Browsing by Subject "julkisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 63
  • Tommila, Milla (2007)
    Pro gradu –työni tarkastelee Nykytaiteen museo Kiasmasta käytyä julkista keskustelua Helsingin Sanomissa vuosina 1990-1998. Tutkimustehtäväni on selvittää, millaista julkisuutta ja kulttuuripoliittisia linjauksia Nykytaiteen museoon liittyneessä keskustelussa rakennetaan. Pyrin tähän tavoitteeseen tutkimalla, miten Kiasmasta keskustellaan, millainen on keskustelun puhujarakenne ja millainen yleisökuva keskustelussa rakentuu. Tutkimuksen tausta-ajatus on, että pääsy julkisuuteen on rajallista ja usein vain tiettyjen valtaapitävien ryhmien käsissä. Erityisesti kulttuurijulkisuus eli julkisuus, jonka alueena on taiteeseen ja kulttuuriin liittyvää keskustelua, on asiantuntijavaltaista. Työn tutkimusmenetelmät ovat määrällinen sisällön erittely, laadullinen tekstin lähiluku sekä diskurssianalyysi. Määrällisellä sisällön erittelyllä laajasta tutkimusaineistosta muodostetaan systemaattinen yleiskuva. Laadullisilla menetelmillä analyysiä pyritään syventämään koskemaan tekstin merkityksiä. Työn teoreettinen viitekehys koostuu julkisuuden ja kulttuuripolitiikan teorioista. Julkisuutta tarkastellaan julkisuuteen pääsyn, julkisuuden muotojen ja kansalaisjournalismin näkökulmista. Kulttuuripolitiikan teoria painottuu kulttuuripoliittisiin pitkiin linjoihin sekä kulttuuripoliittiseen yleisökuvaan. Vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on että Kiasmaan liittyneen keskustelun keskeisiä aiheita olivat museon arkkitehtuuri, rakentaminen, Mannerheimin patsas museon toiminta ja tehtävät. Museon rakentamista vastustaneet osapuolet eivät pitäneet museon paikka sopivana ja kritisoivat museon sijoittamista Mannerheimin patsaan viereen. Museoon myönteisesti suhtautuneet osapuolet näkivät museon arkkitehtuurin onnistuneen ja rakennuksen parantavan Helsingin kaupunkikuvaan. Diskurssianalyysillä löysin keskustelusta kuusi diskurssia, jotka olivat huoli kaupunkiympäristöstä -, uhka arvomaailmalle -, kaupunkikuvan kehittämis-, merkitys Suomelle., museo suurelle yleisölle - ja verorahojen tuhlaus –diskurssit. Vastaus toiseen tutkimuskysymykseen on, että Nykytaiteen museoon liittynyt keskustelu oli elitististä; julkisuudessa äänensä saivat kuuluville Helsingin kaupungin edustajat, keskeiset valtiolliset toimielimet sekä arkkitehtikunta ja Nykytaiteen museon johto. Kansalaiset ja taideyleisö sen sijaan eivät kuuluneet keskeisiin puhujiin, mutta esiintyivät puheen kohteina. Museosta keskustelivat siten sen rakennuttaja, omistaja ja museon johto sekä arkkitehtien ammattikunnan edustajat. Kolmanteen kysymykseen vastaan, että Määrällisen sisällön erittelyn perusteella yleisö –ja kävijäkuva vaikutti ristiriitaiselta. Vaikka jutuissa korostui näkemys yleisöstä aktiivisena osallistujana, jutuissa esiintyi myös merkittävästi käsityksiä yleisöstä, joka tarvitsee sivistystä, ei ole kiinnostunut nykytaiteesta ja on taidemaultaan kehittymätön. Kun tarkastelin diskursseissa ja yleisökuvassa ilmenneitä jäsennyksiä suhteessa kulttuuripoliittiseen teoriaan, ilmeni, että Nykytaiteen museo-keskustelun juuret ovat useissa kulttuuripoliittisissa linjoissa, jotka risteilivät keskustelussa. Tärkeimmät lähteet ovat julkisuuden osalta Heikki Heikkilä ja Risto Kunelius, Hannu Nieminen, Norman Faircloug, kulttuuripolitiikan osalta Anita Kangas, Ilkka Heiskanen ja Mirja Liikkanen sekä analyysimenetelmien osalta Veikko Pietilä sekä Jokinen, Juhila ja Suoninen.
  • Hoffren, Outi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Twitter on yksi Internetin areenoista, joilla julkista keskustelua tänä päivänä käydään. Internetiin on liitetty suuria odotuksia siitä, että se voisi toimia yhteiskunnassa vuorovaikutteisen, demokraattisen julkisen keskustelun paikkana ja sosiaalisen median piirissä rakentuva henkilökohtainen joukkoviestintä on luonut uudenlaisia mahdollisuuksia kenelle tahansa osallistua julkisiin keskusteluihin. Viestintä sosiaalisen median piirissä on lisääntynyt lähes räjähdysmäisesti 2010 -luvulla, mikä on lisännyt myös tutkijoiden kiinnostusta sähköistä vuorovaikutusta, sen rakenteita sekä yhteiskunnallista vaikutusta kohtaan. Syrjäytyminen puolestaan on ilmiö, joka nousee säännöllisesti esille mediassa, tutkimuksissa ja näihin liittyvissä keskusteluissa. Syrjäytymiseen voidaan nähdä olevan yhteiskunnan yhteinen huolenaihe. Tutkimuksen tavoitteena on Twitteristä haetusta aineistosta selvittää minkä teemojen ympärillä #syrjäytyminen – aihetunnisteella käydään keskustelua ja millaiseksi keskustelu rakentuu. Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 170 tviitistä, jotka on haettu #syrjäytyminen – aihetunnisteella. Tutkielman teoreettinen tausta ja sen keskeiset käsitteet muodostetaan seuraavista kokonaisuuksista: julkisuusnäkemyksen muutos (McKee, Benkler, Habermas), julkinen keskustelu Internetin aikakaudella (Benkler, Castells), Twitter julkisen keskustelun areenana (mm. Bruns & Moe, Matikainen) sekä katsaus syrjäytymisen käsitteeseen ja aiempaan syrjäytymistutkimukseen (mm. Ahola & Galli, Myrskylä). Tutkielmassa aineistoa lähestytään sisällönanalyysin ja diskurssianalyysin keinoin. Laadullisen sisällönanalyysin tukena käytetään määrällistä tarkastelua aineistosta havaittujen teemojen analysoinnissa. Tutkimusaineiston sisällönanalyyttisen tarkastelun perusteella nuorten syrjäytyminen on keskeinen, lähes koko aineistoa yhdistävä aihe. Muiksi aineistosta havaituiksi syrjäytymiseen liittyviksi keskeisiksi teemoiksi nousevat sukupuoli, lapset, palvelut ja hankkeet sekä harrastukset. Diskurssianalyysin kautta teemoja tarkasteltaessa aineistosta nousee esiin merkityksiä, joiden kautta keskeisiksi tunnistetaan eliitin ja ulkopuolelta puhumisen, sukupuoleen liittyvä sekä auttamiseen liittyvä ja huolidiskurssi. Aineistosta havaittuja teemoja ja diskursseja tarkastellaan tutkielmassa suhteessa Twitteriin julkisena keskusteluareenana sekä suhteessa laajempaan yhteiskunnalliseen syrjäytymiskeskusteluun. Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että Twitter voi toimia areenaa, josta nousevasta keskustelusta rakentuu yhteiskunnallisesti kiinnostavaa syrjäytymiseen liittyvää puhetta ja merkityksiä. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella todetaan, että oletus Twitteristä eliitin verkostoitumismediana sekä aiemmasta syrjäytymistutkimuksesta tunnistettu huolipuhe on havaittavissa tutkimusaineistosta. Tutkimuksen johtopäätös on, että näiden kahden yhdistelmästä nousee julkista keskustelua, joka vaikkakin syrjäytymistä ulkopuolelta katsoessaan, muokkautuu auttamis- ja ratkaisuja hakevaksi puheeksi.
  • Heikkilä, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Turussa 18.8.2017 tapahtuneen puukotusiskun tunteellisia reaktioita Twitter-keskustelussa. Tutkimuksessa selvitettiin, miten erilaiset moraaliset tunnekäytännöt ja -normit vaikuttavat tavallisten ihmisten tulkitaan terrori-teosta sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa. Tunteet käsitetään tutkielmassa sosiaalisena ilmiönä, joita ihmiset jakavat keskenään järkyttävissä tapahtumissa kiinnittäessään huomiota niiden sosiaalisesti, poliittisesti ja moraalisesti merkityksellisiin puoliin. Erityisen huomion kohteena työssä ovat moraaliset tunteet, joita ihmiset käyttävät tehdessään arvotuksia oikeasta ja väärästä edistääkseen yhteisön hyväksymien normien mukaista toimintaa. Tutkimusaineisto koostuu 2982 keskusteluviestistä, jotka kerättiin 18.8.2017 lähtien mikroblogipalvelu Twitteristä aihetunnisteella #turkuattack. Aineistoa analysoitiin kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä käyttäen. Erityistä huomiota kiinnitettiin viesteissä tuotettuihin tapoihin oikeuttaa tunteita ja tulkintoja, sekä subjektipositioihin, joihin moraalisia arvotuksia liitettiin. Työn tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaisia moraalisia tunteita Turun puukotuksia käsittelevässä #turkuattack Twitter-keskustelussa nousi esiin? ja 2) Miten tunteet näkyivät tapahtuman määrittelyssä ja sitä käsittelevissä diskursseissa? Aineiston analyysi tuo esiin, että suurin osa kaikista keskustelujen viesteistä ilmaisi tai nimesi joitakin tunteita. Keskustelujen yleisimpiä moraalisia tunteita olivat ns. muita tuomitsevat negatiiviset tunteet eli inho (23,8 %), halveksunta (13,3 %), suuttumus (9,4 %) ja paheksunta (6,1 %). Myös muiden kärsimykseen eläytyvät tunteet eli myötätunto, sympatia ja empatia olivat aineistossa hyvin edustettuina (19,4 %). Pienempi joukko keskustelijoita näki iskussa aihetta myös ihailulle ja kiitollisuudelle (6,6 %). Lisäksi huomattiin, että terrorismin uhka ei saanut keskustelijoita juurikaan jakamaan ahdistusta, järkytystä ja pelkoa, jotka muodostivat yhdessä vain 9,8 prosenttia kaikista tunneilmauksista Tutkimuksessa havaittiin, että keskustelijoiden tavat tulkita ja tuottaa merkityksiä terrori-iskusta jakautuivat neljään diskurssiin, joiden tunneilmaisuja määritteli yksi neljästä moraalisesta tunteesta: myötätunto, ihailu, suuttumus ja inho. Myötätunnon diskurssissa muiden kärsimykseen eläytyvien moraalisten tunteiden tarkoituksena oli toimia uhrien hyväksi ja pyrkiä suojelemaan yhteiskunnan normeja ja yhtenäisyyttä terrorismin vaikutuksilta. Ihailun diskurssissa kriisitulkinnat kiinnittyivät iskussa aktiivisiin moraalisiin esimerkkitapauksiin eli sankareihin, jotka vahvistivat keskustelijoiden luottamusta kansallisiin instituutioihin ja ihmisten perustavanlaiseen tarpeeseen auttaa toisiaan hädässä. Suuttumuksen diskurssissa keskustelijat jakoivat moraalisia tuomioita niille, jotka olivat yhtäältä epäonnistuneet kriisin ehkäisemisessä ja joiden toiminta aktiivisesti hankaloitti kriisin rakentavaa ratkaisemista. Viimeisenä inhon diskurssia kuvaili vihamielinen asenne terroristia sekä syvä inho laittomia turvapaikanhakijoita kohtaan. Työn johtopäätöksissä diskursseista esitettyjä tulkintoja verrataan aikaisempaan teoriataustaan. Tulokset osoittavat muun muassa, että myötätuntoiset keskustelijat omaksuivat tulkinnoissaan monia valtavirtajulkisuudelle ominaisia rituaalisia tunnekäytäntöjä. Sen sijaan inhon diskurssi sijoittui selvimmin valtavirtajulkisuuden ulkopuoliselle vastajulkisuuden diskursiiviselle areenalle.
  • Yletyinen, Anna Karoliina (2004)
    Tutkimus käsittelee sitä, miten Venezuelan presidentti Hugo Chávez Frías käyttää poliittisessa retoriikassaan hyväkseen usean eri Latinalaisen Amerikan maan kansallissankaria, 1800-luvun alun vapaustaistelijaa Simón Bolívaria. Lähtökohtanana ja hypoteesina on, että Chávez käyttää Bolívarin traditiota oman politiikkansa legitimoijana ja samalla esiintyäkseen itse Bolívarin aloittaman taistelun ainoana oikeana jatkajana. Tutkimus on tehty analysoimalla Chávezin puheita vuosilta 1999-2003. Tutkimus asettuu historian julkista käyttöä tutkivaan suuntaukseen, joka voimistui kansainvälisella tasolla kylmän sodan päättymisen jälkeen. Teoreettisena apuna on käytetty kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen esittämää jakoa historian aktualisoitumisesta viiteen eri tyyppiin. Tämän jaon mukaan historia voidaan käsittää muistina, kokemuksena, käytäntöinä, artefakteina tai hyödykkeinä. Hugo Chávezin valinta Venezuelan presidentiksi vuonna 1998 katkaisi 1950-luvulta asti kestäneen poliittisen jatkumon, jossa Venezuelan presidentti valittiin aina kahden suurimman puolueen, AD:n tai COPEIn keskuudesta. 1980-luvulta lähtien Venezuelan politiikkaa alkoivat varjostaa useat korruptiotapaukset ja kansa alkoi olla tyytymätön AD:hin ja COPEIhin. Hugo Chávez valittiin presidentiksi pienten puolueiden muodostaman koalition, PP:n ehdokkaana, ja hän tarjosi uudenlaista poliittista ratkaisua, joka perustui perinteisiin, Simón Bolívarin oppeihin perustuviin arvoihin. Chávez nousi vastustamaan muun muassa edeltäjiensä harjoittamaa neoliberalistista talouspolitiikkaa ja kehitti bolivaarisen vallankumouksen käsitteen, joka käytännössä tarkoittaa koko Chávezin harjoittamaa politiikkaa kokonaisuudessaan. Tutkimuksen perusteella Chávez käyttää Bolívaria hyväkseen etenkin symbolisella tasolla. Chávezin poliittinen retoriikka kietoutuu bolivaarisen vallankumouksen käsitteen ympärille. Chávez ottaa Bolívar-traditiosta irti niitä seikkoja, jotka hyödyttävät Chávezia itseään, mutta toisaalta jättää muutamia itselleen epäedullisia huomioita pois. Chávez antaa kuulijoilleen kuvan, että hän on Bolívarin luonnollinen perillinen ja melkeinpä Bolívarin itsensä reinkarnaatio. Chávezin mukaan Bolívar on herännyt uudelleen henkiin Venezuelan politiikassa juuri Chávezin presidenttikaudella. Chávezin edeltäjien tulkinnat Bolívarista ovat siten mitättömiä. Chávez esittää Bolívarin erityisesti venezuelalaisena sankarina. Venezuela kansakuntana ja Chávez bolivaarisine vallankumouksineen ovat täten malliesimerkkejä muille Latinalaisen Amerikan valtioille, kun on kysymys Bolívarin tradition jatkamisesta. Vastustajiaan Chavez puolestaan vertaa oligarkiaksi, jonka edustajia vastaan jo Bolívar aikoinaan taisteli. Tutkimuksen perusteella historia on Chávezin poliittisessa retoriikassa läsnä muistina, käytäntöinä ja artefakteina. Menneisyyden hyödykkeistäminen ja menneisyys kokemuksena eivät puolestaan ole niin keskeisesti esillä. Tärkeimpinä alkuperäislähteinä tutkimuksessa on käytetty Hugo Chávezin Aló Presidente ja Cadena Nacional -puheita, jotka on poimittu pääasiassa venezuelalaisen tv-kanava Globovisiónin Internetsivuilta.
  • Vihriälä, Lotta (2006)
    Tässä tutkielmassa selvitetään poliittisen julkisuuden näkökulmasta millaisin teemoin suomalaiset poliittiset puolueet kävivät eurovaalikampanjoitaan vuonna 2004, ja miten nuo teemat näkyivät valtakunnallisessa mediassa. Viestimet ovat keskeisessä roolissa vaali-informaation jakamisessa kansalaisille, joten ei ole yhdentekevää, millaiseksi vaalien aikainen poliittinen keskustelu muodostuu. Eurovaalien agendaa lähestytään agendatutkimuksen perinteen viitoittamalla tavalla tutkimalla sekä puolueiden vaaliohjelmia että sanomalehden vaalien aikaista uutisointia. Ensin tarkastelussa on vaalien puoluepoliittinen sanoma eli seitsemän suomalaispuolueen (Vihreä Liitto, Vasemmistoliitto, Suomen Sosialidemokraattinen puolue, Suomen Kristillisdemokraatit, Kansallinen Kokoomus, Suomen Keskusta ja Ruotsalainen Kansanpuolue) eurovaaliohjelmissa esiintyvät asiakysymykset. Tämän jälkeen tutkimusta jatketaan kartoittamalla valtakunnallisen viestimen, Helsingin Sanomien, vaaliagendaa eli sitä, missä määrin puolueiden esiin nostamat asiakysymykset näkyivät sen vaaliuutisoinnissa. Puolueiden eurovaaliohjelmat ja Helsingin Sanomien eurovaalijutut analysoidaan kvantitatiivisen systemaattisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimusmenetelmä perustuu vertailevaan puolueohjelmatutkimukseen (Comparative Manifestos Project), jonka perusajatuksena on kvantifioida ja luokitella puolueiden vaaliohjelmien argumentteja. Koodausyksikkönä on kvasilause, jolla tarkoitetaan verbaalista ilmaisua poliittisesta asiakysymyksestä. Tutkielmassa hyödynnetään EMCS-koodausskeemaa (Euromanifestos Coding Scheme). Tutkimuksen empiirisessä osiossa käytetään sekä valmista että itse kerättyä ja koodattua aineistoa. Puolueiden eurovaaliohjelmia koskeva tilastollinen aineisto on saatu analysoitavaksi kansainväliseltä eurovaaliohjelmien tutkimusprojektilta (The Euromanifestos Project). Helsingin Sanomissa ilmestyneet eurovaaleja koskevat jutut on kerätty 1.4.–13.6.2004. Ensin jutut luokitellaan teemojensa mukaan neljään eri juttutyyppiin: 1) kampanjajuttuihin, 2) äänestämistä koskeviin juttuihin, 3) asiakysymysjuttuihin ja 4) EU-tietoutta koskeviin juttuihin. Luokittelun jälkeen asiakysymysjutut koodataan EMCS-skeemalla. Lopuksi vaaliohjelmien ja vaalijuttujen jakaumia verrataan keskenään. Saatujen tutkimustulosten pohjalta voidaan todeta, että puolueet esittivät agendansa voimakkaasti eurooppalaisessa kontekstissa ja suhtautuivat unioniin kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta hyvin myönteisesti. Erityisesti puolueet korostivat eurovaaliohjelmissaan ympäristöä, demokratiaa ja kansainvälisyyttä. Täysin toisenlaiseksi puolueiden agenda muodostui Helsingin Sanomissa, jonka vaaliuutisissa kirjoitettiin pääasiassa komission toimivallasta, poliittisesta johtajuudesta ja perustuslaillisuudesta. Helsingin Sanomat antoi puolueiden vaaliohjelmissa painottuneille teemoille kapean roolin, mutta toisaalta se nosti myös näkyvästi esiin ajankohtaisia Euroopan unioniin liittyviä kysymyksiä. Lehti painotti kampanjoista ja äänestämisestä kertovaa uutisointia ja jätti poliittisen keskustelun selvästi vähemmälle. Helsingin Sanomien lukijalle ei välttämättä selvinnyt mistä puolueet eurovaaliohjelmissaan puhuivat, mutta tämä ei tarkoittanut sitä, ettei vaaliagendalla olisi ollut poliittista keskustelua tai keskustelunaiheita.
  • Riipinen, Marjut (Helsingin yliopisto, 2020)
    Keskeinen tapa saattaa lapsen mahdollinen lastensuojelun tarve lastensuojeluviranomaisten tietoon on lastensuojelulain 25 §:n mukainen ilmoitus kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle eli lastensuojeluilmoitus. Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka tahansa. Velvollisuus sen tekemiseen on monilla eri tahoilla mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä opetustoimessa. Lastensuojeluilmoituksen taustalla voi olla hyvin moninaisia huolta herättäneitä seikkoja lapsen hyvinvointiin liittyen. Lastensuojeluilmoituksen kohteena olevan perheen halutessa tietää ilmoituksen tekijän tulevat sovellettavaksi säännökset yleisöjulkisuutta laajemmasta asianosaisjulkisuudesta. Asianosaisella on julkisuuslain 11.1 §:n mukaan oikeus saada tieto muunkin kuin julkisen asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Asianosaisen tiedonsaantioikeudella on tärkeä merkitys asianosaisen oikeusturvan kannalta. Tutkielmassa selvitetään ensin asianosaisjulkisuuden perusteiden täyttymistä lastensuojeluilmoituksen kohdalla. Tarkasteltavaksi tulevat asianosaisuus lastensuojeluasiassa sekä lastensuojeluilmoituksen asema asian käsittelyyn vaikuttavana salassa pidettävänä asiakirjana. Tutkielmassa käsitellään myös mahdollisuutta tehdä lastensuojeluilmoitus jo alun perin anonyymisti. Lähtökohtana olevaa asianosaisen tiedonsaantioikeutta voidaan rajoittaa julkisuuslain 11.2 §:n 1 kohdan mukaan erittäin tärkeän yleisen edun, lapsen edun tai muun erittäin tärkeän yksityisen edun perusteella. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, mitä nämä asianosaisjulkisuutta rajoittavat vahvemmat edut lastensuojeluilmoituksen tekijätietoon liittyen voivat olla. Asianosaisjulkisuuden soveltamistilanteet edellyttävät tapauskohtaista eri intressien välistä punnintaa, joiden osalta tutkielmassa selvitetään, millaisia erilaisia oikeuksia joudutaan sovittamaan yhteen ja millaisia seikkoja lastensuojeluilmoituksiin liittyen on soveltamistilanteissa otettu huomioon. Viranomaiselta edellytetään asianosaisjulkisuuden ratkaisutilanteissa kokonaisharkintaa siitä, onko ilmoituksen tekijätiedon salassapidon tarve julkisuuslain 11.2 §:n 1 kohdan perusteilla suurempi kuin asianosaisen intressi saada tieto lastensuojeluilmoituksen tekijästä.
  • Melgin, Elina; Nieminen, Hannu (ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry, 2018)
    ProComma Academic ; 2018
    Diplomatia on paitsi ulkopolitiikan prosessi myös taito. ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry:n vertaisarvioidussa teoksessa käsitellään näitä diplomatian molempia alueita. Teoksen kirjoittajat edustavat eri tieteenhaaroja.
  • Pantti, Mervi; van Zoonen, Liesbet (2006)
    The present paper is framed within current debates about the need to rethink citizenship, especially with respect to the question of whether there is a legitimate place for emotion in the public sphere. Emotion has not traditionally been seen as a key to good citizenship, and there has been a fair amount of aversion among media critics towards the ‘‘emotionalization’’ of the public sphere and spectacular outbursts of public emotion. This paper looks at the coverage of the murders of Dutch filmmaker and journalist Theo van Gogh in 2004 and Dutch politician Pim Fortuyn in 2002, and shows that the issue is not simply whether emotions should be allowed in the public sphere or not, but rather how they are articulated and how they achieve different understandings of citizenship.
  • Vuoti-Karvonen, Päivi (2008)
    Tutkimuksessa selvitetään, miten Ilta-Sanomien parisuhdekirjoittelu on kehittynyt määrällisesti ajanjaksolla 1961–2001. Tutkimusasetelma noudattaa pitkittäisaineistoon perustuvaa kvantitatiivista sisällönanalyysiä. Pyrkimyksenäni oli saada tieteellisesti tutkittu kuva siitä, onko parisuhdekirjoittelu lisääntynyt mediajulkisuudessa, kuten yleisesti uskotaan. Tutkimuksen taustana ovat olleet teoriat julkisuudesta ja populaarikulttuurista. Tutkimuksessa pohditaan myös yhteiskunnan tunteellistumista. Tutkimuksen kysymyksenasettelu on kuvaileva. Tavoitteenani on selvittää, onko Ilta-Sanomien parisuhdekirjoittelussa tapahtunut määrällisiä muutoksia kyseessä olevina vuosina. Tutkimuksessa ei ole mahdollista empiirisesti osoittaa syitä, miksi parisuhdekirjoittelu on vaihdellut eri vuosikymmeninä, mutta toki tätäkin kysymystä tulen pohtimaan. Parisuhdekirjoittelun määrällisen kehityksen lisäksi tarkastelen mm. sitä, vaihteleeko parisuhteen eri teemoista kirjoittelu määrällisesti ajanjaksolla 1961-2001, esiintyykö kirjoittelussa enemmän miehiä vai naisia, kotimaan kasvoja vai ulkomaalaisia julkkiksia, mitä toimijarooleja edustavat ne henkilöt, jotka aihepiirin kirjoittelussa ovat mukana, jne. Aineisto koostuu 338 parisuhdeaiheisesta otsikosta vuosilta 1961, 1971, 1981, 1991 ja 2001. Vuosien valinnan perusteena on ollut käyttää viimeistä mahdollista kalenterivuotta, joka aineiston keruuta aloittaessani oli 2001, ja siitä aina kymmenen vuotta taaksepäin vuoteen 1961 saakka. Otsikko määräytyi parisuhdeaiheiseksi, jos siinä käsiteltiin seurustelua tai rakastumista, kihlautumista, avioliittoa, lapsen syntymää, avio- tai avoeroa, parisuhteen kuulumisia tai puolison kuolemaa. Tutkimukseen valitut parisuhdejutut luokiteltiin tätä tutkimusta varten luodun, 10 muuttujaa sisältävän luokitusrungon (liite 1) avulla, minkä jälkeen muuttujien välisiä suhteita tarkasteltiin ristiintaulukoinnin avulla. Tutkimus osoitti, että vielä 1960- ja 1970-luvulla parisuhdekirjoittelu oli Ilta-Sanomissa vähäistä, mutta vuodesta 1981 vuoteen 1991 parisuhdeotsikoiden kokonaismäärä on kolminkertaistunut ja siitä vielä lähes kaksinkertaistunut vuoteen 2001 mennessä. Kepeitä ja helposti ymmärrettäviä parisuhdejuttuja tarjotaan usein viikonloppulukemiseksi, sillä eniten aihepiirin juttuja oli vuonna 2001 lauantain lehdessä. Mikään yksittäinen julkkis-ryhmä ei nouse kirjoittelussa ylitse muiden, vaan kirjoittelu vaihtelee tasaisesti eri julkisuuden henkilöiden välillä. Avioliitto-otsikoiden määrä on ollut laskusuuntainen koko tutkimusajanjakson, kun taas avio- ja avoeroista kirjoittelu on kasvanut rajusti vuosina 1991 ja 2001. Kyseisinä vuosina joka viides parisuhdeaiheinen otsikko käsitteli eroa, kun se aikaisempina vuosina oli vain muutaman prosentin luokkaa. Kaikissa aihepiirin kirjoittelussa naiset olivat äänessä miehiä enemmän ja he olivat enenevässä määrin suomalaisia julkkiksia. Parisuhdejutut ovat lähes aina (n. 90 %) kuvallisia ja vuonna 2001 parisuhdeaiheinen juttu oli lehden pääotsikkona noin kerran viikossa. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa on käytetty tutkimusmateriaalini lisäksi Riitta Jallinojan kirjaa ”Moderni säädyllisyys”, Stjepan Meštrovicin teosta ”Postemotional Society”, Peter Dahlgrenin ja Colin Sparksin toimittamaa kirjaa ”Journalism and Popular Culture” sekä Anu Koivusen, Susanna Paasosen ja Mari Pajalan toimittamaa kirjaa ”Populaarin lumo – mediat ja arki”.
  • Virtanen, Pia (2000)
    Tässä Pro gradu -työssä tarkastellaan yritysten ja yhdistysten uutiskynnystä kahden esimerkin avulla. Tutkitaan kahdella empiirisellä kokeilulla, saavatko yritykset ja yhdistykset samantapaisilla tiedotteilla yhtä paljon julkisuutta, kun muut uutisoinnin edellytykset on huomioitu ja uutiskriteerit ovat täyttyneet. Tekstien läpimenoa peilataan Tuomon Mörän Liaaniteorian mediakriteereihin sekä muihin julkisuuden hallintaa selittäviin tieteellisiin tutkimuksiin ja katsotaan, löytyykö mahdollisesti erilaiselle uutiskynnykselle selitystä näistä teorioista. Tämän jälkeen pyritään mallintamaan uutiskynnyksen rakenne. Tutkimuksen perusteella todetaan, että uutisten läpimenoprosessi on erilainen yritys- ja yhdistystiedottamisessa, kuten aluksi otaksuttiinkin. Yhdistystiedottaminen onnistui alusta lähtien erinomaisesti, kaikki vinkit ylittivät uutiskynnyksen ainakin jossakin alueen viestimessä. Prosessin läpäisseet jutut olivat runsaita ja hyvin kuvitettuja. Lähteitä käytettiin luovasti ja hankittiin itsekin. Sen sijaan yritystiedottaminen takertui kiinni journalistiseen uutiskynnykseen. Vaikka journalistiset kriteerit mainonnan välttämisestä ja asioiden uutuudesta toteutuivatkin, eivät jutut useimmiten läpäisseet uutisseulaa alueen toimituksissa. Toteutuneet jutut olivat yksipuolisempia ja lyhyempiä kuin yhdistystoiminnasta tehdyt jutut. Toimittajat kirjoittivat yritysuutiset joko suoraan tiedotteesta samanmittaisina tai lyhensivät niitä. Lisätietoja ei kysytty, vaikka yhteystiedot olivat selkeästi esillä. Vain sukupolvenvaihdosuutisointi oli laajaa. Sekin perehtyi enemmän henkilöihin kuin yrityksen toimintoihin, alan näkymiin sekä johtamisvisioihin. Erilaisen uutiskynnyksen syyksi paljastui erilainen julkisuusstrategia, joka johtui osin yritystiedotteiden kysynnän pienuudesta. Muiksi syiksi todettiin journalismin pelisäännöt, yksilökohtaiset syyt, organisaatiotekijät, lähteiden ja toimituksen suhteet sekä vallitseva ideologia. Keskeiset teokset tutkimuksen teoriaosiossa olivat: UIMONEN, RISTO - IKÄVALKO, ELISA (1996): Mielikuvien maailma: Miten mediajulkisuutta muokataan ja imagoja rakennetaan? Inforviestintä. Jyväskylä. MÖRÄ, TUOMO (1999): EU-journalismin anatomia. Mediasisältöjä muokanneet tekijät ennen kansanäänestystä 1994. Helsingin yliopisto. Viestinnän laitos. LUOSTARINEN, HEIKKI (1998): Teoksessa Kivikuru U-M. & Kunelius R.: Viestinnän jäljillä. Näkökulmia uuden ajan ilmiöön. WSOY, Helsinki.
  • Kiiski, Elina (2007)
    Työssä tarkastellaan eurooppalaisen julkisuuden rakentumisen mahdollisuuksia Euroopan unionissa. Työni lähtökohtana on ajatus siitä, että poliittisten päätösten on perustuttava julkiseen harkintaan deliberatiivisen demokratiateorian mukaan. Koska Euroopan unioni on kehittynyt yhä suuremmassa määrin poliittiseksi toimijaksi, on myös EU:ssa toteutettava julkiseen harkintaan perustuvaa päätöksentekoa. Jotta julkinen harkinta voisi unionissa toteutua, olisi EU:ssa oltava jonkinlainen yhteinen julkisuus, jonka puitteissa kansalaiset voisivat keskustella heitä koskevista asioista ja osallistua unionin päätöksentekoon. Toistaiseksi on kuitenkin epäselvää, miten tällainen julkisuus voisi ylikansallisessa EU:ssa rakentua. Työssäni pyrin kartoittamaan erilaisia näkemyksiä siitä, millaisia mahdollisuuksia aiheeseen perehtyneet yhteiskuntatieteilijät eurooppalaisen julkisuuden syntymiselle näkevät. Pyrin tieteellisen julkisuuskeskustelun pohjalta vastaamaan myös kysymykseen siitä, millainen EU:n olisi oltava rakenteeltaan, jotta sen puitteissa voisi syntyä jotakin, mitä voitaisiin kutsua julkisuudeksi. Lopuksi analysoin Euroopan komission viestintäsuunnitelmaa, jonka tavoitteiksi on kirjattu eurooppalaisen julkisuuden ja demokratian parantaminen. Erityisen relevantiksi kysymys EU:n julkisuudesta on tullut 2000-luvulla, EU:n perustuslaillisen prosessin myötä. Perustuslailla on haluttu syventää EU:n integraatiota sekä selkiyttää EU:n perussopimuspohjaa, mutta huonolla menestyksellä. Ranskan ja Alankomaiden kansalaiset hylkäsivät perustuslain kansanäänestyksissään vuonna 2005 ja toistaiseksi sopimuksen kohtalosta on käynnissä miettimisaika. Samaan aikaan puhe EU:n demokratiavajeesta on yleistynyt kautta unionin. Viestinnän tutkimuksen kannalta kysymys Euroopan unionin kehityksen suunnasta voidaankin nähdä olevan tiiviisti yhteydessä siihen, kuinka EU:n kommunikatiivinen tila kehittyy. Jotta EU:sta voisi kehittyä myös kansalaisilleen hyväksyttävissä oleva poliittinen toimija, on EU:ssa oltava myös jonkinlainen poliittinen ja medioitu julkisuus. Teoreettisena jäsennyksenä työssäni käytetään näkemyksiä eurooppalaisen julkisuuden synnystä ylikansallisesti tai vaihtoehtoisesti kansallisissa julkisuuksissa. Yleisesti näkemykset ylikansallisen eurooppalaisen julkisuuden synnyn mahdollisuuksista ovat melko pessimistisiä, lukuunottamatta Internetin potentiaalia ylikansallisten yhteisöjen synnyttämiseen. Sen sijaan tutkijoiden parissa suosiota on saanut näkemys eurooppalaisen julkisuuden rakentumisesta kansallisissa julkisuuksissa, joiden sfääreissä voitaisiin käsitellä sekä unionin että muiden jäsenmaiden asioita yhä paremmin. Näiden kahden näkemyksen välistä kuilua kuroo umpeen näkemys EU-julkisuuden rakentumisesta prosessina. Tämä prosessi syntyy kansalaisten arkipäiväisistä toimista, jos he näiden toimien puitteissa käyttäytyvät yhä enemmän myös EU:n kansalaisina, vaikkapa vaaleissa tai yli rajojen ulottuvissa kansalaisjärjestöissä. EU-julkisuus tarvitsee siis syntyäkseen myös demokraattisia rakenteita, joiden myötä kansalaisena toimiminen EU:ssa on mahdollista. Euroopan komission viestintäsuunnitelman analyysissä kiinnitetään huomiota siihen, miten komissio näkee unionin viestinnän keinot mahdollisuutena edistää julkisuutta ja demokratiaa EU:ssa. Analyysiosiossa vertaan komission näkemyksiä eurooppalaista julkisuutta pohtineiden yhteiskuntateoreetikkojen näkemyksiin. Näkemyksissä on huomattavissa suuria eroja siinä, missä määrin viestinnän keinojen voidaan uskoa ratkaisevan EU:n kohtaamia ongelmia. Tärkeimmät työssäni käytetyt lähteet teoriaosiossa sekä ensimmäiseen ja toiseen tutkimuskysymykseen vastaamisessa ovat Jürgen Habermas, Hannu Nieminen, Erik O. Eriksen, Renée van Os, Marianne Van de Steeg, Peter Schlesinger, Ruud Koopmans, Barbara Pfetsch, Thomas Risse, Peter Dahlgren ja Hans-Jörg Trenz.
  • Säävälä, Roosa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Euroopan unionia syytetään usein demokratiavajeesta eli demokraattisen vastuun puutteesta kansalaisia kohtaan. Demokratiavaje merkitsee kansalaisista etääntymistä, yhteisen ja koherentin politiikan puuttumista ja usein myös julkisuusvajetta eli päätöksenteon ja kansalaiskeskustelun läpinäkymättömyyttä. Ylikansallisen eurooppalaisen julkisuuden esteinä voidaan nähdä eurooppalaisten suuri diversiteetti, kuten erilaiset identiteetit ja lukuisat eri kielet. Tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, miten Euroopan komission viestintästrategiassa esiintyvät eurooppalaisen julkisuuden ideaalit toteutuvat Instagramissa. Komission viestintästrategia ihannoi habermasilaisia keskustelun ideaaleja korostaen demokraattisen kansalaiskeskustelun tärkeyttä. Se esittelee kunnianhimoisia tavoitteita siitä, kuinka nousevassa eurooppalaisessa julkisuudessa kansalaisten ääni pääsee kuuluviin ja komissaarit voivat olla suorassa vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa. Instagram on valikoitunut tutkimuksen kohteeksi siksi, että se on yksi maailman suosituimmista sosiaalisista medioista ja erityisesti nuorten käyttäjien suosiossa. Instagramia on tutkittu vain vähän organisaatioviestinnän ja poliittisen viestinnän alustana, ja valtaosa tutkimuksesta on painottunut yksittäisiin käyttäjiin. Tutkielmassa havaitaan, että Instagramissa ei juuri synny aitoa kansalaiskeskustelua: suurin osa kommenteista ei tuo keskusteluun lisäarvoa eikä komissio itse ole aktiivisesti keskustelussa mukana. Aineisto osoittaa, että komission strategiassa esiintyviä habermasilaisia ideaaleja on vaikea toteuttaa käytännössä, eivätkä ne välttämättä sovi sosiaalisten medioiden toimintaympäristöön. Kansalaisten tavoittaminen sekä rationaalisen keskustelun puute ovat edelleen Euroopan julkisuusongelman ytimessä. Tutkielma ehdottaa, että julkisuutta tulisi kenties ymmärtää uusilla tavoilla Habermasin kritiikin kautta esimerkiksi Mckeen postmodernin julkisuusteorian tai Mouffen kiistelevä moniarvoisuuden kautta.
  • Nieminen, Hannu (2008)
    The main argument in this article is that instead of attempting to establish the existence or the nonexistence of the European public sphere or public spheres, we could think of Europe as consisting of a multiplicity of networks, each having a public sphere or spheres of their own. The idea of seeing the public sphere from the point of view of networks is critical to the traditional Habermasian idea of conceiving the public sphere as something intrinsically restricted to national boundaries. The social and cultural networks operate in all areas of life. They have developed, transformed, and vastly expanded in time. It is difficult to make clear distinctions between different networks today as they can operate locally, nationally, trans-nationally, regionally, trans-regionally as well as globally. However, from the point of view of democratic theory it is still important to make a separation between these different spatial embodiments of the networks ! as they all indicate different modalities for democratic polities. Democracy needs to be thought differently on a local or national scale than on the trans-national or global scale. The idea of seeing the public sphere from the point of view of networks is critical to the traditional idea of conceiving the public sphere as something intrinsically restricted to national boundaries.
  • Lemponen, Saara (2010)
    Tutkimusraportin tarkoituksena on analysoida Suomen kahden merkittävän finanssikriisin selvittämisen keinoja ja esteitä. Tutkimusaineistona ovat Helsingin Sanomien pääkirjoitukset vuosina 1991-1993 sekä 2007- 15.9.2009. Molemmissa ajankohdissa keskitytään erityisesti finanssikriisin analysointiin, ja siitä seuranneen kokonaistaloudellisen taantuman tarkastelu jää vähäiselle huomiolle. Finanssikriisin keinoja ja esteitä tarkastellaan laadullisen menetelmän avulla, joka on päämäärärationaalista toimintaa kuvaava nelikenttä. Nelikentän osia ovat finanssikriisin selvittämisen päämäärät, keinot, esteet sekä esteiden tai vastustuksen muodot. Nelikentän avulla aineistosta saadaan esille havaintoja, joiden perusteella tehdään laajempia johtopäätöksiä. Tutkimuskysymyksiä ovat: Millaisia finanssikriisin selvittämistä koskevia keinoja HS:n pääkirjoituksissa on nähty? Millaisia finanssikriisin pitkittymistä edistäviä asioita HS:n pääkirjoituksissa esitetään? Suomen 1990- luvun pankkikriisi oli sitten 1930- luvun yksi maailman pahimpia talouskriisejä, joissa bruttokansantuotteen kasvu ja pankkien luotonmyöntö olivat negatiivisia useamman vuoden ajan. Tuoreemmassa finanssikriisissä puolestaan kyseessä oli ulkosyntyinen kriisi, joka vaikutti Suomeen omaisuuslajien arvojen romahtamisen sekä viennin tyrehtymisen kautta. Tuoreempi kriisi on vaikutuksiltaan 1990- luvun kriisin tasoinen, mutta vain lyhempi kestoinen. Teoreettisena viitekehyksenä ovat mediapainoitteiset akateemiset teokset, joissa tutkitaan Suomen lamanaikaisten poliittisten päättäjien ja demokratian suhdetta talouskriisin aikaiseen julkisuuteen. Tutkimuksen tarkoituksena on osoittaa, että finanssikriisien analysoinnissa myös laadullisella ja tieteidenvälisellä tutkimuksella on jalansijaa. Laadullisten tutkimusmenetelmien avulla päästään määrällisiä menetelmiä tarkemmin kiinni numeroiden ja kausaalisuhteiden taustalla oleviin ilmiöihin, joilla on suuri merkitys finanssikriisin etenemisen kannalta. Tutkimustuloksina esitän, että Suomen 1990- luvun pankkikriisi oli sisäsyntyinen kriisi, johon vaikuttuivat kokemattomuus talouskriisin hallinasta sekä tehoton päätöksenteko puutteellisen informaation kera. Pankkituet, pankkijärjestelmän tehostaminen ja Suomen raha- ja valuuttapoliittiset muutokset nähtiin merkittävimpinä keinoina selvitä kriisistä. Suurimpana esteenä oli julkisen keskustelun ja päättäjien välisen informaation pula. Tuoreemmassa finanssikriisissä tärkeimmiksi keinoiksi selvitä nousivat kireä finanssipolitiikka sekä aiemman finanssikriisin opit. Esteinä puolestaan olivat julkisen keskustelun puuttuminen edelleen sekä ulkoisen toimintaympäristön muutokset. Johtopäätöksistä mainittakoon, että Suomi on muuttunut paljon finanssikriisien välisenä aikana, mutta yhtäläisyyksiäkin on edelleen. Julkisen keskustelun puute, riippuvuus ulkoisesta toimintaympäristöstä sekä tulevaisuudessa häämöttävät rakenteelliset uudistukset tuovat uutta haastetta finanssikriisien selvittämiselle.
  • Kantola, Minna (2002)
    Opinnäytetyössä tarkastellaan työn kulttuurisen merkityksen rakentumista julkisessa keskustelussa sosiaalisten representaatioiden näkökulmasta. Kiinnostuksen kohteena on arkinen ajattelu historiallisessa ja sosiaalisessa kontekstissaan; miten tieteellinen tieto ja kulttuurinen perimä vaikuttavat toimittajien tulkintoihin työyhteiskunnasta ennen ja jälkeen 1990-luvun laman. Tavoitteena on hahmottaa käsitteistä ja kielikuvista rakentuvia tulkintakehikkoja, joiden pohjalta esitetään tulkinta aineistossa heijastuvasta työn sosiaalisesta representaatiosta. Aineistona on yhteensä 30 Helsingin Sanomien artikkelia vuosilta 1986 ja 1996. Materiaali on kerätty ja analysoitu noudattamalla etnografisen sisällönanalyysin periaatteita. Tuloksena esitetään ensinnäkin 8 erilaista käsitekehikkoa, joiden puitteissa työstä ennen ja jälkeen laman kirjoitettiin. Kehikot asetetaan niissä heijastuvien tieteellisten lähteiden ja ihmiskäsitysten pohjalta kahdelle eri ulottuvuudelle. Taloudellisrationaalisen ulottuvuuden kannanotot nimetään vääjäämättömyys- ja moraalipuheeksi, joilla toimittajat korostavat rationaalisten toimijoiden sopeutumista vääjäämättömään muutokseen sekä velvollisuutta työhön. Psykologisemotionaalisen ulottuvuuden kannanotot nimetään huolipuheeksi, jolla toimittajat korostavat yksilön tuntemuksia muutoksen puristuksessa sekä oikeutta työhön. Keskustelu kahdella ulottuvuudella tulkitaan työn poleemiseksi representaatioksi. Toiseksi tarkastellaan toimittajien käyttämää kuvakieltä, jolla he alleviivaavat kannanottojaan.Tuloksena nostetaan esiin liikkeen ja pysähdyksen käsitepari, johon liittyviä ilmaisuja kytketään artikkeleissa eri ulottuvuuksien väittelevään ainekseen varioimalla mm. liikkeen suuntaa tai nopeutta. Havaintojen pohjalta esitetään tulkinta työn hegemonisesta representaatiosta. Liikkeen ja pysähdyksen käsiteparin – representaation kuvallisen ytimen – ympärille rakentuvat kielikuvat konkretisoivat työyhteiskuntaan liittyvää abstraktia uhkaa: kun palkkatyö mielletään liikkeeksi, sen ulkopuolelle jäämisen tai joutumisen katsotaan johtavan pahimmillaan totaaliseen pysähdykseen. Palkkatyöllä taataan itsenäinen toimeentulo ja sitä kautta arvostettu yhteiskunnallinen asema, mikä on liikkeen ja pysähdyksen kielikuvassa naturalisoitunut itsestään selvyydeksi. Samalla konkretisoidaan työttömyys pysähdykseksi, joka johtaa taloudelliseen riippuvuuteen ja huonoon yhteiskunnalliseen asemaan. Julkisuuden on katsottu lamanjälkeisissä olosuhteissa vaalineen palkkatyön ideologiaa – ideologiaa työstä itsekunnioituksen ja osallisuuden lähteenä - ja tarjonneen sitä niillekin, jotka ovat jääneet pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Näkemys heijastaa tutkielman aineiston työn sosiaalisen representaation hegemonista ydintä: palkkatyön lähes itsestäänselvyydeksi naturalisoitunutta merkitystä väylänä arvostettuun yhteiskunnalliseen asemaan ei tässä aineistossa juurikaan kyseenalaisteta. Palkkatyön ideologian voimakkuus ja sitkeys havainnollistuu siinä, miten aineiston representaation ulottuvuuksien väittelevä aines kiertyy palkkatyön itsestäänselvyyden – työn sosiaalisen representaation sitkeän kuvallisen ytimen ympärille. Keskeiset lähteet: Alasuutari, P. (1996), Altheide, D.L. (1996), Honkanummi, E. (2002), Moscovici, S. (esim. 1988; 2000), Sounela, R. (2001).
  • Helaniemi, Laura (2008)
    Tutkielma käsittelee yrityksen johdon julkisuuskuvan ja maineen rakentamista sekä hyödyntämistä suurissa suomalaisissa pörssiyhtiöissä viestintäjohtajien näkökulmasta. Tavoitteena on ollut selvittää viestintäjohtajan roolia johtoa koskevassa viestinnässä, keinoja johdon julkisuuskuvan rakentamiselle, johdon viestinnän suunnitelmallisuutta sekä yritysjohtajan maineen ja julkisen kuvan suhdetta yrityksen maineeseen suomalaisessa talouselämässä. Tutkielma on laadullinen: johdon viestintää tarkastellaan seitsemän viestintäjohtajan näkökulmasta. Teemahaastattelun avulla kerätyn aineiston kriteereinä ovat olleet yrityksen suuri koko, omistuspohja, viestintäjohtajan osallistuminen johtoryhmätyöskentelyyn sekä yrityksen toimitusjohtajan vaihtuminen 2000-luvulla. Tutkielman aineisto osoittaa, että tarkastelluissa yrityksissä olisi edellytyksiä johdon julkisuuskuvan hallintaan ja rakentamiseen. Julkisuuden merkitys yrityksen toiminnassa ymmärretään johtotasolla ja viestintään liittyviä kysymyksiä pohditaan tarkoin. Yrityksen merkittävin keulahahmo julkisuudessa on sen toimitusjohtaja, vaikka julkisuudessa yritystä edustavat muutkin yrityksen johtajat. Viestintäjohtajien näkökulmasta johdon viestinnän haasteet liittyvät johtajan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Yritysjohtajan maineeseen vaikuttaa ensisijaisesti hänen persoonansa. Vaikutusta maineeseen on myös yrityksen menestyksellä, johtajan karismalla ja esiintymiskyvyllä julkisuudessa. Viestinnän kannalta keskeisessä osassa johtajan maineen muodostumisessa ovat julkisuudet: sisäinen julkisuus, sijoittajajulkisuus, mediajulkisuus, jonka kautta saavutetaan suuri yleisö, sekä asiakasjulkisuus, asiantuntijajulkisuus ja poliittinen julkisuus. Julkisuuksilla on erilaiset viestinnälliset tarpeet, joten keinot julkisuuksissa viestimiseen vaihtelevat. Tärkeä osa johtajan viestintää ovat henkilökohtaiset tapaamiset. Missään tarkastelluissa yrityksissä johdon viestintää ei ole erikseen eritelty yrityksen viestintästrategiassa ja johdon viestintää toteutetaankin pääasiassa operatiivisella tasolla. Vaikka johdon viestintästrategiaa ei ole erikseen ohjeistettu, viestintäjohtajilla on tarkka käsitys siitä, minkälaisissa tilanteissa johtajan halutaan esiintyvän tai antavan lausuntoja. Yrityksen maineenhallintaan kiinnitetään tarkastelluissa yrityksissä huomiota ja siihen käytetään aikaa. Johtajan maineen hallinta on problemaattisempaa. Johtajasta ei haluta tehdä yrityksen mallinukkea, sillä se ei ole suomalaisen talouselämän kulttuurin mukaista. Esiintymistä viihteellisissä lehtijutuissa tai tilaisuuksissa vältetään, sillä uskottava suomalainen yritysjohtaja esiintyy vakavasti otettavissa yhteyksissä, jolloin halutaan tuoda ensisijaisesti esille yritystä, ei sen johtajaa. Viestintäjohtajan johtamalla viestintäorganisaatiolla on tärkeä rooli yrityksen johdon maineenhallinnassa. Viestintäorganisaatio on tärkeä linkki ulkomaailmaan ja sen on huolehdittava, että johdolla on riittävästi valmiuksia ja keinoja eri julkisuuksissa toimimiseen ja niissä viestimiseen. Keskeisimpiä lähteitä tutkielmassa ovat olleet C. J. Fombrunin teos Reputation (1996), Ikävalkon ja Uimosen Mielikuvien maailma: miten mediajulkisuutta muokataan ja imagoja rakennetaan? (1996), Ikävalkon Ylivoimapeli mediassa (1996) sekä Aulan ja Mantereen Hyvä yritys. Strateginen maineenhallinta (2005).
  • Vainionkulma-Immonen, Outi (2004)
    Pro gradu -työni tarkoituksena oli tutkia, miten tavallinen kansalainen saa äänensä kuuluviin joukkoviestimissä käytävässä julkisessa keskustelussa. Tarkastelin kansalaisen roolia julkisessa keskustelussa; sitä, millaisen vastapainon hän muodostaa toimittajille, poliitikoille ja asiantuntijoille. Varsinainen tutkimuskysymykseni on aseteltavissa muotoon ”Miten ja kenen ehdoilla Nato-keskustelu rakentui suomalaisessa mediassa syksyllä 2001?” Lisäksi pohdin kansalaisen roolia julkisessa keskustelussa; miten kansalainen saa äänensä kuuluviin. Tutkimukseni lähtökohtana on demokratian kriisi ja kansalaisten passiivisuus. Politiikka ei enää kiinnosta ihmisiä. Viimeaikaisessa lainsäädännössä onkin pyritty luomaan kansalaisille uusia osallistumisen käytäntöjä. Tällä tavoin on haluttu edesauttaa julkisoiden, aktiivisten ja keskustelevien kansalaisryhmien, syntyä. Myös joukkoviestinnällä on julkisoiden synnyssä tärkeä rooli. Kansalaisten osallistumista on pyritty edistämään kansalaisjournalismin keinoin. Tutkimukseni pohjautuu myös yhteiskuntatieteissä käytyyn keskusteluun julkisuudesta. Lähden Jürgen Habermasin (1989) porvarillisesta julkisuuskäsityksestä ja päädyn Hannu Niemisen (2003) kolmijakoiseen julkisuuteen. Niemisen teoriaan pohjaten muotoilen myös oman käsitykseni julkisesta keskustelusta. Teoreettinen viitekehykseni rakentuu Heikki Heikkilän ja Risto Kuneliuksen (1997, 1998) journalismikritiikin kolmijaon pohjalle. Heikkilä ja Kunelius pohtivat julkisuuden ja demokratian ongelmia journalismissa pääsyn, keskustelevuuden ja harkitsevuuden kautta. Aineistokseni olen kerännyt Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista ja Iltalehdestä sotilasliitto Naton ja Suomen suhdetta käsitteleviä uutisjuttuja, kolumneja, pääkirjoituksia ja mielipidekirjoituksia. Ajankohta on syksy 2001. Tutkimusotteeni on laadullinen tekstintutkimus. Käyn aineiston kolmeen kertaan läpi: pääsy-analyysissa tutkin, kenellä on pääsy journalismiin, kuka saa äänensä kuuluviin. Keskustelevuus-analyysissa tutkin, millaisia viittauksia teksteistä löytyy muihin teksteihin. Harkitsevuus-analyysi on kaikkein mittavin: tutkin, millaisia argumentteja teksteistä löytyy. Minua siis kiinnostaa, miten mielipiteet perustellaan. Viimeisellä analyysitasolla metodina on siis retoriikka ja argumenttianalyysi. Analyysi paljastaa, että pääsyn osalta ennakko-oletukset pitävät paikkansa: kansalainen ei saa ääntänsä kuuluviin juuri muuten kuin mielipidesivujen kautta. Keskustelevuuden suhteen tekstit onnistuvat paremmin, viittauksia löytyy lähes jokaisesta kolumnista, pääkirjoituksesta ja mielipidekirjoituksesta. Uutisjutuista vähemmän. Harkitsevuus-analyysi puolestaan osoittaa, että mielipidekirjoittajat perustelevat mielipiteensä monipuolisimmin. Kolumnit, pääkirjoitukset ja uutiset jäävät enemmän yksittäisiksi puheenvuoroiksi. Analyysin perusteella kansalaisilla on kykyä keskustella myös vaikeista asioista, kuten turvallisuuspolitiikasta. Kansalaisilla ei kuitenkaan juuri ole pääsyä mediavälitteiseen julkisuuteen. Vastaus tutkimuskysymykseeni on, että Nato-keskustelu syksyllä 2001 rakentui eliitin – poliitikkojen, asiantuntijoiden sekä myös toimittajien ehdoilla. Kansalaisen tehtäväksi jäi kirjoitella mielipidesivuille ja vastata gallupeihin ja kyselyihin. Joukkoviestimet eivät onnistuneet luomaan kansalaisille osallistumisen käytäntöjä.
  • Kuisma, Päivi (2005)
    Tutkin käsityksiä julkisen palvelun yleisradiotoiminnan tehtävästä ja roolista sekä käsitysten mahdollista muuttumista yhteiskunnan ja viestintämaailman muutoksessa. Olen analysoinut sitä, millä tavalla ei-kaupallisen, julkisen palvelun viestintäkonsernin toimijat määrittelevät työnsä tarkoitusta globalisoituvassa, viestinnältään monipuolistuvassa ja taloudellista tehokkuutta korostavassa toimintaympäristössä. Olen itse yleisradiolainen ja tästä näkökulmasta huolestunut julkisen palvelun yleisradiotoiminnan toiminnanehtojen kapea-alaistumisesta. Tutkimukseni peruskysymys on, onko julkisen palvelun yleisradiotoiminnalla olemassaolon oikeutusta uusmediaympäristössä ja kun on, niin millaisista aineksista legitimiteetti koostuu. Yhteiskunnalta ja median käyttäjiltä olemassaolon oikeutuksensa saava julkisen palvelun yleisradiotoiminta on joutunut ahtaalle niin ohjelmapoliittisesti kuin oman journalistisen itseymmärryksensä kautta. Monimediaisessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa on yhä vaikeampaa perustella vanhoin, julkisen palvelun perinteestä kumpuavin ideologisin argumentein julkisen palvelun olemassaolon tarvetta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on jäljittää muutosta ja löytää legitimiteetille uusia ajatuksellisia perusteluja. Haen niitä julkisen palvelun toimijoiden omista käsityksistä. Tutkimusmenetelmänä käytän laadullista diskurssianalyysia, joka perustuu haastatteluaineistosta nouseviin ongelmanastteluihin ja teemoihin, mutta joka ytimeltään rakentuu tutkijan tulkinnoista. Analysoin julkisen palvelun olemassaoloon ja tehtävämääritykseen liittyvää muutosta journalistien, poliitikkojen ja viranhaltijoiden puheesta. Heidän puhetapansa on väline, tapa representoida julkista palvelua. Rakennan tutkimusaineistostani erilaisia julkisen palvelun olemassaoloon liittyviä puhetapoja eli diskursseja ja vertaan niitä keskenään. Puhetapoja vertaamalla pyrin osoittamaan, miten monimediaisuus ja monikulttuurisuus heijastuvat julkisen palvelun toimijoiden käsityksiin itsestään, journalistisista toimintavoista ja yleisöstä. Perinteinen, julkisen palvelun perinteisiin ja journalistien ammatilliseen ideologiaan rakentuva diskurssi asettaa vähiten muutosvaatimuksia itse julkiselle palvelulle. Puhetavassa uskotaan, että kansalliseen yhteisöllisyyteen perustuva poliittinen tahto takaa julkiselle palvelulle tulevaisuuden. Evoluutiodiskurssissa muutoshaasteet kohdistuvat julkisen palvelun toimijoiden kykyyn muuttaa ajattelu- ja toimintatapojaan niin, että julkinen palvelu pysyy houkuttelevana ja arvostettavana muuttuvilla mediamarkkinoilla. Yleisökeskeisessä diskurssissa muuttumisen keskiössä on julkisen palvelun toimijoiden suhde yleisöön, kansalaisiin. Julkinen palvelu on tässä diskurssissa aidosti kansalaisten omistuksessa ja käytössä oleva voimavara kaikkine välineineen ja toimintatapoineen. Keskeisimpiä lähteitä ovat olleet Mark Deuzen pohdinnat journalismin ja uusmedian välisestä suhteesta sekä Richard Collinsin yhteenvedot julkisuuskäsityksestä ja julkisen palvelun tilasta muuttuvassa mediaympäristössä.
  • Reinekoski, Tapio (Helsingfors universitet, 2017)
    Julkiso-termiä on ehdotettu 1990-luvun lopulla suomalaisessa viestinnän tutkimuksessa englannin ’public’-substantiivin käännökseksi, termin yleisö vastinpariksi. Julkisolla on viitattu ennen kaikkea aktiiviseen, julkiseen elämään astuvaan, kriittisesti keskustelevaan kansalaisuuteen. Tutkielmassa pyritään kehittämään ja tarkentamaan julkison käsitettä, sillä sen käyttö tutkimuskäsitteenä on osoittautunut aiemmassa tutkimuksessa haasteelliseksi. Julkiso analyyttisena käsitteenä sekoittuu tutkimuksen kohteeseen eli julkiseen toimintaan ryhtyneisiin kansalaisten ryhmiin; tutkimuksen kohteesta tulee analyyttisen käsitteen kaltainen. Ongelmanasettelua tutkielmassa ohjaa myös pyrkimys siirtää julkisuusteorian näkökulma pois erilaisista julkisen elämän ja julkisuuden ihannemalleista. Tutkielman aloittavan kriittisen katsauksen perusteella erilaiset pluralistiset julkisuuden teoriat ymmärtävät julkisot kansalaisyhteiskunnasta nouseviksi, toimintaan ryhtyviksi ryhmiksi, joita yhdistää jokin identiteetti, intressi tai puheenaihe sekä aikomus tuoda itsensä osaksi julkista elämää. Julkison käsite siis samastuu tutkimuksen kohteena oleviin ryhmiin. Tutkielmassa kehitettävä uusi näkökulma julkison käsitteeseen poikkeaa viestinnän tutkimukselle tavanomaisesta julkisuuden teoriasta. Tieteen- ja teknologiantutkimuksen (Science and Technology Studies) sekä toimijaverkkoteorian (actor-network theory) avulla julkison käsitteen fokus pyritään vaihtamaan niihin ongelmiin ja huolenaiheisiin, jotka saavat aikaan poliittista toimintaa. Lähtökohtia eivät olisikaan siis normatiiviset demokratian ihanteet tai ennakko-oletukset yhteiskunnan eri ryhmien intresseistä, identiteeteistä tai arvoista. Päinvastoin, niiden rakentuminen tieteellisten ja poliittisten ongelmien käsittelyn käytännöissä on ilmiö, jota tulisi kuvata. Tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksen piirissä 1990-luvulta asti käytyä, julkisen osallistumisen demokraattista merkitystä pohtivaa keskustelua. Tieteentutkimuksessa julkiso ymmärretään tiedettä ja politiikkaa välittäväksi tekijäksi, takeeksi tieteellis-poliittisten ongelmien määrittelyn ja käsittelyn demokraattisuudesta. Merkittäväksi nousee monien tieteentutkijoiden vaatimus siitä, että julkisoilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa ongelmien määrittelyyn – siihen, mistä sekä tieteellisissä ongelmissa että poliittisessa päätöksenteossa itse asiassa on kyse. Toimijaverkkoteorian ja sen kehittäjän Bruno Latourin ajattelun avulla julkison käsite irrotetaan yksinomaan inhimillisestä poliittisesta subjektiviteetista ja yhteisöllisyydestä. Niiden sijaan julkisen elämän kirvoittajiksi nähdään ongelmat ja huolenaiheet. Huolenaiheilla toimijaverkkoteoriassa tarkoitetaan kiistattomien faktojen vastakohtaa, vielä määrittymätöntä inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden verkkoa. Sen muodostuminen julkiseksi, yhteiseksi poliittiseksi ongelmaksi vaatii kokoonpanoa, jossa tieteellistä tietoa ja poliittisia arvoja ei ole lähtökohtaisesti erotettu toisistaan, vaan ne muodostuvat suhteessa toisiinsa. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksellisella ja toimijaverkkoteoreettisella otteella kahta julkisuuden teorian klassikkoa, John Deweya ja Walter Lippmannia sekä heidän julkisokäsityksiään. Heidän ajattelustaan uutetaan julkiso, joka on yhteiskunnan uusiin, määrittelyä ja käsittelyä vaativiin ongelmiin tarttuva ja uutta luova olio. Deweylle ja Lippmannille julkison tehtävä demokratiassa on ottaa haltuun ja tehdä näkyviksi ongelmia, joihin muilla yhteiskunnan instituutioilla ei ole ratkaisua. Tutkielman merkittävimpänä kontribuutiona muotoillaan tieteentutkimuksen, toimijaverkkoteorian sekä Deweyn ja Lippmannin debatin motivoima ongelmalähtöisen julkison käsite. Ongelmalähtöisyys irrottaa julkison viittaussuhteesta aktuaalisiin julkisesti toimiviin sosiaalisiin yhteisöihin aiempaa suomenkielistä tutkimusta korostetummin. Ongelmalähtöinen julkiso on yhteiskunnan ongelmiin tarttumisen ja määrittelyn seuraus ja efekti – yksinomaan analyyttinen käsite. Demokratian toteutumisen kannalta ratkaisevaksi muodostuu se, kulkeeko yhteiskunnan ongelmien käsittely julkison kautta.
  • Tervo, Monna Emilia (2008)
    Tämän tutkielman taustalla on kiinnostus internetin mahdollisuuksiin toimia demokratiaa edistävänä julkisen keskustelun foorumina. Olen tarkastellut internetiä uudenlaisena joukkoviestintävälineenä, jossa perinteinen journalistinen instituutio rakentaa julkista keskustelua. Tutkimuksen kohteena on kaikkiaan 14 Helsingin Sanomien politiikan toimituksen verkkopäiväkirjaa eli weblogia, jotka käsittelevät hoitajien työtaistelua syksyllä 2007. Blogien kirjoittajina on ollut sekä asiantuntijoita että journalisteja. Olen tutkimuksessani avannut näkökulmaa siihen, miten julkinen keskustelu rakentuu median ylläpitämissä blogeissa. Lisäksi pohdin laajemmin, kuinka hyvin blogeissa toteutuvat julkisen keskustelun laadulliset kriteerit. Blogit valikoituivat tutkimuskohteeksi, koska ne ovat saavuttaneet 2000-luvun alussa suuren suosion niin ammattijournalistien, poliitikkojen, erilaisten intressiryhmien kuin tavallisten kansalaistenkin keskuudessa. Tutkimuksen keskeisiä teoreettisia käsitteitä ovat osallistuminen, vuorovaikutus ja julkisuus, joita olen käyttänyt myös tutkimuskysymysten operationalisoimisessa. Olen lähestynyt käsitteitä pääasiassa Jürgen Habermasin julkisuusteorian pohjalta. Habermasin julkisuusteoriaa on käytetty paljon verkkodemokratiaan liittyvässä tutkimuksessa, ja internetissä on nähty mahdollisuus elvyttää Habermasin tarkoittama porvarillisen julkisuuden ideaali. Oman näkemykseni mukaan kyse on kuitenkin julkisuuden ihanteesta, joka antaa lähinnä suuntaviivoja sille, miten julkisuutta tulisi kehittää. Tutkimuksen yhteiskunnallista kehystä olen muotoillut pääasiassa Manuel Castellsin tietoyhteiskuntateorian pohjalta. Castellsin sosioteknologinen näkökulma on ollut keskeinen sillanrakentaja modernin yhteiskunnan traditiosta ponnistavan julkisuusteorian sovittamisessa tietoyhteiskunnan haasteisiin. Olen lähestynyt aineistoa määrällisen ja laadullisen analyysin avulla. Määrällisen kartoituksen tavoitteena on ollut selvittää blogeihin osallistumista yleisellä tasolla ja tarjota aineksia laadulliseen analyysiin. Varsinaisen laadullisen analyysin olen toteuttanut supistetulla aineistolla, joka käsitti kuusi blogikirjoitusta. Ne valikoituivat määrällisen analyysin perusteella. Tutkin vuorovaikutuksen rakentumista näissä blogikirjoituksissa soveltamalla institutionaalisen keskusteluntutkimuksen menetelmää. Mediainstituutio näyttäytyy aineistossa vahvana. Se luo voimakasta vastakkainasettelua työtaistelua puolustavien ja sitä vastustavien nimimerkkien ja blogeja kirjoittavien asiantuntijoiden välille. Havaintoni dialogin viriämisestä ja keskustelun argumentatiivisesta luonteesta tukevat näkemyksiä, joiden mukaan blogeissa rakentuu julkiseen järkeilyyn perustuvaa keskustelua. Tässä mielessä blogit voisivat muodostaa julkisen keskustelun sfäärin, jossa valtaapitävien tulisi legitimoida päätöksensä. Toisaalta keskustelijoiden pyrkimys yhteisymmärrykseen ja yleisen mielipiteen muotoilemiseen jäi vähäiseksi. Yleisen mielipiteen syntyminen olisi edellyttänyt blogeja ylläpitävältä medialta keskustelun analysoimista, tiivistämistä ja raportoimista sekä mahdollisesti blogikeskustelun tarkempaa ohjaamista television yleisökeskustelujen tapaan.