodan jälkeiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Valtionjohdon puheenvuoroissa nostettiin vahvasti esiin Suomen menestystarina, nousu kahtiajakautuneesta köyhästä maasta yhdeksi maailman menestyneimmäksi maaksi. Sovintoa ja eheyttä korostava linja oli valtionjohdolta tietoinen valinta, mutta tästä linjasta poikkesi puolustusministeri Jussi Niinistö, jonka puheenvuorot puolustivat vapaussotanäkökulmaa. Kirjallisuudessa sisällissodan muistaminen oli hyvin aktiivista ja erityisesti sisällissotaa käsitteleviä tietokirjoja julkaistiin merkkivuoden tienoilla suuri määrä. Sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa sisällissotaa lähestyttiin moniäänisesti ennen kaikkea paikallisesta ja yksilöiden näkökulmasta. Sisällissodan satavuotismerkkivuosi synnytti paljon julkista muistamista. Valtiollinen muistaminen oli vähäeleistä, kun taas kirjallisuudessa sisällissotaa muisteltiin hyvin ahkerasti. Kirjallisuus myös käsitteli laajasti sisällissotaan liittynyttä väkivaltaa ja inhimillistä kärsimystä, valtion jättäessä ne muistamisessa vähemmälle huomiolle. Valtiollinen muistaminen pysyi yleisellä tasolla, kun taas kirjallisuudessa tapahtunut muistaminen oli lähempänä yksilöiden tasoa. Sisällissodan merkkivuosi osoitti, että sisällissodan muistokulttuurissa on sadan vuoden aikana päästy tilanteeseen, jossa sotaa voidaan käsitellä eri näkökulmista ja muistella yhteisesti. Täysin neutraalia muistaminen ei kuitenkaan ole, vaan sisällissota herättää edelleen tunteita.
  • Salminen, Vesa Aleksi (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan yhtä kansainvälisten suhteiden ja diplomatian lähihistorian pulmallisinta haastetta, kysymystä Kosovon asemasta vuosina 1998–2010. Se oli yksi keskeisimmistä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotien solmukohdista ja suhtautuminen siihen jakaa edelleen kansainvälisen yhteisön rivejä maailmanlaajuisesti. Tapaus on erityisen mielenkiintoinen myös nationalismin ja historiapolitiikan kannalta, sillä Kosovo on sekä albaanien että serbien kansallisen identiteetin ydinaluetta. Varhaishistorian myytit ja etnohistorialliset kertomukset ovat olleet tärkeässä asemassa lukuisissa aluetta koetelleissa konflikteissa. Tutkimuksen lähtökohtana on historiapolitiikan lähestymistavan välttämättömyys kansainvälisesti politisoituneen 'Kosovon kysymyksen' ymmärtämisessä. Historiapolitiikan teoreettisen viitekehyksen soveltuvuuden koettelu diplomatian argumentaation ja kansainvälisten suhteiden analysoinnissa on olennainen osa tutkimuksen tehtävänasettelua, sillä varsinkaan Suomessa ei vastaavaa tutkimusta ole ennen tehty. Samalla tutkimuksen tavoitteena on luokitella, analysoida ja vertailla eri valtioiden diplomaattisten historia-argumenttien käyttöä Kosovon kysymyksen yhteydessä sekä tarkastella näiden argumenttien kautta suhtautumista kansallisiin etnohistorian tulkintoihin ja niiden käyttöön 1990-luvun retoriikassa. Tutkielman tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat YK:n turvallisuusneuvoston Kosovoa käsittelevien istuntojen pöytäkirjat vuosilta 1998–2010 sekä huhti- ja heinäkuussa 2009 YK:n kansainväliselle tuomioistuimelle (ICJ) toimitetut, Kosovon itsenäisyysjulistuksen lainmukaisuutta käsittelevät, kirjalliset lausunnot ja kommentit. Tutkimuskirjallisuuden osalta tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat muun muassa Oliver Jens Schmittin, Marc Wellerin ja Pekka Visurin teokset sekä monet albaanien ja serbien kansallisia historiakäsityksiä ilmentävät teokset. Tutkielman metodologisena apuvälineenä on sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa aikaisemmin hyvin vähän käytettyä Karl-Georg Faberin mallia historian poliitisen käytön kategorisoimiseksi. Faberin mallia käytetään paitsi historia-argumenttien luokittelun kehikkona, myös ajattelua ohjaavana historianfilosofisena kolmitasoisena mallina. Sitä on täydennytty Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimuksen teorialla. Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on historiapolitiikan näkökulman ja Faberin mallin hedelmällisyyden toteaminen diplomatian argumentaation analysoinnissa. Samalla tutkimus osoittaa, että historia-argumenteilla oli (ja on edelleen) Kosovon kysymyksessä oma erityinen roolinsa, joka vaihteli ajallisesti ja teemoittain. Toisaalta kansalliset historiakäsitykset, kuten käsitys omasta kansasta uhrina, näkyivät argumenteissa selvästi, toisaalta pyrkimyksenä oli vältellä nationalistiseksi tulkittavia historia-argumentteja. Lisäksi monissa argumenteissa vaadittiin väkivaltaisen historian jättämistä taakse eurooppalaisen tulevaisuuden toivossa.
  • Torsti, Pilvi (2003)
    Tutkimuksen tavoite oli kaksiosainen: historian käytön analysointi sodanjälkeisessä Bosnia ja Hertsegovinassa erityisesti nuorten näkökulmasta sekä Bosnian serbi-, kroaatti-, ja bosniakkinuorten historiallisen ajattelun tarkastelu. Tutkimustavoite konkretisoitui seuraavaan kolmeen pääanalyysiin: Analyyseista ensimmäinen käsitteli yleistä historian läsnäoloa sodanjälkeisessä Bosniassa. Jäsentelin analyysin historiallisten ilmiöiden, kuten historiakulttuurin, historiatietoisuuden ja historiapolitiikan ympärille. Toinen pääanalyysi keskittyi kolmeen erilliseen 8. luokan historian oppikirjaan (8. luokka on peruskoulun viimeinen luokka), joita Bosnian kolme kansallista ryhmää ovat käyttäneet sotavuosista lähtien. Koulukirjakäsittely rakentui sodan, rauhan ja kansakunnan käsitteiden ympärille. Keskuskäsitteiden katsotaan olevan keskeisiä yhteiskuntahistoriallisia käsitteitä sodanjälkeisessä Bosniassa. Kolmas pääanalyysi käsitteli kansainvälistä Nuoret ja Historia -tutkimusta, jonka keräsin kahdeksasluokkalaisilta bosnialaisilta 1999–2000. Nuorten historiallista ajattelua ja käsityksiä kuvannut tilastollinen analyysi perustui 907 oppilaan vastauksiin ja keskittyi samojen kolmen pääkäsitteen representaatioihin kuin oppikirja-analyysi. Bosnian kansallisten ryhmien vastauksia verrattiin muiden maiden tuloksiin sekä keskenään. Analyysi historian läsnäolosta kuvasti historiakulttuurin jakautumista kolmeen erilliseen ja osin jopa vastakkaiseen kulttuuriin sodanjälkeisessä Bosniassa. Historian oppikirjat havainnollistivat, kuinka kolmen kansanryhmän esitykset menneestä luovat viholliskuvia muista kansanryhmistä maan sisällä. Kirjat rakentavat kolmea erilaista historiantulkintaa neljän miljoonan asukkaan yhteiskunnan sisällä ja rinnastavat usein menneen ja nykyisen. Samaan aikaan Nuoret ja Historia –tutkimus osoitti, että valtaosassa kysymyksiä Bosnian kansalliset ryhmät erottuivat toisistaan vain marginaalisesti. Eurooppalaisessa vertailussa Bosnian nuoret muodostivat oman yksittäisen ryhmänsä: he uskoivat vahvasti rauhaan tulevaisuudessa eivätkä pitäneet sotia tärkeinä historian muutosvoimina.
  • Taskinen, Juho (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma perehtyy ranskalais-saksalaiseen oppikirjahankkeeseen, jonka tuloksena ilmestyi vuosina 2006-2011 kolme yhteistä historian oppikirjaa Ranskan ja Saksan lukioiden käyttöön. Aihetta on tutkittu aiemmin pääasiassa oppikirja-analyysin keinoin, mistä poiketen tässä työssä tarkastellaan koko hanketta ja sen piirissä luotua eurooppalaisuutta. Aineisto koostuu hankkeen piirissä julkaistuista materiaaleista, kirjantekijöiden ja hankkeen taustavoimien julkilausumista sekä oppikirjoja käsittelevästä uutisoinnista ja tutkimuksesta. Kirjantekijöiden ja poliitikkojen lausunnoista ilmenee, että hankkeella oli pelkkää historianopetusta laajempia poliittisia tavoitteita, jotka kytkeytyivät Euroopan yhdentymiseen. Hanke tarjosi mahdollisuuden Euroopan unionin julkisuuskuvan muokkaamiseen, eurooppalaisen identiteetin rakentamiseen sekä Euroopan unionin legitimoimiseen. Hankkeen viestinnässä toistettiin hankkeen syntytarinaa johdonmukaisesti muodossa, jossa hankkeen kansalaislähtöisyys ylikorostui ja valtiollisten toimijoiden rooli ei tullut kokonaisuudessaan esiin. Tämä palveli hankkeen ja sen edustaman ylikansallisen kehityksen legitimointia esittämällä ne pikemminkin kansalaisten toivomina kuin poliittisen eliitin ajamina asioina. Hankkeen taustavoimat loivat omilla kertomuksillaan kuvaa läpikotaisin tasapuolisena yhteistyönä laadituista kirjoista. Näiden kertomusten mukaan hankkeessa onnistuttiin yhdistämään ranskalainen ja saksalainen opetusperinne uudenlaiseksi synteesiksi, josta muu maailma voi ottaa mallia. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kirjojen toteutuksessa on hyvin tarkasti noudatettu ranskalaista mallia ja opetusperinnettä, eikä niihin ole juurikaan tuotu saksalaiseen opetusperinteeseen leimallisesti kuuluvia elementtejä. Tasapuolisen synteesin ja esimerkillisen yhteistyön korostaminen sopi Euroopan unionin mielikuvapyrkimykseen, johon kuului perinteisiä valtiotoimijoita parempi valmius katsoa yli kapeiden kansallisten etujen ja tehdä yleisen edun mukaisia ratkaisuja. Ranskalais-saksalainen oppikirja on hankkeen viestinnässä esitetty usein siihenastisena huipentumana kehityskululle, jossa vuosisataiset veriviholliset Ranska ja Saksa onnistuivat Euroopan yhdentymisen myötä löytämään kestävän sovun ja muodostamaan läheisen kumppanuuden. Tämä narratiivi auttaa Euroopan unionin oikeuttamisessa kuvaamalla sen tuomia pitkäaikaisia hyötyjä ja samalla tukee mielikuvaa Euroopan unionista stabiloivana voimana maailmanpolitiikassa. Oppikirjahanketta käsiteltiin laajasti kansainvälisessä mediassa ja tutkimuksessa, mutta vain harvoin niissä kyseenalaistettiin hankkeen viestinnässä tarjoiltuja narratiiveja. Useimmiten sekä uutisissa että tutkimuksissa päädyttiin toistamaan niitä. Oppikirjahankkeessa rakentui kuva Euroopasta, jonka ytimenä on Ranska-Saksa-moottori. Eurooppalaisuus määrittyi hankkeessa melko perinteisten rakennuspalikoiden kautta, ja oppikirjojen moninäkökulmaisuus rajoittui lähinnä Ranskan ja Saksan kansallisten myyttien esittämiseen rinnakkain. Eurooppalaisen identiteetin rakentamisen osalta oppikirjojen ansioksi voi lukea sen, että niissä ei ole käytetty siirtolaisväestöjä eurooppalaisuudelle "toisena". Toisaalta kirjoissa ei myöskään onnistuttu tarjoamaan eurooppalaisille materiaalia inklusiivisempaan identiteetinmuodostukseen, eikä niissä saavutettu todellista perspektiivinvaihdosta, joka antaisi tilaa myös "toisen" historialle ja kannustaisi luomaan dynaamisempia määritelmiä "meille".
  • Tuusvuori, Arja (Helsingin yliopisto, 2020)
    Suomen sisällissota syttyi, ennen kuin itsenäisyysjulistuksesta oli kulunut kahta kuukautta. Vuoden 1918 kriisi viilsi haavan, jonka paraneminen on kestänyt kauan. Sisällissota on ollut suomalaisen historiantutkimuksen keskeisimpiä kohteita 1960-luvulta alkaen. Tutkimus jatkuu yhä, yli sata vuotta sisällissodan jälkeen, muun muassa Suomen sotasurmat 1914–1922 -hankkeessa. Vuotta 1918 kuvaavaa kotimaista kaunokirjallisuutta ja draamaa on julkaistu ja esitetty runsaasti, ja muistovuosi 2018 antoi uuden sysäyksen tieteen ja taiteen tekijöille. 2000-luvun, etenkään 2010-luvun, fiktiota ei toistaiseksi ole tarkasteltu historiatieteissä erityisen syvällä luotauksella. Tämä poliittisen historian tutkielma erittelee, mitä näkökulmia tuore kaunokirjallisuus ja draama ovat tuoneet ja luoneet vuoden 1918 muistamisen historiaan, eritoten punaisen naisen osaan. Pro gradu arvioi, miten nykykirjailija tuottaa ja käsittelee sisällissodan merkityksiä. Muistin politiikan ohella pro gradu sivuaa muistitietotutkimusta ja sotafiktion diskurssianalyysia sekä pohtii tunteiden historiaa. Tärkeimpänä tutkimusaineistona on kuusi fiktiivistä teosta: Anneli Kannon ja Heini Tolan Erottaja 1917–18 (2017), Leena Landerin Käsky (2003), Kjell Westön Kangastus 38 (2013), Heidi Köngäksen Sandra (2017), Anni Kytömäen Kultarinta (2014) ja Jari Järvelän Kosken kahta puolta (2018). Tutkielma valottaa, mikä näissä varsinkin punaisten naisten kohtaloita kuvaavissa nykykirjallisuuden teoksissa on merkityksellistä poliittisen historian näkökulmasta. Erottaja 1917–18 on näytelmäteos, jonka Teatteri Avoimet Ovet kantaesitti Helsingissä syksyllä 2017 itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja sisällissodan muistovuoden tiimoilta. Myös Kangastus 38 sai oman näyttämötulkintansa Kansallisteatterissa syyskaudella 2017. Tutkimuksellisia innoittajia ja taustoittajia pro gradulle ovat olleet muun muassa Seppo Hentilän Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka (2018), Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet (2017), Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (2018, englanninkielinen alkuteos 2014) sekä Ulla-Maija Peltosen Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta (2003). Pro gradu tarkastelee, millaisin keinoin ja päämäärin kaunokirjallisuus rakentaa vuoden 1918 muistokulttuuria lähes 100 vuoden perspektiivillä. Vuotta 1918 käsittelevässä 2000-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa ja draamassa esiin nousevat tavallisen naisen sotakokemus, yksilöpsykologia ja sekä selviämisen että traumatisoitumisen kuvaukset. Sisällissotaa käsittelevä fiktio eläytyy epäpoliittisen siviilin osaan ja lapsen sotakokemukseen sisällissodan ylisukupolvista jälkeä hahmotellen. Nykyfiktiossa painottuvat vastakohtaisuuksien ylittäminen ja allegoriat yhteiskuntarauhan, sovinnon ja demokratian vahvistumisesta. Kirjailijat pohtivat tutkijoiden tavoin, miten Suomen sisällissodan historia on heijastunut sekä yksilöiden kohtaloon että yhteiskuntaan. Kirjallisuus käsittelee ja tuottaa merkityksiä sodasta ja osallistuu siten vuoden 1918 muistamisen politiikkaan.
  • Yamazaki, Wataru (Helsingin yliopisto, 2019)
    The legacies of WWI often have central position in shaping national memory and in many occasions create national myth that shapes historical understanding in certain ways. The issues often trigger heated debate on how to interpret history in national and transnational context. Such is true for Finland. The history of the historiography of Finnish participation in WWII is a process of national interpretations being challenged from outside, notably researchers from Anglophone regions. The debate surrounding such challenges made from external perspectives are still topic of debate in the current context and calls for deconstructing the national myth to incorporate national history into European context are made. While the details of the Anglophone challenges are found in previous literature, how other researchers outside of Finland explained Finnish history of WWII are not well documented. To expand the landscape of the Finnish history research in other regions, this research will focus on the history writing of Japanese historians on Finnish WWII history. The literature that will be analysed are those published in Japan between 1951 and 2017, which includes works aimed at academic and public audience. Analysis will be made using conceptual history approach to understand the text “as they were written” through comparing them with the context within which it was written. The context includes both historiography of the Finnish WWII in available literature in English by Finnish and Anglophone authors, as well as Japanese sociopolitical and historiographical context of seiyōshi (Western History). Through the analysis, several findings were identified. Key findings include the shift in the nomenclature of the wars from wartime names, Soviet Finnish War, to translation of Finnish names, shift in the “problem space” of the Finnish history in Japanese literature, both of which originates to the clarification of the niche by the contributions from early historians. Another feature was relatively quick presentation and acceptance of Anglophone interpretations regarding the origins of the wars, though with variations between historians. This is most likely due to external perspective they share with those from Anglophone regions. The central finding of this research was the very strong emphasis on the small state in virtually all Japanese literature. While the notions appear in Finnish and Anglophone literature, the genre trope of the Western History research resonates strongly in the literature, especially the notions to “learn from the Occident”.
  • Ruotsalainen, Lotta (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu-tutkielmani käsittelee Neuvostoliitossa ja Venäjällä vuosina 1986-2018 tehtyä Gulag-historiapolitiikkaa julkisen historiakulttuurin näkökulmasta ja sitä, miten Gulag-historiaa on käytetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Tässä työssä Gulagia käytetään sen arkikielisessä merkityksessä sateenvarjokäsitteenä, jolla tarkoitetaan Neuvostoliiton aikaisten vankileirien lisäksi myös kaikkea Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään sisältynyttä poliittista väkivaltaa. Historiapolitiikalla tarkoitetaan tietoisesti tapahtuvaa historian poliittista käyttöä, jonka avulla pyritään saavuttamaan tiettyjä yhteiskunnallisia tavoitteita. Julkisella historiakulttuurilla viitataan julkisessa tilassa tapahtuvaan historian poliittiseen käyttöön, esimerkiksi erilaisiin muistomerkkeihin ja muistopäiviin. Aikarajaukseni alkaa vuodesta 1986, jolloin glasnost-periaatteen käyttöönotto mahdollisti ensimmäistä kertaa avoimen keskustelun Neuvostoliiton vankileirihistorian kaltaisesta aiemmin vaietusta aiheesta. Aikarajaukseni päättyy vuoteen 2018, johon mennessä on mielestäni ollut kestävää tarkastella Gulag-historiapolitiikan pitkäkestoisten suhdanteiden lisäksi myös 2010-luvun Venäjän yhteiskunnallisen tilanteen uudenlaista heijastumista vankileirihistorian tulkintaan. Tutkimukseni näkökulma perustuu siihen, että Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän yhteiskunnalliset olosuhteet ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten Gulag-historiaan on suhtauduttu. Tutkimuskysymykseni mukaisesti tarkastelen, millaista Gulag-historiapolitiikkaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä on tehty, ja miten sitä on hyödynnetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Gulag-historiapolitiikan ajallisten painotusten ja ominaispiirteiden lisäksi kiinnostukseni kohdistuu historiapolitiikan taustalla olevien historiapoliittisten motiivien havainnointiin. Hypoteesini on, että Gulag-historiapolitiikka on luonteeltaan ja sisällöiltään alueellisesti ja sosiaalisesti jakautunut ilmiö, jonka ilmenemisessä on paikallistasolla suuria eroja. Oletus perustui siihen, että historiapolitiikan kentällä ovat vaikuttaneet melko tasaisesti muutamat keskenään erilaiset toimijat, joiden historiakulttuuri on lähes poikkeuksetta ollut tiiviisti sidoksissa poliittisten repressioiden historian kannalta tärkeisiin paikkoihin. Tästä voisi päätellä, että Gulag-historiapolitiikka olisi luonteeltaan epäyhtenäistä, ja että tämä epäyhtenäisyys näkyisi venäläisessä yhteiskunnassa kollektiivisen muistamisen ja yleisen Gulag-historiatietoisuuden puutteellisuutena. Tutkimusmetodini on lähdeaineiston laadullinen sisällönanalyysi, jonka perusteella analysoin Gulag-historiapolitiikan ilmenemistä ja Gulag-historialle aineistossa annettavia merkityksiä. Tekemäni johtopäätelmät kontekstoin Neuvostoliiton ja Venäjän yhteiskunnallisiin kehitysprosesseihin. Aineiston sisällönanalyysin perusteella käy ilmi, että tutkimushypoteesini toteutui osittain. Gulag-historiapolitiikka osoittautui hypoteesini mukaisesti yhteiskunnallisesti jakautuneeksi ja monimuotoiseksi ilmiöksi. Tätä perustelee ennen kaikkea sen historiapoliittisten toimijoiden monimuotoisuus: voidaan katsoa, ettei koko aikarajauksen aikana ole ollut olemassa yhtä yhtenäistä Gulag-historiapolitiikkaa, vaan pikemminkin useiden yksittäisten toimijoiden suhteellisen tarkasti rajattuja historiapoliittisia näkemyksiä ja niiden perusteella tuotettua historiakulttuuria. Etenkin kansalaisjärjestö Memorialilla ja ortodoksisella kirkolla on ollut omat selkeän yhtenäiset näkökulmansa, jotka ovat näkyneet niiden historiakulttuurien erilaisuutena. Niiden historiakulttuurit osoittautuivat omiksi, yhtenäisiksi kokonaisuuksikseen, joiden vaikutukset vastoin hypoteesiani ylittävät paikkakuntakohtaiset rajat, ja joilla on molemmilla ollut huomattava vaikutus Gulag-muistamiseen valtakunnallisella tasolla ympäri Venäjää. Kaikkia historiapolitiikkoja yhdisti niiden motiivien sisäpoliittisuus, pyrkimys kansallisen yhtenäisyyden luomiseen ja Stalinin hallintokauden aikaisten repressioiden suhteellinen korostaminen. Tästä huolimatta Venäjällä ei ole yksiselitteistä, kollektiivista käsitystä siitä, kuinka Gulag-historiaan tulisi suhtautua ja kuinka sitä tulisi julkisesti muistaa ja käsitellä. Tulevaisuuden kannalta huomionarvoista on etenkin valtion 2010-luvulla Gulag-historiaa kohtaan herännyt kiinnostus, jonka taustalla näyttäisi olevan pyrkimys rajoittaa ja kontrolloida valtiosta riippumatonta Gulag-historiapolitiikkaa. Tämä koskee etenkin sellaista historiapolitiikkaa, jonka taustalla on pyrkimys liberaalidemokraattisten arvojen edistämisestä. Nähtäväksi jää, tuleeko Gulag-historiasta tosiasiallinen osa kollektiivista kansallista muistia, ja missä määrin mahdollisesti valtion uusi historiapoliittisen vallankäytön väline.
  • Junttila, Sonia (2010)
    The Master's thesis examines the media controversy that the awarding of Sarajevo-born director Emir Kusturica's film Underground caused in France in 1995, during the Bosnian War. It maps out the way the film and the polemic over Kusturica were approached by the various media intellectuals and journalists in the 149 articles published in three French newspapers, three weekly magazines and one news agency, during the year of 1995. The French intellectuals Alain Finkielkraut and Bernard-Henri Lévy are identified as the main instigators of the controversy, while Emir Kusturica represents the opposing party in the debate. The different discursive ways that the film and its maker were approached in French print media are conceptualised with three differing frames of discussion: Underground as a Yugoslav film, as a deception and as a scapegoat. The plentiful rhetoric use of the notions of “Nazism”, “fascism” and “propaganda” is also observed. The controversy is approached with the theoretical conceptualisations of the presence of history and the political use of history. The concepts of history culture, historical consciousness and history politics are utilised to form a coherent picture of the lines of influence and interest in the polemic. The basic assumption, on which the thesis works on, is that the examination of the French controversy over Kusturica and Underground provides an ample case study of the various mental shifts apparent in the French public society in 1995. The thesis argues that the polemic is endemic of the French discomfort over the country's position in the post-Cold War world order, its level of involvement in the Yugoslav Wars of Secession and its memory of France's own pro-Nazi Vichy past.
  • Eskolin, Matias (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan jatkosodasta esitettyjä historiantulkintoja sanomalehdistössä käydyssä keskustelussa vuosina 1984 ja 1994. Tarkastelun lähtökohtana on usein esitetty näkemys, että jatkosotaa koskeneet historiantulkinnat muuttuivat radikaalisti Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, kun aiemman keskustelun pidäkkeet lakkasivat vaikuttamasta. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaista kuvaa jatkosodasta rakennettiin vuosina 1984 ja 1994. Lisäksi tarkastellaan sitä, muuttuivatko esitetyt historiantulkinnat tarkasteltujen vuosien välisenä aikana. Lehtikirjoittelua lähestytään historiapoliittisen näkökulman kautta pohtien sitä, millaisia puolia menneestä kelpuutetaan osaksi kansallista historiaa, ja mitkä kysymykset häivytetään taka-alalle. Sotien muistelussa on siis kyse muustakin kuin todellisten tapahtumien käsittelystä. Keskustelu kytkeytyy laajempaan suomalaiskansallisen identiteetin määrittelyyn ja maan poliittis-kulttuuriseen sijoittamiseen maailman kartalle. Tutkielman alkuperäislähteitä ovat Helsingin Sanomien, Aamulehden, Suomenmaan, Suomen Sosialidemokraatin / Demarin, Kansan Uutisten ja Tiedonantajan vuosina 1984 ja 1994 julkaisemat kirjoitukset jatkosodasta. Lehtikirjoittelua tarkastellaan jatkosodan alkamisen, neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen, aselevon ja välirauhansopimuksen vuosipäivinä sekä itsenäisyyspäivinä. Tutkielmassa on pyritty huomiomaan kaikki lehtien julkaisemat jatkosotaa käsitelleet kirjoitukset aina pääkirjoituksista yleisönosastokirjoituksiin saakka. Vuoden 1984 lehtiaineistossa patrioottiset korostukset kunniakkaasta kansallisesta sotahistoriasta olivat hyvin harvassa, vaikka eräät historiantutkijat esittivätkin jatkosodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Sitä vastoin lehtien omat toimittajat eivät nostaneet esiin torjuntavoittotulkintoja, ja useassa lehdessä korostui pikemmin näkemys sodan päättymisestä suomalaisten tappioon. Eniten keskustelua tarkastellussa vuoden 1984 lehtiaineistossa synnytti välirauhansopimus ja sen aloittama sodanjälkeinen aikakausi. Muita laajasti käsiteltyjä aiheita olivat kesän 1944 torjuntataistelut, kansakunnan eheys sodan aikana ja sotaan liittynyt itsenäisyystematiikka. Kriittisintä historiakuvaa jatkosodasta loivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, jotka käsittelivät muista lehdistä poiketen jatkosodan suomalaisten kannalta pimeitä puolia. Lehtikirjoitusten sävy muuttui vuonna 1994 selvästi aiempaa kansallismielisempään suuntaan. Vuoden 1994 tutkimusaineistossa patrioottiset korostukset olivat nousseet vahvasti pinnalle, ja keskustelua käytiin erityisesti jatkosodan torjuntavoitoista. Poikkeuksen muodostivat Demari ja Tiedonantaja, jotka eivät tulkinneet sodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Samoin kuin vuosikymmen aiemmin, keskustelua herättivät tulkinnat välirauhansopimuksesta ja jatkosodan merkityksestä Suomen itsenäisyyden säilymiselle. Lisäksi useissa kirjoituksissa nostettiin veteraanit aiempaa näkyvämmin esille ja vaadittiin kunniavelan maksamisesta heidän tekemistään uhrauksista. Jatkosodan luonteesta esitettiin myös selvästi enemmän tulkintoja kuin vuosikymmen aiemmin. Lehtikirjoituksista on luettavissa paitsi jatkosotaa koskeneiden historiantulkintojen muutos, myös tarve luoda kontrastia aiempina vuosikymmeninä vallalla olleille menneisyydenkäsityksille. Tuolloin korostui myös näkemys, että kylmän sodan päättyminen oli vapauttanut kansallista menneisyyttä koskeneita keskusteluja, ja kotoisia historiantulkintoja voitiin nyt muodostaa ottamatta huomioon itänaapurin mielipiteitä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että sanomalehdistössä esitetty kuva jatkosodan historiasta ei ollut monoliittinen kumpanakaan tarkasteluvuotena, vaan eri lehdissä oli nähtävissä erilaisia painotuksia: Eräät kysymykset nostettiin menneestä esiin, samalla kun toisista vaiettiin. Keskustelut jatkosodan historiasta myös muuttuivat ja monipuolistuivat vuosien 1984 ja 1994 välisenä aikana. Molempina tarkasteluvuosina käyty vilkas keskustelu jatkosodasta osoittaa, että aihe oli säilyttänyt ajankohtaisuutensa ajallisesta etäisyydestä huolimatta.
  • Estadieu, Hanna (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan historian opetussuunnitelmia ja oppikirjoja ja analysoidaan, miten dekolonisaatiota ja erityisesti Algerian sotaa on käsitelty Ranskan kouluopetuksessa 1970-luvun alussa, 1980-luvun lopussa ja vuosituhannen vaihteessa. Aineistoista tehtyjä havaintoja peilataan yhteiskunnallisiin muutoksiin samoina ajanjaksoina, ottaen huomioon myös historian kirjoittamisen traditioissa tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksessa eritellään, miten laajemmat yhteiskunnalliset muutokset ovat voineet vaikuttaa aiheiden käsittelyyn koulun historian opetuksessa. Toiseksi tarkastellaan, miten aiheita on eri ajanjaksoina lähestytty Ranskan kouluopetuksessa kolmen yhteiskunnallisen ilmiön – valistuksen perintönä syntyneen rationalismin, Ranskan suuren vallankumouksen perintönä syntyneen kansalaisuuskäsityksen sekä syyllisyyden – valossa. Tutkimusaineisto koostuu Ranskassa vuosina 1971, 1989 ja 1999 ilmestyneistä historian opetussuunnitelmista ja vuosina 1971, 1989 ja 2003 julkaistuista historian oppikirjoista. Tarkastelu on rajattu oppivelvollisuuskoulun kolmatta eli viimeistä luokkaa koskeviin opetussuunnitelmiin ja oppikirjoihin, koska 1900-luvun historiaa on kaikkina mainittuina ajankohtina käsitelty kolmannella luokalla. Aineistoja tutkitaan sisällönanalyysin keinoin kiinnittäen huomiota erityisesti erilaisiin luokitteluihin ja sanavalintoihin. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on, että koulun historian opetuksella on erityistehtävä valtion olemassaolon ja toiminnan legitimoimisessa, ja että rationalismin ja tasavaltalaisen kansalaisuuden ideaalien säilyttäminen elinvoimaisina yhteiskunnassa ja menneisiin toimiin liittyvän syyllisyyden käsittelemistavat liittyvät tämän erityistehtävän suorittamiseen Ranskassa olennaisesti. Tutkimuksessa todetaan, että oppilaiden kriittisen ajattelun ja kansalaistaitojen kehittäminen heidän tulevaisuuttaan varten on edelleen yksi opetuksen päätavoitteista. Maahanmuutto näkyy kirjoissa kahtalaisesti: muutoksena kolonisaatio- ja dekolonisaatiokehityksen perusteluiden kuvaamisessa, jossa pelkästä Ranska-keskeisestä ajattelutavasta on luovuttu, sekä eksplisiittisenä mainintana 1990-luvulta lähtien. Kritiikki Algerian sotaa ja yleisemmin dekolonisaatiokehitystä kohtaan on lisääntynyt tarkastelluissa aineistoissa vuosien varrella. Kiteytettynä kysymys on universaalin rationaalisuuden ja kansalaisen legitimiteetin säilyttämisestä valtion toiminnan legitimoimiseksi. Ranskan historian kouluopetuksella luodaan edelleen sellaista kerrontaa, jolla pyritään luomaan yhteistä tulevaisuuskuvaa.
  • Hentunen, Sanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan Vladimir Putinin ensimmäisten kausien länsiretoriikkaa ja historiapolitiikkaa. Työn taustalla on havainto siitä, että Venäjän suhtautuminen Neuvostoliittoon alkoi selvästi muuttua 2000luvulla. Putin palautti Venäjän kansallislaulun pohjaksi Neuvostohymnin sävelen, nosti suuren isänmaallisen sodan eräänlaiseksi menneisyyskultiksi ja kävi vuosikymmenen lopulla historiasotia naapuriensa kanssa. Neuvostoliiton aikana länsi edusti sosialistisen itäblokin vastapuolta, sen toiseutta, josta erottautumalla omaa identiteettiä rakennettiin. Mikäli Neuvostoliitto ja sen aika rehabilitoitiin Putinin toimesta ja nostettiin korotettuun asemaan Venäjän kollektiivisessa muistissa, mitä lännelle ”tehtiin”? Valtioiden ja kansojen itseymmärryksen oleellisena ytimenä on käsitys yhteisestä historiasta ja siksi historia on aina ollut valtaapitävien suosiossa. Putin pyrki valtaan noustuaan paitsi kehittämään ja uudistamaan Venäjän talouden ja valtarakenteet, myös palauttamaan sen kansainvälisen aseman, venäläisiä yhdistävän kansallistunteen sekä suurvaltaidentiteetin. Tutkimuksen hypoteesina on, että Putin ymmärsi historian poliittisen käytön potentiaalin ja hyödynsi sitä aktiivisesti tavoitteitaan ajaessaan. Putin rakensi kuitenkin menneisyyden avulla sellaisen kertomuksen Venäjästä, ettei sen suhteita länteen ollut mahdollista kehittää 90-luvun pohjalta. Oletuksena on, että Putinille oli kuitenkin tärkeämpää lujittaa kansallista yhtenäisyyttä ja vahvistaa uuden Venäjän ideaa, kuin varmistaa hyvät suhteet länsimaiden kanssa. Analysoimalla sekä Putinin historia-argumentteja että länsiretoriikkaa tutkielma selvittää, rehabilitoiko Putin ensimmäisten kausiensa aikana Neuvostoliiton lisäksi siihen tiukasti liitetyn käsityksen lännestä Venäjän ”toisena”, uhkana tai jopa vihollisena. Aineisto koostuu Venäjän presidenttien vuosittain pitämät Kansakunnan tila -puheet Putinin kahdeksalta ensimmäiseltä presidenttivuodelta. Putinin puheita analysoitiin kolmesta toisiaan tukevasta näkökulmasta. Ensin selvitettiin, miten Putin muovasi historian avulla Venäjän valtarakenteita, taloutta ja turvallisuuspolitiikkaa. Tässä kategoriassa esiin nousi ennen kaikkea vakaan ja vahvan Venäjän diskurssi, jota rakennettiin tekemällä pesäeroa etenkin 90-luvun heikkoon Venäjään. Seuraavaksi keskityttiin Putinin identiteettipolitiikkaan ja osoitettiin, että Venäjän ja venäläisten identiteettiä rakennettiin ajan kuluessa yhä vahvemmin toiseuttamalla länttä. Menneisyydestä haettiin tukea ennen kaikkea Venäjän kansallisen yhtenäisyyden ja identiteetin määrittelylle. Samalla havaittiin, että siinä missä Venäjästä tehtiin uniikki, muista selvästi erottuva kokonaisuus vasta Putinin toisen kauden loppupuolella, näyttää venäläisyys olleen sitä koko ajan: ”Venäjä” saattoi olla eurooppalainen, ”venäläinen” ei. Lopuksi analysoitiin Putinin rakentamaa länsikuvaa ja lännelle annettuja monia merkityksiä. Näiden kolmen analyysitason tuloksia tarkastelemalla voidaan todeta, että Putinin retoriikan Venäjä oli hitaasti mutta varmasti matkalla törmäykseen lännen kanssa. Putin vaikutti jopa valmistautuvan tähän varmistamalla venäläisten tuen etukäteen näiden yleistä länsikuvaa heikentämällä. Tutkielma osoittaa, että kahdeksassa vuodessa lännen rooli muuttui Putinin puheissa taloudellisen kehityksen ja turvallisuuden takaajana toimivasta kumppanista ensin kritiikin kohteena olevaksi kilpailijaksi ja lopuksi konkreettiseksi turvallisuusuhaksi. Menneisyyden avulla välitetyt tarinat käänsivät venäläisten toiveita ja odotuksia pois lännestä, kohti Venäjän omaa tietä.
  • Kangaspuro, Markku (2013)
  • Cupic, Laura (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen pro gradu -työssäni Bosniassa keskiajalla toimineen autonomisen, Bosnian kirkoksi kutsutun kirkkokunnan tutkimusta ja sen taustalla piileviä motiiveja. Bosnian kirkosta tiedetään melko vähän ja sen luonteesta on esitetty useita teorioita. Entisen Jugoslavian alueella tehdyssä tutkimuksessa näiden teorioiden ja tutkijan kansallisen identiteetin välille on usein vedettävissä yhtäläisyysmerkki. Siten serbialainen tutkija päätyy useimmiten siihen lopputulokseen, että Bosnian kirkko oli pohjimmiltaan ortodoksinen, kroatialaisen tutkijan mukaan Bosnian kirkon taustalla oli katolinen kirkko ja bosniakkitutkija löytää Bosnian kirkolle selityksen kerettiläisistä, dualistisista liikkeistä. Olen rajannut aineistoni tutkijoihin, jotka ovat Bosnian kirkon tutkimuksen kannalta merkittävimpiä ja joiden tutkimukset käsittelevät Bosnian kirkkoa eri näkökulmista eri aikakausina. Suurin osa tutkimukseen valikoituneista tutkijoista on entisen Jugoslavian alueelta, mutta lisäksi aineistonani on toiminut John Finen Bosnian kirkkoa ja Bosnian historiaa koskevat tutkimukset ja kirjoitukset. Tutkimukseni lähtökohtana on, että Bosnian kirkon tutkimuksen taustalla vaikuttaa usein selkeät nationalistiset motiivit. Tavoitteena on selvittää, miten tämä ilmenee eri tutkimustraditioissa ja mitä tarkempia poliittisia motiiveja eri tulkintojen taustalta on tunnistettavissa. Lisäksi tavoitteena on esittää, mitä Bosnian kirkosta oikeastaan tiedetään ja mikä on John Finen rooli sen tärkeimpänä modernina tutkijana tässä tutkimustraditiossa. Vertailen tutkimuksessa Bosnian kirkkoa käsittelevää historiantutkimusta tieteenhistoriallisella otteella ja peilaan sitä alkuperämyyttejä ja nationalistista kansakuntien rakentamista koskeviin teorioihin. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen kannalta keskeinen käsite on historiapolitiikka, eli historiantutkimuksen käyttäminen poliittisten intressien tavoittelussa. Bosnian kirkon tutkimuksessa lähteitä on usein käytetty selvästi tarkoitushakuisesti ja lähdeaineisto on saatettu rajata niin, että se ei olisi ristiriidassa esitetyn teorian kanssa tai sitä on tulkittu jo ennalta asetettua teoriaa tukevasti. Tähän sortuu myös Fine, vaikka hänen tutkimuksensa taustalla ei voida nähdä poliittisia motiiveja. Vaikka Finen tutkimuksessa on puutteensa, on sillä kuitenkin paljon ansioita, joista yhtenä merkittävimpänä voidaan pitää Bosnian varhaishistorian ja gepoliittisen aseman huomioon ottamista. Entisen Jugoslavian alueella teorioilla Bosnian kirkosta on pyritty vahvistamaan omaa kansallista identiteettiä vahvistavia alkuperämyyttejä. Näistä kenties tunnetuin on Bosnian kirkon yhteys Bosnian islamisaatioon. Sen mukaan Bosnian kirkon jäsenet vainottuina kerettiläisinä kääntyivät massoittain islamiin ja siten bosniakit polveutuvat Bosnian kirkon jäsenistä sen sijaan, että olisivat islamisoituneita serbejä tai kroaatteja. Teoriaa Bosnian kirkosta ortodoksisena on käytetty oikeuttamaan ajatus Bosniasta osana Suur-Serbiaa, kun taas teoriaa sen katolilaisesta luonteesta on käytetty tukemaan käsitystä Bosniasta kroaattien kansallisena kehtona. Lisäksi etenkin Kroatiassa 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa suosiota saavuttanut panslavismin ideologia on vaikuttanut siihen, että Bosnian kirkon on tulkittu olevan kerettiläinen. Tarkasteltaessa Bosnian kirkon tutkimusta historiapolitiikan käsitteen kautta, voidaan tehdä se johtopäätös, että vaikka Bosnian kirkkoa koskevia tutkimuksia ei välttämättä aina ole suoranaisesti käytetty politiikan välineenä, ovat siihen liittyvät myytit vähintään toissijaisesti olleet erilaisten nationalistisesti motivoituneiden poliittisten näkemysten ja vaatimusten taustalla.
  • Pihlajamäki, Päivi (2002)
    Tutkielmassa tarkastellaan toisen Tshetshenian sodan virallista venäläisretoriikkaa historian käytön, ns. historiapolitiikan kannalta. Tarkastelu alkaa konfliktin kärjistymisestä alkusyksyllä 1999 ja se päättyy Venäjän presidentinvaaleihin maaliskuussa 2000. Aineisto koostuu Vladimir Putinin ja Boris Jeltsinin sotaa koskevista lausunnoista sekä niiden tahojen lausunnoista, jotka erikseen nimettiin oikeutetuiksi antamaan Tshetshenian tilanteesta virallisia ja ”oikeita” lausuntoja. Nämä olivat Putinin ja armeijan Tshetshenia-tiedottajat. Lisäksi tukena käytetään Venäjän ulkoasiainministeriön MID:n julkilausumia ja hallituksen virallisen Tshetshenia-tiedotuskeskuksen Rosinformtsentrin tuottamia taustamateriaaleja. Aineistoa tarkastellaan soveltaen retoriikantutkimuksen menetelmiä, erityisesti Chaîm Perelmanin analyysimallia. Tuloksia peilataan sotaretoriikan tutkijan Riikka Kuusiston tekemiin analyyseihin länsivaltojen retoriikasta aikamme ”uudentyyppisten sotien” – kuten vuonna 2001 alkaneen Afganistanin sodan – yhteydessä. Tutkimuksessa käy ilmi, että retoriikan takana vaikuttaa laaja tulkinta tshetsheenien ja venäläisten välisestä pitkästä yhteisestä historiasta, joka on ollut ainakin kahden sadan vuoden mittainen konfliktien sarja. Tärkein yhteisen historian traumaattinen jakso sekä venäläisille että tshetsheeneille on 1800-luvun Kaukasian sota. Eksplisiittisesti siitä ei retoriikassa paljon puhuta, mutta Rosinformtsentrin taustajulkaisujen avulla siitä on mahdollista muodostaa kokonaiskuva. Suoraankin historiaan kyllä viitataan retoriikassa, esimerkiksi rinnastettaessa tshetsheenit natseihin. Näitä suoria viittauksia on kuitenkin odottamattoman vähän. Tshetsheenien erittäin traumaattiset kokemukset esim. Stalinin aikana jätetään huomiotta. Kaikkein selvin historian käytön tapa retoriikassa on konfliktin esittäminen täysin irrallaan taustastaan, "epähistoriallisena". Näin vihollinen voidaan esittää yksiselitteisesti "pahana" ja hänen motiivinsa "väärinä". Lisäksi työssä pohditaan sitä, miksi tshetsheenit viholliseksi leimaava retoriikka näyttäisi olevan venäläiselle yleisölle perustavanlaatuisesti uskottavaa. Tätä selvitetään peilaamalla retoriikkaa venäläiseen kulttuuritraditioon, erityisesti kirjallisuuteen, ja siihen perustuvaan venäläisten kollektiiviseen muistoon tshetsheeneistä. Tshetsheenien rooli venäläisessä kulttuurissa ja diskurssissa ei ole muuttunut ratkaisevasti viimeisten lähes 200 vuoden aikana.
  • Rahikka, Kaisa-Leena (Helsingin yliopisto, 2020)
    Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlia vietetään vuonna 1967 ja itsenäisyyden 75-vuotisjuhlia vuonna 1992. Juhlavuosien tapahtumien avajaispuheissa ja julkaistussa teoksissa käsitellään runsaasti Suomen historiaa ja itsenäisyyttä. Tutkielma vertailee Suomen itsenäisyyden 50- ja 75-vuotisjuhlien viettoa ja sitä kuvaa, mitä Suomesta ja sen historiasta haluttiin välitettävän, kansallisesti ja kansainvälisesti, vuosien 1967 ja 1992 juhlallisuuksiin sisältyvissä virallisissa ohjelmissa ja painotuotteissa. Tarkastelun kohteena tutkielmassa on suomalaisen historiakertomuksen ja identiteetin vahvistuminen sekä sen muodostuminen juhlavuosien tapahtumissa. Juhlavuosien tapahtumien kautta tarkastellaan suomalaista historiakäsitystä 1960-luvun lopun ja 1990-luvun alun Suomessa. Tutkimusaineistona käytetään juhlavuosien, valtioneuvoston kanslian nimittämien, juhlatoimikuntien kokouspöytäkirjoja, pöytäkirjojen liitteitä, juhlavuoden toimikuntien painattamia esitteitä, toimikuntien loppukertomuksia valtioneuvostolle, ulkoministeriön lehdistö- ja kulttuuriosaston sekä ulkomaanedustustojen asiakirjoja liittyen juhlavuoden ohjelmiston suunnitteluun ja toteutusvaiheeseen. Aineistossa on runsaasti, erityisesti juhlavuodelta 1967, eri tilaisuuksissa pidettyjä puhe-elementtejä ja kokonaisia puheita. Puheet toimivat erinomaisena aikaikkunana yhteiskunnallisten aikalaisvaikuttajien sanomaan ja niistä välittyy selkeästi kertomus itsenäiseen Suomeen liittyvistä historiakäsityksistä. Aineistoa käsitellään historiapolitiikan ja historian käytön näkökulmasta. Tutkimuskehikkona käytetään erityisesti Pilvi Torstin määrittelemiä historian poliittisen käytön perusmuotoja sekä historian poliittisen käytön kolmea päämotiivia. Molempien juhlavuosien valtiollisissa tilaisuuksissa ja juhlatoimikuntien hyväksymissä ohjelmissa esiintyy historiapolitiikkaa, joka liittyy käsiteltävän aikakauden sisäpoliittiseen keskusteluun. Suomen kehityssuuntaan on haettu tukea oman maan historian eri tulkinnoista. Tämä näkyy erityisesti esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumien suppeassa käsittelyssä sekä vähemmistöjen historian puuttumisessa lähes kokonaan juhlavuoden 1967 tapahtumista. Itsenäisyyden juhlavuonna 1992 eurooppalaiseen viitekehykseen sulautuminen antaa tilaa myös vähemmistöjen historialle ja eurooppalaisemmalle tarinalle Suomesta. Kertomus Suomen historiasta noudattaa molempien juhlavuosien aikana Suomen historian perusteoksien välittämää kuvaa Suomen menneisyydestä. Samat samaistuttavat kertomukset tukevat kansallisen identiteetin vahvistumista juhlavuosien tapahtumien kautta. Suomen historian tarinaa sidotaan molemmissa juhlavuosissa naapurimaittemme tarinaan ja erityisesti suhde Neuvostoliittoon saa erilaisen tarinan molempina juhlavuosina. Vuonna 1967 Suomen historian tarina liittyy historialliseen jatkumoon ja ystävyyssuhteeseen Neuvostoliiton kanssa, kun taas juhlavuonna 1992 tarinaan tulee uusi sävy turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta, jonka tarkoituksena on pitää Suomen itsenäisyys turvattuna hyvillä suhteilla Neuvostoliittoon.
  • Pirnes, Susanna-Elisabet (Helsingfors universitet, 2011)
    Ukrainan presidentiksi nousi ns. oranssin vallankumouksen nosteessa Viktor Justsenko. Hänen presidenttikaudellaan (2005-2010) vuosien 1932-33 nälänhätä (holodomor) nousi keskeiseksi sekä sisä-, että ulkopolitiikan teemaksi. Holodomor, joka viittaa nälällä aiheutettuun tuhoon, pyrittiin tuomaan osaksi ukrainalaista kollektiivista muistia. Justsenkon aloitteesta säädettiin laki, jonka mukaan holodomor oli ukrainalaisten kansanmurha. Vuosina 1932-33 ympäri Neuvostoliittoa vallitsi nälänhätä. Ukrainalainen maaseutu kärsi pahoin nälänhädän seurauksista, sillä eri arvioiden mukaan 3,5-10 miljoonaa ukrainalaista menehtyi joko suoranaisesti tai välillisesti nälänhädän seurauksena. Ukrainan itsenäistyttyä nälänhätä, jota oli diasporassa alettu kutsua holodomoriksi (nälkätuho), nousi kansallisen historian keskeiseksi teemaksi. Ukrainalainen historioitsija Georgi Kasjanov on nimittänyt tätä uutta vaihetta historian kansallistamiseksi. Tässä työssä pohditaan sitä, miksi holodomor nostettiin keskeiseen asemaan presidentti Viktor Justsenkon valtakaudella. Keskeinen vastakkainasettelun lähtökohta on ollut itsenäisen Ukrainan ja Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän suhtautuminen nälänhätään 1932-33. Ukrainalaisissa näkökulmissa on painottunut stalinistisen järjestelmän kritiikki, mikä toisaalta on saatettu tulkita myös koko kommunistisen aikakauden tuomitsemiseksi. Venäjällä taas nälänhätä on tulkittu useimmiten yleisneuvostoliittolaiseksi tragediaksi, joka ei kohdistunut erityisesti mitään tiettyä kansallisuutta vastaan. Tutkimuksen keskeinen lähtökohta on tarkastella ukrainalaisten ja venäläisten tulkintojen eroja ja sitä, millä tavoin holodomorilla on tehty politiikkaa. Tutkimusaineistona on käytetty ukrainalaisten osalta presidentti Justsenkon puheita, lakialoitteita ja muita julkilausumia, sekä eräiden yhteiskunnallisten toimijoiden ja historioitsijoiden kannanottoja. Venäläisen osapuolen tulkintoja on pyritty luomaan muutamien tutkimusten ja yhteiskunnallisten toimijoiden, sekä poliitikkojen lausumien pohjalta. Suurin osa aineistosta on kerätty venäjänkielisistä verkkolehdistä. Presidentti Justsenkolle vuosien 1932-1933 historiasta muodostui ase, jolla hän kävi omaa poliittista taisteluaan lännen puolesta itää vastaan. Välit Venäjään olivat viileät koko hänen presidenttikautensa ajan. Lähimmäksi presidentin kantaa holodomor-kysymyksessä tulivat diasporaukrainalaiset. Venäjällä kritisoitiin ankarasti Justsenkon tanssia haudoilla eli hänen tapaansa käyttää nälänhädän uhreja oman politiikkansa välineenä. Venäläiset korostivat nälänhädän tragediaa kaikkien Neuvostoliiton kansojen tragediana. Holodomor oli osa kansallisen historian uudelleenkirjoitusta ja kansakunnan rakentamisen prosessia. Justsenkon päämääränä oli lähentää Ukrainaa länteen, jolloin ukrainalaisen kansakunnan uhriasema antoi oikeutuksen sanoutua irti neuvostoajasta. Tietyssä mielessä holodomor-projekti oli venäläisvastainen, sillä se implisiittisesti tuki käsitystä venäläisistä rikollisina, kansanmurhan toimeenpanijoina.
  • Haag, Christa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan holokaustin käsittelyä Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland, AfD) -puolueen sosiaalisen median kanavilla. Tutkielmassa arvioidaan puolueen tapaa rakentaa saksalaisten menneisyyssuhdetta suhteessa kansallissosialismin rikoksiin. Puolueen sosiaalisen median kanavilla luotua menneisyyssuhdetta arvioidaan Saksassa toisen maailmansodan jälkeen käytyä historiakeskustelua vasten, ottamalla huomioon eri aikoina julkisuudessa käydyt diskurssit sekä äärioikeiston asema Saksassa. Populistipuolueena AfD omaa lukuisia yleiseurooppalaiselle oikeistopopulismille tyypillisiä piirteitä, joita arvioidaan osana sosiaalisen median kanavien tarkastelua. Tutkielman aineisto rakentuu AfD:n virallisten verkkoviestintä kanavien (Facebook, Twitter ja verkkosivut) lisäksi yksittäisten puolueen poliitikoiden sekä osavaltiotason jaostojen julkaisemista materiaaleista. Tutkielmassa tarkastellaan kahta toisistaan erillistä holokausti-tematiikkaa sisältävää julkista keskustelua. Ensimmäinen tarkasteltu keskustelu käsittää Thüringenin osavaltiotasolla toimivan Björn Höcken tammikuussa 2017 pitämän puheen, jossa Berliinin holokaustin muistomerkkiä tituleerattiin ”häpeän muistomerkiksi”. Tutkielmassa arvioidaan puolueen reaktiota puheesta nousseeseen kohuun sekä julkisuudessa aiheesta yleisesti käytyyn keskusteluun vuonna 2017. Toinen keskustelu kattaa holokaustin virallisen muistopäivän tiimoilta AfD:n kanavilla sosiaalisessa mediassa käydyn keskustelun vuosina 2017, 2018, 2019 sekä 2020. Puolueen virallisten kanavien lisäksi vuoden 2020 holokaustin muistopäivän yhteydessä tarkastellaan Baden-Württembergin osavaltioparlamentissa toimivan Stefan Räpplen ulostuloa, jossa kritisoitiin Saksassa vallitsevaa ”syyllisyyskulttia”. Lähestymistapana tarkastellulle aineistolle hyödynnetään historiapolitiikkaa. Tutkielmassa lähestytään AfD:n harjoittamaa historiapolitiikkaa intentionaalisena eli aktiivisesti tiedostettuna toimintana, jonka yhteydestä on löydettävissä laajalti poliittisia motiiveja. Historiapolitiikan määrittelyssä käytetään apuna Pilvi Torstin luomaa typologiaa historiapolitiikan muodoista ja motiiveista sekä Jouni Tillin ajatusta menneisyydenkäsittelystä historiapolitikointina. Historiapoliittisen lähestymistavan rinnalla tutkielmassa hyödynnetään mediatutkimuksen oikeistopopulismista sekä poliittisten puolueiden verkkokäytöksestä tehtyä tutkimusta. Tutkielmassa osoitetaan AfD:n historiapoliittisen argumentoinnin keskiössä toimivan vaateet korostaa Saksan historian menestystä tieteen, taiteen ja kulttuurin saralla, maahanmuuttokriittisyyden naamioiminen Saksan juutalaisväestön suojelemiseksi sekä vetoomukset häpeään ja syyllisyyteen korostuvan kansallisen identiteetin oikaisemiseksi. Samalla tutkielmasta käy ilmi, kuinka puolue suhtautuu keskustelujen yhteydessä saamiinsa syytöksiin antisemitismistä vähättelevästi, kääntäen keskustelun poliittisten vastustajien, maahanmuuttajien tai median syyksi. Tutkielman perusteella esitetään, että AfD:n luoma menneisyyssuhde rakentuu vahvasti kansallisen identiteetin käsitteen yhteyteen. Tutkielman tuloksena todetaan AfD:n ja sen toimijoiden lausuntojen sisältävän aikaisemmin Saksassa käytyyn menneisyyskeskusteluun suhteutettuna samanaikaisesti uusia ulottuvuuksia, mutta myös laajalti historiallisia yhtymäkohtia. Keskustelun ytimessä toimii kritiikki holokaustin aiheuttaman syyllisyyden ja häpeän vaikutuksesta saksalaisten kansallisen identiteetin kehitykselle. Häpeän ja syyllisyyden teemojen korostaminen toimivat perustana puolueen historiapoliittisille argumenteille, joilla pyritään vaikuttamaan hallituksen pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan ohella identiteettipolitiikan kehitykseen.
  • Sorsa, Johanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielman aiheena on vainojen uhrien muistopäivä näkökulmana holokaustin julkiseen muistamiseen Suomessa. Lähtökohtana on holokaustin muiston keskeisyys 2000-luvun Euroopassa: holokaustin ympärille on muodostunut kansallisuusrajat ylittävä muistokulttuuri, jonka ytimessä on ajatus muistamisen vastuusta. Oma osallisuus holokaustin toteuttamiseen on nostettu esiin monessa Euroopan maassa. Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen vuosipäivänä 27.1. vietettävä holokaustin muistopäivä on tärkeä osa tätä eurooppalaista muistokulttuuria, ja vainojen uhrien muistopäivä perustettiin 2000-luvun alussa sen suomalaiseksi versioksi. Suomalaista toisen maailmansodan muistamista on kuitenkin pitkään hallinnut erillisyysajattelu, jossa holokausti ja siihen liittyvät syyllisyyskysymykset on mielletty Suomen historiasta erillisiksi asioiksi. Tätä taustaa vasten tutkielmassa tarkastellaan, miten holokaustin eurooppalaista muistokulttuuria edustava vainojen uhrien muistopäivä on ”kotiutunut” Suomeen. Tutkielmassa tarkastellaan vainojen uhrien muistopäivän perustamista vuonna 2001 sekä sen viettämisen yhteydessä käytyä julkista keskustelua vuosina 2002–2015. Aineisto koostuu muistopäivän perustamista ja nimeämistä käsittelevistä valtioneuvoston kanslian asiakirjoista, sen ympärillä vuosittain julkaistuista sanomalehtikirjoituksista sekä muistopäivän tilaisuuksissa pidetyistä valtionhallinnon edustajien puheista. Tarkastelun kohteena on siis ainoastaan muistopäivään liittyvän keskustelun julkinen ja valtiollinen taso. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen teorialähtöinen sisällönanalyysi, ja tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä vainojen uhrien muistopäivä on Suomessa saanut sekä minkälaisista teemoista sen yhteydessä puhutaan. Vainojen uhrien muistopäivän suomenkielinen nimi mahdollistaa monenlaisia tulkintoja sen merkityksestä. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota erityisesti siihen, millaisia yhtymäkohtia muistopäivään liitetyillä merkityksillä on holokaustin eurooppalaiseen muistokulttuuriin, ja missä määrin ne puolestaan ovat suomalaisen historiakulttuurin ja kansallisen kertomuksen muokkaamia. Aineiston perusteella vainojen uhrien muistopäivän merkitys holokaustin muistopäivänä on enimmäkseen selkeä, ja holokaustin eurooppalaisen muistokulttuurin piirteet näkyvät siihen liittyvässä keskustelussa vahvasti. Tärkeimpänä teemana nousee esiin velvollisuus oppia historiasta ja siirtää sen opetukset seuraaville sukupolville. Muistopäivän yhteydessä vastustetaan rasismia, suvaitsemattomuutta ja syrjintää sekä puolustetaan toisen maailmansodan jälkeen luotua demokraattista järjestelmää ja kansainvälistä ihmisoikeusnormistoa. Yleismaailmallisten opetusten lisäksi tutkielmassa sivutaan lyhyesti muistopäivän yhteydessä ilmenevää Israelin valtioon liittyvää historiapoliittista argumentointia, jossa holokaustia käytetään sekä Israelin ulkopolitiikan puolustamisen että vastustamisen välineenä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että holokaustin eurooppalainen muistokulttuuri on jäänyt kellumaan irrallisena suomalaisen historiakulttuurin pinnalle. Sanomalehdissä 27.1. esitetään usein kansainvälisenä ”Auschwitzin päivänä”, eikä muistopäivän kotimainen vietto saa merkittävää huomiota julkisuudessa. Poliitikkojen puheissa muistopäivän viettäminen liittää Suomen tiiviimmin osaksi Eurooppaa ja muuta maailmaa, mutta sen merkityksestä Suomen ja suomalaisten kannalta puhutaan vain vähän. Keskustelu Suomen osuudesta holokaustissa natsi-Saksan liittolaisena jää enimmäkseen pinnallisten mainintojen tasolle. Toisaalta vainojen uhrien muistopäivän ympärillä käyty keskustelu kuvastaa ”suomalaisen” historiatietoisuuden heterogeenisyyttä: osa keskustelijoista kritisoi muistopäivän suomenkielistä nimeä holokaustin vähättelemisestä suomalaisessa yhteiskunnassa, kun taas toiset kiittävät sitä siitä, että se mahdollistaa myös muiden vainojen ja niiden uhrien muistamisen.