Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista journalistista kulttuuria skuupin käsitteen kautta. Työn tarkoituksena on selvittää yhtäältä sitä, miten skuuppi määritellään suomalaisessa valtamediassa ja toisaalta sitä, millaisia ihanteita ja käytäntöjä näiden tiedotusvälineen omien, kovien uutisten tekemiseen liittyy. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan, mitä toimituspäälliköiden puhe skuupeista kertoo journalistisesta kulttuurista yleisemmin. Tutkimuksen empiirinen aineisto on kerätty haastattelemalla toimituspäälliköt yhdestätoista valtakunnallisia uutisia tuottavasta tiedotusvälineestä. Aineiston keruumenetelmänä käytetään teemahaastattelua ja analyysimenetelmänä aineistolähtöistä laadullista sisällönanalyysia. Teoreettista taustaa tutkimukselle luovat Anthony Giddensin rakenteistumisteoria sekä journalistisen kulttuurin kotimainen ja kansainvälinen tutkimuskirjallisuus. Giddensin teorian avulla tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka journalismin ihanteet ja arki rakenteistuvat journalistiseksi kulttuuriksi sekä sitä, millaisina yksittäisen toimittajan tai toimitusorganisaation asema näyttäytyy journalistisen kulttuurin kontekstissa. Työn taustalla on ajatus, jonka mukaan joukkoviestinnän yhteiskunnallisuus on sen käytännöissä, ei ainoastaan sen tuotteissa. Siksi tutkimuksessa ei tarkastella vain skuuppia journalistisessa kulttuurissa vaan pikemminkin journalistista kulttuuria skuupissa. Tutkimuksen valossa journalistien ammattikunnalla on skuupin ihanteesta varsin yhdenmukainen käsitys: skuuppi on yhden tiedotusvälineen ennen muita julkaisema uutinen, jonka sisältö poikkeaa yleisestä uutisvirrasta. Lisäksi skuupin on oltava uutisena poikkeuksellisen merkittävä. Tutkimuksen perusteella esimiesasemassa olevien journalistien puhe skuupista vahvistaa käsitystä journalistisen kulttuurin konsensushakuisuudesta ja sisäänpäin käpertymisestä. Skuupin käsite ammentaa elinvoimansa siitä, että se palvelee samanaikaisesti sekä journalistisen kulttuurin ihanteita että arkea, yhteiskunnallisia tavoitteita ja markkinavetoisia käytäntöjä. Taloudellista kilpailua tärkeämpänä haastateltavien puheessa näyttäytyy kuitenkin tiedotusvälineiden keskinäinen henkinen kilpailu. Yksilöiden, organisaatioiden ja koko journalistisen kulttuurin keskinäinen vuorovaikutus osoittautuu tutkimuksessa monin tavoin jännitteiseksi. Journalismin käytännöt mielletään helposti yksittäisten toimittajien tai organisaatioiden toimintatavoiksi, sillä organisaatiorajat ylittävän journalistisen kulttuurin käytäntöjä on vaikea tunnistaa. Raamit, jotka journalistinen kulttuuri asettaa yksilön toiminnalle, perustuvat kulttuurin piilokontrolliin. Journalistisen kulttuurin kyseenalaistaminen on hankalaa, koska se on iskostunut sekä yksilöiden eli yksittäisten toimittajien selkäytimeen että organisaatioiden mediarutiineihin.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee ideaalin työntekijän diskurssia ja siinä rakentuvaa ihannesubjektiviteettia internetissä julkaistuissa työpaikkailmoituksissa. Taustana tutkimukselle toimii työelämässä ja yhteiskunnassa laajemminkin tapahtunut muutos, josta keskustellaan uuden työn ilmiönä. Tietoa, sosiaalisuutta ja luovuutta korostava uusi työ esitetään tutkimuskirjallisuudessa ositellun ja mekaanisen vanhan työn vastakohtana, jossa ihmisten välinen kanssakäyminen on suljettu pois työprosessia haittaavana tekijänä. Tieto- ja viestintäteknologian kehityksen myötä vanhasta työstä on siirrytty uuteen työhön, jossa työvälineet tulevat sidotuiksi suoraan työntekijään itseensä. Uutta työtä luonnehtiva kielellinen tuotantoprosessi hyödyntää ihmisten aivoja, persoonaa, tunteita sekä yleisiksi kyvyiksi määriteltävissä olevia taitoja, kykyjä ja valmiuksia. Työn sisällöissä tapahtuneet muutokset ja työvoimalle asetetut vaatimukset ilmentävät työn subjektivoitumista, jota tarkastellaan tässä tutkimuksessa Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin jälkistrukturalistisen yhteiskuntateorian sekä siihen pohjautuvan uuden työn teorian kautta. Tutkimusaineisto muodostuu 30 työpaikkailmoituksesta, jotka on kerätty Academic Workin ja aTalent Recruitingin verkkosivuilta lokakuussa 2017. Teorialähtöistä aineistonlukua hyödyntäen ja jälkiperustahakuista diskurssianalyysiä soveltaen tutkimuksessa on vastattu kysymyksiin, millainen on työpaikkailmoituksissa rakentuva ihannesubjektiviteetti ja kuinka se diskursiivisesti tuotetaan, ja millainen logiikka ihannesubjektiviteetin rakentumista ohjaa ja kuinka se ilmenee. Työpaikkailmoituksissa rakentuvaa ideaalin työntekijän diskurssia ja siinä rakentuvaa ihannesubjektiviteettia on tarkasteltu identifikaation prosessin kautta. Aineistosta tehtyjen havaintojen perusteella ihannesubjektiviteetti rakentuu yhtäaikaisesti kaikissa diskurssin osissa näkyvän sisällön tuottamisen ja rajanvedon kautta. Ideaalin työntekijän diskurssissa on mahdollista tunnistaa kolme identifikaation kohdetta, jotka ovat ideaalihakija, työrooli ja työyhteisö. Näihin identifikaation kohteisiin samaistuminen tapahtuu ideaalihakijan osalta suorien kysymysten kautta, työroolin osalta tilannekuvauksen kautta, ja työyhteisön osalta kuvitteellisen me-konstruktion kautta, joka rakentuu yhtäältä niistä määreistä, joita työyhteisöön liitetään, ja toisaalta vahvan me-puheen kautta. Edellä kuvatut identifikaation kohteet kietoutuvat toisiinsa ideaalin työntekijän diskurssissa ja muodostavat yhdessä kuvauksen ideaalin työntekijän subjektiviteetista, jonka osa-alueina voidaan erottaa luovuus, sosiaalisuus, tuloksellisuus ja vastuullisuus. Näihin osa-alueisiin kiinnittyvät määreet ilmenevät toistensa kanssa erilaisina yhdistelminä, eivät yksittäin. Havainnoista voidaan päätellä, että keskeinen työn subjektivoitumista ohjaava logiikka työpaikkailmoituksissa on itsereflektio, joka voidaan nähdä myös yksilön subjektiviteettiin ulottuvana kontrollin muotona. Reflektoidessaan itseään suhteessa ideaalin työn¬tekijän diskurssissa ilmeneviin identifikaation kohteisiin lukija joutuu työstämään itseään suhteessa esitettyihin vaatimuksiin, jolloin hän tulee harjoittaneeksi itseensä kohdistuvaa kontrollia ja muokanneeksi subjektiviteettiaan vallitsevaa yhteiskunnallista järjestystä vastaavaksi.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen sitä, miten kasvisruoka sovitetaan osaksi kouluruokailun käytäntöjä. Tutkin tilannetta, jossa kasvisruoka muutetaan uudistuneiden kouluruokailusuositusten mukaisesti vapaavalintaiseksi kolmessa suomalaisessa yläkoulussa. Tarkastelen kasvisruoan aseman parantamisen nostattamia jännitteitä kouluruokailun ihanteiden välillä sekä ruokapalveluhenkilöstön ratkaisuyrityksiä syntyneiden jännitteiden sovittelemiseksi. Arvioin myös ratkaisuyritysten muutospotentiaalia: uusintavatko ne vanhoja käytäntöjä vai mahdollistavatko kouluruokailun muuttumisen kasvispainotteisemmaksi? Tutkielmani viitekehys rakentuu terveys- ja hyvinvointitutkija Annemarie Molin ruokakäytäntöjen kompleksisuutta käsittelevän tutkimuksen varaan. Vapaavalintaisen kasvisruoan tuominen osaksi kouluruokailua vaatii lukuisia pieniä korjaustoimenpiteitä vanhoissa toimintatavoissa. Samalla ruokapalveluhenkilöstö sovittaa arkisessa tekemisessä yhteen kouluruokailun erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia ihanteita. Hyvä ruoka on aina kompromissi, joka vaatii herkkyyttä ihanteiden välisten jännitteiden tunnistamiselle. Tulosteni mukaan kasvisruokailun edistäminen nostatti jännitteen kasvispainotteisuuden ja ruoan alkuperän huomioimisen välille. Erityisesti maaseudulla ruokapalveluhenkilöstön huolena oli se, että kasvisruoka vähentää kotimaisten raaka-aineiden käyttöä. Kasvisruoalle etsittiin paikka sujuvuuden ihannetta vaalien, jolloin kasvispainotteisuuden edistämisestä joustettiin. Myös ruoan syödyksi tuleminen ja hävikin minimointi olivat ihanteita, joista ruokapalveluhenkilöstö ei ollut valmis tinkimään kasvispainotteisuuden edistämiseksi. Useimmat ruokapalveluhenkilöstön ratkaisuyrityksistä ennemmin ylläpitivät kouluruokailun nykyisiä käytäntöjä kuin onnistuivat murtamaan niitä. Aineisto kuitenkin paljasti myös ratkaisuja, jotka saattavat mahdollistaa käytäntöjen muuttumisen kasvispainotteisemmaksi. Tällaisia olivat esimerkiksi kasvisruoan asemointi mausteisemmaksi vaihtoehdoksi. Tutkielmani keskeisenä johtopäätöksenä on, että kouluruokailun käytäntöjen muutos vaatii kasvispainotteisuuden hivuttamista käytäntöihin päättäväisesti mutta kaiken aikaa syntyviä jännitteitä havainnoiden. Huomion kiinnittyminen liiaksi vain yhteen ihanteeseen voi johtaa kouluruokailun kokonaisuuden kannalta kehnoon lopputulokseen.

Denna forskning handlar om kvinnoidealet som kommer till uttryck genom reklambilder i modetidningar. Fokusen ligger på hur unga kvinnor som aktiva läsare av modetidningar relaterar till de budskap kring kvinnlighet och femininitet som reklambilderna ger uttryck för, samt hur de handskas med de ambivalenta budskapen i reklambilderna. Detta är en kvalitativ forskning i vilken materialet har insamlats genom fyra fokusgruppintervjuer med 3-4 deltagare per grupp. Informanterna består av unga kvinnor och intervjuerna ägde rum i Helsingfors under hösten 2010. I analysen av materialet, som tar fasta på kvinnornas sätt att reflektera kring kvinnoidealet i reklambilder, har element från både ett diskursanalytiskt och ett innehållsanalytiskt tillvägagångssätt tillämpats. Forskningen placerar sig i två olika sociologiska diskussionsområden. Dels är den en del av en feministisk diskussion angående kvinnliga ideal i media, och ger framför allt uttryck för de två olika feministiska inriktningarna "offerfeminism" och ‘powerfeminism’. Dels placerar den sig i den klassiska sociologiska diskussionen kring självidentitet och självförståelse, som i ett senmodernt sammanhang antagit nya former med influens av bland annat Anthony Giddens. Förutom Giddens och hans teori om det reflexiva självprojektet, är en viktig sociologisk källa G.H. Mead och hans teori om signifikanta symboler. Reklambilder (eller närmare bestämt kvinnan i dem) förstås i denna forskning som signifikanta symboler i individens självförståelseprocess, eller reflexiva självprojekt. De mest centrala resultaten i studien är förknippade med ambivalensen eller tvetydigheten angående kvinnoidealet i reklambilder. De åsikter och syner som delar det feministiska forskningsfältet i tu, är verklighet och vardag för unga kvinnor som försöker tolka de budskap angående kvinnlighet som de kvinnliga representationerna i reklam ger uttryck för. Analysen avslöjar att informanterna ständigt bollar mellan olika tolkningssätt, och att de är osäkra på vad reklamkvinnan egentligen är: stark och självständig eller underkuvad och beroende. Studien tyder på att unga kvinnor är väldigt "mediesmarta" och genomskådar exempelvis det overkliga kroppsidealet, men att de samtidigt är medvetna om att detta ideal, trots att det går att genomskåda, påverkar dem i någon män. Varför unga kvinnor ändå läser modetidningar och fascineras av dem, trots att de kan ställa sig väldigt kritiska till det kvinnoideal som de ger uttryck för, förklaras i denna studie med den eskapistiska upplevelsen som modetidningarna erbjuder, och läsningen rättfärdigas ofta med hjälp av powerfeministiska argument angående reklambilderna.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia olivat Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan ihanneihmiset, niin sanotut uudet ihmiset. Aihetta lähestytään kysymällä, minkälaisia henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia heillä oli sekä minkälainen aatteellinen traditio uuden ihmisen taustalla oli. Seikkaperäistä vertailua ihmiskuvien eroista ei tehdä. Sen sijaan Neuvostoliiton ja Kolmannen valtakunnan ihmiskuvat asetetaan vastakkain, jolloin ilmenevät niitä selvimmin yhdistävät piirteet. Alkuperäislähteinä ovat olleet Neuvostoliiton ja kansallissosialistisen Saksan johtajien kirjoitukset ja puheet sekä aikalaiskirjallisuus. Niiden tukena oleva kirjallisuus on koostunut lähinnä tutkimuskirjallisuudesta. Ajatus uudesta vallankumouksellisesta ihmisestä muotoutui Venäjällä 1800-luvun puolivälistä lähtien. Tälle ihmiselle oli ominaista, että hän oli vallankumouksen vuoksi valmis uhraamaan itsensä lisäksi kenet tahansa. Venäjän sisällissodan aikana kehittyi ajatus bolsevikkisankarista, nahkatakkimiehestä, joka symboloi rationaalisesti organisoidun yhteiskunnan syntyä. Sisällissodan jälkeen Neuvostoliiton valtasi kollektivistinen innostus, jolloin yksilöllistä sankaruutta jopa vähäteltiin. Stalinin valtakausi merkitsi paluuta perinteisempiin arvoihin ja esimerkkityöläisten, kuten stahanovilaisten avulla pyrittiin kannustamaan ihmisiä kilpailemaan työn tuottavuudesta. Neuvostoihmisten saavutukset olivat kuitenkin viimekädessä kommunistisen puolueen ja Stalinin ansiota. Kansallissosialistisessa ihmisessä korostuivat maskuliiniset ja militaristiset piirteet. Erityisesti Kolmannen valtakunnan ihmisihanteeseen vaikutti ensimmäisen maailmansodan suurtaistelujen synnyttämä myytti uudesta sotilaasta. Kansallissosialismi nosti ihmisen fyysiset ominaisuudet henkisten edelle: tärkeintä oli hyvä ruumiillinen kunto. Se osoitti ihmisen tahtoa ja kykyä palvella johtajaansa ja kansaansa. Olennaisinta uusissa neuvostoihmisissä ja kansallissosialistisissa ihmisissä oli, että he olivat valmiita uhraamaan itsensä valtion puolesta. Uusi ihminen ymmärsi, ettei johtajan käskyjen viitoittamalle suunnalle ollut vaihtoehtoa. Se, joka ei ollut lojaali johtajaa kohtaan, tapettiin tai toimitettiin vankilerille. Eräässä mielessä vankileiri, ja nimenomaan siellä syntynyt musulmaanin hahmo, konkretisoi uuden ihmisen abstraktin idean: vankileirin uusi ihminen, musulmaani, oli ihminen vailla persoonallisuutta ja vailla tahtoa. Vankileirin ulkopuolella uusi ihminen taas oli persoonaton ihminen, joka tahtoi työskennellä ja taistella kommunistisen yhteiskunnan tai tuhatvuotisen valtakunnan puolesta. Uuden ihmisen tahto ei kuitenkaan ollut hänen omaansa, vaan se oli ylhäältä päin ohjattua.