Browsing by Subject "huumeongelmat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-12 of 12
  • Johansson, Juhani (2003)
    Tutkielmassa tarkastellaan Keski-Uusimaa -lehdessä vuonna 2002 julkaistujen artikkelien kirjoittajien tuottamaa kuvaa lasten ja nuorten syrjäytymisestä päihteiden käytön ja sitä seuraavan rikollisuuden kautta. Aineisto koostuu lehden sähköisessä versiossa, internetsivulla http://www.keski-uusimaa.fi/, julkaistuista artikkeleista. Kyseessä on lehden toimittajien tuottama aineisto. Teoreettis-metodologisena viitekehyksenä on diskurssianalyysi ja sen taustalla sosiaalisen konstruktionismin tutkimusperinne. Metodologian avulla on analysoitu 34 artikkelin retorisia keinoja ja lasten ja nuorten syrjäytymisen riskien ulottuvuuksia. Artikkelien kontekstina voidaan pitää pääkaupunkiseudun kaupunki-maaseutumaisuutta ja 1990-luvun taloudellisen laman jälkeistä yhteiskunnallista tilannetta. Aineistolähtöisen analyysin tuloksena muodostui kolme diskurssia, jotka nimesin tukemisdiskurssiksi, kontrollidiskurssiksi ja humanistiseksi diskurssiksi. Diskurssia ympäröivässä kulttuurisessa keskustelussa olen nostanut esiin kirjallisuudesta diskurssiin liittyvää ajankohtaista keskustelua. Diskurssien välisten erojen ja yhtäläisyyksien ts. valtasuhteiden analyysi on tuonut esiin kaikkia yhdistävän tekijän: huolen lasten ja nuorten huumeiden käytöstä. Yhdistävän tekijän olen nimennyt hegemoniseksi eli hallitsevaksi diskurssiksi. Hegemonian horjuttamiseksi olen nostanut vaihtoehtoisia tulkintoja aineistosta. Aikuiskeskeinen huoli kiinnittää huomionsa tulevaisuuteen ja jättää varjoonsa lasten ja nuorten äänen ja vastuun näkökulman huumeiden käytöstä. Huolen täyttämä diskurssi rajoittaa myös huumekeskustelua eri huumeiden välillä.
  • Moll, Johanna (2000)
    Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia Helsingin Sanomien huumausaineiden ongelmakäyttäjien hoidosta kertovia artikkeleita sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä käsin. Tutkimusote on Alasuutarin (1996) viitoittama. Tutkimuksen aineistona oli 18 Helsingin Sanomien huumausaineongelmaisten hoidosta kertovaa artikkelia aikaväliltä 10.8.97 - 4.5.99. Tutkimuksen kohteeksi nousivat erityisesti asiantuntijalausunnot. Nämä on jaoteltu kahteen ryhmään - lääkärien ja muiden asiantuntijoiden ryhmiin. Työn aluksi kuvataan suomalaisen huumausaineongelman kehitystä 1960-luvulta tähän päivään. Lisäksi määritellään huumausaineiden ongelmakäyttäjä. Esioletuksena tutkimuksessa on medikalisaatio-käsitteen keskeisyys. Medikalisaatiolla tarkoitetaan lääketieteellisten määrittelyjen leviämistä yhä useammalle ihmiselämän alueelle, sekä sitä, että medikalisaatiolla pyritään poikkeavuuden kontrollointiin. Lääkärien asiantuntijalausuntoja tarkastellessa tulevat esiin ongelmat hoidon järjestelmässä, viranomaisten yhteistyössä ja asiakkaan asemassa. Lääkärien lausunnoissa perustelut hoitojärjestelmän tilasta voidaan jaotella taloudellisiin, asenteellisiin ja tiedollisiin syihin. Lääkärit konstruoivat huumausaineongelmasta lääketieteellistä ongelmaa korostamalla terveydenhuoltokentän yhteistyötä ja lääketieteellistä tiedontuotantoa. Muiden asiantuntijoiden lausunnoista on tutkittu huumausaineongelman määrittelyitä ja käsityksiä hoidosta. Riippuvuus-käsitteen keskeisyys ja merkitys hoitoonohjautumisessa nousee voimakkaasti esiin. Tärkeänä osana itse hoitoa nähdään yllättäen tiukka kuri. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan sanoa, että huumausaineongelman määrittelyt ovat muuttuneet. 1980-luvulla keskusteltiin siitä, onko Suomessa huumausaineongelmaa. Nyt ongelman olemassaolo on hyväksytty, ja ratkaisukeinoja etsitään lääketieteestä. Lääkäreillä on puhevaltaa. Hoitojärjestelmän epäkohdat myönnetään, mutta itse lääketieteen arvoa ja mahdollisuuksia hoitaa ongelmaa ei kyseenalaisteta. Ongelma voidaan nähdä myös käyttäjän motivaation ongelmana. Tällöin nähdään, että käyttäjässä, joka ei sovellu hoidon normeihin, on vikaa, eikä hoitojärjestelmässä tai lääketieteellisissä määrittelyissä. Huumausaineongelma voidaan määritellä monella eri tavalla. ”Humaanista” hoitopuheesta löytyy voimakas kurin merkityksen korostaminen. Tämä liittyy nähdäkseni vallalla olevaan riippuvuus-puheeseen. Käsitettäessä huumausaineiden ongelmakäyttäjä riippuvaiseksi, hänen oma tahtonsa ja mahdollisuutensa vaikuttaa tilaansa minimoidaan, ja ulkopuolisen kurin merkitys korostuu. 2000-luvun huumausaineongelman ratkaisuun liittyvät korvaushoito ja terveysneuvontapisteet. Välitöntä huumausaineiden käytön lopettamista ei nähdä tämän toiminnan tavoitteena. Nämä ovat ei-moralisoivia tapoja auttaa huumausaineongelmaista. Toisaalta ne liittyvät myös sen tilanteen hyväksymiseen, että meillä 2000-luvun Suomessa on huumausaineongelma. Keskeisinä lähteinä tutkimuksessa ovat Helsingin Sanomien artikkelit, Conrad ja Schneider (1980) Deviance and medicalization. From badness to sickness, Tuomainen ym. (1999) Medikalisaatio - aikamme sairaus, Alasuutari (1996) Toinen tasavalta. Suomi 1946-1994. Jokinen, Juhila ja Suoninen (1993) Diskurssianalyysin aakkoset
  • Lehtinen, Tuuli-Maria (2000)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaiseksi eri tahot kuten lehdistö, viranomaiset, nuoret ja vanhemmat, kuvaavat eräässä eteläsuomalaisessa taajamassa tapahtuvaa huumeiden käyttöä. Aineistoina on käytetty paikallisyhteisön jäsenten haastatteluja, paikallislehden huumausaineita käsitteleviä artikkeleita sekä yläasteikäisille suunnattua kyselytutkimusta. Tutkielman viitekehyksenä on käytetty sosiaalisten ongelmien konstruktionistista tutkimustapaa, jonka mukaan keskeistä ei niinkään ole ongelman tilastollinen yleisyys vaan ihmisten kokemus ja käsitykset vallitsevasta tilanteesta. Tilastot huomioidaan kontekstuaaliselle konstruktionismille ominaiseen tapaan tilanteenmäärittelijöiden taustalla vaikuttavien olosuhteiden kuvaajina. Tutkielman tuloksissa näkyi tilanteenmäärittelijöiden oman elämismaailman vaikutus ilmiön kuvailuun. Lehdistö välitti kuvaa, joka pohjautui pitkälle poliisin tarjoamaan informaatioon, mutta joka tarjosi lukijalle kuitenkin mahdollisuuden säilyttää etäinen asenne huumeasioihin. Tämä näkyikin vanhempien kuvauksissa: tiedettiin, että joillakin oli ongelmia huumeiden kanssa, mutta “ei meidän perheessä”. Nuoret olivat huolissaan, tilastotutkimuksessa esiin noussut kokeilijoiden joukko koostui nuorten ikätovereista, jolloin sosiaalinen altistuminen huumeille oli arkipäiväistä. Sosiaali- ja terveysviranomaiset uskoivat nuorten satunnaiskokeiluihin, mutta hälyttäväksi tilannetta ei kuvattu. Poliisi toi muita viranomaisia voimakkaammin esiin huolestuneisuutensa vaatimalla konkreettisia toimenpiteitä huumetilanteen muuttamiseksi. Nuorisotyöntekijän käsitys lähestyi poliisin näkökulmaa. Molemmat viimeksi mainitut tahot kohtaavat nuoret heidän vapaa-ajallaan, jolloin päihteiden käyttökin saattaa tulla voimakkaammin mukaan kuvioihin. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty Joel Bestin (1989) teosta Images of Issues: Typifying Contemporary Social Problems, Malcolm Spectorin ja John Kitsusen (1987) teosta Constructing Social Problems sekä Jaana Jaatisen, Olavi Kaukosen, Leena Warsellin,Matti Halmeahon ja Raija Ahtolan(1998) tapaustutkimusta Huumeet ja kouluyhteisö.
  • Peitola, Petri (2005)
    Helsingin sosiaaliviraston Keskisessä sosiaalikeskuksessa on käytetty yksilökohtaista palveluohjausta työmenetelmänä huumeongelmaisten asiakkaiden kanssa. Palveluohjauksen vaikuttavuutta ja asiakkaiden kuntoutumisen edistymistä on seurattu soveltamalla tapauskohtaista realistista arviointia osana asiakastyötä. Sosiaalityöntekijät ovat käyttäneet tarkoitusta varten laadittuja lomakkeita, jotka on täytetty asiakkaiden kanssa kolmen kuukauden välein. Tämän tutkimuksen kohteena oli tapauskohtaisen realistisen arvioinnin käytöstä saadut kokemukset sosiaalityöntekijöiden ja huumeongelmaisten asiakkaiden näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää käytetyn menetelmän hyödyllisyyttä ja toimivuutta. Tutkimuksen tarkoituksena oli myös tuoda lisää tietoa ja ymmärrystä sosiaalityön käytännön arvioinnin kehittämiseksi. Tutkimuksen aineisto koostui neljän sosiaalityöntekijän ja neljän palveluohjauksessa olleen huumeongelmaisen asiakkaan teemahaastatteluista. Kaikilla haastateltavilla oli kokemuksia tapauskohtaisesta realistisesta arvioinnista vähintään kolmen erillisen lomakearvioinnin osalta. Sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden haastattelut muodostivat pääaineiston, jonka lisäksi käytössä oli tausta-aineistona tilasto-ohjelmaan syötetyt lomaketiedot ja niistä saadut asiakkaan tilanteen muuttumista kuvaavat graafiset koosteet. Tutkimuksen tärkeimpinä lähteinä käytettiin realistisen arvioinnin teorian osalta Ray Pawsonin ja Nick Tilleyn (1997) teosta Realistic Evaluation. Tapauskohtaista arviointia selvitettiin tässä tutkimuksessa erityisesti Mansoor Kazin (1998, 2003) ja Ilmari Rostilan (1997, 2000, 2001) kirjoitusten perusteella. Tutkimuksen voi nähdä myös jatkona Keskisen sosiaalikeskuksen palveluohjaus- ja arviointihankkeita käsitteleviin Pertti Korteniemen (2003)ja Veli-Matti Ponkalan (2003) raportteihin, jotka myös olivat lähteinä. Tulosten mukaan huumeongelmaisten asiakkaiden kanssa on mahdollista toteuttaa tapauskohtaista realistista arviointia. Menetelmä vaatii pitkän seuranta-ajan, jolloin myös kuntoutuvan huumeongelmaisen asiakkuuden tulisi säilyä sosiaalitoimessa riittävän kauan. Arviointia ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista soveltaa kaikkien huumeongelmaisten asiakkaiden kanssa. Asiakkaan ollessa aktiivinen huumeiden käyttäjä, ei arviointia ole helppo toteuttaa, eikä arviointitieto ole luotettavaa. Käytössä olleet lomakkeet ovat haastattelujen perusteella helppokäyttöisiä ja strukturoitujen lomakekyselyjen käyttö asiakkaan tilanteen arvioinnissa tuo selkeän rakenteen asiakastyöhön. Arvioinnissa käytettyjen lomakkeiden sisältämät kysymykset eivät ole kaikilta osin sopivia mittaamaan työn vaikuttavuutta. Erityisesti lomakkeilla kysytyt arkielämään liittyvät asiat koetaan tärkeiksi, mutta kysymykset eivät sovellu välttämättä kaikkiin elämäntilanteisiin. Pitkä ja luottamuksellinen asiakassuhde sekä asiakkaiden kokema inhimillinen tukeminen näyttävät olevan arvioinnin mahdollistavia tekijöitä. Realistisen arviointiin liittyvät tieteellisyyden vaatimukset ovat haasteena kehitettäessä arviointimenetelmää edelleen. Arviointimenetelmän kehittämisessä tulee huomioida myös mallin yksinkertaistaminen, kohderyhmän valikoiminen ja sosiaalityön vaikuttamisen mahdollisuuksien täsmentäminen.
  • Mäkinen, Leena (2006)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin huumeiden käytön lopettamista ja kuntoutumista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää minkälaisen polun nuori entinen huumeiden ongelmakäyttäjä kulkee huumeiden käytön aloittamisesta kuntoutumiseen. Tutkimuskysymyksiä työssä oli kaksi. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena oli selvittää miten nuoren huumeiden ongelmakäyttäjän polku kulkee aloittamisesta lopettamispäätökseen. Toisen ja tärkeämmän tutkimuskysymyksen avulla selvitettiin minkälainen prosessi kuntoutuminen on. Tutkimuksen viitekehys muodostettiin tutkimusongelman kannalta olennaisista teemoista: huumeiden käytöstä ja lopettamisesta, huumeiden ongelmakäyttäjien hoidosta ja erityisesti kuntoutumisesta. Viitekehys muodostettiin huumetutkimuksista, alkoholiin liittyvistä tutkimuksista ja muista riippuvuustutkimuksista. Viitekehyksessä on monentyyppisiä tutkimuksia muun muassa siksi, että huumeiden käytön lopettamista ja kuntoutumista prosessina on tutkittu suhteellisen vähän. Aineistoksi tähän tutkimukseen kerättiin 14 teemahaastattelua, ja haastattelut tehtiin keväällä 2005 Espoon Diakoniasäätiön ylläpitämässä huumekuntoutujien asuinyhteisössä Kivitaskussa. Pääaineistona oli 10 entisen huumeiden ongelmakäyttäjän haastattelua ja sivuaineistona 4 päihdetyöntekijän haastattelua. Haastattelut kestivät keskimäärin tunnin ja ne nauhoitettiin haastateltavien luvalla. Aineiston analyysissä ei käytetty mitään yhtä metodia, vaan monenlaisia näkökulmia, kuten käännekohtia elämäntarinoissa. Käytännön analysointia tehtiin Framework-menetelmän ja Prochaskan spiraalimallin avulla. Prochaskan spiraalimallin mukaan addiktiivisen käyttäytymisen lopettamisessa on viisi vaihetta: esiharkinta, harkinta, valmistelu, muutos ja ylläpito. Tulosluvut rakennettiin osittain Prochaskan spiraalimallin mukaisesti. Tutkimuksesta saatiin useita mielenkiintoisia tuloksia. Huumeiden käyttö alkaa yleensä harmittomilla kannabis-kokeiluilla. Usein elämässä tapahtuu jokin käännekohta, jonka jälkeen ei välitetä muusta elämästä ja huumeiden käytöstä muodostuu keskusaktiviteetti. Kun ongelmat kasaantuvat, käyttäjä tiedostaa huumeongelmansa ja yrittää lopettaa. Ensimmäiset lopettamisyritykset harvoin onnistuvat, koska aito motivaatio lopettaa syntyy myöhemmin. Lopettamismotivaatio syntyy usein jonkun käänteentekevän kokemuksen kautta. Tärkeää huumeiden käytön lopettamisessa on ongelman tiedostaminen, lopettamismotivaation syntyminen sekä usko omiin mahdollisuuksiin lopettaa. Kuntoutumisen keskeisenä tuloksena on muutoksen kokonaisvaltaisuus. Kuntoutumisessa näyttää olevan erilaisia osaprosesseja, joita voidaan tarkastella myös ajallisesti. Ensin huumekuntoutujan täytyy etsiä itseänsä ja opetella tulemaan tunteidensa kanssa toimeen. Tämän jälkeen luodaan uutta sosiaalista verkostoa päihteettömistä ihmisistä ja opetellaan arkisia askareita. Lopulta opetellaan elämään yhteiskunnan lainalaisuuksien mukaisesti, kouluttaudutaan ja mennään töihin. Muutoksen kokonaisvaltaisuuden vuoksi huumekuntoutujalle tulisi antaa hoidossa tarpeeksi välineitä täysipainoiseen elämään.
  • Virkki, Leena (2006)
    Tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa lahtelaisten huumeasiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden tarpeita asiakkaan huumehoitoon hakeutumisesta, huumehoidosta ja hoidon jälkeisestä tuesta. Huumeasiakkaan hoitoonohjauksessa hoidon oikea ajoitus ja tarkoituksenmukainen hoitopaikka ovat erittäin tärkeitä ei vain kalliiden hoitomaksujen vuoksi, vaan asiakkaan hoidon sisällön ja hoidon jälkeisen tuen saannin turvaamiseksi. Tutkimuksen avulla pyrin selvittämään kohtaavatko huumeasiakkaiden hoidon ja tuen tarve sekä sosiaalityöntekijöiden näkemykset huumehoidosta ja hoitoon hakeutumisprosessista. Käsittelen aihetta huumehaittojen vähentämisen eli harm reduction näkökulmasta. Tutkimuskohteina olivat viisi lahtelaista huumeasiakasta ja heidän sosiaalityöntekijänsä. Tarkasteltavana olevat hoitoyksiköt olivat Lahdessa sijaitseva kuntoutusyksikön kuntoutusosaston hoito ja Lammilla sijaitseva kuntoutumiskeskuksen huumevieroitusosaston hoito. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen. Haastattelin lokakuun 2004 ja heinäkuun 2005 välisenä aikana kolme asiakasta, jotka olivat hakeutuneet huumevieroitukseen Lahdessa sijaitsevaan kuntoutusyksikköön sekä kaksi asiakasta, jotka olivat hakeutuneet huumehoitoon Lammilla sijaitsevaan kuntoutuskeskukseen. Tein haastatteluista muistiinpanot. Asiakkaat täyttivät haastattelun yhteydessä haastattelulomakkeet. Haastattelin asiakkaiden sosiaalityöntekijät. Nauhoitin sosiaalityöntekijöiden haastattelut. Kirjoitin haastattelujen jälkeen päiväkirjaa. Muistiinpanot ja haastattelut analysoin soveltaen kvalitatiiviselle tutkimukselle ominaista tyypittelyä ja teemoittelua. Hakeutuessaan huumehoitoon kaikki asiakkaat olivat tyytyväisiä yhteistyöhön sosiaalityöntekijän ja hoitoyksikön kanssa. Sosiaalityöntekijät kokivat yhteistyön puutteelliseksi ja halusivat hoitoyksiköiltä enemmän informaatiota asiakkaan hoitoprosessista. He halusivat päästä pois pelkästään maksajan roolista. Haastatteluun osallistuneet asiakkaat sekä sosiaalityöntekijät kohdistivat toivomuksia Lahdessa sijaitsevan kuntoutusyksikön hoidon sisältöön. Lammin kuntoutuskeskuksessa oli asiakkaiden mielestä liian vähän henkilökuntaa. Sosiaalityöntekijät eivät olleet riittävän tietoisia kummankaan hoitoyksikön hoito-ohjelmasta. Sosiaalityöntekijät ja asiakkaat kritisoivat huume- ja muiden päihdeongelmaisten hoitamista samalla osastolla. Asiakkaat kokivat hoidon jälkeisen tuen puuttumisen ongelmaksi. Molemmat osapuolet halusivat Lahteen keskitetyn huumeasiakkaiden neuvontapisteen. Sosiaalityöntekijöiden lisäkoulutus ja molempien hoitoyksiköiden informaation lisääminen sosiaalityöntekijöille sekä Lahden kuntoutusyksikön hoidon sisältö ja asiakkaiden hoidon jälkeinen tuki ovat merkittävimmät tarkistamista tarvitsevat kohteet. Huumeasiakkaiden keskitetty neuvonta- ja tukipistehanke edellyttää tehokasta suunnittelua ja asian jatkuvaa vireillä pitämistä.
  • Hyytinen, Riitta (2006)
    In my research I look into the rehabilitation process of the drugfamily and the possibility and the importance of the child's' existence in the process. Attention is focused to the child's' experiences and the needs of the child. What kind of position do they get in the activity which takes place with the whole family? Is the child visible or can the child become visible in the rehabilitation of the family? In the research I look into the child's' need of the own rehabilitation and the child as a client in the process. This research is a qualitative case research, which has also aspects of the activity research. It has carried out by data-based analysis. Drug research, childhood research and social work research theories were used in solving the questions emerged from the data. This research increases the understanding of the practices of the social work. Especially it shows the importance of the good relationship between the client and the worker in the process of helping. The rehabilitation process in the research was taken place in the community of the families in the institution for alcohol and drug abusers. The research data comprises different situations of interaction: family meetings, community meetings and group meetings of the parents. It also includes the documents of the family, two discussions in the group of the workers and my diary. The everyday life of the drugfamily becomes alive in the research. It also shows the influence of parent's drugabuse in the child's' life. The life in the drugworld is damaging the child in many ways. In the rehabilitation the experiences of the child is rased in to the centre of the work. The child is given help to treat and understand her or his experiences. Emotional, cognitive and moral repairing experiences are offered to the child during the rehabilitation. The existence of the child becomes possible when the child is a client and a subject in the working process. The existence of the child demands that the child's' perspective is in focus with the whole family and also when the child is not present. A good relationship must be created with the child and the parent. To create a good relationship must the social worker have a deep trust and respect of the client and the worker must really care for the client. Good relationship is a holding environment for the child and the parent. The existence of the child and treating the experiences of the child is helping the parent to recover. The parenthood is a meaningful arena of activity and getting stronger as a parent helps also in giving up the drugs. The most important goal of the family rehabilitation is that the child develops in her or his subjectivity and gets treatment. During the rehabilitation process the child becomes more autonomy individual who is less dependent on the recovering or the sobernity of the parent.
  • Eronen, Eija (1999)
    Tässä opinnäytetyössä tarkastellaan kuntatason viranomaisten käsityksiä huumeiden käytön ennaltaehkäisystä kantahämäläisessä Ikaros-projektissa. Ikaros-projekti on vuosina 1996-99 toiminut ennaltaehkäisevän huumetyön projekti, jonka tavoitteena on ollut mm. kehittää paikallisia ennaltaehkäisevän huumetyön strategioita ja käytännön toimintaa kunnissa. Tutkimus on metodiltaan kvalitatiivinen haastattelututkimus. Haastateltavina ovat Ikaros-projektin työryhmän jäsenet, jotka edustavat julkisen sektorin eri aloja: poliisia, terveydenhuoltoa, päihdehuoltoa, sosiaalityötä ja nuorisotyötä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaisia näkemyksiä projektin työryhmäjäsenillä on kehitteillä olevasta ennaltaehkäisytyöstä. Tätä nykyisessä huumausainepolitiikassa korostettua ennaltaehkäisevää osa-aluetta lähestytään tutkimuksessa kontrolliteoreettisesta näkökulmasta ja erityisesti Stanley Cohenin kontrollianalyysin valossa. Ennaltaehkäisevän huumetyön kontekstia hahmotellaan kuvauksilla kansallisen huumausainepolitiikan viimeaikaisista linjauksista ja lkaros-projektin sisällöstä. Koottua teemahaastatteluaineistoa tarkastellaan professioteoreettisessa valossa. Haastateltavien ammattialojen mukaisesti esitellään ammattikontekstit poliisityöstä, terveydenhuollosta, a-klinikkatoiminnasta, sosiaalityöstä ja nuorisotyöstä. Näiden kontekstien esittämisellä tutkimuksessa pyritään hahmottamaan professioiden lähtökohtia, näkökulmia ja lähestymistapoja huumausaineilmiöön yleensä. Oletuksena on, että erilaiset ammatilliset lähtökohdat voivat asettaa professioiden toiminnalle ja pyrkimyksille erilaisia painotuksia huumetyön kehittämisessä ja toteuttamisessa. Tämänhetkisessä kansallisessa huumausainepoliittisessa linjauksessa painotetaan voimakkaasti moniammatillista yhteistyötä, mikä merkitsee viranomaisverkostoitumisen lisääntymistä huumetyössä. Yhteistyön lisääntyminen taas edellyttää tietyn tasoisen konsensuksen muodostumista eri toimijatahojen välillä, jotta toimiminen yhteisissä hankkeissa ylipäätään olisi mahdollista. Aineiston analyysissa käytetään tyypittelyä sekä sovelletaan diskurssianalyyttista otetta tyyppien sisällönanalyysissa. Haastatteluaineistosta nousee esiin viisi erilaista ennaltaehkäisyn tyyppiä. Näistä neljässä on löydettävissä ammattikontekstikuvauksissa esiintyviä professionaalisia linjoja. Kuvatut ennaltaehkäisyn analyyttiset tyypit eivät edusta puhtaasti tietyn ammattialan intressejä tai näkökulmia, vaan usein tyypit sivuavat useamman ammattialan painotuksia, strategioita tai muuta ammatillisen sosialisaation mukanaan tuomaa ymmärrystä työkentästä. Tämä professionaalisten linjojen limittyneisyys ja moninaisuus voi olla seurausta lisääntyneestä yhteistyöstä eri ammattikuntien ja sektoreiden välillä. Samalla tämä tulos voi merkitä sitä, että moniammatilliselle yhteistyölle on ennaltaehkäisevässä huumetyössä hyvät asenteelliset edellytykset. Tutkimuksen lopussa kuvataan lyhyesti verkostoitumisen ja verkostomaisen työskentelyn yleistymistä viranomaisten työmuotona. Toisaalta tutkimuksen tulos professionaalisten linjojen ammatillisesti laajasta kannatuksesta ennaltaehkäisyn osalta voi kertoa myös siitä, että ennaltaehkäisevä työ ei tule yhtä helposti löytämään paikkaansa professionaalisista organisaatioista ja ammatti-ihmisten työnkuvista, vaan että ennaltaehkäisevä työ saattaa jäädä verkostojen aktiivisuuden varaan.
  • Villikka, Heidi (2005)
    Tutkimuksessa tarkastellaan huumehoidon kehittämiseen myönnetyn valtionavustuksen käyttöä. Vaikeutuneen huumausainetilanteen ja huumehoidon järjestämisessä esiintyneiden puutteiden vuoksi valtio myönsi vuonna 2002 yhteensä 7 570 000 euroa käytettäväksi valtionavustuksen maksamiseen huumeiden käyttäjien hoidosta aiheutuviin kustannuksiin. Avustus myönnettiin läänikohtaisesti alueen kuntien ja kuntayhtymien toimintaan ja hankkeisiin. Tutkimuksessa selvitetään 1) millaiseen toimintaan valtionavustusta kohdennettiin, 2) miten avustuksella lisättiin tai tehostettiin huumehoidon palvelutarjontaa, 3) mikä avustuksen merkitys oli kuntien näkökulmasta sekä 4) millainen merkitys avustuksella oli huumehoitojärjestelmän ohjauksen kannalta. Tutkimuksessa valtionavustuksen käyttöä tarkastellaan erityisesti valtion kuntiin suuntaamaan ohjauksen näkökulmasta. Tutkimuksen aineistona ovat valtionavustuksen käyttöä koskevat hankeraportit. Raportoinnin apuna on käytetty 12-kohtaista, avoimista kysymyksistä muodostuvaa raportointilomaketta, jonka avustusta saaneet tahot ovat täyttäneet. Raportointilomakkeet on analysoitu laadullista sisällönanalyysiä soveltaen. Valtion ylimääräinen avustus huumehoidon kehittämiseen tuli kuntien ja kuntayhtymien mukaan tarpeeseen. Avustuksella on sekä laajennettu jo olemassa olevien hoitoyksiköiden toimintaa että perustettu täysin uusia yksiköitä. Useissa hankkeissa luotiin myös uusia hoidollisia toiminta- ja työtapoja. Avustus kohdentui sitä koskevan valtioneuvoston asetuksen (98/2002) mukaiseen toimintaan. Keskeisimpiä kehittämiskohteita olivat hoidon ja kuntoutuksen tehostaminen, palveluohjauksen järjestäminen sekä opioidiriippuvaisten lääkehoitojen lisääminen. Suurin osa hankkeista kohdistui vaikeasti huumeongelmaisten hoidon tehostamiseen. Osassa hankkeita lisättiin myös nuorten, päihdeäitien ja päihdeperheiden sekä kaksoisdiagnoosipotilaiden hoitoa. Korvamerkityn avustuksen hyvä puoli on se, että sitä kautta voidaan ohjata valtion resursseja tiettyihin ongelmallisiksi nähtyihin kohteisiin. Avustuksen ohjausvaikutus on siis laskennallisia, yleisiä avustuksia parempi. Avustuksen jaosta huolimatta huumehoidon saatavuudessa esiintyi edelleen myös joitakin ongelmia. Hoitojonoista raportoitiin etenkin suurimmilla paikkakunnilla. Myös toiminnan jatkuvuus avustuksen päätyttyä oli osin epävarmaa. Ohjauksen näkökulmasta keskeiseksi avustukseen liittyväksi kysymykseksi nousikin se, onko tilapäisellä avustuksella mahdollista saada aikaan pysyviä palvelurakenteen muutoksia.
  • Hurme, Toivo (2002)
    Tutkimus tarkastelee huumausaineiden käyttäjästä viranomaisdokumenteissa rakentuvaa kuvaa Suomessa vuosina 1995-2001. Käsitys huumausaineiden käyttäjästä ei ole valmiina maailmassa olemassa, vaan se aktiivisesti tuotetaan huumausainepolitiikan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen tarkoitus on osoittaa, kuinka huumekysymystä sääntelevien viranomaistoimijoiden tuottamissa dokumenteissa – ja samalla käytännöissä joita nämä dokumentit ohjaavat – huumeiden käyttäjästä rakentuu todellinen, ymmärrettävä subjekti. Mielenkiinto kohdistuu erityisesti siihen, millaisia erilaisia sääntelyn näkökulmia ja lähestymistapoja tähän ongelmallisena pidettyyn yksilöön kohdistuu. Tutkimuksen taustalla on Suomen 1990-luvulla muuttunut huumausaineiden käyttö-, markkina- ja haittatilanne, jonka myötä huumepotiittiset toimenpiteet ovat monipuolistuneet. Tutkimuksen teoreettinen näkökulma on hallinnan analyyttinen, jossa yhteiskunnallisia hallinta- ja valvontapyrkimyksiä tarkastellaan kohdistamalla huomio siihen, millaista todellisuutta ne synnyttävät. Tällöin valta käsitetään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tuottavaksi, produktiiviseksi voimaksi ja yhteiskunnallisen sääntelyn olennainen piirre on, että se aktiivisesti määrittelee kohteensa ymmärrettävään, haltuun otettavaan muotoon. Tutkimus tarkastelee sitä kuinka tämä määrittely huumepolitiikan ajankohtaisissa käytännöissä tapahtuu ja minkälainen on sen lopputuloksena syntyvä kuva huumeiden käyttäjästä. Tutkimuksen aineisto koostuu Suomen huumausainepolitiikkaa määritelevästä yleisestä ohjelmakirjallisuudesta (valtion keskushallinnon komiteanmietinnöt, periaatepäätökset, huumepolittiset strategiat ja toimenpideohjelmat) sekä keskeisten huumekysymyksen parissa toimivien viranomaisten ammattikirjallisuudesta (poliisi-, terveys-, sosiaali-, ja päihdehuoltoviranomaisten ammattijulkaisut). Analyysin menetelminä käytetään hallinnan analyyttistä diskurssianalyysiä sekä sosiosemioottista modaalianalyysia. Kaksi keskeistä 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien huumepolitiikkaa vahvasti dominoinutta ymmärrytapaa huumeiden käyttäjästä ovat tämän käsittelemisen joko moraalittomana rikollisena tai toisaalta riippuvuussairaudesta kärsivänä potilaana. Näiden rinnalle ilmaantui uusien 1990-luvun lopulla aloitettujen huumepolittisten toimenpiteiden kautta jäsentyvä ymmärrys huumeiden käyttäjästä kansanterveydellisenä riskiyksilönä. Tämä 1990-luvun lopulla esiinnousut lähestymistapa konkretisoituu huumeiden käyttäjien anonyymissa terveysneuvontatoiminnassa, joka poikkeaa periaatteiltaan ja menettelytavoiltaan selkeästi aiemmista huumekysymyksen sääntelytoimista. Perinteisten huumeidenkäyttäjän joko rikollisena tai sairaana ymmärtävien lähestymistapojen ollessa voimakkaan yksilökeskeisiä, keskittyy kansanterveydellisen riskiajattelun jäsentämä, käyttäjän asiakkaana vastaanottava lähestymistapa ensisijaisesti huumeiden käytön olosuhteisiin ja ympäristöön jättäen itse huumeiden käyttäjän anonyymiksi. Rikollisuus- ja hoitonäkökulmat kiinnittyvät vahvasti yhteiskunnalliseen välttämättömyyteen ja yksilöllisen epänormaaliuden oikaisemiseen tämän välttämättömyyden mukaiseksi. Kansanterveysnäkökulma sitä vastoin kiinnittyy ympäristön huumeiden käyttäjälle tarjoamiin mahdollisuuksiin ja niiden muokkaamiseen turvallisempaa huumeiden käytöä edistävään suuntaan. Tutkimus osoittaa, kuinka huumeongelman sääntelyn eri diskurssit ovat rakenteeltaan erilaisia ja ymmärtävät huumeiden käyttäjän keskenään ristiriitaisin tavoin. Lisäksi kansanterveysajettelun jäsentämä hallinnointi problematisoi huumepolitiikan tavoitteita ja ihanteita normalisoidessaan huumeongelman olemassaolevaksi sosiaaliseksi tosiasiaksi pyrkimättä sen täydelliseen torjumiseen. Se muuttaa myös huumeongelman yhteiskunnallista paikkaa kytkiessään sen väestön kokonaisterveyden kiinteäksi osaksi eristämättä sitä rikollisuus- ja hoitokontrollin tavoin omaksi huumespesifiksi ongelma-alueekseen. Vaikka huumeongelman uudet sääntelykäytännöt eivät suinkaan ole korvanneet aiempia kontrollin muotoja, on tarkastelun perusteella mahdollista väittää, että suomalaisessa huumepolitiikassa on 1990-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut jonkin asteinen katkos.
  • Majava, Aino (2003)
    Tutkimuksen aihe on huumeiden käytön rakentuminen sosiaaliseksi ongelmaksi ja siihen liittyvän vastuun jakautuminen kolmen huumeiden vastaiseksi tunnustautuvan kansalaisjärjestön tuottamissa teksteissä. Tutkimuksen aineisto muodostuu Elämä On Parasta Huumetta ry:n, Irti Huumeista ry:n sekä Youth Against Drugs ry:n vuosien 2001 ja 2002 aikana julkaisemista valistusteksteistä. Järjestöjen huumevalistustekstien analyysissa tarkastelen huumevalistusta sosiaalisena ja poliittisena toimintana sekä huumeiden vastaisten kansalaisjärjestöjen asemaa suomalaisella huumekentällä. Tutkimuksen teoreettinen tulkintakehys edustaa sosiaalista konstruktionismia linkittyen amerikkalaiseen social problems -koulukuntaan, jossa sosiaalisten ongelmien syntymistä tarkastellaan kollektiivisina määrittelyprosesseina. Taustalla on olettamus huumevalistuksen sosiaalista todellisuutta – suomalaista huumekysymystä – konstruoivasta luonteesta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty lähilukua, jossa valistusteksteistä on paikannettu keskeisiä teemoja ja vastakkainasetteluja, sekä niiden kautta syntyviä toimintaohjelmia. Konstruktionistisesta näkökulmasta tarkasteltuna teksteissä rakennetaan tietynlaista ymmärrystä huumeiden yhteiskuntaa uhkaavasta luonteesta, sekä siitä, miten yhteiskunnallisten toimijoiden tulisi menetellä huumeongelman ratkaisemiseksi. Tutkimuksen yhteiskunnallisen kontekstin muodostaa yksilön vapautta korostava uusi julkishallinnon suuntaus (New Public Management), joka on haastanut perinteisen hyvinvointivaltion kehyksen sosiaalisten ongelmien määrittelyssä. Keskeiseksi hallinnon strategiaksi on muodostunut pyrkimys tuottaa vastuullista kansalaisuutta jakamalla tietoa, jonka perusteella yksilö voi tehdä omaa ja ympäristönsä hyvinvointia edistäviä valintoja. Osana tätä kehityskulkua ehkäisevän päihdetyön vastuuta pyritään hajauttamaan valtiolta paikallistasolle sekä markkinoille ja kolmannelle sektorille. Poliittisen yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan välille on muodostunut uudenlainen yhteiskunnallinen työnjako, jossa kansalaisjärjestöille on jaettu vastuuta monien yhteiskunnalle välttämättömien palvelujen ylläpitämisestä. Tarkastelemani järjestöt eroavat jossain määrin toisistaan kohderyhmiltään ja argumentaatiotavoiltaan, mutta kaikki loihtivat esiin huumeiden vastaista yhteisötoimintaa sekä korostavat yksilön vastuullisuutta. Huumeiden vastainen toiminta rakentuu valistusteksteissä tehtäväksi, jota kuka tahansa voi ja jota kaikkien tulisi tehdä. Huumeiden ongelmakäytön mallin hyväksyminen asettuu valistuksen vastaanottajan yhteistyökykyisyyden ehdoksi, ja järjestöt suhtautuvat varauksellisesti niihin huumekentän toimijoihin, jotka eivät jaa tätä ongelmanmäärittelyä. Pääsyyksi huumeongelmaan valistusteksteissä paikantuu vallitseva yksilökulttuuri: ihmisten itsekkyys, vastuuttomuus ja välinpitämättömyys. Esiin nousee myös jonkinlainen globalisaation myytti: ajatus ylikansallisen liikkuvuuden, talouden ja tiedonvälityksen vastaansanomattomasta uhkasta. Huumeongelmaa ei problematisoida rakenteellisen hyvinvoinnin näkökulmasta vaan se määrittyy erillisongelmaksi, jonka ratkaisuiksi tarvitaan erityistoimia. Ratkaisumalliksi rakentuu kontrolli rajoittavan huumepolitiikan, yhteisön harjoittaman moraalisen kontrollin sekä yksilön itsekontrollin muodossa. Suhteessa julkishallintoon tarkastelemani järjestöt toimivat ehkäisevän päihdetyön aineellisena sekä moraalisena resurssina, jonka kautta hallinto voi toteuttaa ehkäisevää päihdetyötä. Samalla vaikuttaa siltä, että järjestöt eivät toimi niinkään kansalaisten edustajina hallinnon suuntaan: vastuu huumeongelmasta langetetaan viime kädessä yksilöille ja yhteisöille.
  • Pakkala, Hanna-Maarit (2007)
    Tutkielmassa selvitetään Tšekin tasavallan huumetilanteen muutoksia sosialismin jälkeen, vuosina 1990–2005. Huumeolojen muutoksiin katsotaan kuuluviksi huumeiden käyttäjämäärissä, käytetyissä aineissa ja huumeista johtuvissa terveydellisissä ja sosiaalisissa haitoissa tapahtuneet muutokset. Tutkielman taustana tarkastellaan sosialismin jälkeistä yhteiskunnallista muutosta eli transitiota, jolla on ollut monia vaikutuksia sosiaalisiin ongelmiin, etenkin huumeisiin. Transitiota käsitellään laajasti ja samalla pohditaan entisten sosialistimaiden huumetilanteiden yhteisiä piirteitä. Empiirisessä osassa tarkastellaan Tšekin tasavallan huumetilanteen tyypillisiä piirteitä ja niissä tapahtuneita muutoksia. Tutkielman pääaineistoina käytetään Tšekin tasavallan huumetilannetta kuvaavia vuosiraportteja sekä kansainvälistä ESPAD-koululaistutkimusta (European School Survey Project on Alcohol and other Drugs). Näiden kahden laajan eurooppalaisen tutkimusaineiston lisäksi tutkielma nojaa keskeisiin aihetta käsitteleviin artikkeleihin ja tutkimuksiin. Virallisten tahojen mukaan sosialistisissa yhteiskunnissa ei ollut huumeita. Sosialismin aikana huumeet eivät kuitenkaan kadonneet yhteiskunnasta, vaan niitä valmistettiin itse. Tšekkoslovakialainen erikoisuus oli kotitekoinen metamfetamiini eli pervitiini. Sosialismin jälkeen ”länsimaiset” huumeet kuten heroiini, LSD ja ekstaasi yleistyivät Tšekissä. Pervitiini kuitenkin säilytti asemansa Tšekin huumeolojen erityispiirteenä, ja sitä käytetään edelleen, etenkin ongelmakäyttäjien keskuudessa, runsaasti. Rajojen avautuminen, yhteiskunnan radikaali muutos ja huumepoliittisten toimien puuttuminen mahdollistivat huumeidenkäytön nopean lisääntymisen 1990-luvulla. Huumeongelman olemassaolo myönnettiin vasta 1990-luvun puolivälissä, minkä jälkeen huumeet nousivat nopeasti median suosikkiaiheeksi. Myös poliitikkojen puheissa uhkakuvat huumeiden vaaroista yleistyivät ja keskustelu huumelainsäädännöstä alkoi. Vaietusta ongelmasta tuli nopeasti ”yhteiskunnan hyvä vihollinen”. Tšekkiläisten nuorten huumeidenkäyttö lisääntyi sosialismin jälkeen voimakkaasti. Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan Tšekin nuoret käyttivät eniten huumeita Euroopassa, peräti 44 prosenttia 15-16-vuotiaista oli kokeillut jotakin huumetta. Myös aikuisväestöstä yli 20 prosenttia on elämänsä aikana kokeillut ainakin kerran jotain huumetta. Kannabis on yleisimmin käytetty huume, jota seuraavat ekstaasi ja pervitiini. Huumeiden ongelmakäyttöä ja huumeista johtuvia haittoja on kuitenkin Tšekissä melko vähän suhteessa huumeiden käyttäjien määrään ja muihin Euroopan maihin. Ongelmakäytön ja huumeista johtuneiden haittojen katsotaan tasaantuneen hieman 2000-luvulla. Sen sijaan nuorten kannabiksen ja ekstaasin kokeilu ja käyttö ei näytä laantuvan. Tutkielman lopussa tarkastellaan lyhyesti, miten huumepolitiikan keinoin on pyritty vastaamaan nopeasti muuttuneeseen huumetilanteeseen. Keskustelunomaisessa osiossa tarkastellaan muun muassa poliisin toimintaa huumeongelman torjumisessa sekä lainsäädännössä tapahtuneita muutoksia.