Browsing by Subject "holokausti"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Murto, Saara (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimukseni tarkastelee Norjan lehdistön uutisointia ja lehdistössä käytyä keskustelua holokaustista ja juutalaisista vuosina 1945 ja 1946. Norja oli sodan aikana Saksan miehittämä maa ja Norjasta lähetettiin 767 juutalaista tuhoamisleirille Puolan alueelle. Sodan aikana vahvan sensuurin alaisena olleet lehdet vapautuivat Norjan vapauden koittaessa toukokuussa 1945. Tutkin pro gradu -tutkielmassani sitä, miten lehdet uutisoivat jo aiemmin keväällä vapautetuista keskitys- ja tuhoamisleireistä. Lisäksi tutkimus keskittyy erityisesti siihen, miten holokaustin toteuttajia kuvattiin. Tämän tutkimuksen lähteinä ovat neljä norjalaista päivälehteä: Aftenposten ja Verdens Gang sekä kristilliset Vårt Land ja Dagen. Tutkimus osoittaa, että Norjan lehdistössä kirjoitettiin kesällä 1945 paljon keskitysleireistä, ja silminnäkijäkertomukset olivat tärkeä osa uutisointia. Belsenin oikeudenkäynnin myötä holokaustista selvinneet nousivat enemmän esille, kun taas syksyn 1945 edetessä holokaustin uhrit painuivat uutisoinnissa taka-alalle. Massiivista Nürnbergin oikeudenkäyntiä lehdistö seurasi vaihtelevalla innostuksella luoden norjalaisille laajempaa käsitystä niin sodan tapahtumista kuin holokaustista. Norjan lehdistö ei kuitenkaan pitänyt holokaustia oikeudenkäyntiuutisoinnin keskiössä, vaan keskeisemmäksi koettiin syyllisten tuomitseminen ja rankaiseminen. Oikeudenkäyntiuutisoinnin lisäksi Norjan lehdistö uutisoi juutalaisista, jotka olivat jääneet pakolaisiksi sodan myötä. Keskeiseksi teemaksi tutkimusajanjaksolla kristillisissä lehdissä nousi kristillisten juutalaislähetysjärjestöjen saama näkyvyys ja vahva kristillinen sionismi. Tämä tutkimus osoittaa, että juuri nämä uutiset pitivät esillä juutalaisten kohtaloa ja loivat omaa muistokulttuuria juutalaisten oman sodanjälkeisen muistokulttuurin rinnalle. Kristillisten lehtien kirjoituksista välittyy, että juutalaisten kärsimysten nähtiin vahvasti tukevan juutalaisten oikeutta ”pyhään maahan”. Samaan aikaan kiristyvän Lähi-idän poliittisen tilanteen myötä juutalaiset esiintyivät uutisissa negatiivisessa valossa, mutta Norjan Israelin lähetyksen ja muiden kristillistä sionismia edustavien kirjoittajien myötä myös juutalaisten ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä korostettiin.
  • Oikarinen, Maarit (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan Anselm Kieferin teoksen Jakobs himmlisches Blut (2002) yhteyttä holokaustin identiteettiin. Tutkielman pyrkimyksenä on vastata mitkä aiheet teoksessa kertovat holokaustin muistista ja identiteetistä, ja miten holokaustin muisti ilmenee teoksessa. Holokaustitaiteen tutkimuksessa korostuu henkilökohtaisen ja kollektiivisen muistin yhteys holokaustin jättämään traumaan. Muistitutkimuksen kontekstissa teoksen tutkimusmetodina käytetään Julia Kristevan muukalaisuuteen, kielenkehitykseen ja intertekstuaalisuuteen liittyviä näkökulmia. Anselm Kiefer tunnetaan tuotteliaana ja holokaustiin sitoutuneena taiteilijana, jolle taiteen tekemisen metodina on viittaaminen Paul Celanin runouteen. Holokaustitaiteen tutkimuksessa tarkastelukohteina on trauman siirtyminen sukupolvelta seuraavalle. Anselm Kiefer holokaustin jälkeen syntyneenä välittää taiteessaan Paulin Celanin holokaustiin liittyviä kokemuksia eettisen suhteen kautta. Teoksen Jakobs himmlisches Blut (2002) motiivit ja aiheet liikkuvat juutalaisen ja saksalaisen kollektiivisen muistin välisessä maastossa. Tutkimuksessa ilmenee kuinka Kieferin teos absorboi Celanin runosta aiheita, joiden kautta teokseen luodaan konnotaatioita ja symbolisia mielikuvia. Kristevan teorian mukaan identiteetin murtuminen kytkeytyy kielen ja paikan häiriöihin, mitkä tulevat esille visuaalisessa teoksessa ristiriitaa herättävinä ilmiöinä. Kieferin teos toistaa Celanin runon muistia. Celanin ambivalentti suhde saksan kieleen ilmenee Kieferin teoksessa ristiriitaisena suhteena saksalaiseen maisemaan. Kieferin teoksen motiivit ja ilmaisu toistavat holokaustin muistista juontuvia aiheita, mitkä hylkivät toisiaan ja jättävät katsojan outouden tilaan.
  • Savolainen, Hannu (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielmani käsittelee Elina Sanan Luovutetut-tietokirjaa ja sen aiheuttamaa laajaa julkista keskustelua. Graduni tarkoituksena on selvittää, miksi teos aiheutti poikkeuksellisen kiivaan kotimaisen ja osin kansainvälisenkin kohun. Keskustelu käynnistyi marraskuussa 2003. Teoksessa esitettiin, että Suomi luovutti jatkosodan aikana saksalaisille viranomaisille noin 3 000 sotavankia ja siviiliä. Näistä osa oli juutalaisia. Kirjan tietojen vuoksi Simon Wiesenthal -keskus lähetti tasavallan presidentti Haloselle selvityspyynnön. Tämän johdosta valtioneuvoston kanslia tilasi emeritusprofessori Heikki Ylikankaalta selvityksen jatkosodan ihmisluovutusten tutkimustilanteesta. Ylikankaan selvityksen pohjalta päätettiin käynnistää Kansallisarkiston hallinnoima tutkimusprojekti. Tutkielmani aineisto koostuu suomalaisista ja ulkomaisista sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuista uutisista, kolumneista, kirja-arvosteluista ja artikkeleista. Lisäksi olen käyttänyt Internetissä julkaistua aineistoa. Olen rajannut tutkimani keskustelun välille 1.11.2003–31.3.2004. Olen syventynyt Luovutetut-kohuun kolmesta eri näkökulmasta. Jatkosodan ihmisluovutukset ovat osa vaikeaa ja ikävää menneisyyttä. Nimitän niitä menneisyyden kipupisteeksi. Olen eritellyt jatkosodan varjopuolien käsittelystä esitettyjä näkökulmia. Keskityn etenkin puheenvuoroihin oman pesän likaamisesta ja Suomen osallisuudesta holokaustiin. Toiseksi, olen tarkastellut kohua akateemisen historiantutkimuksen ja maallikoiden kohtaamisena. Keskustelussa nousi vahvasti esille historiantutkimuksen tehtävä menneisyyden työstämisessä. Keskeisiä näkökulmia olivat, kuka saa tutkia historiaa, ja olivatko Elinan Sanan esittämät tiedot uusia. Kolmanneksi, olen tarkastellut jatkosodan ihmisluovutuksia muiden sodan varjopuolien rinnalla. Jatkosodan historiakuva on monivivahteinen, jossa nämä pitkään vaietut varjopuolet näyttäytyvät säröinä. Tutkielmani perusteella voi sanoa, että jatkosodan ihmisluovutukset olivat 2000-luvun alussa menneisyyden kipupiste. Keskustelijoiden enemmistölle tiedot luovutuksista ja suomalaisten tiiviistä yhteistyöstä saksalaisten kanssa olivat uusia ja hämmentäviä. Elina Sanan kirja osoitti, että jatkosodan historiakuva oli puutteellinen. Keskustelun varsinaisena katalyyttinä toimi Wiesenthal-keskuksen lähettämä kirje. Juutalaisten osuus luovutetuista nosti esille kysymyksen suomalaisten osuudesta holokaustiin, mikä lisäsi kiinnostusta ulkomailla. Historiantutkijat joutuivat kohussa puolustuskannalle. Heitä syytettiin vaikeiden asioiden tutkimisen laiminlyömisestä. Puolustukseksi he pyrkivät osoittamaan heikkouksia Sanan teoksesta ja korostamaan aiemman tutkimuksen merkitystä.
  • Mankki, Tiia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Keskustelu paavi Pius XII:n (Eugenio Pacelli, paavina 1939–1958) suhtautumisesta holokaustiin alkoi 1960-luvulla. Tuolloin keskustelu jakautui Pius XII:n kriitikoihin ja puolustajiin. Kriitikoiden mukaan Pius XII oli vaiennut holokaustista, kun taas puolustajien mukaan paavi oli ahkerasti vastustanut holokaustia. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella aiheesta vuosina 2004–2010 käytyä keskustelua. Käytän lähteinäni Piusta ja holokaustia käsitteleviä tutkimuksia, tutkimuksia käsitteleviä arvioita ja kommentteja sekä Pius XII:n kanonisaatio- eli pyhäksi julistamisprosessin yhteydessä kirjoitettuja uutisia ja kommentteja. Tavoitteenani on selvittää, millaiseksi keskustelu paavi Pius XII:n suhtautumisesta holokaustiin muodostui vuosina 2004–2010. Kehittyikö keskustelu johonkin suuntaan vai pysyikö se samanlaisena käsitellyllä aikavälillä? Millaisia argumentteja keskustelijat esittivät ja mihin he näillä mahdollisesti pyrkivät? Nousiko keskustelussa esille uusia teemoja? Millaisiin seikkoihin keskustelijat kiinnittivät huomiota käsitellessään toisten keskustelijoiden kirjoituksia? Pius XII:n suhtautumisesta holokaustiin käytyä keskustelua vuosina 1998–2003 on tarkastellut Milla Bergström yleisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielmassaan Pyhä Pius XII vai Hitlerin paavi? Vuosina 1998–2003 käyty keskustelu paavi Pius XII:n suhtautumisesta holokaustiin (2004). Sen vuoksi aion lisäksi selvittää, muuttuiko keskustelu jollakin tapaa verrattuna Bergströmin aiempaa keskustelua käsittelevään pro graduun verrattuna. Vuosina 2004–2010 ennen kaikkea paavin puolustajien tavoitteena oli saada huonoon valoon niin Pius XII:n kriitikot kuin heidän tutkimuksensa. Tähän puolustajat pyrkivät esittämällä ainoastaan kriittisiä huomioita niin Pius XII:n kriitikoista kuin heidän tutkimuksistaan. Esittämästään kritiikistä huolimatta paavin puolustajat toimivat välillä itse vastoin sanojaan. He esimerkiksi moittivat Pius XII:n kriitikoita historiallisten lähteiden käyttämättä jättämisestä. Tästä huolimatta Pius XII:n puolustajista David G. Dalin ja Ronald J. Rychlak kuitenkin perustivat tutkimuksensa pääasiassa tutkimuskirjallisuuteen. Kaiken kaikkiaan paavin puolustajat suhtautuivat Pius XII:n suhtautumisesta holokaustiin käytyyn keskusteluun enemmän tunteella kuin tieteellisesti. Uutena teemana keskustelussa oli puolustajien vaatimus Pius XII:n julistamisesta vanhurskaaksi kansakuntien joukossa. Pius XII:n puolustajien toiminta oli jossakin määrin moniulotteisempaa kuin paavin puolustajien. Ensinnäkin he keskustelivat asiallisesti esimerkiksi pohtimalla historiantutkimuksen vaatimuksia sekä tekemällä Pius XII:n kriitikoihin kuuluvan Michael Phayerin tutkimuksesta niin asiallisia kuin kriittisiä huomioita. Toisaalta Pius XII:n kriitikot suhtautuivat paikka paikoin puolustajiin yhtä mustamaalaavasti, sillä he tekivät puolustajista ja heidän tutkimustuloksistaan ainoastaan kriittisiä huomioita. Vuosina 2004–2010 perinteinen jako Pius XII:n kriitikoihin ja puolustajiin alkoi murtua. Keskustelun molemmilla puolilla alettiin nostaa esille se, että Pius XII ei ollut yksinomaan holokaustista vaiennut tai juutalaisia auttanut. Yksipuolisen tarkastelun sijaan Pius XII:n toiminta ja paavius alettiin nähdä monipuolisemmin.
  • Tuupanen, Toni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro-gradu -tutkielmassani tarkastelen suomalaiseen nykysotakirjallisuuteen lukeutuvaa Heidi Köngäksen Dora, Dora -romaania (2012) osana viime vuosina yhä voimakkaammin omaksi lajityypikseen muotoutumassa olevaa kansainvälistä syyllisfiktiota (perpetrator fiction). Syyllisfiktio on holokaustikirjallisuuden piiristä noussut lajityyppi, jonka keskiössä ovat erityisesti holokaustin syyllisten näkökulmat. Tutkielmassani osoitan, että Dora, Dora hyödyntää syyllisfiktion lajityypillisiä rakenteita ja mahdollistaa siten syyllisyyden kysymysten käsittelyn lukijan ja teoksen välillä. Olen valinnut Köngäksen teoksen tarkasteluni kohteeksi, koska siinä toteutuvat mielestäni selkeimmin syyllisfiktion lajityypin piirteet. Tarkasteluni keskeinen työkalu on Joanne Pettittin vuonna 2017 julkaistu Perpetrators in Holocaust Narratives: Encountering the Nazi Beast -teos. Holokaustin syyllisten kuvauksia on kirjallisuudessa tarkasteltu akateemisesti aiemmin muun muassa Erin McGlothlinin “Theorizing the Perpetrator in Bernhard Schlink’s The Reader and Martin Ami’s Time’s Arrow” -artikkelissa vuodelta 2009 sekä Sue Vicen ja Jenni Adamsin toimittamassa Representing Perpetrators in Holocaust Literature and Film -teoksessa vuodelta 2013. Holokaustin syyllisiä kuvaavan fiktion ympärillä käytävältä keskustelulta on kuitenkin puuttunut kriittinen yleiskatsaus ennen edellä mainittua Joanne Pettittin teosta. Tutkielmassani tarkastelen, miten Dora, Dorassa luodaan sekä teoksen rakenteen ja kerronnan että teemojen tasolla syyllisfiktion lajityypillinen jännite. Tämä jännite ohjaa lukijan samastumista teoksen syyllishahmoihin vuorottelemalla samastumista tukevien ja sitä heikentävien elementtien välillä. Lukijan samastumista syyllishahmoihin vahvistetaan Dora, Dorassa luomalla kerronnallinen taso, jolla lukija ja syyllishahmot voivat kohdata. Samaa tarkoitusta palvelee myös syyllishahmoihin liittyvien inhimillisten piirteiden korostaminen. Samanaikaisesti kerronta heikentää tätä samastumista moniäänisyyden, epäluotettavuuden ja välittyneisyyden avulla. Myös syyllishahmojen inhimilliset piirteet pyritään kyseenalaistamaan osoittamalla kiinteästi ihmiselämään liittyvien osa-alueiden – kuten perhesuhteiden, uskonnon, seksin ja kulttuurin – vääristyneisyys ja korruptoituneisuus. Tämä jännite pakottaa lukijan jatkuvasti neuvottelemaan suhdettaan syyllishahmoihin uudelleen ja kysymään vaikeita kysymyksiä omasta roolistaan historiallisten ja ajankohtaisten hirmutekojen todistajana. Syyllisfiktiona Dora, Dora siis asettaa lopulta lukijalle vaatimuksen aktiivisemmasta toimijuudesta omassa ajassaan ja ympäristössään.
  • Palmén, Aksu (Helsingfors universitet, 2015)
    Tässä tutkielmassa selvitän, minkälaisen kuvan elokuvat Aamen ja Under the Roman Sky välittävät paavi Pius XII:sta ja erityisesti hänen suhtautumisestaan juutalaisiin ja holokaustiin. Elokuvat esittävät miltei vastakkaiset näkemykset Piuksesta. Aamen perustuu Rolf Hochhuthin vuonna 1963 julkaistuun näytelmään Sijainen, joka oli ensimmäisiä Piukseen kriittisesti suhtautuvia arvioita. Elokuva toi taiteessa esiintyvän Piuksen kritiikin uudelle vuosituhannelle ja oli samalla osa tieteellisessäkin tutkimuksessa vilkkaana käynyttä keskustelua. Elokuvan esittämät syytökset paavia kohtaan olivat tuttuja esimerkiksi John Cornwellin, Susan Zuccottin ja Michael Phayerin tutkimuksista. Aamenen keskeinen väite on, että Pius ei tehnyt riittävästi juutalaisten suojelemiseksi holokaustilta. Elokuva esittää, että tämä johtui nimenomaan uhrien juutalaisuudesta. Samalla Aamen sopii luontevasti osaksi ohjaaja-tuottaja Costa-Gavrasin filmografiaa, jossa korostuvat auktoriteettien kyseenalaistaminen ja epäluulo valtaapitäviä kohtaan. Aamenta voi pitää hyvin pitkälti Costa-Gavrasin ehdoilla tehtynä ja hänen näkemystään vastaavana elokuvana. Under the Roman Sky puolestaan vaikuttaa syntyneen pikemminkin kristilliset arvot omaavien tuotantoyhtiöiden tilaustyönä, kuin ohjaaja Christian Duguayn taiteellisen kunnianhimon siivittämänä. Se vastaa lukuisiin Piusta vastaan esitettyihin syytöksiin ja esittää hänet juutalaisten suojelijana. Monissa kohtauksissa tunnutaan tarkoituksellisesti tuovan esille Piukseen kohdistunutta kritiikkiä, jotta tuohon kritiikkiin päästäisiin vastaamaan. Näissä tapauksissa Under the Roman Sky tukeutuu väitteissään sellaisiin Piuksen puolustajiin kuten David G. Dalin ja Ronald Rychlack. Elokuvien vastakkainen suhtautuminen Piukseen näkyy jo siinä, miten katolinen kirkko suhtautui niiden tuotantoprosessiin. Penseästi paaviin suhtautuvaa Aamenta ei saatu kuvata Vatikaanissa ja Roomassa, vaan tapahtumapaikat jouduttiin lavastamaan Romaniaan. Piusta puolustavalle Under the Roman Skylle kuvauslupa taas heltisi. Kumpikin elokuva käyttää hyväkseen elokuvallisia keinoja sanomansa esilletuomiseen, mutta hieman eri tavoin. Aamenessa suurin rooli on tapahtumien ja henkilöiden rinnastamisella. Piuksen liikkuminen rinnastuu keskitysleirille kulkevien junien liikkeeseen, mikä välittää viestin paavin roolista holokaustin mahdollistajana. Natsit ja katolilaiset rinnastetaan kahdessa samankaltaisessa kohtauksessa, jossa eliitti mässäilee ylhäisessä yksinäisyydessään sodan kauhuista välittämättä. Under the Roman Sky puolestaan turvautuu kuvakerronnassaan perinteiseen uskonnolliseen kuvastoon. Elokuvassa Pius poseeraa toistuvasti ristiinnaulitun Kristuksen tavoin kädet sivuilleen levitettynä, mikä luo hänestä uhrautuvaisen ja rakastavan kuvan. Uskonnollinen taide on elokuvassa merkittävässä roolissa. Sikstuksen kappelin freskojen aiheet kuvastavat elokuvan henkilöhahmoissa tapahtuvia muutoksia. Aamen ja Under the Roman Sky osoittavat, että Piuksen toisen maailmansodan aikaisten tekemisten käsittelyssä vastakkainasettelu jatkui 2000-luvulle asti polarisoituneena elokuvataiteessakin.
  • Haag, Christa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan holokaustin käsittelyä Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland, AfD) -puolueen sosiaalisen median kanavilla. Tutkielmassa arvioidaan puolueen tapaa rakentaa saksalaisten menneisyyssuhdetta suhteessa kansallissosialismin rikoksiin. Puolueen sosiaalisen median kanavilla luotua menneisyyssuhdetta arvioidaan Saksassa toisen maailmansodan jälkeen käytyä historiakeskustelua vasten, ottamalla huomioon eri aikoina julkisuudessa käydyt diskurssit sekä äärioikeiston asema Saksassa. Populistipuolueena AfD omaa lukuisia yleiseurooppalaiselle oikeistopopulismille tyypillisiä piirteitä, joita arvioidaan osana sosiaalisen median kanavien tarkastelua. Tutkielman aineisto rakentuu AfD:n virallisten verkkoviestintä kanavien (Facebook, Twitter ja verkkosivut) lisäksi yksittäisten puolueen poliitikoiden sekä osavaltiotason jaostojen julkaisemista materiaaleista. Tutkielmassa tarkastellaan kahta toisistaan erillistä holokausti-tematiikkaa sisältävää julkista keskustelua. Ensimmäinen tarkasteltu keskustelu käsittää Thüringenin osavaltiotasolla toimivan Björn Höcken tammikuussa 2017 pitämän puheen, jossa Berliinin holokaustin muistomerkkiä tituleerattiin ”häpeän muistomerkiksi”. Tutkielmassa arvioidaan puolueen reaktiota puheesta nousseeseen kohuun sekä julkisuudessa aiheesta yleisesti käytyyn keskusteluun vuonna 2017. Toinen keskustelu kattaa holokaustin virallisen muistopäivän tiimoilta AfD:n kanavilla sosiaalisessa mediassa käydyn keskustelun vuosina 2017, 2018, 2019 sekä 2020. Puolueen virallisten kanavien lisäksi vuoden 2020 holokaustin muistopäivän yhteydessä tarkastellaan Baden-Württembergin osavaltioparlamentissa toimivan Stefan Räpplen ulostuloa, jossa kritisoitiin Saksassa vallitsevaa ”syyllisyyskulttia”. Lähestymistapana tarkastellulle aineistolle hyödynnetään historiapolitiikkaa. Tutkielmassa lähestytään AfD:n harjoittamaa historiapolitiikkaa intentionaalisena eli aktiivisesti tiedostettuna toimintana, jonka yhteydestä on löydettävissä laajalti poliittisia motiiveja. Historiapolitiikan määrittelyssä käytetään apuna Pilvi Torstin luomaa typologiaa historiapolitiikan muodoista ja motiiveista sekä Jouni Tillin ajatusta menneisyydenkäsittelystä historiapolitikointina. Historiapoliittisen lähestymistavan rinnalla tutkielmassa hyödynnetään mediatutkimuksen oikeistopopulismista sekä poliittisten puolueiden verkkokäytöksestä tehtyä tutkimusta. Tutkielmassa osoitetaan AfD:n historiapoliittisen argumentoinnin keskiössä toimivan vaateet korostaa Saksan historian menestystä tieteen, taiteen ja kulttuurin saralla, maahanmuuttokriittisyyden naamioiminen Saksan juutalaisväestön suojelemiseksi sekä vetoomukset häpeään ja syyllisyyteen korostuvan kansallisen identiteetin oikaisemiseksi. Samalla tutkielmasta käy ilmi, kuinka puolue suhtautuu keskustelujen yhteydessä saamiinsa syytöksiin antisemitismistä vähättelevästi, kääntäen keskustelun poliittisten vastustajien, maahanmuuttajien tai median syyksi. Tutkielman perusteella esitetään, että AfD:n luoma menneisyyssuhde rakentuu vahvasti kansallisen identiteetin käsitteen yhteyteen. Tutkielman tuloksena todetaan AfD:n ja sen toimijoiden lausuntojen sisältävän aikaisemmin Saksassa käytyyn menneisyyskeskusteluun suhteutettuna samanaikaisesti uusia ulottuvuuksia, mutta myös laajalti historiallisia yhtymäkohtia. Keskustelun ytimessä toimii kritiikki holokaustin aiheuttaman syyllisyyden ja häpeän vaikutuksesta saksalaisten kansallisen identiteetin kehitykselle. Häpeän ja syyllisyyden teemojen korostaminen toimivat perustana puolueen historiapoliittisille argumenteille, joilla pyritään vaikuttamaan hallituksen pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan ohella identiteettipolitiikan kehitykseen.
  • Sorsa, Johanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielman aiheena on vainojen uhrien muistopäivä näkökulmana holokaustin julkiseen muistamiseen Suomessa. Lähtökohtana on holokaustin muiston keskeisyys 2000-luvun Euroopassa: holokaustin ympärille on muodostunut kansallisuusrajat ylittävä muistokulttuuri, jonka ytimessä on ajatus muistamisen vastuusta. Oma osallisuus holokaustin toteuttamiseen on nostettu esiin monessa Euroopan maassa. Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen vuosipäivänä 27.1. vietettävä holokaustin muistopäivä on tärkeä osa tätä eurooppalaista muistokulttuuria, ja vainojen uhrien muistopäivä perustettiin 2000-luvun alussa sen suomalaiseksi versioksi. Suomalaista toisen maailmansodan muistamista on kuitenkin pitkään hallinnut erillisyysajattelu, jossa holokausti ja siihen liittyvät syyllisyyskysymykset on mielletty Suomen historiasta erillisiksi asioiksi. Tätä taustaa vasten tutkielmassa tarkastellaan, miten holokaustin eurooppalaista muistokulttuuria edustava vainojen uhrien muistopäivä on ”kotiutunut” Suomeen. Tutkielmassa tarkastellaan vainojen uhrien muistopäivän perustamista vuonna 2001 sekä sen viettämisen yhteydessä käytyä julkista keskustelua vuosina 2002–2015. Aineisto koostuu muistopäivän perustamista ja nimeämistä käsittelevistä valtioneuvoston kanslian asiakirjoista, sen ympärillä vuosittain julkaistuista sanomalehtikirjoituksista sekä muistopäivän tilaisuuksissa pidetyistä valtionhallinnon edustajien puheista. Tarkastelun kohteena on siis ainoastaan muistopäivään liittyvän keskustelun julkinen ja valtiollinen taso. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen teorialähtöinen sisällönanalyysi, ja tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä vainojen uhrien muistopäivä on Suomessa saanut sekä minkälaisista teemoista sen yhteydessä puhutaan. Vainojen uhrien muistopäivän suomenkielinen nimi mahdollistaa monenlaisia tulkintoja sen merkityksestä. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota erityisesti siihen, millaisia yhtymäkohtia muistopäivään liitetyillä merkityksillä on holokaustin eurooppalaiseen muistokulttuuriin, ja missä määrin ne puolestaan ovat suomalaisen historiakulttuurin ja kansallisen kertomuksen muokkaamia. Aineiston perusteella vainojen uhrien muistopäivän merkitys holokaustin muistopäivänä on enimmäkseen selkeä, ja holokaustin eurooppalaisen muistokulttuurin piirteet näkyvät siihen liittyvässä keskustelussa vahvasti. Tärkeimpänä teemana nousee esiin velvollisuus oppia historiasta ja siirtää sen opetukset seuraaville sukupolville. Muistopäivän yhteydessä vastustetaan rasismia, suvaitsemattomuutta ja syrjintää sekä puolustetaan toisen maailmansodan jälkeen luotua demokraattista järjestelmää ja kansainvälistä ihmisoikeusnormistoa. Yleismaailmallisten opetusten lisäksi tutkielmassa sivutaan lyhyesti muistopäivän yhteydessä ilmenevää Israelin valtioon liittyvää historiapoliittista argumentointia, jossa holokaustia käytetään sekä Israelin ulkopolitiikan puolustamisen että vastustamisen välineenä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että holokaustin eurooppalainen muistokulttuuri on jäänyt kellumaan irrallisena suomalaisen historiakulttuurin pinnalle. Sanomalehdissä 27.1. esitetään usein kansainvälisenä ”Auschwitzin päivänä”, eikä muistopäivän kotimainen vietto saa merkittävää huomiota julkisuudessa. Poliitikkojen puheissa muistopäivän viettäminen liittää Suomen tiiviimmin osaksi Eurooppaa ja muuta maailmaa, mutta sen merkityksestä Suomen ja suomalaisten kannalta puhutaan vain vähän. Keskustelu Suomen osuudesta holokaustissa natsi-Saksan liittolaisena jää enimmäkseen pinnallisten mainintojen tasolle. Toisaalta vainojen uhrien muistopäivän ympärillä käyty keskustelu kuvastaa ”suomalaisen” historiatietoisuuden heterogeenisyyttä: osa keskustelijoista kritisoi muistopäivän suomenkielistä nimeä holokaustin vähättelemisestä suomalaisessa yhteiskunnassa, kun taas toiset kiittävät sitä siitä, että se mahdollistaa myös muiden vainojen ja niiden uhrien muistamisen.