Isyyden kumoamisen säännökset uudistuivat isyyslain uudistuksen yhteydessä vuonna 2016. Uudistuksen yhteydessä myös lapsen kanneoikeuden käyttöä selkeytettiin. Säännöksiin on erityisesti vaikuttanut korkeimman oikeuden tapaus 2002:13, jonka perusteella alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden säännökset pitkälti muodostuivat. Yhteiskunnassa on myös tapahtunut muutoksia ja erityisesti sosiaalisen isyyden merkitys on kasvanut. Sosiaaliselle isyydelle on annettu painoarvoa isyyden kumoamisessa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta käyttäessä ja lapsen edun mukaista saattaa olla säilyttää sosiaalinen isyys, vaikkei se vastaisikaan biologista totuutta. Lähtökohtana lapsen kanneoikeudessa tulisi olla se, että lapsi saa itse päättää kanteen nostamisesta täytettyään 15 vuotta. Tietyissä tilanteissa voi olla kuitenkin tarpeellista kumota isyys jo ennen tätä. Tämän vuoksi alle 15-vuotiaalla lapsella on kanneoikeus isyyden kumoamiseen, mutta tälle kanneoikeudelle on asetettu rajoituksia. Isyyslain 42 §:ssä on säädetty näistä rajoituksissa, eikä alle 15-vuotias lapsi voi käyttää kanneoikeutta itsenäisesti. Alle 15-vuotiaalle lapselle voidaan kuitenkin määrätä edunvalvoja käyttämään kanneoikeutta, mikäli sille on lapsen edun kannalta erittäin painava syy. Tätä erityisen painavaa syytä lapsen edun kannalta ei ole erikseen lainsäädännössä määritetty, vaan sen arviointi on jätetty tuomioistuimen vastuulle. Selviä sääntöjä ei myöskään ole sille, mikä olisi tilanteessa lapsen edun mukaista. Tutkielmassani pyrin selkeyttämään alle 15-vuotiaan kanneoikeutta ja tutkimaan sitä, milloin voisi olla lapsen edun mukaista määrätä edunvalvoja käyttämään alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta. Tarkastelen lapsen edun mukaisuutta oikeuskäytännön valossa sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kautta. Erityisesti lapsen etu ja lapsen oikeus osallisuuteen on tärkeässä asemassa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden käytössä. Lapsen etu on otettu isyyslainsäädännön yleiseksi periaatteeksi ja isyyslainsäädännöllä pyritään edistämään lapsen edun toteutumista. Lapsen oikeus osallisuuteen on lapsen oikeuksien sopimuksen yksi yleisperiaatteista ja ilman lapsen mielipiteen selvittämistä, ratkaisu ei voi lähtökohtaisesti olla lapsen edun mukainen. Erillistä kirjausta lapsen kuulemisesta ei ole kuitenkaan otettu isyyslakiin, mutta oikeuskäytännössä on katsottu, että lapsen edun mukaista on selvittää myös alle 15-vuotiaan lapsen mielipide isyyden kumoamiseen. Tutkielmassani käsittelen myös edunvalvojan tehtävää ja sitä, kuka voi hakea lapselle edunvalvojaa isyyden kumoamiskanteen nostamiseksi. Pääsääntöisesti lapsen vanhemmat voivat hakea lapselle edunvalvojaa, ja tämän lisäksi esimerkiksi itseään isänä pitävällä miehellä voi joissain tilanteissa olla oikeus hakea lapselle edunvalvojaa. Tutkielma on pääasiallisesti perhe- ja lapsioikeudellinen ja tarkastelen asiaa nimenomaan lapsen näkökulmasta. Tutkimusmetodi on pääasiallisesti lainoppi, mutta tutkielmassa on myös oikeushistoriallisia piirteitä, sillä käsittelen myös historiallisesta näkökulmasta isyyden kumoamista koskevien säännösten rakentumista.

Tutkielman taustalla on Nancy Chodorowin psykoanalyyttistä feminismiä edustava teoria, jonka mukaan äitiys, siinä muodossa kuin me sen tunnemme, on sosiaalisesti tuotettu ilmiö: tytöt sosiaalistetaan empatian kykyyn ja haluun hoivata, pojat puolestaan sosiaalistetaan erillisyyteen muista ihmisistä, kilpailuun ja haluun edetä uralla. Kun kuitenkin jotkut isät - tosin harvat, sillä tilastojen mukaan vain n. 2 % isistä on jäänyt kotiin pidempiaikaista hoivatyötä tekemään - ryhtyvät pienokaisiaan hoitamaan, on tutkimuksessa pyritty selvittämään, poikkeavatko nämä miehet millään tavoin keskivertomiehestä sekä yritetty piirtää kuva empatiaan kykenevästä ”hoivaisästä”. Yleisenä tavoitteena on on ollut etsiä näyttöä Chodorowin teesille miesten suuremmasta erillisyydestä. Tutkimus keskittyy luotaamaan miesten ominaispiirteitä nk. sosiaalisen sukupuolen viitekehyksestä käsin. Sosiaalisen sukupuolen määrittämisessä on käytetty Sandra L. Bemin feminiinisyys/maskuliinisuus typologiaa Jouko Huttusen Suomen oloihin soveltamana. Bem erottaa neljä eri luonnetyyppiä: feminiininen, maskuliininen, eriytymätön ja androgyyni. Kun androgyynisessä luonnetyypissä yhdistyvät sekä maskuliiniset että feminiiniset ominaisuudet, on alkuhypoteesinä esitetty oletus, että isät, jotka ryhtyvät hoivatyöhön, edustavat joko feminiinistä tai androgyynistä luonnetyyppiä. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu, Bemin luonteenpiirteitä kartoittavan asteikkomittarin lisäksi, 16 teemahaastattelusta, jotka on tehty haastattelemalla kahdeksaa pienten lasten isää ja näiden puolisoita vuoden 1999 aikana. Neljä haastatelluista isistä on ollut pidemmän jakson kotona hoitamassa lapsiaan; näitä isiä verrataan ”tavanomaisiksi” nimettyihin isiin. Haastatteluissa on keskitytty perheiden arkeen, mutta myös haastateltavien ystävyyssuhteita ja suhteita omiin vanhempiin lapsuudessa ja aikuistuttua on kartoitettu. Tärkeimpinä tuloksina todetaan ensinnäkin, että miesten puheesta nousi esille suurempi erillisyys ja ansiotyöhön suuntautuneisuus kuin naisten. Sitä, johtuuko tämä juuri Chodorowin esittämästä mekanismista, ei luonnollisesti voitu todistaa. Toiseksi, Bemin luonnetyyppeihin perustuva alkuhypoteesi ei täyttynyt. Kolmanneksi, tutkimustulosten pohjalta on laadittu ”hoivaisän” kriteerit, joista tärkein on se, että miehellä täytyy olla aito, ”sisältä” kumpuava halu hoitaa lapsiaan. Tärkeimpiä lähteitä ovat haastatteluaineiston lisäksi olleet Chodorowin ”The Reproduction of Mothering” (1978), Kyle D. Pruettin ”Pappa som mamma” (1988), Bemin androgyynisyyden mittausta käsittelevät artikkelit, Michael E. Lambin: ”The Role of the Father in Child Development” (1981 ja 1997) ja Jouko Huttusen tuotanto.

Tutkimukseni käsittelee antifeministisen miesliikehdinnän esiin tuomaa isyyttä koskevaa tasa-arvoproblematiikkaa ja liittyy näin viimeaikaisiin keskusteluihin miesten tasa-arvo-ongelmista. Tarkastelemaani liikehdintää näyttää hallitsevan väkevän feminismikielteinen, antifeminismiksi nimittämäni ideologia, jonka puitteissa muodostuu keskustelijoita orientoiva kokonaiskuva ilmiöiden välisistä suhteista. Pyrinkin lähestymään tutkimuskohdettani konstruktivistisesti ja hahmottamaan, miten ongelmanmäärittelyt ja näkökulma ovat yhteydessä siihen, mitä asioita tasa-arvon yhteydessä ongelmallistetaan, millaiseksi rakentuu puolustettava isyys ja tasa-arvoisuus, eli millaiseksi tasa-arvokysymys, "miesasia", isyyden osalta antifeminismissä muodostuu. Näin ollen tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat kiinnittyvät olennaisesti paitsi yhteiskunnallista liikettä ja ideologiaa koskevaan teoretisointiin, myös esimerkiksi Stuart Hallin ajatuksiin hänen representaation politiikaksi kutsumastaan määrittelykamppailusta. Tarkasteltaessa ongelmanmäärittelyissä luotua feminismikuvaa käytän apuvälineinä myös identiteetteihin ja erontekoihin liittyvää kirjallisuutta. Aineistoni koostuu Helsingin Sanomien ja Aamulehden verkkosivujen keskustelupalstoilla ilmestyneestä 288 viestistä, jotka on kerätty pääosin syksyn 2006 ja 2007 välisenä aikana. Koska olen hahmottanut internetin keskustelupalstat yhdeksi antifeministisen liikehdinnän areenaksi, käsittelen tekstejä vaikuttamiseen pyrkivänä julkisena puheena, jolloin tutkimusmenetelmänä käytän Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa. Teorian avulla tarkastelen niitä retorisia valintoja, joilla osoitetaan feminismin ongelmallisuus ja pyritään saamaan antifeminismin määrittelyt hyväksytyiksi. Tutkimustulosten perusteella antifeminismissä tasa-arvo-ongelmien syyt paikannetaan äärimmäisenä, yhtenäisenä ja miesvihamielisenä stereotyyppien avulla representoituun, varsin laajasti määriteltyyn feminismiin, johon liitetään retorisin keinoin varsinaisen naisliikkeen lisäksi esimerkiksi perinteinen tasa-arvotoiminta ja naistutkimus. Tällöin perinteisesti maltillisena pidetty suomalainen tasa-arvoajattelukin voidaan ongelmallistaa: se ei pyrikään pitämään esillä todellista tasa-arvoa, vaan miehille vahingolliseksi määriteltyä naisasiaa. Tämä ideologinen orientoituminen toimii paitsi antifeministisen identiteetin pohjana, määrittää myös sitä, että isyyden tasa-arvoisuuden keskeiseksi ongelmaksi nousee tähän vaikutusvaltaiseen feministiseen projektiin liitetty isyyden itsemäärittelyoikeuden puute. Tämä puute tulee esiin puhuttaessa isyyden toissijaisuudesta äitiyteen verrattuna, joka konkretisoituu esimerkiksi avioerojen jälkeisen ohentuneen isyyden tai yksinelävien naisten ja naisparien hedelmöityshoitojen aiheuttaman isättömyyden yhteydessä. Juuri yksinhuoltajuus ja naisparit liitetään vahvasti feminismin aiheuttamaan arvojen muutokseen, ja tämän vihamieliseen feminismiin liitetyn ydinperheen tuhoamiseen tähtäävän projektin katsotaan kriisiyttävän maskuliinisuutta, kun sen ajatellaan sekä heikentävän miesten mahdollisuuksia toteuttaa haluamaansa isyyttä että lasten mahdollisuuksia isän tarjoamaan maskuliinisuuden malliin. Antifeminismissä sukupuolieron korostamisen myötä argumentoidaankin maskuliinisen, joskin osallistuvan isän mallin ja ydinperheen puolesta paitsi isien tasa-arvoisen vanhemmuuden, myös lasten hyvinvoinnin toteutumisen edellytyksenä. Tällöin argumentaatiossa vedotaan yleisön odotettuun perhemyönteisyyteen. Antifeministisen määrittelykamppailun ytimessä on näin ollen maskuliinisen isyyden kautta toteutetun perinteisen heteromaskuliinisuuden puolustus.

Hoitovapaan käyttö on edelleen 2010-luvun Suomessa sukupuolittunutta: valtaosa kotihoidon tuelle jäävistä vanhemmista on äitejä. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että pidempään kotona ollut vanhempi kantaa tyypillisesti päävastuun kodista ja lapsista myös hoitovapaan jälkeen. Mitä vastuunjaolle tapahtuu, kun hoitovapaalle jääkin isä? Vaikuttaako koti-isyys näiden perheiden puolisoiden väliseen vastuunjakoon? Miten vastuu lapsen hoivasta ja kodista jaetaan isän palattua takaisin työelämään? Tutkimuksessa tarkastellaan 2010-luvun suomalaista koti-isyyttä puolisoiden välisen vastuunjaon näkökulmasta. Tutkimuskysymys kuuluu, miten vastuu kodista ja lasten hoivasta jaetaan isän kokemuksen mukaan isän hoitovapaan aikana ja sen jälkeen? Tutkimuksen avulla valotetaan sitä, millaista puolisoiden välinen dynamiikka on isän näkemyksen mukaan ja millaisia keinoja isälle tarjoutuu toimijana. Kahdestakymmenestä teemahaastattelusta koostuva tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla kymmentä koti-isää hoitovapaan aikana ja uudestaan heidän palattuaan takaisin työelämään. Tutkimuskohteena olevaa ilmiötä ja kerättyä aineistoa lähestytään toimintateoreettisesta ja yksilöllistymisteoreettisesta näkökulmasta. Toimintateorian hengessä aineistoa on analysoitu tarkastelemalla niitä kulttuurisia odotuksia ja ihanteita sekä perheen elämässä vallitsevia olosuhteita ja tilannetekijöitä, jotka määrittelevät ne raamit, joiden sisällä isän on mahdollista toimia ja tehdä valintoja. Lisäksi puolisoiden välistä dynamiikkaa on lähestytty yksilöllistymisteorioiden valossa. Aineistosta piirtyi esiin kolme tyypillistä koti-isän tarinaa, joissa puolisoiden välinen dynamiikka ja vastuunjako toteutuivat toisistaan poiketen. Ensimmäinen tyypillinen tarina on nimetty levähtäjäisän tarinaksi. Levähtäjäisälle hoitovapaa edustaa taukoa hektisestä työelämästä sekä aikaa vihdoin tutustua syvemmin omaan lapseensa. Levähtäjäisän tarinassa isä kyllä hoitaa lasta päivisin kotona, mutta perimmäinen päävastuu lapsista ja kodista huolehtimisesta jää kuitenkin äidille. Levähtäjäisä kokee hoitovapaalle jäämisen suurena muutoksena, sillä isä opettelee hoitovapaalla hoitamaan lasta yksin. Toisessa, yhteisen projektin tarinassa isä kokee vastuun lasten hoivasta ja kotitöistä jakautuvan tasan puolisoiden välillä. Hoitovapaalle jääminen ei tunnu merkittävältä muutokselta, sillä yhteisen projektin isä on kokenut osallistuvansa lapsen hoivaan lapsen syntymästä asti yhtä paljon kuin äiti. Kun kotitöiden ja hoivavastuun jakautumista tarkastellaan hyvin käytännöllisellä tasolla, on äiti tässäkin tarinassa tyypillisesti se, joka viime kädessä huolehtii ja suunnittelee perheen arkeen liittyvistä asioista. Kolmas tyypillinen tarina kertoo tukipilari-isästä , joka kokee kantavansa päävastuun kodista ja lapsista sekä hoitovapaan aikana että vielä töihin palattuaan: hän sekä hoitaa että huolehtii pitääkseen perheensä hyvinvoivana ja kasassa. Tukipilari-isälle hoitovapaalle jääminen tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kaikkia näitä kolmea tarinaa läpileikkaa kulttuuristen odotusten metatarina, joka on nimetty tutkimuksessa tasapuolisen työnjaon ihannetarinaksi. Tutkimusaineiston valossa näyttää siltä, että isät ovat tietoisia jaetun vanhemmuuden ja uuden isyyden ihanteesta, jossa puolisot jakavat vastuun lasten hoivasta ja kodista huolehtimisesta tasan. Haastatellut isät peilaavat omaa isyyttään ja vastuunkantoaan tähän ihanteeseen. Keskeisin tutkimustulos on, ettei isän hoitovapaa aina väistämättä johda muutoksiin puolisoiden välisessä vastuunjaossa. Ristiriitoja näyttää syntyvän niissä tilanteissa, joissa isät kokevat puolisoiden välisen vastuunjaon olevan epätasapainossa suhteessa tasapuolisen työnjaon ihanteeseen. Toisaalta tasapuolinenkaan vastuunjako ei tarkoita sitä, etteikö perheissä käytäisi jatkuvaa neuvottelua hoivavastuiden jakamisesta. Levähtäjäisän ja yhteisen projektin isätarinat tukevat aiemmissa tutkimuksissa saatuja tuloksia isän ja äidin välisestä työn- ja vastuunjaosta. Kiinnostavana ja mahdollisesti uutena ilmiönä tutkimuksessa nousevat tukipilari-isät, joiden hoiva ulottuu lasten ja kodin lisäksi puolisoon. Koti-isyys synnyttää monenlaisia tapoja jakaa vastuuta. Puolisoiden välinen dynamiikka vaikuttaa siihen, millaiseksi vastuunjako muodostuu hoitovapaan aikana ja sen jälkeen. Isä voi esimerkiksi olla ottamatta vastuuta kannettavakseen, hän ei saa vastuuta yrityksistä huolimatta itselleen äidiltä tai päävastuu kodista ja lapsista jää yksinomaan isälle. Tasapuolinen työnjako ei ihanteesta huolimatta aina käytännössä toteudu. Tulokset nostavatkin esille kysymyksen, onko mahdollista, että tasa-arvoideologiaan pohjaavan ihanteen rinnalla vaikuttaisi samanaikaisesti myös jotain arkaaisempaa ja patriarkaalisempaa?

Tämä tutkielma tarkastelee sitä, miten ja minkälaista vanhemmuutta suomalaiset vanhemmuusoppaat tuottavat 2010-luvulla. Työn keskeinen teoreettinen lähtökohta on olettaa todellisuus sosiaalisesti muotoutuvaksi ja sukupuoli kulttuurisesti ja historiallisesti tuotettavaksi kategoriaksi. Tällöin myös vanhemmuutta voidaan ja tulee tarkastella sosiaalisesti ja kulttuurisesti muotoutuvana ilmiönä. Tässä tutkielmassa tarkastelen vanhemmuuden tuottamista analysoimalla sitä, minkälaista tekemistä, tahtomista, taipumuksia ja tunteita liitetään isän ja äidin vanhemmuuteen vanhemmuusoppaissa. Menetelmänä tässä tutkielmassa on sosiologinen tekstintutkimus. Tutkielman aineisto muodostuu kahden tyyppisestä materiaalista, ja se on koottu viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa julkaistuista vanhemmuusoppaista. Ensimmäisen osan muodostaa neljä kappaletta lapsiperheille suunnattuja, viranomaisten toimittamia opasvihkosia. Toinen osa muodostuu vapailla markkinoilla kirjoina julkaistuista opaskirjoista, joita ovat kirjoittaneet sekä kasvatuksen ammattilaiset että vertaiskokijan näkökulmasta kirjoittavat henkilöt. Näitä on aineistossa kuusi kappaletta. Keskeiset tulokseni liittyvät vanhemmuuden sukupuolitapaisuuteen. Tämän tutkielman perusteella näyttää siltä, että vanhemmuus on yhä perinteisten sukupuoliroolien aluetta. Sukupuolitapaisuus näyttäytyy vanhemmuudessa suurelta osin tarkoituksenmukaisena, sillä sukupuolenmukaisesti erilaisten isän ja äidin ajatellaan täydentävän toisiaan. Vanhempien sukupuolitapaiset roolit perustuvat pitkälti vanhemmuuden biologiseen alkuperään. Äidillä oletetaan olevan kykyyn synnyttää tai naisen vaistoon perustuva taipumus omaksua isää helpommin vanhemmuus osaksi identiteettiään ja toisaalta oppia vanhemmuuden vaatimat käytännön taidot. Sukupuolitapaisuuteen liittyvä ongelma on tämän tutkielman aineiston mukaan lähinnä se, että isällä on sukupuoleensa perustuva taipumus vältellä vanhemmuuteen sitoutumista tai vähintäänkin vaikeus omaksua vanhemmuuden taitoja ja identiteettiä osaksi elämäänsä. Vanhemmuudelle asetetaan oppaissa tavoitteeksi myös tasa-arvo, mikä ei lähtökohtaisesti uhkaa sukupuolenmukaista erilaisuutta, vaan merkitsee yhteistä vastuunottoa. Johtopäätöksenä tässä tutkielmassa totean, että käsitys isän ja äidin vanhemmuudesta vanhemmuusoppaissa on muuttunut parissa vuosikymmenessä vain vähän. Äiti oletetaan varsin yleisesti yhä kyvykkäämmäksi ja halukkaammaksi hoivaamaan lastaan kuin isä. On huomattava, että yksilöt rakentavat ja elävät omaa vanhemmuuttaan todellisuudessa, jossa luodaan käsitystä äidin ja isän keskenään erilaisesta vanhemmuudesta. Sekä isälle että äidille tarjotaan vanhemmuusoppaissa varsin yhdenlaisia samaistumiskuvia, mikä voi rajoittaa yksilön mahdollisuuksia kokea olevansa vanhempi ja toimia vanhempana.

Tutkimuksessa tarkastellaan erilaisissa sosiaalipoliittisesti kiinnostavissa elämäntilanteissa olevien ihmisten ajankäyttöä ja siinä 1990-luvulla tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksen neljästä erillisartikkelista kolmessa analysoidaan työttömien nuorten, perheenisien ja eläkeläisten ajankäyttöä Tilastokeskuksen vuosina 1979, 1987–1988 ja 1999–2000 keräämien ajankäyttöaineistojen pohjalta. Neljännessä artikkelissa tarkastellaan pohjoismaalaisten työntekijöiden tyytyväisyyttä ajankäytön jakautumiseen työn ja vapaa-ajan kesken European Social Survey -kyselyaineiston pohjalta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että osin eri, mutta osin myös samat tekijät vaikuttavat eri elämäntilanteissa olevien yksilöiden ajankäyttöön. Keskeisiä ajankäyttöön vaikuttavia tekijöitä ovat tulot ja perhetilanne: pienet tulot ja pienet lapset rajoittavat omalla tavallaan ajankäyttöä. Sosiaalipolitiikan rooli yksilöiden ja sitä kautta perheiden ja kokonaisten yhteisöjen ajankäytössä on suuri. Ajankäytön valintoihin vaikuttavat luonnollisesti yksilöiden omat preferenssit, mutta valinnat kuvastavat aina myös ympäröivän yhteiskunnan institutionaalisia rakenteita. Onpa kyse sitten työttömän, työssä käyvän, lapsiperheen tai eläkeläiskotitalouden ajankäytöstä, ajankäyttöä ohjaavat erinäiset lait ja normit. Ajankäytön näkökulmasta ei siten ole yhdentekevää, millaista perhe-, työvoima- ja tulonjakopolitiikkaa yhteiskunnassa toteutetaan.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on isyys, ja sen tarkoituksena on selvittää isyyden toteuttamista eli tekemisen tavan suhdetta miehen vanhemmuuden kokemukseen ja pojan isyyskokemukseen. Tutkielmaa ovat ohjanneet seuraavat kysymyksenasettelut: miten erilaiset isyyden tekemisen tavat näyttäytyvät isien ja lasten kokemusmaailmassa? Millaisia ovat isien omaksumat toimintatavat, kun he toimivat kodin piirissä ja vanhemman roolissa, ja miten ne rakentuvat maskuliinisuuden kontekstissa? Miten ja millaiseksi rakentuu isyyden tekemisen tavan sekä lapsen ja isän välisen emotionaalisen läheisyyden välinen suhde? Tutkielman taustalla vaikuttaa sosiaalikonstruktionistinen näkemys todellisuuden rakentumisesta, mikä on ohjannut tutkimuksen teoreettista paikantumista sekä vaikuttaa keskeisten käsitteiden valintaan ja problematisointiin. Keskeiseksi käsitteeksi on asettunut tekeminen kun tutkielman ymmärrys vanhemmuudesta on saanut vaikutteita Judith Butlerin sukupuolen performatiivisesta ymmärtämisestä. Näin ollen isyyden nähdään muodostuvan asioista, joita isä vanhemmuuteensa liittyen tekee, kuten esimerkiksi lapsen kuljettamisesta harrastukseen ja ruoanlaitosta. Lapsikäsitys on paikantunut uuden lapsuustutkimuksen tuottamaan lapsen subjektiutta korostavaan käsitykseen lapsesta. Lapsikäsityksen ajatuksen mukaisesti aineistoa kerättiin isien lisäksi lapsilta. Tutkimusaineisto koostuu kuuden 8-11 –vuotiaan pojan ja viiden isän haastatteluista. Aineisto kerättiin puolistrukturoidun teemahaastattelun periaatteita noudattaen ja sen analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Isien vanhemmuuskokemuksiin ja poikien isyyskokemuksiin merkittävimmin vaikuttavana tekijänä näyttäytyy isän vanhemmuuden tekojen määrä. Pojilla, joiden isät tekivät eniten isyyden tekoja, on läheisin suhde isäänsä eivätkä isät näyttäydy heidän kertomassaan toissijaisina vanhempina. Eniten isyyden tekoja tekevien isien suhde isyyteensä näyttäytyy erilaisena kuin tekoja vähemmän tekevien. Aktiiviset isät suhtautuvat vanhemmuuteensa reflektiivisesti ja he asettavat omalle vanhemmuudelleen vaatimuksia. Tämä näyttää vaikuttavan myönteisesti poikien isyyskokemuksiin. Toisaalta aktiiviset isät raportoivat eniten vanhemmuuteen liittyvistä kielteisistä tunteista ja kokemuksista, kuten esimerkiksi riittämättömyyden tunteesta, huonosta omatunnosta ja ajanpuutteesta. Isien kokema kiire ei kuitenkaan heijastu poikien arkeen. Isyyden suhde maskuliinisuuteen näyttäytyy monimuotoisena. Aiemmassa tutkimuksessa isyyden tekemisen tavan ja tietynlaisen maskuliinisuuden on ehdotettu kiinnittyvän toisiinsa suoraan. Haastateltavat isät saattoivat kuitenkin kokea itsensä hyvinkin maskuliinisiksi ja siitä huolimatta tehdä aktiivista ja huolehtivaa vanhemmuutta. Isien vanhemmuuden tekemisen toimintatavat näyttävät kuitenkin kiinnittyvän maskuliinisuuteen, ja erityisen sukupuolittuneeksi vanhemmuuden tekemisen alueeksi määrittyy isän ja pojan yhdessä tekeminen.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten äitiys ja isyys esitetään japanilaisissa kasvatuslehdissä. Lisäksi tarkoituksena on pohtia, miten nämä representaatiot suhteutuvat japanilaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitseviin käsityksiin isyydestä ja äitiydestä sekä isien ja äitien rooleista. Teoreettisessa viitekehyksessä luodaan pohja analyysille tarkastelemalla äitiyttä ja isyyttä japanilaisessa kontekstissa. Myös japanilaista perherakennetta ja sen muutosta käsitellään. Analyysin metodologisena selkärankana toimii kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla tutkielmassa selvitetään, miten äitiyttä ja isyyttä rakennetaan kasvatuslehdissä. Japanin hallituksen viimeaikaisten osallistuvan isyyden edistämiseen pyrkivien kampanjoiden vuoksi tutkielmassa erityisen mielenkiinnon kohteena ovat erilaiset isyysdiskurssit. Tutkielman aineistona on yhteensä 16 numeroa neljästä vuonna 2014 ilmestyneestä pääasiassa alle 2-vuotiaiden lasten vanhemmille suunnatusta japanilaisesta kasvatuslehdestä. Aineisto on koottu niin, että se koostuu neljästä lehdestä, jotka lukeutuvat markkinoiden suosituimpiin nimikkeisiin mutta edustavat mahdollisimman erilaisia konsepteja ja kohdelukijoita. Tarkastelun kohteena ovat äideille suunnatut Hiyoko Club ja Baby-mo, erityisesti koulutetuille lukijoille suunnattu Aera with Baby sekä isille suunnattu FQ Japan. Tutkimustulokset osoittavat, että kasvatuslehdissä äitien ja isien roolit ja kyvyt esitetään erilaisina ja biologisesti eriytyneinä. Äidit esitettiin usein kodin ja yksityisen piirissä, kun taas isät esitettiin kodin ulkopuolisessa julkisessa piirissä. Äitiys esitettiin naisten pääasiallisena identiteettinä ja elämän pääsisältönä, mutta äitiyteen liittyviä psykologisia kysymyksiä ja ongelmia ei tuotu esille. Äidit ja lapset esitettiin symbioottisessa suhteessa, joka on biologisesti määräytynyt ja siksi luonnollinen. Isät sen sijaan esitettiin usein biologisten ominaisuuksiensa vuoksi epäluotettavina hoivaajina, joiden rooli jää äidin rinnalla toissijaiseksi, vaikka isien esitettiinkin voivan oppia lastenhoitoa äitien ohjauksessa. Samalla lehdissä kuitenkin rakennettiin positiivista kuvaa aktiivisesta ja osallistuvasta isästä, joka voi toimia lapsensa elämäntaitovalmentajana ja viedä tämän uusien kokemusten äärelle. Tällöin mies voi lapsensa kasvatukseen osallistumalla ilmentää maskuliinisuuttaan. Nämäkään positiiviset representaatiot eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet hallitsevaa diskurssia, jossa pääasiallinen vetovastuu lastenhoidosta nähdään kuuvaksi äidille.