Browsing by Subject "huumepolitiikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Hongell, Buster (1999)
    Syftet med denna undersökning är att beskriva orsakerna och aktörerna som gav upphov till en ny narkotikalag 1972 samt att analysera narkotikakontrollens utveckling och implementering fram till 1990-talet. Ett ytterligare syfte är att jämföra narkotikapolitiken som bidrog med den nya narkotikalagen 1972 och narkotikapolitiken på 1990-talet. Avhandlingen baserar sig på ett deduktivt tillvägagångssätt. Vidare antas ett aktörsperspektiv, eftersom en del av avhandlingen utgår från riksdagsmännens argument och val i omröstningen. Som hjälpmedel används en rationalistisk teori och aktörsansats av Lewin (1985). I den teoretiska delen ringas aktörerna in och policyprocessen beskrivs som ett redskap för dem empiriska studien. I den empiriska delen beskrivs narkotikakontrollens utveckling i Finland utgående från Premfors' (1989) och Bengtssons (1995) beskrivning av policyprocessen. Policyprocessen följs systematiskt från initiering till utvärdering. Det empiriska avsnittets källmaterial består av riksdagshandlingar, lagtext, narkotikastatistik och litteratur. Resultaten och slutsatserna från den empiriska undersökningen kan kort sammanfattas i följande: 1) Orsaken till att man började planera en ny narkotikalag var det allt högre narkotikamissbruket i slutet av 1960-talet, 2) den politiska tvistefrågan låg huruvida man skulle kriminalisera bruket eller inte, 3) debatten präglades av partiernas ideologier och av att det samtidigt skulle hållas val, 4) aktörerna som låg bakom brukets kriminalisering kunde indelas mellan höger- och vänsterinriktade partier där vänstern var emot och högern för, 5) narkotikafrågan kom i första hand att definieras som ett ordnings- och säkerhetsproblem och man sökte en lösning på problemet i en kontrollpolitisk modell av straffrättslig karaktär, 6) den nya narkotikalagen som trädde i kraft 1972 kriminaliserades bruket och var mycket restriktiv, därtill tilldelades polismyndigheterna huvudansvaret för skötseln av narkotikakontrollen, 7) utvecklingen av lagstiftningen visar att Finlands narkotikapolitik följer både en medicinsk vårdmodell och en straffrättslig sanktionsmodell från att på 1970 talet bara använt en straffrättslig sanktionsmodell, 8) på 1990-talet har det förekommit en gemensam politisk önskan till ökad vård, ökad kontroll och ökad preventiv narkotikabekämpning pga. av ett ökande narkotikamissbruk i samhället.
  • Koponen, Ari-Pekka (2006)
    Tutkielman aiheena ovat huumausaineet asiantuntijakirjoitteluna 1960- ja 70-luvun taitteessa keskeisten tieteenalojen tiede- ja ammattilehdissä. Näitä tieteenaloja uudessa huumausainetilanteessa olivat lääketiede, sosiaalitieteet, oikeustiede ja psykologia. Toisena näkökulmana tarkastellaan tämän asiantuntijatiedon vaikutusta vuoden 1972 maaliskuussa voimaan tulleeseen uuteen huumausainelainsäädäntöön. Empiirinen aineisto koostuu lääketieteen, sosiaalitieteiden, oikeustieteen sekä psykologian artikkeleista ja katsauksista tiede- ja ammattialojen lehdissä. Aineisto on jaoteltu huumausaineongelman määrittelyn ja toimenpideohjelmien mukaan siten, että määrittelyosioon ovat kuuluneet tieteellinen perusta sekä laajuuden ja haittojen arviointi osana huumausaineongelman vaarallisuusastetta. Toimenpideohjelmia on arvioitu sekä suhteessa huumausaineongelman määrittelyyn että muihin toimenpide-ehdotuksiin. Työn teoreettinen viitekehys muodostuu genealogiasta, jossa korostetaan sosiaalisen vallan ja tiedon vuorovaikutuksellista suhdetta ja asiantuntijatietoa osana modernia yhteiskuntaa. Genealogisena metodina aineistoa analysoidaan sen suhteen, miten tarkastelun kohteena olevissa dokumenteissa käsitetään ihminen, huumausaineet ja kausaalisuhteet. Minkälaisia kategorioita käytetään, millaisiin ristiriitoihin ja ongelmiin ne kiinnittyvät sekä millaisissa yhteyksissä ne syntyvät ja vaikuttavat. Tutkielmassa löytyi kolme erilaista asiantuntijamuodoksi kiteytynyttä suuntausta uuden huumausainetilanteen määrittelyn suhteen Suomessa vuosina 1968–1971. Ensimmäinen asiantuntijasuuntaus koostui lääketieteilijöiden kirjoituksista ennen valtiohallinnollista komitean mietintöä toukokuussa 1969. Toinen asiantuntijasuuntaus edusti valtiohallinnollista vuoden 1969 komitean mietintöä. Kolmas asiantuntijasuuntaus käsitti Huumausainekysymys-kirjan kirjoittajia lääke- ja sosiaalitieteen puolelta alkuvuodesta 1970 sekä eriävän mielipiteen vuoden 1969 komitean mietinnössä. Muut ajanjakson asiantuntijakirjoittelut ryhmittyivät määrittelyissään näiden kolmen asiantuntijasuuntauksen taakse. Kolmen asiantuntijasuuntauksen määritykset uudesta huumausaineongelmasta vaihtelivat epidemian kaltaisesta vakavasta yhteiskunnallisesta ongelmasta aina pohdintoihin yksilöiden oikeuksista käyttää uusia huumausaineita. Toimenpideohjelmaehdotuksissa vaatimukset vaihtelivat samoin laajasta yhteiskunnallisesta mobilisoinnista kontrollipolitiikan tarkkaan rajaamiseen ja supistamiseen huumausaineongelman hallinnoimisessa. Vuosina 1968–1971 tarkastelun asiantuntijatiedon suhteen voidaan todeta, että valtiohallinnollinen huumausainemäärittely toimenpideohjelmineen tuli useimmissa kiistakysymyksissä vallitsevaksi suuntaukseksi asiantuntijakeskusteluissa. Huumausainetoimikunnan vuoden 1971 mietintö, sosiaalialan kirjoitukset ja kolmas asiantuntijasuuntaus tukivat useimmissa kohdissa tämän toisen asiantuntijasuuntauksen määrityksiä uudesta huumausainetilanteesta. Vuoden 1969 komitean jälkeiset lääketieteen artikkelit lähestyivät myös valtiohallinnollisia määrityksiä huumausainetilanteesta yhtenä uutena sosiaali- ja terveyspolitiikkaan kuuluvana ongelma-alueena, katastrofaalisen yhteiskunnallisen ongelman määrittelyn sijasta. Ennen 1960-luvun loppua päävastuu huumausaineongelman hallinnoimisesta oli kuulunut lääketieteelle.Uudessa huumausainetilanteessa eduskuntakäsittelyä edeltävä tieteellinen ja ammatillinen asiantuntijakeskustelu päättyi jakamaan vuosina 1968–1971 pääasiallisen hallinnointivastuun sosiaali- ja terveysministeriön kesken, painottaen ongelman sosiaalista hallinnointia. Eduskuntakäsittelyn seurauksena uusi huumausainelainsäädäntö siirsi huumausaineongelman hallinnoimisen päävastuun vuorostaan rikosoikeudelliseksi asiaksi maaliskuussa 1972. Näin asiantuntijakeskusteluun ammatillisesti ja tieteellisesti hyvin vähäisessä määrin osallistunut taho sai poliittisessa asiantuntijuuspäätöksessä päävastuun Suomen huumausaineongelmasta.
  • Himanka, Mika (2008)
    Analysoin tutkielmassani kriittistä diskurssianalyysia soveltaen kahdeksan kunnan päihde- ja huumehoitostrategiaa. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, minkälaisia puhetapoja paikallisissa päihdestrategioissa esitetään huumeiden käytön ja niiden kokeilun syiksi ja toisaalta minkälaisia toimenpiteitä niissä esitetään huumeiden käytön ennaltaehkäisemiseksi. Olen jakanut analyysin aineiston ensimmäiseen ja toiseen lukukertaan. Ensimmäisellä lukukerralla tarkastelen strategioissa esitettyjä huumeongelman syitä ja ratkaisuja ongelmaan, toisella lukukerralla pohdin, minkälaisia ideologisia seurauksia käytetyillä diskursseilla on. Suomalainen huumekysymys on viimeisten vuosien aikana kokenut suuria muutoksia. Huumeiden kokonaiskieltoon perustuvan politiikan rinnalle on keskusteluun ilmestynyt haittojen vähentämiseen pyrkiviä terveyspoliittisia näkemyksiä. Myös huumeiden ympärillä käytävä keskustelu on vilkastunut, kun ongelmakäytön rinnalla on alettu puhua mm. huumeiden viihdekäytöstä. Sosiaalipoliittiseen keskusteluun on ilmestynyt uudenlaisia paikallisyhteisön vastuuta korostavia vivahteita. Myös valtion ja kuntien väliset roolit ovat kokeneet monia muutoksia, suunta on ollut kohti lisääntyvää paikallista autonomiaa. Muutos näkyy kuntien roolin korostumisena erilaisten sosiaalipoliittisten ohjelmien suunnittelijana ja toimeenpanijana. Kunnallisessa päihdestrategiassa käsitellään ehkäisevää päihdetyötä, varhaista puuttumista ja päihdehoidon järjestämistä koskevia kysymyksiä. Strategiat perustuvat arvioon paikallisesta päihdetilanteesta. Keskeisiä painopistealueita strategioissa ovat etenkin lasten ja nuorten päihteiden käytön ehkäisy ja varhainen puuttuminen nuorten päihteiden käyttöön. Tutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että paikallisissa päihdestrategioissa huumekysymys tulkitaan lähinnä perheen ja vanhemmuuden kriisistä ja elämänhallinnan puutteesta johtuvaksi nuorten ongelmaksi. Huumeongelman ratkaisuja haetaan vanhemmuutta vahvistamalla ja yhteisöllistä kontrollia elvyttämällä. Huumekysymyksen ratkaisussa keskeiseksi toimenpiteeksi määrittyy nuorten käyttäytymisen valvonta ja säätely. Koveneva kontrolli oikeutetaan vetoamalla lasten suojelun velvoitteeseen. Yhteisöllisen kontrollin lisäksi ratkaisua huumeongelmaan haetaan yksilön elämänhallintaa vahvistamalla.
  • Eronen, Eija (1999)
    Tässä opinnäytetyössä tarkastellaan kuntatason viranomaisten käsityksiä huumeiden käytön ennaltaehkäisystä kantahämäläisessä Ikaros-projektissa. Ikaros-projekti on vuosina 1996-99 toiminut ennaltaehkäisevän huumetyön projekti, jonka tavoitteena on ollut mm. kehittää paikallisia ennaltaehkäisevän huumetyön strategioita ja käytännön toimintaa kunnissa. Tutkimus on metodiltaan kvalitatiivinen haastattelututkimus. Haastateltavina ovat Ikaros-projektin työryhmän jäsenet, jotka edustavat julkisen sektorin eri aloja: poliisia, terveydenhuoltoa, päihdehuoltoa, sosiaalityötä ja nuorisotyötä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaisia näkemyksiä projektin työryhmäjäsenillä on kehitteillä olevasta ennaltaehkäisytyöstä. Tätä nykyisessä huumausainepolitiikassa korostettua ennaltaehkäisevää osa-aluetta lähestytään tutkimuksessa kontrolliteoreettisesta näkökulmasta ja erityisesti Stanley Cohenin kontrollianalyysin valossa. Ennaltaehkäisevän huumetyön kontekstia hahmotellaan kuvauksilla kansallisen huumausainepolitiikan viimeaikaisista linjauksista ja lkaros-projektin sisällöstä. Koottua teemahaastatteluaineistoa tarkastellaan professioteoreettisessa valossa. Haastateltavien ammattialojen mukaisesti esitellään ammattikontekstit poliisityöstä, terveydenhuollosta, a-klinikkatoiminnasta, sosiaalityöstä ja nuorisotyöstä. Näiden kontekstien esittämisellä tutkimuksessa pyritään hahmottamaan professioiden lähtökohtia, näkökulmia ja lähestymistapoja huumausaineilmiöön yleensä. Oletuksena on, että erilaiset ammatilliset lähtökohdat voivat asettaa professioiden toiminnalle ja pyrkimyksille erilaisia painotuksia huumetyön kehittämisessä ja toteuttamisessa. Tämänhetkisessä kansallisessa huumausainepoliittisessa linjauksessa painotetaan voimakkaasti moniammatillista yhteistyötä, mikä merkitsee viranomaisverkostoitumisen lisääntymistä huumetyössä. Yhteistyön lisääntyminen taas edellyttää tietyn tasoisen konsensuksen muodostumista eri toimijatahojen välillä, jotta toimiminen yhteisissä hankkeissa ylipäätään olisi mahdollista. Aineiston analyysissa käytetään tyypittelyä sekä sovelletaan diskurssianalyyttista otetta tyyppien sisällönanalyysissa. Haastatteluaineistosta nousee esiin viisi erilaista ennaltaehkäisyn tyyppiä. Näistä neljässä on löydettävissä ammattikontekstikuvauksissa esiintyviä professionaalisia linjoja. Kuvatut ennaltaehkäisyn analyyttiset tyypit eivät edusta puhtaasti tietyn ammattialan intressejä tai näkökulmia, vaan usein tyypit sivuavat useamman ammattialan painotuksia, strategioita tai muuta ammatillisen sosialisaation mukanaan tuomaa ymmärrystä työkentästä. Tämä professionaalisten linjojen limittyneisyys ja moninaisuus voi olla seurausta lisääntyneestä yhteistyöstä eri ammattikuntien ja sektoreiden välillä. Samalla tämä tulos voi merkitä sitä, että moniammatilliselle yhteistyölle on ennaltaehkäisevässä huumetyössä hyvät asenteelliset edellytykset. Tutkimuksen lopussa kuvataan lyhyesti verkostoitumisen ja verkostomaisen työskentelyn yleistymistä viranomaisten työmuotona. Toisaalta tutkimuksen tulos professionaalisten linjojen ammatillisesti laajasta kannatuksesta ennaltaehkäisyn osalta voi kertoa myös siitä, että ennaltaehkäisevä työ ei tule yhtä helposti löytämään paikkaansa professionaalisista organisaatioista ja ammatti-ihmisten työnkuvista, vaan että ennaltaehkäisevä työ saattaa jäädä verkostojen aktiivisuuden varaan.
  • Forssén, Tuulikki (2004)
    The intravascular use of heroin and other opiates has increased in the end of 1990s. Due to the increasing use of opiates, there has also grown the need to increase treatment aimed at opiate addicted people. Medical care together with psychosocial support has turned to be efficient, because it improves the quality of life of clients and diminishes criminality and drug-deaths. There are many kinds of problems in organizing drug treatments. The point of views of clients, statutes and nursing staff may differ from each other. You may see problems such as new duties given to departments with a short notice. The regulations of Social and Health Ministry concerning maintenance treatment, don't give explicit policy about treatment. So, treatment is more open to various interpretations between nursing staff and clients. The aggressive behavior of clients and continuous working under the danger of violence makes it more difficult to do drug-nursing in practice. Employees feel that resources to accomplish the treatment are insufficient, when it's question about the work space or the amount of working vacancies. The are unrealistic expectations about the treatment. In addition to this clients' bottomless need to demand, brings the nursing stuff to the turbulence of pressure conflicts, when trying to decide, what is according to regulations and good treatment and which is the most secure way of accomplishing the treatment. This ethnographical case study is analyzing the aspect of the nursing stuff of a work community under the welfare for intoxicant abusers and how the process of becoming an expert will develop. The study produces information about the work done with severely drug addicted people and the challenges of this work. It's very important to research this new activity called maintenance treatment, because it's sure that you have to increase supplies for treatment in the future. The study that rises form practise is essential. It enables to produce information about actual issues, which are felt vital at fieldwork. It also makes it possible to get facts, which may not be found in any other way. Clients and nursing staff are heard. At the result of this study, you can evaluate, if the activities meet the needs of clients and are there enough resources for employees to work safely. This research is an ethnographical case study at the point of view of conflicts. The participants of the activities are compelled to an interest-conflict with each other. The study was executed by interviewing and by observation. Here ethnography means analyzing the meanings of maintenance treatment at social situations and activities at one nursing department during certain period of time. The activities are influenced as well by internal as by external factors. The activities are framed and formed at different conflicts. From there rises the culture of maintenance treatment and the knowing, how to accomplish it. The orientation of the nursing department was developed during two years period as the result of increasing interaction between employees and other authorities. Workers took part to various educations. Producing care without differentiation changed to producing care with specialization. Now there was a conversational, dissimilarity accepting and differentiated department, producing drug rehabilitation. Sources: Schein, Edgar: Organisational culture and management. Tourunen, Jouni: Epäilyksen polttopisteessä.
  • Rönkä, Sanna (2005)
    Tutkielman aiheena on nuorten huumeiden käyttäjien puhuttelu, joka on huumausaineen käyttörikoksesta ensi kertaa kiinni jääneelle nuorelle järjestettävä keskustelutilaisuus. Nuoren lisäksi tilaisuuteen osallistuvat syyttäjä, poliisi, sosiaaliviranomaisten edustaja ja nuoren vanhemmat. Kyseessä on uusi rikosseuraamuksellinen käytäntö, jonka tavoitteena on saada nuori lopettamaan huumeiden käyttö. Puhuttelu on osa kriminaalipoliittisen ajattelun murrosta; erityisesti nuorten rikoksiin halutaan reagoida uusien keinojen avulla vaikuttavasti ja moniammatillisesti sekä painottaa vanhempien osallistumista prosessiin. Arvioin tutkielmassa näiden piirteiden osuutta puhuttelussa. Pohdin myös puhuttelua suhteessa laajempiin kriminaalipoliittisiin painopisteisiin. Aineistona on 12 nauhoitettua ja havainnoitua puhuttelua. Analyysin tukena ovat lisäksi kolmen nuoren ja kolmen syyttäjän haastattelut. Tarkastelen tutkielmassa puhuttelua sisällöllisesti ja hallinnan näkökulmasta. Varsinaiseen puhuttelupuheen analysoimisen lisäksi huomion kohteena ovat keskustelun temaattinen kulku, puheenvuorojen jakautuminen ja vuorovaikutus. Tutkin sitä, millaisin tekniikoin nuorta hallitaan puhuttelussa. Apuna tässä ovat hallinnan analyyttisen tutkimusohjelman käsitteellistykset edistyneen liberalismin hallinnan mekanismeista. Hallinnan analytiikka toimii tutkielman teoreettisena tulkintakehyksenä. Analyysissä viranomaisten puhuttelupuheesta löytyy neljä vahvaa diskurssia: valistus-, kasvatus, kontrolli- ja tukipuhe. Nuorten huumeiden käyttöä tarkastellaan käyttäytymisen haittojen ja riskien kautta. Käyttöä jäsennetään myös moraalisen vääryyden ja laittomuuden näkökulmista. Sanoman välittämisessä hallinnan tekniikkoina käytetään dramaattisia tarinoita, häpeän tuottamista ja juridis-teknistä kielenkäyttöä. Keskeisesti huumeiden käyttö on kuitenkin uhka nuoren kansalaisuudelle, sillä käytön myötä nuori on syrjäytymisvaarassa. Nuoren vähäinen vastapuhe painottaa kannabiksen käytön arkisuutta. Nuorta hallitaan valtaistamalla ja vastuullistamalla; tavoitteena on, että nuoresta tulisi aktiivinen kansalainen, joka osaisi auttaa itse itseään ja toimia vastuullisesti. Ennen kaikkea nuoren pitää alkaa hallita itse rikollista taipumustaan, ja vanhempien tulee tukea nuorta tässä pyrkimyksessä. Viranomaisten hallinta perustuu paitsi lakiin ja etiikkaan myös ammatilliseen asiantuntijatietoon; puhuttelujen sisällöt syntyvät siis paikallisesti. Puhutteluiden vuorovaikutus jää vähäiseksi; nuoret eivät juurikaan puhu oma-aloitteisesti.
  • Hurme, Toivo (2002)
    Tutkimus tarkastelee huumausaineiden käyttäjästä viranomaisdokumenteissa rakentuvaa kuvaa Suomessa vuosina 1995-2001. Käsitys huumausaineiden käyttäjästä ei ole valmiina maailmassa olemassa, vaan se aktiivisesti tuotetaan huumausainepolitiikan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen tarkoitus on osoittaa, kuinka huumekysymystä sääntelevien viranomaistoimijoiden tuottamissa dokumenteissa – ja samalla käytännöissä joita nämä dokumentit ohjaavat – huumeiden käyttäjästä rakentuu todellinen, ymmärrettävä subjekti. Mielenkiinto kohdistuu erityisesti siihen, millaisia erilaisia sääntelyn näkökulmia ja lähestymistapoja tähän ongelmallisena pidettyyn yksilöön kohdistuu. Tutkimuksen taustalla on Suomen 1990-luvulla muuttunut huumausaineiden käyttö-, markkina- ja haittatilanne, jonka myötä huumepotiittiset toimenpiteet ovat monipuolistuneet. Tutkimuksen teoreettinen näkökulma on hallinnan analyyttinen, jossa yhteiskunnallisia hallinta- ja valvontapyrkimyksiä tarkastellaan kohdistamalla huomio siihen, millaista todellisuutta ne synnyttävät. Tällöin valta käsitetään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tuottavaksi, produktiiviseksi voimaksi ja yhteiskunnallisen sääntelyn olennainen piirre on, että se aktiivisesti määrittelee kohteensa ymmärrettävään, haltuun otettavaan muotoon. Tutkimus tarkastelee sitä kuinka tämä määrittely huumepolitiikan ajankohtaisissa käytännöissä tapahtuu ja minkälainen on sen lopputuloksena syntyvä kuva huumeiden käyttäjästä. Tutkimuksen aineisto koostuu Suomen huumausainepolitiikkaa määritelevästä yleisestä ohjelmakirjallisuudesta (valtion keskushallinnon komiteanmietinnöt, periaatepäätökset, huumepolittiset strategiat ja toimenpideohjelmat) sekä keskeisten huumekysymyksen parissa toimivien viranomaisten ammattikirjallisuudesta (poliisi-, terveys-, sosiaali-, ja päihdehuoltoviranomaisten ammattijulkaisut). Analyysin menetelminä käytetään hallinnan analyyttistä diskurssianalyysiä sekä sosiosemioottista modaalianalyysia. Kaksi keskeistä 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien huumepolitiikkaa vahvasti dominoinutta ymmärrytapaa huumeiden käyttäjästä ovat tämän käsittelemisen joko moraalittomana rikollisena tai toisaalta riippuvuussairaudesta kärsivänä potilaana. Näiden rinnalle ilmaantui uusien 1990-luvun lopulla aloitettujen huumepolittisten toimenpiteiden kautta jäsentyvä ymmärrys huumeiden käyttäjästä kansanterveydellisenä riskiyksilönä. Tämä 1990-luvun lopulla esiinnousut lähestymistapa konkretisoituu huumeiden käyttäjien anonyymissa terveysneuvontatoiminnassa, joka poikkeaa periaatteiltaan ja menettelytavoiltaan selkeästi aiemmista huumekysymyksen sääntelytoimista. Perinteisten huumeidenkäyttäjän joko rikollisena tai sairaana ymmärtävien lähestymistapojen ollessa voimakkaan yksilökeskeisiä, keskittyy kansanterveydellisen riskiajattelun jäsentämä, käyttäjän asiakkaana vastaanottava lähestymistapa ensisijaisesti huumeiden käytön olosuhteisiin ja ympäristöön jättäen itse huumeiden käyttäjän anonyymiksi. Rikollisuus- ja hoitonäkökulmat kiinnittyvät vahvasti yhteiskunnalliseen välttämättömyyteen ja yksilöllisen epänormaaliuden oikaisemiseen tämän välttämättömyyden mukaiseksi. Kansanterveysnäkökulma sitä vastoin kiinnittyy ympäristön huumeiden käyttäjälle tarjoamiin mahdollisuuksiin ja niiden muokkaamiseen turvallisempaa huumeiden käytöä edistävään suuntaan. Tutkimus osoittaa, kuinka huumeongelman sääntelyn eri diskurssit ovat rakenteeltaan erilaisia ja ymmärtävät huumeiden käyttäjän keskenään ristiriitaisin tavoin. Lisäksi kansanterveysajettelun jäsentämä hallinnointi problematisoi huumepolitiikan tavoitteita ja ihanteita normalisoidessaan huumeongelman olemassaolevaksi sosiaaliseksi tosiasiaksi pyrkimättä sen täydelliseen torjumiseen. Se muuttaa myös huumeongelman yhteiskunnallista paikkaa kytkiessään sen väestön kokonaisterveyden kiinteäksi osaksi eristämättä sitä rikollisuus- ja hoitokontrollin tavoin omaksi huumespesifiksi ongelma-alueekseen. Vaikka huumeongelman uudet sääntelykäytännöt eivät suinkaan ole korvanneet aiempia kontrollin muotoja, on tarkastelun perusteella mahdollista väittää, että suomalaisessa huumepolitiikassa on 1990-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut jonkin asteinen katkos.
  • Pakkala, Hanna-Maarit (2007)
    Tutkielmassa selvitetään Tšekin tasavallan huumetilanteen muutoksia sosialismin jälkeen, vuosina 1990–2005. Huumeolojen muutoksiin katsotaan kuuluviksi huumeiden käyttäjämäärissä, käytetyissä aineissa ja huumeista johtuvissa terveydellisissä ja sosiaalisissa haitoissa tapahtuneet muutokset. Tutkielman taustana tarkastellaan sosialismin jälkeistä yhteiskunnallista muutosta eli transitiota, jolla on ollut monia vaikutuksia sosiaalisiin ongelmiin, etenkin huumeisiin. Transitiota käsitellään laajasti ja samalla pohditaan entisten sosialistimaiden huumetilanteiden yhteisiä piirteitä. Empiirisessä osassa tarkastellaan Tšekin tasavallan huumetilanteen tyypillisiä piirteitä ja niissä tapahtuneita muutoksia. Tutkielman pääaineistoina käytetään Tšekin tasavallan huumetilannetta kuvaavia vuosiraportteja sekä kansainvälistä ESPAD-koululaistutkimusta (European School Survey Project on Alcohol and other Drugs). Näiden kahden laajan eurooppalaisen tutkimusaineiston lisäksi tutkielma nojaa keskeisiin aihetta käsitteleviin artikkeleihin ja tutkimuksiin. Virallisten tahojen mukaan sosialistisissa yhteiskunnissa ei ollut huumeita. Sosialismin aikana huumeet eivät kuitenkaan kadonneet yhteiskunnasta, vaan niitä valmistettiin itse. Tšekkoslovakialainen erikoisuus oli kotitekoinen metamfetamiini eli pervitiini. Sosialismin jälkeen ”länsimaiset” huumeet kuten heroiini, LSD ja ekstaasi yleistyivät Tšekissä. Pervitiini kuitenkin säilytti asemansa Tšekin huumeolojen erityispiirteenä, ja sitä käytetään edelleen, etenkin ongelmakäyttäjien keskuudessa, runsaasti. Rajojen avautuminen, yhteiskunnan radikaali muutos ja huumepoliittisten toimien puuttuminen mahdollistivat huumeidenkäytön nopean lisääntymisen 1990-luvulla. Huumeongelman olemassaolo myönnettiin vasta 1990-luvun puolivälissä, minkä jälkeen huumeet nousivat nopeasti median suosikkiaiheeksi. Myös poliitikkojen puheissa uhkakuvat huumeiden vaaroista yleistyivät ja keskustelu huumelainsäädännöstä alkoi. Vaietusta ongelmasta tuli nopeasti ”yhteiskunnan hyvä vihollinen”. Tšekkiläisten nuorten huumeidenkäyttö lisääntyi sosialismin jälkeen voimakkaasti. Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan Tšekin nuoret käyttivät eniten huumeita Euroopassa, peräti 44 prosenttia 15-16-vuotiaista oli kokeillut jotakin huumetta. Myös aikuisväestöstä yli 20 prosenttia on elämänsä aikana kokeillut ainakin kerran jotain huumetta. Kannabis on yleisimmin käytetty huume, jota seuraavat ekstaasi ja pervitiini. Huumeiden ongelmakäyttöä ja huumeista johtuvia haittoja on kuitenkin Tšekissä melko vähän suhteessa huumeiden käyttäjien määrään ja muihin Euroopan maihin. Ongelmakäytön ja huumeista johtuneiden haittojen katsotaan tasaantuneen hieman 2000-luvulla. Sen sijaan nuorten kannabiksen ja ekstaasin kokeilu ja käyttö ei näytä laantuvan. Tutkielman lopussa tarkastellaan lyhyesti, miten huumepolitiikan keinoin on pyritty vastaamaan nopeasti muuttuneeseen huumetilanteeseen. Keskustelunomaisessa osiossa tarkastellaan muun muassa poliisin toimintaa huumeongelman torjumisessa sekä lainsäädännössä tapahtuneita muutoksia.