Browsing by Subject "julkiset tilat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Kucia, Karoliina (2014)
    Oops! Sorry, later just Oops! was a group practice of micro-events and animation for 4 persons that took place in 2009 in the public spaces of Helsinki. It was also staged as a performance production and presented at the Theatre Academy in November 2010. The entire process was circling around a situation of lapsus (a lapse, slip, faux pas). We used lapsus to experiment with cooperation, which is not based on sympathy or consensus. I chose lapsus for its sensual-emotional complexity and immediacy, to be an occasion for alternatives in self-organizing and collective co-emergence. I chose to do research, not through affirmation of any exact alternative or potentiality of alternative, but by inhabiting a state of disruption. I asked people who share my affection for moments of lapse or ones to whom those moments happen frequently to join the project. We were working through combining mechanical and organic processes of dialogue, exchange and production. Methods and tools used in this practice were: lapse, parody, mockery, inconsistency, reanimation and personal resistance. The main reason to initiate this research was to try out a process that would embrace a condition of fuzzy, fractalized and flexible precarious work structure in cognitive production with its possible collapses. As an event producer in an age of commodification of time, experience and event I decided to play with this structure and to invite a lapsus as a moment of disruption; to see how do we get out from there. Does a collapse produce stiffening or a reinvention of the norm? I see in a lapse an everyday practice of letting go of self-control. Letting go of the constant creation of my face, body and personality as something to be looked at. Letting go of one's own desire to look good. The event of a lapse never fails me. It always works. It always disrupts the consistency of emotions, production, play, drama and interpretation. I believe in tools that are not pretty. A lapse is anti-aesthetical. It disrupts aesthetics, any order and any structure of representation and meaning. In the written part of my thesis I write about the conceptual base for the Oops! project. The concept of Oops! relates mainly to Giorgio Agamben's idea of parody and it's coexistence with fiction, Paolo Virno's concept of joke as a diagram for innovatory action in public, Félix Guattari's minor notions of lapse in Chaosmosis, and Richard's Schechner's idea of dislocation (not-not-me) relating again with Agamben's concept of remnant. Through this theoretical background I try to make sense and formulate my idea of lapse as a fallacy, micro collapse and minor event of the every day, a momentary state of dealing with the possibility of becoming both, a joke or a failure. After that I depict what we intended to do with Oops! the plan I wrote before we started to work and during the practice. This part contains a description of the background for the work and the research, how did the group come together and how did it sustain itself for the period of the work. I also describe my main method of working, the method of reanimation and how I have created this sort of prosthesis to deal with the documentary results of live action and with the live action producing documentary results. Following that I talk about what actually happened in the process of Oops! I concentrate on the most interesting points. I describe the end result, the performance, and point out what was interesting in what we did and what I have found out conceptually and practically. I refer to Franco “Bifo” Berardi's writings on automatism, virtual time and the social consequences of increasingly immaterial labor, and describe surprises, reflections, touching moments and some tools or techniques developed and ready to be carried on. At the end I draw some conclusions and present a short plan for my next attempt to work with lapse; as an appendix I am attaching the script for Oops!, a collection of concepts, scores and structures we followed on the way. Throughout the entire text I relate to other artistic projects beside our Oops! project. In the case of the question of parody I refer to the piece by Jeremy Deller, Battle of Orgreave and the documentary of this work by Mike Figgis, both from 2001, also to a work by Yael Bartana from 2011, And Europe will be Stunned and to the film Attenberg from 2010, by Athina Rachel Tsangari. When talking about the method of reanimation and lapse I refer to Martin Arnold's Passage à l'acte from 1993, Jeremy Deller's piece again, my own previous works and Joan Jonas' pieces, Vertical Roll, 1972 and Reanimation, 2012.
  • Mäkinen, Liisa (Helsingfors universitet, 2010)
    Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.
  • Kuusiholma, Taneli (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan julkista keskustelua kerjäämisen kieltämisestä ja siinä esiintyviä käsityksiä hyvästä julkisesta kaupunkitilasta. Erityisesti Itä-Euroopan romanien harjoittama kerjääminen on herättänyt voimakkaita tunteita Suomessa ja on johtanut lakialoitteeseen kerjäämisen kieltämiseksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka kerjäämisen kieltohankkeen ympärille kehittynyt kiista on jäsentynyt. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, minkä yhteisten hyvien puolesta kiistan osapuolet argumentoivat ja mille hyvän julkisen kaupunkitilan käsityksille argumentit perustuvat. Julkinen tila on käsitteenä monimuotoinen ja kiistanalainen. Tilan luonne syntyy sosiaalisessa interaktiossa. Julkisen tilan käsitteen sisällöstä on olemassa vahvoja normatiivisia kantoja. Käsitteen sisältö muodostuu kuitenkin ihmisten toiminnassa ja ihmisten välisen neuvottelun tuloksina syntyneistä normeista. Julkisen tilan lopun teesin mukaan avoin ja demokraattinen kaupunkitila on hävinnyt kaupallisuuden ja turvallisuudenkaipuun seurauksena. Tutkielma selvittää kerjäämisen kieltämisestä käydyn keskustelun yhteyksiä tähän teesiin ja kerjäämiskantojen taustalla vaikuttavia käsityksiä hyvästä julkisesta kaupunkitilasta. Tutkielman aineistona käytetään keskeisen yhteiskunnallisen keskustelun foorumin, Helsingin Sanomien sivuilla ilmestyneitä kirjoituksia liittyen kerjäämisen kieltämiseen vuosina 2010-2011. Aineistoa tarkastellaan hyödyntäen Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n ajatuksia julkisesta oikeuttamisesta ja vakiintuneista oikeuttamisen repertuaareista eli maailmoista. Kiistan osapuolet oikeuttavat kantansa hyvin eri tavoin. Kerjäämisen kieltoa kannattavat nojaavat argumenteissaan kodin maailmaan vaatien turvallisuuden tunnetta, intimiteettiä ja perinteisten tapojen noudattamista. Kerjäämisen kieltoa vastustavat nojaavat kansalaisuuden maailmaan vaatien solidaarisuutta, demokratiaa ja tasa-arvoisuutta. Kiistassa esiintyneet julkisen tilan käsitykset määrittelevät julkisen tilan kahtalaisesti hallittavuuden ja kotoisuuden sekä tasa-arvoisuuden ja avoimuuden alueeksi. Kiistan osapuolet käsittivät julkisen tilan vastakkaisin tavoin, jolloin kiista on tulkittavissa tilankäsitysten väliseksi. Kerjäämiskiista näyttäytyy kahden erilaisen yhteisen hyvän välisenä kamppailuna, joka laantui hataraan kompromissiin. Kiistassa esiintyneet hyvän julkisen kaupunkitilan käsitykset painottavat vastoin julkisen tilan kaupallistumista ja turvallistamista esittäviä näkemyksiä sen tasa-arvoa ja avoimuutta. Suomalainen julkinen tila ei vaikuttaisi olevan lopussa. Kiistassa esiintyvät argumentit antavat aihetta olettaa siinä olevan kysymys tilassa tapahtuvan toiminnan sijaan sitä tekevistä ihmisistä. Tässä mielessä se näyttäytyisi tapauksena globalisaation aikaansaaman ihmisten liikkeen asettamista eettisistä haasteista.
  • Mustonen, Laura (2007)
    Tutkimuksessa matkapuhelimen suosiota avataan tutkimalla käyttäjien laitteelle antamia merkityksiä. Tutkimus on luonteeltaan kulttuurintutkimus ja se on tehty laadullisin tutkimusmenetelmin. Tutkimuksen pääaineiston muodostavat tutkimushetkellä 25-26-vuotiaiden opiskelijoiden haastattelut, jotka suoritettiin puolistrukturoitua haastattelurunkoa käyttäen. Lisäksi on seurattu tutkimuksen teon aikaan (keväästä 2005 syksyyn 2006) julkisissa viestintävälineissä käytyä kännykkään liittyvää keskustelua, jota on osin käytetty myös tutkimuksen aineistona. Tutkimuksen empiiriseen aineistoon perustuvia tutkimustuloksia verrataan myös matkapuhelimesta aiemmin tehtyihin tutkimuksiin, jolloin saadaan kuva matkapuhelimen merkitysten muuttumisesta pidemmällä aikavälillä sekä merkitysten eroista eri väestöryhmien kesken. Keskeisenä tutkielmassa toimii Mika Pantzarin tulkinta tavaramaailmasta, jonka nähdään muodostuvan ihmisten ja tavaroiden välisistä suhteista. Tällöin suhde laitteen ja sen käyttäjän välillä nähdään aktiiviseksi, ja ymmärretään, että myös esineillä on vaikutusta toistensa menestymiseen. Käyttäjien kiinnostusta matkapuhelimeen avataan Kai Ilmosen tarpeen-käsitteen avulla. Matkapuhelimen teknisten ominaisuuksien vaikutusta ihmisen ja laitteen välisessä suhteessa pohditaan tarjouman-käsitteen avulla. Tutkimuksessa ovat keskeisinä myös mm. Johanna Uotisen, Marja Vehviläisen, Sari Tuuvan, Riitta Nieminen-Sundellin ja Ilkka Tuomen tulkinnat ihmisen ja laitteen välisestä suhteesta. Matkapuhelinta tutkimalla on mahdollista saada esiin käyttäjien tunteita, sosiaalisia suhteita ja taitoja. Tutkimuksessa matkapuhelin määrittyy hyvin henkilökohtaiseksi laitteeksi. Matkapuhelimella on suhteita myös muihin esineisiin: se on esimerkiksi raivannut lankapuhelimen tieltään ja koska Internetiä on totuttu käyttämään tietokonepäätteeltä, on tämä estävä tekijä kännykkävälitteisen Internetin yleistymiselle. Tutkittavien puheessa viestintävälineet muodostivat hierarkian, jossa kasvokkaista tapaamista arvostettiin eniten. Kännykkä on koettu helpoksi lähestyä, sillä ensimmäisten GSM-puhelinten käyttöliittymä on osattu rakentaa kulttuurisen tiedon mukaiseksi. Kännykkään tuodut uudet ominaisuudet ja monimutkaisempi käyttöliittymä saattavat tehdä siitä pelottavamman. Kännykällä on yhä statusarvoa, koska sen avulla on mahdollista esittää arvostuksiaan. Käyttäjän suhde kännykkään muuttuu elämäntilanteen mukaan: lapselle se on lähinnä lelu, teinille väline vertaisryhmän kommunikointiin ja lapsen vanhemmalle väline huolenpitoon ja arjen järjestämiseen. Tutkittaville nuorille aikuisille se oli sosiaalisten suhteiden ylläpitäjä. Tutkittavat eivät kokeneet kännykän velvoittavan jatkuvaan sosiaalisuuteen, vaan pikemminkin he halusivat olla jatkuvasti tavoitettavissa. Kännykkä ei ole korvannut sosiaalista kanssakäymistä, vaan se on tullut sosiaalisten suhteiden ylläpitäjäksi. Kännykän sosiaalinen luonne oli tutkittaville yhä kännykän tärkein ominaisuus. Kännykälle on annettu keskeinen sija ihmisten ja laitteiden muodostamassa tavaramaailmassa, joten sitä ei koeta enää vapaaehtoiseksi eikä siitä siksi haluta luopua.
  • Jyrkiäinen, Senni (2010)
    This is an ethnographic study of the mobility of women in Upper Egypt. It is based on two months of fieldwork conducted in the governorate of Sohag. A central argument of this study is that the critical re-evaluation of spatial divisions is needed to come to grips with the complexity of ways in which space is actually understood. Upper Egypt or the Sa’id is a culturally specific region that is labelled as traditionalist, family-centred and patriarchal. Sa'idi women negotiate mobility in public space within the community with regard to such principles as the avoidance of shame and respect towards familial authorities. Despite the small size of the governorate the ideas and practices related to mobility are diverse. The aim of this study is to ethnographically illustrate the heterogeneity that is linked with spatial constructions. Using the theory of practice, I show that women, as active mobile agents, construct, negotiate, regulate, and finally give social meanings to space. By means of participant observation and interviews I study two socially distinguishable groups. I concentrate on highly-educated middle class women living in urban surroundings. As a reference point, I have a group of rural non-educated women. With regard to the two mentioned groups the following themes are studied: how women, as active agents, negotiate their mobility in public space, how the question of women’s mobility is related to the morals of the patriarchally arranged community and how the different social classes regard spatial organisation. Mobility is an embodied activity that is founded on the inseparable relationship between body and space. In feminist anthropology, the theoretical division between male-oriented public and female-oriented private space has evoked a lot of discussion. This study reveals that, not so much the concepts of public and private, but the spatial division between familiar and unfamiliar helps to understand on what basis the mobility of women is regulated and negotiated. Moreover, it is shown that the urban middle class and the rural lower class have very different kinds of spatial practices. The data displays that the ability to regulate privacy and to make spatial divisions requires resources. Finally, the results suggest that there is no single Egyptian understanding of space. Spatial categorisations are renegotiated all the time, as is gender. As commonly shared ideas of womanhood change, spatial practices find new forms. This study is an attempt to understand contemporary spatial practices in the relatively little studied Sa’idi region and to provide a reconsideration of spatial divisions in the light of the ethnographic data.
  • Mäkinen, Esa (2007)
    Kauppakeskukset eivät ole selkeästi joko yksityistä tai julkista tilaa, vaan välimaastoon sijoittuvaa puolijulkista tilaa. Kauppakeskusten suosio ja määrä lisääntyvät jatkuvasti, ja samalla lisääntyy myös puolijulkinen tila. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaista on kauppakeskusten järjestyksenvalvojien harjoittama puolijulkisten tilojen kontrolli ja minkälaista tilaa kontrolli luo. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on se, miten järjestyksenvalvojien noudattamat normit muodostuvat ja keneen kontrolli kauppakeskuksissa kohdistuu. Aineistona käytetään tekstejä vartijoiden ja teinien keskustelufoorumeilta, havainnointia kauppakeskuksessa ja järjestyksenvalvojien haastatteluita. Tutkimus keskittyy yhteen kauppakeskukseen ja on luonteeltaan tapaustutkimus. Teoreettisena lähtökohtana on Foucaultin Tarkkailla ja rangaista -teoksen käsitys kurin ja valvonnan normaalistavasta vaikutuksesta. Pyrkimyksenä on osaltaan myös sen kriittinen tarkastelu. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että tärkein normien lähde kauppakeskuksen puolijulkisen tilan kontrollille on vartijoiden oma yhteisö. Sen lisäksi normeja säätelevät kuitenkin myös kauppakeskuksen johto, kauppakeskuksen henkilökunta ja osittain myös asiakkaat. Kun järjestyksenvalvojat ilmoittavat, että "normaali" on toivottavaa käytöstä ja "häiriö" epätoivottavaa, näiden termien sisältö määrittyy koko siinä sosiaalisessa yhteisössä, jonka kauppakeskus muodostaa. Kauppakeskusten järjestyksenvalvojat muodostavat alakulttuurin, jonka puitteissa käydään jatkuvaa neuvottelua kauppakeskuksessa hyväksyttävän toiminnan rajoista. Kauppakeskukseen muodostunutta järjestyksenvalvonnan kulttuuria uusinnetaan aina uuden järjestyksenvalvojan aloittaessa työnsä. Tämä tarkoittaa sitä, että kauppakeskuksen järjestyksenvalvojien normeilla on historiallinen luonne. Ne kehittyvät yhteydessä ympäröivään yhteisöön ja yhteiskuntaan, mutta ovat myös erillisiä siitä. Teinit ja alkoholistit ovat järjestyksenvalvojien vartioinnin erityisenä kohteena. Järjestyksenvalvojat kontrolloivat kuitenkin käytöstä, eivät ryhmiä. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että teinien, alkoholistien tai romanien huono käytös joutuu muita helpommin kontrollin kohteeksi. Järjestyksenvalvojat ovat kiinnostuneita omaan alaansa liittyvästä lainsäädännöstä ja lainkuuliaisia. Jotkut heistä ajattelevat kuitenkin, etteivät voi tehdä työtään rikkomatta lakia. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten, että kauppakeskuksesta poistetaan sellaisia ihmisiä, joiden poistamiseen ei ole laillista oikeutta. Järjestyksenvalvojat ovat omassa työssään mahdottoman valintatilanteen edessä. Oikeudet työhön tulevat julkiselta vallalta, mutta vaatimukset ja palkka yksityiseltä puolelta. Näyttäisi myös siltä, että foucaultlainen normaalistava kuri ja panoptinen valta-asetelma ovat liian yksiulotteisia kauppakeskuksen valtasuhteiden kuvaamiseen. Pelin ja leikin käsitteet voisivat sopia paremmin järjestyksenvalvojien työn ja kauppakeskuksen ryhmien välisten suhteiden kuvaamiseen.
  • Virtanen, Marjaana Sanna Maria (2007)
    Tutkielma tarkastelee empiirisen aineiston avulla Brasilian Rio de Janeiron keskiluokkaisten asukkaiden käsityksiä kaupungin väkivallasta ja sen syistä, oikeuslaitoksesta sekä kaupunkitiloissa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa läsnä olevia vaarakäsityksiä ja niihin liittyviä arkipäivän turvallisuusstrategioita. Näkökulmassa nojaudutaan ensinnäkin sosiologiseen keskusteluun vaarasta, riskeistä ja pelon kulttuurista. Tärkeä teoreettinen lähtökohta on Mary Douglasin ajatus vaaran käsittämisestä, joka syntyy ja jota uusinnetaan sosiaalisessa elämässä. Toisaalta työssä hyödynnetään kaupunkielämää ja julkisia tiloja käsittelevää sosiologista tutkimusta. Julkista tilaa lähestytään mukaillen Amos Rapoportin tilateoriaa, jossa tila käsitetään monimutkaisena puitteiden järjestelmänä. Merkittävässä asemassa ovat kulttuuriset merkitysrakenteet, jotka vaikuttavat tilojen käyttöön. Tutkielman pääaineistona toimivat teemahaastattelut. Haastateltavien puhetta analysoidaan temaattisesti selontekoina, joissa ympäröivää maailmaa tehdään ymmärrettäväksi. Tutkielmassa analysoidaan julkisiin tiloihin, väkivaltaan ja vaaraan liitettyjen merkitysten lisäksi puhetta toiminnasta, minkä avulla tehdään ymmärrettäväksi toiminnan mieltä ja merkityksiä, joita kaupunkitiloissa liikkumiseen liittyy. De Certeaun mukaan näiden merkitysrakenteiden voi nähdä avaavan kenttää kaupunkitilojen sosiaalisille käytännöille. Haastatteluaineistoa täydennetään osallistuvasta havainnoinnista ja tilastoista saaduilla aineistoilla. Keskiluokkaiset haastateltavat käsittivät väkivaltarikollisuuden päällimmäisiksi syiksi köyhyyden ja brasilialaisen yhteiskunnan voimakkaan luokkajaon. Väkivaltaisiin tekoihin ryhtymisen nähtiin olevan tulosta köyhien epätoivoisesta tilanteesta, jossa heidän nähtiin elävän syrjittyinä ja yhteiskunnan ulkopuolelle suljettuina. Haastateltavat kokivat julkisissa tiloissa olonsa turvattomaksi. Tämä pelko näytti syntyvän yhteiskuntaluokkien välisissä kohtaamisissa kaupungin julkisissa tiloissa, joiden käyttöön liittyen tehtiin turvallisuusstrategioita. Nämä strategiat tulevat ymmärrettäväksi yhteiskunnallisessa kontekstissa, jossa pelko on voimakasta, väkivallan taso on korkea, ihmiset ovat siitä vahvasti tietoisia ja luottamus oikeuslaitosta ja yleensä julkista sektoria kohtaan on olematonta. Tilannetta on vaikeaa muuttaa, ja siten oman toiminnan merkitys vaaran suhteen kasvaa. Julkisten tilojen uhkaan varautumisen merkittävimpiä strategioita olivat ympäristön tarkkailu ja potentiaalisten vaarojen identifiointi, vaatimaton ulkoasu erojen häivyttämiseksi sekä välttely.
  • Ylinen, Iida (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa analysoidaan Voima-lehdessä julkaistuja vastamainoksia vuosilta 1999–2011. Valtaosa Voiman julkaisemista vastamainoksista (72 kpl) on kronikoitu Louserit Vuittuun -kirjaan, joka myös muodostaa tämän tutkielman aineiston. Vastamainonnan tavoitteeksi on määritelty jonkin tuotteen tai palvelun kulutuksen vähentäminen liittämällä siihen kielteisiä mielikuvia. Tutkielmani perusteella vastamainonta osoittautuu huomattavasti moniulotteisemmaksi ilmiöksi. Vastamainonnan voi katsoa olevan uudenlaista visuaalisen ja verbaalisen muodon ottavaa yhteiskunnallista kritiikkiä ja aktivismia. Tutkielmassa selvitetään, mitä vastamainos vastustaa ja miten vastustus ja yhteiskunnallinen kritiikki esitetään. Kehysanalyysin avulla aineistosta siivilöidään esille määräävät kehykset, sekundaarikehykset sekä niin kutsutut tyylilliset kehykset. Kehysanalyysiä hyödyntäen kartoitetaan millaisia aiheita vastamainoksissa suositaan, millaisessa sävyssä aiheita käsitellään eli miten niitä lopulta kehystetään. Analyysin perusteella vastamainokset edustavat uudenlaista yhteiskunnallista kritiikkiä, jonka voi purkaa kuuteen spesifimpään teemaan. Ne ovat politiikan kritiikki, vastuuttoman yritystoiminnan kritiikki, mainonnan kritiikki, median kritiikki, kulutuskulttuurin kritiikki ja huoli ympäristöstä. Näitä teemoja lähestytään ahneuden, vilpin, uhkan ja tuhon näkökulmista. Vastamainosten perusteella piirtyy kuva yhteiskunnasta, jonka ongelmia ovat ahneus, vilppi, uhka ja vääjäämättä edessä siintävä tuho. Tuho on yhteiskunnan eri tasot läpäisevää: ympäristön, sivistyksen ja sivilisaation, hyvinvoinnin, ihmisyyden, tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tuhoa. Vastamainosten synkkää pohjavirettä loivennetaan ja pehmennetään huumorin avulla. Vastamainokset hyödyntävät ilmaisussaan tunnettuja brändejä, logoja ja sloganeita, mutta siten, että ne asetetaan naurunalaisiksi. Tällaista mainoskulttuurin symboleiden hyödyntämistä kuvataan tutkielmassa käsitteellä visuaalinen esperanto. Tämä lähes universaali kieli syntyy, kun vastamainokset operoivat esimerkiksi tunnettujen, monikansallisten brändien kanssa ja lataavat niihin tavanomaisesta poikkeavia, kulutuskulttuuria vastustavia merkityksiä. Toinen merkille pantava piirre vastamainoksissa on sanamuunnosten ja sanaleikkien käyttö. Tätä tyylikeinoa tutkielmassa kutsutaan verbaaliseksi sukkeluudeksi. Verbaalisen sukkeluuden ja visuaalisen esperanton avulla vastamainoksiin luodaan ironinen, sarkastinen ja parodinen sävy. Vastamainoksissa pyritään herättämään huomiota järjestämällä kulttuurisia elementtejä uudella yllättävällä tavalla. Kyse on kulttuurinhäirinnästä. Kulttuurinhäirintä kritisoi kulutuskulttuuria, joka osaltaan ylläpitää kapitalistissävytteisesti järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Kulttuurinhäiritsijöiden mukaan kulutuskulttuuri on vallannut fyysistä ja diskursiivista tilaa, joka on vallattava takaisin. Vastamainonta saa luontevimman viitekehyksensä kulttuurinhäirinnästä, joka on mitä erilaisimpia performatiivisia muotoja ottavaa vastapropagandaa kulutuskulttuurille. Kulttuurinhäirinnän lisäksi Voiman vastamainoksien voi katsoa olevan osa lehden journalistista sisältöä. Vastamainos on kuin yhteiskunnallisen kritiikin visuaalispainotteinen hybridi: se voi revitellä ja liioitella kuin mainos, mutta faktojen on silti oltava kohdallaan kuten journalismissa.