Browsing by Subject "johtolauseet"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Tirkkonen, Nora (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten kaksikieliset referointijaksot rakentuvat ja varioivat suomenruotsa-laisessa arkikeskustelussa. Tutkielman teoriatausta käsittelee koodinvaihtoa suomenruotsalaisissa keskusteluis-sa sekä referointia ja johtolauseita puhutussa vuorovaikutuksessa. Tutkielman metodina toimii sosiolingvistiik-ka yhdessä keskustelunanalyysin kanssa. Aineistona on kahden alle 30-vuotiaan suomenruotsalaisen helsinki-läisnaisen nauhoitettuja keskusteluja vuosilta 2013 ja 2016. Nauhoitusten kesto on yhteensä 4 tuntia ja 6 mi-nuuttia. Tutkielmasta käy ilmi, että referoinnilla on vakiintunut konstruktio, jonka prototyyppinen muoto on seuraava: johtolause + att/et(tä) -partikkeli + referointijakso. Ruotsiksi prototyyppinen johtolause on muodossa så ja sa att tai ja va så att, ja suomeksi mä sanoin et tai mä olin et. Referoinnin konstruktio voi varioida ja siitä voi esi-merkiksi puuttua joitain osia, mutta tärkein osa on itse referointijakso. Yleensä referointijakso merkitään pu-heessa jollakin tavalla. Useimmiten referointijakson merkitsijänä toimii äänensävyn tai -laadun muuttaminen, mikä auttaa puhujaa erottamaan oman äänen vieraasta äänestä. Tutkielman aineistossa johtolauseet on myös hyvin usein sanottu nopeammin kuin ympäröivä puhe, joten myös nopeus on yksi tärkeä referoinnin merkitsijä äänensävyn muutoksen lisäksi. Tutkielmasta nousee esiin, että johtolauseet varioivat runsaasti. Johtolauseen verbit ovat yleensä olla ja sanoa tai ruotsiksi vara ja säga, mutta myös muita verbejä esiintyy satunnaisesti. Johtolauseena voi toimia myös pelk-kä partikkeli, joka on yleensä att tai et(tä). Usein pelkän partikkelin esiintymisen edellytyksenä on se, että se esiintyy muun referoinnin lomassa tai sitä ennen on esiintynyt referointia. Pelkkä partikkeli ei siis esiinny eikä aloita referointia yksinään. Johtolause voi myös puuttua kokonaan, mutta silloin referointijaksolla on muita merkitsijöitä, jotta referointijakson voi tunnistaa referoinniksi. Tällaisia merkitsijöitä ovat esim. tauot, äänensä-vyn ja -voimakkuuden vaihtelut sekä muut prosodiset seikat. Tutkielmasta selviää myös, että johtolause voi suomenruotsalaisissa keskusteluissa olla joko suomeksi tai ruot-siksi. Samoin on referoinnin laita. Usein referointijakso on suomeksi, kun puhuja referoi suomenkielistä puhujaa tai referointijakso on merkityksellinen, hauska tai muulla tavalla poikkeava aiemmin sanotusta asiasta. Myös toisen henkilön referointi sekä affektiiviset ilmaukset, kuten kirosanat, tuntuvat tulevan suomeksi. Kaikenlaiset kieliyhdistelmät johtolauseiden ja referointijaksojen välillä ovat mahdollisia: johtolause voi olla suomeksi ja referointijakso ruotsiksi, johtolause voi olla ruotsiksi ja referointijakso suomeksi, sekä johtolause että referointi-jakso voivat olla samalla kielellä ja niin edelleen. Johtolauseen kieli voi myös vaihdella eli vuorotella saman tarinan aikana. Lisäksi kieli voi vaihtua johtolauseen sisällä, esimerkiksi muodossa jag var sillai et. Tutkielmasta ei voi tehdä kahden puhujan ja neljän tunnin aineiston perusteella laajoja yleistyksiä, jotka koski-sivat koko suomenruotsalaista puhujayhteisöä. Tutkielma kuitenkin osoittaa, että myös jonkin yhteisön sisällä puhujat ovat yksilöllisiä ja saattavat referoidessaan käyttää keskenään eri keinoja. Tutkielman keskeiset tulok-set siis ovat, että puhutussa kielessä referointijaksoilla on vakiintunut konstruktio ja että johtolauseet voivat kaksikielisessä keskustelussa varioida suuresti.
  • Rapelo, Jenni (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan suorien esitysten johtolauseita ja johtolauseiden verbejä. Tutkimuksessa keskitytään siihen, mitä tehtäviä johtolauseilla ja johtoverbeillä on tekstissä, ja millaisia merkityksiä niillä tuotetaan. Aineisto koostuu kymmenestä eri prinsessatarinasta, jotka on kerätty kahdesta eri satukokoelmasta. Aineisto on siis kirjoitettua fiktiivistä proosatekstiä. Tutkimuksen keskeinen teoreettinen viitekehys on lingvistinen tekstintutkimus. Työssä hyödynnetään sekä kaunokirjallisen dialogin että puhutun kielen referointiin liittyvää tutkimusta. Työssä osoitetaan, että tarinoiden johtolauseet ovat tavallisesti melko prototyyppisiä: ne sisältävät hyvin usein vain puhujan, kommunikaatioverbin ja mahdollisesti vastaanottajan. Lisäksi johtolauseet sijaitsevat tyypillisesti repliikin välissä tai jäljessä, ja etujohtolauseet ovat harvinaisempia. Joskus johtolause puuttuu kokonaan. Johtoverbeistä yleisin on neutraali sanoa, mutta siitä huolimatta erilaisten verbien kirjo on laaja. Merkitykseltään yleisten verbien (esimerkiksi sanoa, todeta, selittää, kysyä) lisäksi johtoverbeinä esiintyy runsaasti huutamisverbejä ja muita puhumisen tapaa kuvailevia verbejä (esimerkiksi huudahti, huokaisi). Myös tunnetiloja ja tiedollisia prosesseja kuvailevat johtoverbit ovat melko yleisiä (esimerkiksi tuumia, riemastua). Tutkielmassa verrataan prinsessatarinoiden johtolauseiden samankaltaisuutta ja eroja aiempaan referoinnin tutkimukseen. Yksi jatkotutkimuksen aihe olisi tarinoiden muiden verbien tarkastelu suhteessa johtoverbeihin. Edelleen voisi myös verrata nykytarinoiden johtolauseita ja johtoverbejä vanhempiin taidesatuihin.