Browsing by Subject "irtolaisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Partanen, Ulla (2002)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on jatkosodan jälkeiseen rikollisuuteen varautuminen ja sen torjunta. Toinen maailmansota on Suomen viimeisin suurempi kriisiaika, joten sen aiheuttaman rikollisuusaallon torjunnan tutkiminen on erittäin mielenkiintoista. Vuoden 1945 rikostilastoissa on nähtävissä selvä kasvu, tosin samansuuruista kasvua tapahtui myös kieltolain aikaisina lamavuosina. Omaisuusrikosten kasvun aiheuttajaksi on epäilty muun muassa sosiaalisen kontrollin puutetta. Väkivaltarikollisuuden syyksi on esitetty sodan olosuhteissa tapahtuvaa väkivallan legitimointia. Tavoitteenani on luoda työssäni kuva niistä toimenpiteistä, joita viranomaiset tekivät ehkäistäkseen ja torjuakseen rikollisuutta sodanjälkeisissä vaikeissa olosuhteissa. Rikollisuuden lajeista otan huomioon omaisuus- ja väkivaltarikollisuuden. Rikoksentorjunta on käsitteenä sangen hankala. Se jakautuu kuitenkin periaatteessa kahteen osaan: preventiiviseen eli ennaltaehkäisevään ja repressiiviseen eli jälkikäteen tapahtuvaan torjuntaan. Koska keskityn tutkielmassani viranomaisten toimintaan, olen jakanut työni kolmeen osaan: erityisesti irtolaisiin kohdistettuihin huoltotoimenpiteisiin, poliisin toimintaan sekä rikosoikeudelliseen järjestelmään. Etsin tutkielmassani viranomaisten työstä preventiivisiä ja repressiivisiä toimenpiteitä. Viranomaiset yrittivät torjua rikollisuutta monin eri tavoin. Alkoholinsaannin sääntely, jopa ehkäiseminen, on yleensä koettu tärkeäksi rikollisuutta torjuvaksi tekijäksi. Alkoholinkulutus on suurista rikosluvuista huolimatta ollut Suomessa maailman alhaisimpia, eikä laillisen alkoholinsaannin lopettaminen ole osoittautunut toimivaksi keinoksi omaisuus- ja väkivaltarikollisuuden hillitsemisessä. Rikollisuuden torjunnan kannalta myös huoltotoimenpiteet on koettu erittäin tärkeiksi preventiivisiksi toimiksi. Sodan jälkeen huoltolakeja tarkistettiin rikollisuutta silmällä pitäen alkoholistien, irtolaisten, köyhien ja lasten osalta. Rikollisuuden ehkäisyssä ensiarvoisen tärkeiksi koettiin irtolaisiin kohdistettavat huoltolait. Nuorisoa varten oli varattu omia raittiussuojelun toimenpiteitä: nuorisopolitiikalla on pyritty vähentämään rikoksentekoalttiutta. Poliisin valmistautuminen rikollisuuden kasvuun oli pitkälti irtolaisten valvonnan parantamista. Irtolaisrekisteriä pyrittiin kehittämään jo ennen sodan päättymistä. Lähinnä Ruotsista saadun mallin mukaisesti poliisi ryhtyi Suomessakin sodan aikana resurssien puutteessa tekemään murtovarkauksien vastaista neuvontatyötä. Neuvonta- ja valistustyön tavoitteena oli vaikeuttaa rikoksentekoa eli lisätä rakenteellista preventiota. Poliisien määrää lisättiin heti sodan jälkeen levottomuuksien pelossa. Poliisien määrän lisääminen parantaa myös yhteisön turvallisuuden tunnetta. Huoltotoimenpiteiden ja poliisien tekemän kontrollityön ohella rangaistusjärjestelmä on tärkeä osa rikollisuuden vastaista työtä, nimenomaan repressiivisesti. Rangaistusjärjestelmä on pyrkinyt pureutumaan uusimisriskiin. Ennen sotia Suomen vankeinhoito-olot olivat olleet ankarat. Sodan jälkeen vallalle pääsi humaanimpi ajattelutapa, joka pyrki kasvattamaan vangit takaisin yhteiskuntaan. Rangaistusjärjestelmässä muutokset olivat kahdensuuntaisia. Lainsäätäjä vastasi rikollisuuden kasvuun otteita koventamalla. Vankiloiden tilanahtaus oli eräs syy, miksi muutamien erityisryhmien rangaistuksia lievennettiin ja vaihtoehtoisia rangaistusmuotoja otettiin käyttöön. 1950-luvun alussa vankeinhoidon ilmapiiri koveni jälleen.
  • Itkonen, Sara (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä tutkielma tarkastelee hätäravinnon hankintaa ja käyttöä vuosina 1684–1700. Kysymyksenasettelultaan kaksiosaisen työn alkupuolella tarkastellaan sitä, mitä hätäravintoa käytettiin ja millaisia edellytyksiä käytölle oli. Työn jälkipuolella vertaillaan hätäravintoon liittyvää rikollisuutta muuhun nälänhätärikollisuuteen. Tutkielmassa pohditaan luonnonvaraisten kasvien käyttömahdollisuuksia hätäravintona Antti Häkkisen esittämien ravitsemustieteellisten, tiedollisten ja taidollisten edellytysten valossa. Tutkimustuloksia vertaillaan Suomen 1860-luvun nälänhädästä tehtyihin tutkimuksiin sekä kansainväliseen nälänhätätutkimukseen. Tutkielman lähdeaineistona ovat kuuden läänin tai tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Aineiston rajaamisessa apuna käytetään tuomiokirjakortistoa. Aineisto kattaa 61 tapausta. Aineisto on osin fragmentaarista ja tuhoutunutta, mutta lähdekritiikin valossa se on pääosin luotettava. Tutkimuksen kohteena olevalle ajalle tyypillistä lähdeaineistoa lähestytään vähemmän käytetystä näkökulmasta keskittyen rikosten ohella rikosjutuissa mainittuun hätäravintoon. Oikeuden näkökulmasta merkityksettömän ilmiön tarkastelu mahdollistuu aineiston lähiluvun kautta. Tutkielmassa hyödynnetään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia menetelmiä. 1600-luvun lopulla hätäravintona käytettiin pettua, tamppua, jäkälää, sammalta, olkea sekä akanoita. Harvemmin käytettyjä luonnonvaraisia kasveja olivat muun muassa suovehka, nokkonen, ohdake, suolaheinä sekä kasvien juuret. Hätäravinnon hankkiminen oli monivaiheinen prosessi. Se oli pääosin sidottu vuodenkiertoon, minkä vuoksi hätäravintoa täytyi varastoida keväällä ja kesällä ennen satotuhoja. Monien hätäravintona käytettyjen kasvien ravintoarvot ovat alhaiset. Useat kasvit olivat ihmisravinnoksi kelpaamattomia vielä ruoanvalmistusprosessien jälkeenkin, sillä ne aiheuttivat hengenvaarallisia suolisto-oireita. Mikäli hätäravintoa käytettiin ainoana ravintona, täytyi sitä syödä niin paljon, ettei heikentynyt elimistö sitä kestänyt. Hätäravinnon käyttö oli keino yrittää selvitä pahimman yli, mutta ravitsemuksellista hyötyä siitä ei juuri ollut. Hätäravinnon ravitsemuksellisesta heikkoudesta huolimatta sitä yritettiin hankkia rikollisin keinoin. Hätäravintoon liittyvien varkauksien ja henkirikosten määrä kasvoi suurten kuolonvuosien (1695–97) aikana. Varkaudet kohdistuivat lähes yksinomaan vähäpätöiseen hätäravintoon, eikä ravitsevampia ravintoaineita tuoda ilmi. Omaisuus- ja väkivaltarikoksiin syyllistyneet olivat tyypillisesti irtolaisina kulkevia kerjäläismiehiä. Henkirikosten kohteeksi saattoi joutua kuka tahansa ruokavaroja hallinnoinut henkilö. Rikosten hyöty jäi usein vähäiseksi. Nälkä ajoi jotkut häikäilemättömiin väkivaltarikoksiin, mutta monet rikoksiin syyllistyneistä on nähtävä nälänhädän uhreina. Rikollisuus on pääasiassa samankaltaista kuin historiallisten nälänhätien globaali tarkastelu on osoittanut. Tutkimuksen kohteena olevasta aineistosta löytyy kuitenkin muutamia henkirikoksia, joiden motiivina on ruoan hankinta. Tällaisia rikoksia on globaalisti pidetty myytteinä. Kaiken kaikkiaan hätäravintoon liittyvä rikollisuus on nähtävä pääasiassa viimeisenä selviytymiskeinona, johon läheskään kaikki eivät turvautuneet.