Browsing by Subject "inkerinsuomalaiset"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Porkola, Riikka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä tutkielmassa on tutkittu Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon venäjänkielisen työn merkitystä inkerinsuomalaisten kotoutumiseen. Haastattelututkimukseni tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä siitä, mikä evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien toiminnassa edistää venäjänkielisten kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, ja minkälaisia tarpeita muuttajilla on kirkon toiminnan suhteen niin uskonnollisesti kuin sosiaalisestikin. Tarkastelen myös suomalaisen ja venäläisen elämän eroja sekä kuvasin inkeriläisten historiaa, koska ilman ymmärrystä tutkimani ilmiön laajemmasta kontekstista on vaikea ymmärtää yksittäisiä muuttajien kokemuksia tai kotoutumisen tarpeita Suomessa. Tutkimusaineistoni koostuu kuudesta teemahaastattelusta, jotka tein Helsingin Matteuksen kirkon venäjänkieliseen työhön osallistuvien kanssa. Haastateltavani ovat ensimmäisen polven inkerinsuomalaisia paluumuuttajia, jotka ovat muuttaneet entisen Neuvostoliiton alueilta. Heidän äidinkielensä on venäjä. Keskeisintä tutkimuskäsitteistöäni ovat kotoutuminen, akkulturaatio ja uskonnollinen identiteetti. Haastatteluaineistoni järjestin sisällönanalyysin avulla. Teoreettisena viitekehyksenä toimi John Berryn akkulturaatioasenteiden malli, mikä koostuu integraation, assimilaation, separaation ja marginalisaation käsitteistä. Tarkastelin aineistoani myös kaksisuuntaisen akkulturaation kautta siten, että tapahtuuko kotoutuminen kaksisuuntaisen vaikuttamisen kautta. Haastateltavat tunsivat Matteuksen kirkon venäjänkielisen työn yhteisön kuin toiseksi perheekseen. Siellä oli tilaa omalle monikulttuuriselle identiteetille ja sieltä ovat myös löytyneet parhaat ystävät. Toisaalta kaikki toiminta on venäjäksi, eikä yhteyksiä suomenkielisten kanssa ole. Se aiheuttaa eristäytymistä. Henkilöillä oli tarve saada ruohonjuuritason kontakteja kantaväestön kanssa. Kirkon venäjänkielinen työ on tärkeä osa haastateltujen akkulturaatioita, mutta esteenä onnistuneelle kotoutumiselle osoittautui kaksisuuntaisen akkulturaation puute. Valtaväestön kanssa ei ole jatkuvaa ja välitöntä kontaktia. Inkeriläiset pyrkivät sopeutumaan Suomeen, mutta eivät kokemuksensa mukaan pääse altistamaan valtakulttuuria uusille vaikutteille, eivätkä he pääse vaikuttamaan sen arvoihin tai käyttäytymisnormeihin. Vaikka laissa ja kirkon strategiassa määritellyt periaatteet monikulttuurisesta vaikuttamisesta ovatkin tärkeitä, vielä tärkeämpää olisi niiden soveltaminen käytäntöön.
  • Miettinen, Helena (1999)
    Tutkielmassa tarkastellaan inkerinsuomalaisten etnisen identiteetin rakentumista. Inkerinsuomalaisten etninen identiteetti on joutunut kuluneen vuosisadan aikana moneen kertaan uhatuksi: inkerinsuomalaiset joutuivat Neuvostoliitossa vuodesta 1929 lähtien etnisen vaimon kohteeksi: heidät mm. karkotettiin kotiseudultaan ja suomen kielen käyttö kiellettiin. Vainon vuosina kymmenet tuhannet inkeriläiset vangittiin tai surmattiin. Toinen maailmansota merkitsi inkeriläisasutuksen lopullista hajaantumista. Erityisen mielenkiintoiseksi inkerinsuomalainen identiteetti on noussut, kun ns. paluumuutto alkoi vuonna 1990. Tutkimuksen empiirisen aineiston muodostavat 17:n pääkaupunkiseudulla asuvan, eri-ikäisen ja eripituisen ajan Suomessa asuneen inkerinsuomalaista syntyperää olevan henkilön haastattelut maalis-heinäkuussa 1999. Haastatteluaineistoa on tulkittu narratiivisen lähestymistavan mukaan ja tarkasteltu, minkälaisia etnisen identiteetin aineksia haastateltavien tuottamista omaa elämää kuvaavista tarinoista nousee. Näitä etnisen identiteetin osatekijöitä on peilattu aikaisemmissa tutkimuksissa tehtyihin havaintoihin. Tarkastelun lähtökohtana on inkerinsuomalaisten historiallisesta syistä johtuva etninen erityisluonne: inkeriläisillä ei ollut vuosikymmeniin mahdollisuutta vaalia omaa etnistä identiteettiään ja asuminen vieraiden kulttuureiden keskuudessa on edistänyt sulautumista valtaväestöön. Perestroikan alkaminen, Neuvostoliiton hajoaminen ja paluumuutto Suomeen ovat saattaneet inkerinsuomalaisuuden uuteen asemaan ja etnisen identiteetin uudelleen määrittelyn kohteeksi. Sosiaalipsykologisena viitekehyksenä on sosiaalisen identiteetin teoria. Tuloksena todetaan mm., että muutto Suomeen vaikuttaa ratkaisevasti yksilön tapaan määritellä omaa etnisyyttään. Lähtömaassaan suomalaisten kategoriaan kuuluivat inkerinsuomalaiset., nyt Suomessa se on kantasuomalaisille kuuluva luokka. Inkeriläiset puhuvat itsestään paluumuuttajina. Inkeriläisinä tai inkerinsuomalaisina. Inkerinsuomalaisten etninen identiteetti on yhä enemmän yksilön vapaaehtoisesti rakentama tarkoituksenmukainen kokonaisuus kuin sukujuurista juontuva "verenperimä". Inkerinsuomalaisten etninen identiteetti ei enää välttämättä rakennu pääasiassa suomen kielen ja evankelisluterilaisuuden varaan, kuten aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu. Sen sijaan inkeriläisten kohtaloista juontuvalla kärsimyshistorialla on tärkeä merkitys inkerinsuomalaisten etniselle identiteetille. Tärkeimpiä lähteitä tutkimuksessa ovat haastatteluaineiston lisäksi teokset Inkerinsuomalaiset (Takalo, P. & Juote, M., 1995), Kveenit, tutkimus erään pohjoisnorjalaisen vähemmistön identiteetistä (Saressalo, L., 1996), Changing European Identities, Social Psychological Analyses of Social Change (Breakwell, G. & Lyons, E. (toim.) 1996).
  • Voutilainen, Hilja (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkimukseni aiheena on yhteistoiminnallinen muisteleminen ja sen keinot. Aineistona on kolmen tunnin keskustelu, jonka olen videoinut lokakuussa 2009 ja litteroinut. Keskusteluun osallistuu neljä henkilöä, joista kaksi vanhinta, jotka ovat sisaruksia, muistelevat aiempia aikoja; kaksi nuorempaa perheenjäsentä toimivat keskustelussa vastaanottajina. Keskustelu koostuu pääosin muistelemisesta, mutta aineisto sisältää myös keskustelua ruokapöydässä tapahtuvasta toiminnasta. Aineistosta olen poiminut 9 muistelujaksoa analysoitavaksi. Teoriapohjana ja metodeina käytän hyväkseni keskustelunanalyysia sekä sosiolingvisti William Labovin teoriaa suullisen kertomuksen rakentumisesta ja Elinor Ochsin ja Lisa Cappsin lingvistisen antropologian piiriin asettuvaa kuvausta keskustelussa esiintyvästä kerronnasta. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Miten yhteistoiminnallisuus ilmenee muistelukeskustelussa? 2. Miten rakennetaan yhteisiä muistoja, kun kahdella muistelijalla on episteeminen pääsy tapahtumiin? 3. Millä keinoilla ja toiminnoilla vastaanottaja osallistuu muistelukeskusteluun? Ensimmäisessä analyysiluvussa keskityn kahden muistelijan keinoihin rakentaa yhteistä kerrontaa. Tarkastelen myös muistelijoiden kertomusten limittymistä sekä pääkertojan keinoja osallistaa toista asian oletettavasti tuntevaa muun muassa 'muistat sie' -alkuisilla interrogatiiveilla. Käy ilmi, että kertojana toimiva muistelija pyrkii huomioimaan toisen muistavan osapuolen tarjoamalla tälle tunnistettavaksi tarkoitettuja yksityiskohtia sekä kysymällä tältä apua silloin, kun omat muistikuvat eivät ole selkeitä. Kaikki muistamista varmistavat kysymykset eivät silti ole avunpyyntöjä, vaan niiden tehtävänä voi olla myös toisen asettaminen vastaanottajaksi eli niillä on silloin topikalisoiva funktio. Toisessa analyysiluvussa tutkin vastaanottajien toimintoja, joilla he asettuvat vastaanottajiksi, seuraavat ja vastaanottavat kertomusta sen kuluessa ja jopa vaikuttavat kerronnan kulkuun. Vastaanottajat tuottavat useimmiten kerronnan alussa lyhyitä dialogipartikkeleista koostuvia vuoroja, joilla he osoittavat asettuvansa rooliinsa. Kertomuksen lopussa he osallistuvat aktiivisesti kertomuksen evaluointiin. Käy ilmi, että vastaanottajalla voi olla myös aktiivisempi rooli. Hän voi saada aikaan sellaista kerrontaa, jota kertoja ei ole alun perin suunnitellut kerrottavaksi. Vastaanottaja voi myös laajentaa kertomuksen juonilinjaa esittämällä tarkentavia kysymyksiä. Arviointiosiossa hän voi esittää päinvastaisia tulkintoja kuin kertoja, jolloin kertomus saa uusia merkityksiä. Kun kyseessä on perhekeskustelu, tieto kerrottavista tapahtumista ja henkilöistä – etenkin muista sukulaisista – voi olla jo aiemmin jaettua, jolloin kerrotulla ei ole samanlaista uutisarvoa kuin esimerkiksi edellispäivän tapahtumia raportoivalla kerronnalla. Muistoja jaetaan läsnä olevien kanssa sekä keskustelutilanteen ulkopuolisten kesken yhä uudelleen. Koetut menetykset luovat pohjaa muistelulle: muistelun avulla säilyy mielikuva kotimaasta ja puhumisen avulla puretaan historiallisia vääryyksiä kokeneiden traumoja. Kerrottavan jaettuus ja koettujen tapahtumien muistelun tärkeys onkin keskeistä aineistoni keskustelijoille, ja se käy ilmi tutkielmassa tarkastelemieni vuorovaikutuskäytänteiden kautta. Tutkimuksessani käyttämäni Labovin teoria kertomuksen etenemisestä on osoittautunut varsin kelvolliseksi kertomusten jäsentämisen työkaluna. Tutkimukseni tukee myös Ochsin ja Cappsin teoriaa. Muistelemista ei välttämättä tarvitse perustella eli korostaa tapahtumien kerrottavuutta. Muistelukerronta, kuten mikä tahansa keskusteluun sijoitettu kerronta, ei ole ennalta tarkasti strukturoitua, vaan se muokkautuu keskustelun edetessä. Aina keskustelussa ei ole yhtä selkeää kertojaa, vaan kerronnan voi rakentaa kaksi kertojaa eri tavoin ja jopa vastaanottajat voivat muokata kerronnan kulkua ja sisältöä. Muistelukeskustelu on varsin avoin kysymysten ja epäilysten esittelylle, selonteoille sekä yhteiselle pohdinnalle.
  • Easton, Robin (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielman tavoitteena on kartoittaa venäjän kielen käyttöyhteyksiä inkeriläisen Järvisaaren seurakunnan suomalaisten keskuudessa vuosina 1702–1943. Sosiolingvistiikassa tätä tutkimuskohdetta kutsutaan kielen käyttöalueeksi. Kielen käytön lisäksi tutkitaan syitä, jotka vaikuttivat kaksikielisyyden syntyyn ja kehittymiseen. Tutkielman teoreettisena materiaalina on käytetty sosiolingvistisiä tutkimuksia ja sosiolingvistiikan oppikirjoja. Tutkielman tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat 10 järvisaarelaisen haastattelut, muistelmateokset ja inkeriläiset sanomalehdet. Historiallista taustatietoa on löydetty suomalaisesta ja venäläisestä kirjallisuudesta. Pääasiallisina syinä kaksikielisyyden kehittymiselle Inkerissä voidaan pitää venäläisasutuksen syntymistä 1700-luvulla ja etenkin Pietarin kaupungin perustamisen aiheuttamaa muutosta talonpoikaisväestön elinkeinorakenteeseen. Haastatteluista selviää, että Järvisaarella venäjän kielen käyttö oli kaikkein aktiivisinta kaksikielisissä kylissä. Seurakunnan suomalaisista valtaosa asui kuitenkin suomenkielisissä kylissä ja joutui tekemisiin venäläisten kanssa vain kotikylänsä ulkopuolella. Varhaisimmat kielikontaktit syntyivät järvisaarelaisten kaupungeissa harjoittaman kaupankäynnin ja kausiluonteisen työskentelyn kautta. Lisäksi maaorjuuden aiheuttamat velvoitteet edellyttivät työntekoa kotikylän ulkopuolella. Järvisaaren suomalaiset osallistuivat aktiivisesti poliittiseen toimintaan, jossa he joutuivat tekemisiin venäläisten kanssa. Käytännön tilanteissa ei kuitenkaan vaadittu kielen erinomaista osaamista. Vasta koulutuksen ansiosta järvisaarelaisten kielitaito alkoi kehittyä korkeammalle tasolle. 1800-luvun lopulta alkaen alettiin perustaa kansakouluja, joissa lähes kaikki opetus tapahtui venäjän kielellä. Jo neuvostoajan alussa joidenkin järvisaarelaisten venäjän taito oli niin hyvä, että he saattoivat opiskella Leningradin yliopistoissa ja toimia korkeissakin viroissa. Hyvät koulutusmahdollisuudet paransivat järvisaarelaisten mahdollisuuksia saada töitä maatalouden ulkopuolelta ja muuttaa työn perässä venäjänkielisiin asutuskeskuksiin. Nopeasti kehittyvästä kaksikielisyydestä huolimatta Järvisaaren suomalaisten kotikielenä säilyi suomi eikä käytettyjen lähteiden perusteella kielenvaihtoa venäjään esiintynyt. Venäjän kielellä oli tietyt käytännölliset funktionsa. Suomen kielen korkeaan statukseen vaikuttivat maantieteellinen eristyneisyys venäläisistä, oma uskonto ja luterilaisen kirkon harjoittama sivistystyö.
  • Manner, Linda (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämä pro gradu -tutkielma tutkii inkerinsuomalaisten tuottamia versioita omasta toimijuudestaan Suomeen kohdistuvan paluumuuton kontekstissa. Teoreettis-metodologisena lähestymistapana käytetään diskursiivista psykologiaa. Inkerinsuomalaiset ovat 1600-luvulla nykyisen Pietarin lähelle Venäjälle muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä. Viimeisen 25 vuoden aikana suuri osa heistä on muuttanut Suomeen saatuaan paluumuutto-oikeuden. Paluumuutto sai lähtölaukauksen, kun presidentti Koivisto kommentoi vuonna 1990 suorassa lähestyksessä keskusteluohjelmassa inkerinsuomalaisten oikeutta muuttoon. Inkerinsuomalaiset ovat mielenkiintoinen osa suomalaista historiaa ja heidän kauttaan on hyvät mahdollisuudet tutkia toimijuutta siirtolaisuuden kontekstissa. Inkerinsuomalaisten 400-vuotiseen historiaan on mahtunut väestönsiirtoja, vainoa ja toki myös vapaaehtoistakin muuttoa ja oman kulttuurin vaalimista. Haastatteluaineistossa puhuvat inkerinsuomalaiset paluumuuttajat neuvottelevat itselleen toimijuutta. He ottavat esille historian tapahtumia muodostaessaan puheessaan omaa toimijuuttaan ja toisaalta erottautuvat historiallisista muuttoliikkeistä. Toimijuutta rakennetaan myös suhteessa paluumuuton järjestelmään ja maahanmuuttajuuteen. INPRES-tutkimusprojektin osana kerättyä inkerinsuomalaisten paluumuuttajien fokusryhmissä tuottamaa keskustelua analysoidaan diskursiivisen psykologian keinoin. Tarkastelun kohteena on erilaiset toimijuuden versiot, joita haastateltavat tuottavat eri tulkintarepertuaareja hyväksi käyttämällä. Aineistoa analysoidaan erittelemällä keskusteluista tulkintarepertuaareja, eli kielikuvien ja puhetapojen ympärille muotoutuneita kielellisiä resurssivarantoja, joilla rakennetaan näitä eri versioita toimijuudesta. Tulkintarepertuaarien kautta tunnistetaan myös neuvoteltuja subjektipositioita. Subjektipositiot antavat haastateltaville erilaisia asemia ja näkökantoja keskusteluissa. Toimijuus on sosiaalitieteissä paljon käytetty termi, josta on useita eri määritelmiä. Itse noudatan diskursiivisen psykologian käsitystä toimijuudesta ja yhdistän sen relationistiseen näkökulmaan todellisuuden rakentumisesta. Diskursiivisessa psykologiassa kohteena on nimenomaan puhe ja lähtökohtana se, että puhe on tekoja ja toimintaa. Vuorovaikutuksen mikrotason tutkimuksen oletuksena on, että toimijalla on valtaa rakentaa todellisuutta. Relationistinen lähestymistapa tarkentaa tarkastelun kohteeksi ja todellisuuden rakennusaineiksi juuri vuorovaikutuksen, jossa yksilöt ja organismit muodostavat verkoston. Kohteena ei ole entiteetit tai yksilöt, vaan verkoston yhdessä puheella tuotettu ja tehty, kuten toimijuus. Tutkimuksen tuloksena on neljä eri tulkintarepertuaaria ja kahdeksan eri subjektipositiota. Tulkintarepertuaarit ja subjektipositiot ovat työn tulkintarepertuaari (yrittäjän ja aktiivinen subjektipositio), inkerinsuomalaisten historian tulkintarepertuaari (selviytyjä ja ohjattu), mahdollisen toimijuuden tulkintarepertuaari (mennyt sukupolvi ja lasten puolesta uhrautuja) ja kohtalokkaan toimijuuden tulkintarepertuaari (moraalinen rikollinen ja sokea). Näiden tulkintarepertuaarien ja subjektipositioiden kautta haastateltavat muodostavat suhdettaan maahanmuuttajuuteen, oikeuttavat muuttoa, pyrkivät ymmärtämään omaa paikkaansa inkerinsuomalaisten historiassa ja paluumuuton järjestelmässä, ja ennen kaikkea ottavat vastuuta omasta toimijuudestaan.