Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa merkittävä yhteiskunnallinen ongelma ja ihmisoikeusloukkaus, joka on vakavassa ristiriidassa suhteessa Suomen maineeseen sukupuolten tasa-arvon edistäjän ja puolestapuhujan mallimaana. Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomen toimia ja toimimattomuutta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka Suomi on täytäntöönpannut vuonna 2015 voimaanastunutta Istanbulin sopimusta eli Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Kuinka Suomi on toteuttanut Istanbulin sopimuksen sopimusmääräistä täytäntöönpanoa? sekä 2) Missä on onnistuttu ja mitä puutteita sopimuksen noudattamisessa on? Tutkimuksen lähtökohta on Istanbulin sopimus ja sen implementointi sekä laajemmin ihmisoikeussopimukset ja ihmisoikeustyö. Teoreettinen viitekehys nojautuu sukupuolistuneen väkivallan ilmiöön ja sen käsitteistöön, kuten sukupuolistuneen väkivallan eri ilmentymiin ja juurisyihin. Tutkielman aineisto koostuu Istanbulin sopimuksen arviointiryhmän GREVIOn arviointiraportista Suomelle sekä muista, ihmisoikeustyötä tekevien kansalasijärjestöjen raporteista ja lausunnoista, joita täydentävät GREVIOn raporttia. Tutkimus on kvalitatiivinen ja se on toteutettu abduktiivisen päättelyn keinoin. Tutkimusmenetelmänä on implementaatiotutkimuksen top-down -suuntaus, jonka tavoitteena on tuottaa ymmärrystä ja selittää, miten ja miksi jokin politiikan toimeenpano onnistuu tai epäonnistuu. Tutkimuksessa käydään läpi asiantuntijaryhmän GREVIOn ja kansalaisjärjestöjen antamia suosituksia ja kommentteja Suomelle sopimuksen toimeenpanosta; toisin sanoen tutkimuksessa tarkastellaan, miten Istanbulin sopimus on tai ei ole pantu täytäntöön kansallisella tasolla. Aineistosta nousi esiin seuraavia tutkimustuloksia: 1) Suomella on pitkä historia tasa-arvotyön saralla ja sopimuksen täytäntöönpano on ollut onnistunutta muun muassa väkivaltaa kohdanneiden naisten palvelujen ja avunsaannin lisäämisen kautta. Toisaalta toimeenpanossa on myös vakavia puutteita, kuten väkivallan ja sen uhan tunnistamisessa ja tunnustamisessa sekä maahanmuuttajanaisten tiedottamisesta heidän oikeuksistaan. Niin ikään rikoslainsäädännössä on puutteita koskien muun muassa lieviä tai epäselviä rikosnimikkeitä sekä lieviä rangaistuksia. Myös viranomaistyöskentelyn parantamiseen Suomi saa paljon suosituksia. Tutkimustuloksista muodostui seuraavat johtopäätökset: 1) monista puutteistaan huolimatta tasa-arvotyöllä on ollut historiassa ja on edelleen vahva pohja Suomessa, ja Suomi on joiltakin osin osoittanut sitoutuneisuutta ja motivoituneisuutta Istanbulin sopimukseen ja sen täytäntöönpanoon. 2) Toisaalta vaikuttaisi, että Suomi on neljän ensimmäisen sopimusvuoden aikana keskittynyt sopimuksen täytäntöönpanossa muutoksiin, joita on selkeä ja helppo tehdä, mutta suuremmat, rakenteissa asti vaikuttavat muutokset ovat vielä tekemättä. 3) Kolmantena johtopäätöksenä Suomen epäonnistumiset Istanbulin sopimuksen noudattamisessa osoittavat poliittisen tahtotilan puutetta, mutta myös laajan osaamisen ja ymmärryksen puutetta, mitä tulee naisiin kohdistuvan väkivallan tunnistamisena ja tunnustamisena tuomittavana ihmisoikeusloukkauksena.