Tutkielmassa tarkastellaan strategia- ja muutosviestinnän rooleja ja käytäntöjä Uudenmaan verovirastossa. Organisaatiossa tapahtuvat muutokset ovat luonteeltaan toimintatapoihin, johtamiseen ja organisaatiorakenteisiin liittyviä, ja niillä tulee olemaan laaja-alaisia vaikutuksia organisaation toimintaan. Muutoksiin liittyen organisaatiolle on laadittu uusi strategia. Tutkimuksessa viestinnälle asetettuna tavoitteena on, että jokainen organisaation jäsen ymmärtäisi strategian merkityksen organisaatiolle ja oman merkityksen siinä, ja että viestintä helpottaisi ihmisten sopeutumista muutokseen. Tutkimuksessa pyritään löytämään keinot tavoitteeseen pääsemiseksi sovittamalla yhteen eri henkilöstöryhmien, eli ylimmän johdon, esimiesten, asiantuntijoiden ja perushenkilöstön odotuksia strategia- ja muutosviestinnälle. Tutkimuskysymyksinä tarkastellaan, mitä nämä eri ryhmien edustajat odottavat viestinnältä ja miten he määrittelevät oman viestintätehtävänsä sekä millaiset viestintäkäytännöt ovat toimivimpia muutos- ja strategiaviestinnässä eri ryhmien mielestä. Tutkimus on tilaustyö Uudenmaan verovirastolle. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa pääosin strategiaviestinnän teoreettinen tutkimusperinne (mm. Ikävalko 2005, Maula 2004, Mintzberg 2003, Åberg 1997, 2006) sekä strategiaviestinnän käytäntöjä selventävä kirjallisuus (mm. Hämäläinen ja Maula 2004 sekä Mantere, Aaltonen, Ikävalko, Hämäläinen, Suominen & Teikari 2006). Strategiaviestinnän teoriapohja rakentuu pitkälti Teknillisen korkeakoulun tutkimus- ja kehitysohjelma Stradan tuloksiin sekä ohjelmaan osallistuneiden tutkijoiden omiin tutkimuksiin. Julkishallinnon kehitystä kartoitetaan mm. Virtasen & Wennbergin (2005) teoksen pohjalta ja julkishallinnon strategista johtamista Joycen (1999) teoksen kautta. Tutkimusaineistona on kymmenen teemahaastattelua, joista viisi on yksilö-ja viisi ryhmähaastattelua. Haastateltuja on 40, joista 35 on haastateltu ryhmähaastattelussa ja viisi yksilöhaastatteluissa. Haastatellut ovat organisaatiossa johtajan, ryhmäesimiehen, asiantuntijan tai perushenkilöstön asemassa. Tutkimusote on laadullinen ja se perustuu aineiston teemoitteluun, jossa aineistosta pyritään löytämään ja erottelemaan tutkimusongelman kannalta olennaiset aiheet. Tutkimuksessa keskeisiä teemoja ovat eri roolien edustajien viestintään kohdistuvat odotukset sekä johtajien ja esimiesten rooli viestijöinä, strategialle annettu merkitys ja siihen sitoutuminen sekä strategia- ja muutosviestinnän toimivat käytännöt. Tutkimuksen tuloksina kootaan yhteen tekijät, joista rakentuu tutkimusorganisaatiossa laadukas strateginen ja muutosviestintä. Nämä tekijät ovat viestinnän avoimuus ja keskustelevuus, sisäisen viestinnän jaetut käytännöt, viestinnän yhteisöllisyys, viestinnän ymmärrettävyys eli strategian avaaminen arkikielelle sekä viestinnän taustoittavuus. Eri roolien edustajista johto odottaa erityistä aktiivisuutta esimiehiltä, jotka taas kokevat oman roolinsa viestinnässä operatiiviseksi. Asiantuntijat toivovat erityisesti keskustelua ja debatointia päätöksistä sekä vuorovaikutteisuutta viestintään, kun taas perushenkilöstössä viestinnältä toivotaan motivointia, jotta muutoksiin ja strategian ohjaaman tulevaisuuteen olisi helpompi sopeutua.

Tutkielmassa tarkastellaan julkiseen johtamiseen liittyvää johtamispuhetta useiden näkökulmien organisaatioteoreettisessa viitekehyksessä, johtamispuheen käsitteen kautta. Organisaatioteoreettinen viitekehys olettaa viimeaikaisimman yhteiskunnallisen kehityksen modernista postmoderniksi näkyvän myös organisaatioiden tasolla, organisaatioteoreettisena käänteenä modernista postmoderniin. Tutkielman teemana ja kiinnostuksen kohteena on sosiaalisen konstruktivismin ja organisaatioteoreettinen näkökulman sovittaminen julkisen johtamisen kehitykseen. Johtamisen kehittämisen ymmärtämiseksi pyritään ymmärtämään julkisen johtamisen kehittämiseen liittyvää johtamispuhetta ja johtamista tekstuaalisena konstruktiona. Tutkimuskysymyksenä esitetään kysymys siitä, minkälaisena johtamispuhe näyttäytyy organisaatioteoreettisessa viitekehyksessä julkisessa kontekstissa ja minkälaisia ristiriitoja tai ongelmia erilaiset teoreettiset juonteet puheen taustalla tuottavat. Miten vahvoja ovat suomalaisen julkisjohtamispuheen pyrkimykset pois modernin byrokratian johtamispuheesta, tai onko sellaiseen pyrkimystä? Aineistona tutkielmassa käytetään 2000-luvulla tuotettuja julkisia dokumentteja ja asiakirjoja julkisen johtamisen kehittämisestä. Aineiston lähtökohtana ovat uudelle vuosituhannelle asetetut kehittämistavoitteet ja politiikkavisiot. Näistä dokumenteista voidaan erotella ja analysoida johtamispuhetta ja kehitysdiskursseja, joilla luodaan suuntaa suomalaisen julkisen johtamisen kehittämiseksi. Organisaatioteoreettisesti kiinnostavien osa-alueiden perusteella johtamispuhetta tarkastellaan yksilön, rakenteen, ympäristön ja ajan, ja muiden erityisesti valtionhallinnon johtajuudesta nousevien diskurssien kautta. Työn loppupäätelmissä todetaan, että suomalaisen julkishallinnon kehittämiseen liittyvä johtamispuhe seuraa tietyiltä osin postmodernin organisaation tunnusmerkkejä, mutta johtamisen järjestäminen ja yksilöiden kompetenssien kehittäminen perustuvat vielä suurimmilta osin modernin järjestelmän ja ajattelun mukaisesti järjestettyihin funktionalistiin kaavoihin. Kulttuurillisille seikoille ei anneta johtamispuheessa kovin suurta painoarvoa. Tiettyjä eriytymisen ja virtuaalisuuden tunnuspiirteitä on olemassa, mutta johtamispuheen ristiriidat saattavat myös kylvää helpommin hämmennystä kuin inspiroivaa ja organisaatiota tukevaa kehityspuhetta. Tyypillistä julkiselle johtamispuheelle oli myös menneisyyteen katsominen, mikä saattaa vaikeuttaa osaltaan tulevaisuuteen ja proaktiiviseen toimintaan suuntautumista. Verkostomaisuuden ja kulttuurillisten muutosten omaksuminen saattaa myös pysähtyä staattisiin laillisuusperiaatteisiin tai vahvaan julkisessa hallinnossa vallitsevaan byrokratiakulttuuriin. Johtamispuhe julkisen johtamisen kontekstissa koostuu modernin byrokratian mukaisesta pohjavireestä, pyrkimyksestä kohti postmodernia kieltä ja rakenteita ja laillisuusperiaatteen vaatimuksista. Työn tärkeimmät lähteet ovat teoreettisen viitekehyksen osalta Mary Jo Hatch (1997) ja Pauli Juuti (2001)

Tutkielma käsittelee Indonesian desentralisaatiota ja sen vaikutuksia hyvän hallinnon kehittymiselle. Indonesia on viimeisten viiden vuoden aikana läpikäynyt suuria muutoksia. Suharton diktatuuri vaihtui demokraattiseksi hallintojärjestelmäksi, paikallishallinnot saivat runsaasti autonomiaa ja lisäksi Aasian talouskriisi koetteli Indonesiaa erityisen ankarasti. Desentralisaatio toteutettiin pitkälti valtion yhtenäisyyden vaalimiseksi, sillä paikalliset autonomiavaatimukset olivat 1990-luvun lopulla vahvistuneet monin paikoin. Desentralisaation merkitystä hyvän hallinnon kehittymiselle tutkielma lähestyy erilaisten hallinnon laatua kuvaavien teemojen kuten kansalaisten osallistamisen päätöksentekoon ja korruption avulla. Pyrkimyksenä on selvittää miten laajamittainen poliittinen, hallinnollinen ja taloudellinen desentralisaatio ovat näiden teemojen osalta vaikuttanut hallinnon laatuun. Desentralisaation vaikutusten ohella pohditaan myös merkittävimpiä tekijöitä ja puutteita, jotka estävät hyvän hallinnon toteutumista Indonesiassa. Desentralisaation perusteleminen hallinnon laatua parantavilla ominaisuuksilla on ollut vahvasti esillä sekä teoreettisessa kirjallisuudessa että kansainvälisten avustusjärjestöjen agendoilla. Mm. UNDP on todennut desentralisaation avulla olevan mahdollista mm. parantaa palveluja sekä vahvistaa demokraattisten arvojen olemassaoloa. Kriittisemmin desentralisaation hallinnon laatua parantaviin vaikutuksiin suhtautuvat sen sijaan korostavat desentralisaation johdosta esimerkiksi korruption lisääntyvän alemmilla hallintotasoilla. Jokaisen tutkielmassa käsitellyn teeman yhteydessä tarkastellaan myös sitä, millaisia väitteitä desentralisaation ja hallinnon laatua kuvaavan teeman suhteesta on esitetty, ja miten nämä väitteet Indonesian kohdalla pitävät paikkansa. Tutkielma osoittaa, että desentralisaatiolla ei ole ollut ainoastaan hallinnon laatua parantavia vaikutuksia Indonesiassakaan. Desentralisaatio on toisaalta tukenut tiettyjen hyvään hallintoon liitettyjen ominaisuuksien, kuten kansalaisten osallistamisen päätöksentekoon, vahvistamista. Korruptiota sen sijaan ei ole Indonesiassa pystytty kitkemään desentralisaationkaan avulla. Lisäksi tutkielmassa summataan, mihin toimenpiteisiin tulisi hallinnon laadun parantamiseksi jatkossa kiinnittää huomiota. Näitä puutteita, joiden kehittäminen toisi vahvan perustan hyvän hallinnon edistämiselle ovat desentralisaation huolellisempi suunnittelu, kansalaisyhteiskunnan osallistamisen ja avoimen tiedonvälityksen institutionalisointi sekä vastuuvelvollisuusmekanismien vahvistaminen

The speed and uncertainty of environmental change in the Anthropocene challenge the capacity of coevolving social–ecological–technological systems (SETs) to adapt or transform to these changes. Formal government and legal structures further constrain the adaptive capacity of our SETs. However, new, self-organized forms of adaptive governance are emerging at multiple scales in natural resource-based SETs. Adaptive governance involves the private and public sectors as well as formal and informal institutions, self-organized to fill governance gaps in the traditional roles of states. While new governance forms are emerging, they are not yet doing so rapidly enough to match the pace of environmental change. Furthermore, they do not yet possess the legitimacy or capacity needed to address disparities between the winners and losers from change. These emergent forms of adaptive governance appear to be particularly effective in managing complexity. We explore governance and SETs as coevolving complex systems, focusing on legal systems to understand the potential pathways and obstacles to equitable adaptation. We explore how governments may facilitate the emergence of adaptive governance and promote legitimacy in both the process of governance despite the involvement of nonstate actors, and its adherence to democratic values of equity and justice. To manage the contextual nature of the results of change in complex systems, we propose the establishment of long-term study initiatives for the coproduction of knowledge, to accelerate learning and synergize interactions between science and governance and to foster public science and epistemic communities dedicated to navigating transitions to more just, sustainable, and resilient futures.

Väitöskirjassa analysoidaan erään Helsingin yliopistossa toimineen, kasvibiotekniikkaa käyttäneen tutkimusryhmän kymmenvuotinen elinkaari ryhmän perustamisesta vuonna 1990 siihen saakka, kun se muuttui tutkimuslähtöiseksi spin-off –yritykseksi vuonna 2000. Tutkimusaineisto koostuu 79 haastattelusta ja laajasta dokumenttiaineistosta, johon kuuluu muun muassa tieteellisiä julkaisuja, tutkimussuunnitelmia ja –raportteja sekä kirjeenvaihtoa. Aineiston laadullisessa analyysissä hyödynnetään useita teoreettisia lähestymistapoja, jotka ovat tarkastelleet tiedettä ja yliopistoja työkäytäntöjen näkökulmasta (esim. kulttuuri-historiallinen toiminnan teoria, etnometodologia ja symbolinen interaktionismi). Näin saatujen tulosten perusteella kommentoidaan joitain sellaisia teorioita, joiden mukaan tiede ja yliopistot olisivat viime aikoina radikaalisti muuttuneet. Väitöskirjan pääosan muodostaa neljä kansainvälisissä lehdissä julkaistua artikkelia, joista kussakin eritellään jotakin tutkimusryhmän elinkaaren vaihetta. Ensimmäisessä artikkelissa tarkastellaan ryhmän laboratoriotyötä ja sitä, kuinka sen käyttämät kokeelliset järjestelmät muuttuivat 1990-luvun alkuvuosina. Toisessa artikkelissa hyödynnetään symboliseen interaktionismiin pohjaavaa sosiaalisten maailmojen näkökulmaa (social world perspective) tieteenalojen välisten konfliktien analysoimiseksi siinä yliopiston laitoksessa, jossa tutkittu ryhmä työskenteli. Kolmannessa artikkelissa tutkitaan sitä, kuinka raja tutkimusryhmän perustaman biotekniikkayrityksen ja yliopistotoiminnan välillä tuotettiin ja kuinka sitä ylläpidettiin 1990-luvun lopussa. Neljäs artikkeli puolestaan kokoaa tutkimuksen empiiriset tulokset yhteen ja kritisoi tältä pohjalta ns. tiedontuotannon mallia 2 (Mode 2 knowledge production) and teesiä yliopistojen, teollisuuden ja valtiovallan kolmoiskierteestä (triple helix). Väitöskirjan mukaan tiede ja yliopisto tulee nähdä monimutkaisina ja sisäisesti ristiriitaisina kokonaisuuksina, joiden kehitykseen vaikuttavat monet historialliset, poliittiset ja kulttuuriset tekijät. Lisäksi väitöskirja osoittaa sen, mitä etua tieteellisten ja organisatoristen käytäntöjen tutkimuksesta on verrattuna sellaisiin geneerisiin malleihin, kuten vaikkapa tiedontuotannon malli 2, yliopistojen, teollisuuden ja valtiovallan kolmoiskierre, akateeminen kapitalismi (academic capitalism) tai yritysyliopisto (enterpreneurial university).

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia haasteita julkisten organisaatioiden muuttunut toimintaympäristö asettaa niiden johtamisviestinnälle. Toimintaympäristön muutoksilla tarkoitetaan uuden julkisjohtamisen, tuottavuusohjelman ja henkilöstön rakenteen aiheuttamia muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet organisaatioiden sisällä työn tekemisen tapoihin ja johtamisen käytäntöihin. Tutkimuksen kohdeorganisaationa on Suomen syyttäjälaitos. Tutkielman empiirisessä osuudessa syyttäjälaitoksen johtamisviestintää tutkittiin kirjallisen kyselyn avulla, joka sisälsi sekä strukturoituja että avoimia kysymyksiä. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää, mitkä ovat syyttäjälaitoksen henkilökunnan käsitykset johtamisviestinnän nykytilasta ja mitkä ovat syyttäjälaitoksen henkilöstön odotukset johtamisviestintää kohtaan. Kokonaistutkimuksena toteutetun kyselyn vastausprosentiksi tuli 39 %. Vastaukset analysoitiin käyttämällä sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista menetelmää. Kokonaiskuvan luominen syyttäjälaitoksen johtamisviestinnän nykytilasta osoittautui haastavaksi, sillä näkemykset johtamisviestinnästä olivat monin paikoin ristiriitaisia ja vastauksissa oli runsaasti hajontaa. Syyttäjälaitoksen johtamisviestintää on vaikeaa arvioida kokonaisuutena, koska käytännöt vaihtelevat oman viraston ja laitoksen ylimmän johdon johtamisviestinnän välillä. Myös virastojen välillä ja jopa virastojen sisällä on eroja sen mukaan, puhutaanko viraston päätoimipaikasta vai palvelutoimistosta. Tutkimuksen mukaan oman viraston toiminta ja oman työn tavoitteet ovat paremmin tiedossa kuin koko organisaation tavoitteet ja toiminta. Myös avoimet vastaukset antoivat viitteitä siitä, että monella vastaajalla on myönteisempi käsitys oman syyttäjänviraston johtamisviestinnän toimivuudesta verrattuna koko laitoksen ylimmän johdon viestintään. Syyttäjälaitoksen henkilöstön odotukset kohdistuvat entistä avoimempaan päätöksentekoprosessiin ja dialogiseen työyhteisöviestintään. Syyttäjälaitos on asiantuntijaorganisaatio, jonka johtamisessa avainasemassa ovat osallistavat johtamiskäytännöt. Johdolta odotettiin johdonmukaista ja selkeää viestintää sekä vuorovaikutusta ja aitoa läsnäoloa henkilöstön kanssa. Erityisen tärkeäksi dialogisuus koettiin käsiteltäessä hankalia ja vaikeita asioita, kuten organisaatiomuutoksia, henkilöstöratkaisuja ja resurssitilannetta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä hajautuneesti toimivien syyttäjänvirastojen viestintään. Fyysisestä hajautumisesta huolimatta johtamisviestinnässä ei voida turvautua liikaa teknologiavälitteiseen viestintään, vaan kasvokkaisviestinnän keinoilla on suuri merkitys etenkin sitoutumisen ja yhteisöllisyyden tunteen luomisessa. Tutkimuksen perustella me-hengen ja yhteisöllisyyden luomista pidetään hajautuneissa virastoissa tärkeämmässä asemassa kuin keskitetyissä virastoissa. Henkilöstöryhmillä on erilaiset odotukset viestinnän keinojen suhteen. Asiantuntijat painottivat henkilökohtaisten kanssakäymisen merkitystä eivätkä pitäneet esimerkiksi kokouksia ja neuvotteluja sekä intranetiä yhtä tärkeässä asemassa johtamisviestinnän keinoina. Tukipalveluhenkilöstö taas arvosti muita enemmän esimerkiksi tiedotustilaisuuksien ja yhteistoimintakokousten merkitystä. Johtamisviestintä tulisi sovittaa niin, että kaikki tuntevat olevansa viestinnän osapuolina tasavertaisessa asemassa ja saavansa tietoa itselleen sopivassa muodossa sekä oikeiden kanavien kautta viestittynä.

Tutkimuksen kohteena työssäni on julkisen ja yksityisen organisaation välinen yhteistyö. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten julkinen organisaatio hyödyntää yksityisen organisaation kanssa tehtävää yhteistyötä palvelutehtävänsä toteuttamisessa. Tutkimusongelma tarkentui kolmeen kysymykseen, joiden kautta etsittiin vastausta tutkimusongelmaan: miksi julkinen organisaatio aloittaa yhteistyön, miten yhteistyökumppanit valitaan ja mitä yhteistyömalleja käytetään. Tutkimus toteutettiin tapaustutkimuksena. Tutkittu organisaatio oli Uudenmaan Työvoima- ja Elinkeinokeskus. Aineisto oli laadultaan kvalitatiivinen ja koostui teemahaastatteluista sekä hallinnollista toimintaa kuvaavista dokumenteista. Aineisto analysoitiin faktanäkökulmasta, jolloin keskityttiin aineistosta esiin nouseviin tosiasioihin. Analyysin näkökulma rakennettiin resurssi-riippuvuuden ja organisaation strategian synteesistä, joita myös Butler ja Gill (2001)hyödyntävät julkisen organisaation yhteistyön analysoinnissa. Yhteistyön hyödyntäminen palvelutehtävässä lähtee tutkitun julkisen organisaation resurssien niukkuudesta palvelutehtävän toteuttamisessa. Yhteistyön aloittamiseen vaikuttaa työvoimaresurssien niukkuus, keskinäisriippuvuus, tiedon puute ja kokemus aikaisemmista yhteistyösuhteista. Yhteistyökumppanin valinta toteutetaan kokonaistaloudellisuuden periaattteita noudattaen, jolloin valinnassa huomioidaan samanaikaisesti useita kriteereitä. Näitä ovat esimerkiksi yhteistyökumppanin asiantuntemus ja tarjotun palvelun laatu. Tutkitussa organisaatiossa hyödynnettiin kolmea eri yhteistyömallia, joita olivat ostopalvelut, yhteishankkeet ja asiantuntijapalveluiden yhteistyömalli. Yhteistyömalleissa julkisen organisaation rooli palveluiden tarjoajana ja rahoittajana vaihtelee.

Pro gradu -työni aiheena ovat demokratiaa edistävät julkishallinnon verkkopalvelut. Tavoitteenani on tutkia, millaisia tavoitteita julkishallinto on asettanut verkkodemokratian kehitykselle ja millaiseksi julkishallinto ymmärtää demokratian näissä tavoiteasetteluissa. Tätä tutkimusongelmaa selvitän analysoimalla suomalaisia tietoyhteiskuntastrategioita ja -ohjelmia. Lisäksi pyrin selvittämään, millaisia lainsäädännöllisiä vaatimuksia tai rajoituksia julkishallinto on asettanut verkkodemokratialle ja millaiseksi demokratia ymmärretään lainsäädännön näkökulmasta. Toisena tutkimusongelmana on selvittää, miten julkishallinto hyödyntää verkkoa demokratian toteuttamisessa. Tätä ongelmaa lähestyn analysoimalla Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston verkkosivuja. Analyysissa sivuston demokratiaa edistävät verkkopalvelut eli demokratiapalvelut luokitellaan neljään luokkaan, jotka ovat tiedotuspalvelut, palautepalvelut, keskustelupalvelut ja päätöksentekopalvelut. Analysoin molempia aineistoja laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Demokratian edistäminen on mainittu yhdeksi keskeisistä tavoitteista useimmissa suomalaisissa tietoyhteiskuntastrategioissa ja -ohjelmissa. Verkon odotetaan edistävän kansalaisyhteiskuntaa ja vahvistavan demokratiaa ja sen nähdään tarjoavan kansalaisille uusia mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Demokratian painoarvo on kuitenkin huomattavasti suurempi strategioiden ja ohjelmien tavoiteasettelussa kuin varsinaisessa sisällössä ja toimenpide-ehdotuksissa. Yhteistä dokumenteille on myös pintapuolisuus. Käsitteitä viljellään ilman määrittelyä – osallistumisen, vaikuttamisen, edustuksellisen ja suoran demokratian sisältö jätetään vastaanottajan tulkittavaksi. Strategioiden ja ohjelmien perusteella julkishallinto tarkoittaa demokratialla hallinnon avoimuutta – kansalaisten mahdollisuutta saada tietoa, antaa palautetta ja tulla kuulluksi. Nämä tavoitteet saavutetaan julkistamalla hallinnon asiakirjat ja mahdollistamalla palautteen antaminen verkossa. Muilta osin pelkästään tekniikan, verkkoyhteyksien ja palveluiden, lisääminen näyttää olen riittävä toimenpide demokratian lisäämiseksi. Lainsäädännön näkökulmasta demokratia tarkoittaa kansalaisen mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon esimerkiksi äänestämällä vaaleissa tai antamalla palautetta hallinnon valmistelemista suunnitelmista. Julkisten verkkopalveluiden tarjoamiseen laki kannustaa, mutta ei kuitenkaan laajassa mitassa velvoita. Poikkeuksen muodostaa kaavoitus, jonka vuorovaikutusprosessissa on käytettävä mahdollisuuksien mukaan verkkoa hyväksi. Teledemokratiautopioiden mukaiseen suoraan demokratiaan, jossa kansalaiset äänestävät verkossa yhteisistä asioista, eivät lait anna mahdollisuutta muuta kuin epävirallisissa yhteyksissä. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston sivuilla esiintyi tiedotuspalveluita, palautepalveluita sekä keskustelupalveluita. Päätöksentekopalveluita sivuilla ei odotetusti ollut yhtään. Kaupunkisuunnitteluviraston demokratiapalveluiden vertaaminen verkon ulkopuolisiin osallistumis- ja vaikuttamiskeinoihin näyttäisi osoittavan, että verkko parantavaa poliittisen tiedon saatavuutta ja sen vaihtoa hallinnon ja kansalaisten välillä sekä edistää julkista keskustelua. Verkon etuna perinteisiin keinoihin verrattuna on sen tarjoama riippumattomuus ajasta ja paikasta. Se myös mahdollistaa pääsyn tietoon ilman välittäjiä tai "portinvartijoita". Lisäksi verkon käyttö on usein taloudellisesti edullista. Verkko ei kuitenkaan näyttänyt tarjoavan kansalaisille sen enempää vaikuttavuutta päätöksentekoon kuin perinteisetkään keinot. Vaikuttavuuden näkökulmasta verkko on vain yksi väline muiden joukossa.

Digitalisaatio on kiistatta ollut yksi 2000-luvun trendi-ilmiöistä. Digitalisointi on tunnistettu yhdeksi tärkeimmistä yhteiskuntaa ja yrityksiä muuttavista suuntauksista niin lähitulevaisuudessa kuin pitkällä aikavälillä. Tutkimuksen tavoitteena on tutkia valtionhallinnon julkisten palveluiden digitalisointia sisäasiainhallinnonturvallisuusviranomaisten näkökulmasta ja selvittää, millaisia erityispiirteitä turvallisuusviranomaisilla on ja miten nämä vaikuttavat turvallisuusviranomaisten digitalisointiprosesseihin. Tutkimuksen case-hankkeena toimii Handi-palvelu. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen eli laadullinen, ja se toteutetaan teemahaastatteluina. Haastateltavat valikoituvat sisäministeriön hallinnonalalta heidän pääsääntöisten työtehtäviensä sekä asiantuntijuuden ja kokemuksen perusteella. Puolistrukturoidut teemahaastattelut analysoidaan aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla ja sovitetaan teoria osuudessa esitettävään teoreettiseen viitekehykseen. Tutkielman päätavoitteena on tunnistaa sisäisen turvallisuuden viranomaisten erityispiirteitä digitalisoitaessa julkisia palveluita. Lisäksi tutkitaan näitä erityispiirteitä ja niiden palveluiden digitalisoinnille asettamia vaatimuksia. Tutkimus osoittaa, että turvallisuusviranomaisilla on muihin toimijoihin nähden olevia erityispiirteitä, mm. tietoa, joka tekee toiminnan läpinäkyvyydestä haasteellisempaa, eikä toiminnan ja tiedon avoimuus ei sellaisenaan toteudu turvallisuusviranomaisten osalta. Yhdeksi keskeiseksi haasteeksi Handi-palvelun käyttöönoton sujuvuudessa nousivat sisäisen turvallisuuden viranomaisilla tietoturva-asiat. (turvaluokitus jne.) Turvallisuusviranomaisten erityispiirteiden tunnistaminen muodostaa turvallisuusviranomaisille mahdollisuuden määritellä omat digitalisoinnin periaatteet Turvallisuusviranomaisten kannalta on myös tärkeää, että yhtenäiset digitalisoinnin periaatteet muotoillaan kilpailukyvyn, organisaation kehittämisen ja kannalta. Turvallisuusviranomaisten digitlaisoinnin periaatteet mahdollistavat jatkossa digitalisointihankkeiden mahdollisimman tehokkaan käyttöönoton. Digitalisation has undoubtedly been one of the trends of the 21st century. It has been identified as one of the most important changes in society and business in the near and long term. The aim of the study is to research the effect of digitalisation of public services from the internal security officials point of view and to identify the specific features of security authorities and their impact on security authorities' digitization processes. The Handi service is a case study for this thesis. The research is qualitative in nature and is carried out as theme interviews. The interviewees are selected from the Ministry of Interior administration based on their main job responsibilities, expertise and experience. Semi-structured thematic interviews are analyzed by means of content-based content analysis and fitted into the theoretical framework presented in the section. The main objective of this thesis is to identify how successful the digitisation of public services, ie the introduction of the service, has been from the internal security authoritiespoint of view. Finally, the possibilities for the Ministry of the Interior and security authorities to develop digitalisation processes will be explored and the specificities of internal security authorities in digitising public services will be identified. From the security authorities point of view, the digitalisation of public services has been successful in terms of both service integration and integration. Security authorities have special features in relation to other actors, including: information that makes the transparency of activities more challenging, and the transparency of activities and information as such does not apply to the security authorities. One of the key challenges for the smooth implementation of the Handi service was the security issues raised by the internal security authorities. (security classification, etc.) Recognizing the special features of security authorities enables security authorities to define their own It is also important for the safety authorities to formulate uniform principles for digitalisation in terms of competitiveness, organizational development and. The principles of digitalisation of the security authorities will enable the most effective implementation of digitization projects in the future.

Järjestöt on nähty kansainvälisen politiikan teoriassa ensinnäkin syntymässä olevan globaalin kansalaisyhteiskunnan etujoukkona ja toiseksi yksityiseen kuuluvina yhteiskunnallisina toimijoina tai valtioiden etuja ajavina organisaatioina tai potentiaalisina vallankumouksellisina, joiden tavoitteena on nakertaa kansallista yhtenäisyyttä ja valtiojärjestelmää. Suomalaiset kehityskansalaisjärjestöt ovat toimineet perinteisesti läheisessä yhteistyössä valtion kanssa ja vastaanottaneet suuren osan rahoituksestaan valtiolta. Suomi tarjoaakin mielenkiintoisen tapauksen, jossa valtio ja järjestöt toimivat lähellä toisiaan. Kansalaisjärjestöt itse usein korostavat omaa asemaansa itsenäisenä kansalaisyhteiskunnan toimijoina suhteessa valtioon. Läheinen toimijuus suhteessa valtioon nostaa kuitenkin välttämättä kysymyksen järjestöjen asemasta kansalaisyhteiskunnan toimijoina suhteessa julkishallinnollisiin instituutioihin. Tutkielmassa kansalaisjärjestöksi ymmärretään kansalaisyhteiskunnassa eli sosiaalisen järjestelmän julkisella puolella toimivat rekisteröityneet toimijat, jotka pyrkivät vaikuttamaan muihin toimijoihin. Valtio puolestaan muodostaa oman julkishallinnollisista instituutioista koostuvan julkisen järjestelmänsä. Jos kansalaisjärjestöt lakkaavat pyrkimästä vaikuttamaan muihin toimijoihin (ts. julkishallinnollisiin instituutioihin) ja jos ne saavat mittavaa rahoitusta valtiolta, ne eivät täytä kansalaisjärjestön ominaisuuksia. Tästä näkökulmasta katsottuna monet suomalaiset kansalaisjärjestöt eivät täytä kansalaisjärjestön tunnusmerkkejä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää miten suomalaiset kehityskansalaisjärjestöt itse näkevät asemansa suhteessa valtioon Suomessa. Onko kumppanuus kehityskansalaisjärjestöjen ja julkishallinnollisten instituutioiden välillä kumppanuutta sanan varsinaisessa merkityksessä: kahden tasavertaisen toimijan yhteistyötä kohti yhteisiä päämääriä ? Vai onko valtio kehityskansalaisjärjestöille joulupukki, joka jakaa lahjoja vain kilteille, valtion politiikkaa noudattaville, järjestöille? Aineistona tutkielmassa käytetään fokusryhmäkeskusteluaineistoa, joka on kerätty vuoden 2004 loppupuolella. Yhteensä 33 suomalaista kansalaisjärjestöä osallistui kahdeksaan ryhmäkeskusteluun. Aineisto litteroitiin ja syötettiin Atlas-ohjelmistoon aineiston käsittelyä varten. Ryhmäkeskustelujen perusteella voi sanoa, että suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat alkaneet jakaantua suhteessaan valtioon karkeasti jaoteltuna kahtia. Ensinnäkin ulkoasianministeriön kumppanuussopimusten ja muiden erityissopimusten kautta ammattimaisesti kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen suhde valtioon on tullut entistäkin läheisemmäksi. Näille järjestöille on ollut myös tarjolla rahoitusta yhä enenevässä määrin valtion taholta. Pienemmät ja kehitysyhteistyötä vapaaehtoispohjalta tekevät järjestöt puolestaan kohtaavat toiminnassaan epävarmuutta liittyen jatkuvuuteen ja rahoituksen saantiin. Nämä järjestöt myös pitävät suhdettaan valtioon etäisenä.