Browsing by Subject "kansalaisjournalismi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Tommila, Milla (2007)
    Pro gradu –työni tarkastelee Nykytaiteen museo Kiasmasta käytyä julkista keskustelua Helsingin Sanomissa vuosina 1990-1998. Tutkimustehtäväni on selvittää, millaista julkisuutta ja kulttuuripoliittisia linjauksia Nykytaiteen museoon liittyneessä keskustelussa rakennetaan. Pyrin tähän tavoitteeseen tutkimalla, miten Kiasmasta keskustellaan, millainen on keskustelun puhujarakenne ja millainen yleisökuva keskustelussa rakentuu. Tutkimuksen tausta-ajatus on, että pääsy julkisuuteen on rajallista ja usein vain tiettyjen valtaapitävien ryhmien käsissä. Erityisesti kulttuurijulkisuus eli julkisuus, jonka alueena on taiteeseen ja kulttuuriin liittyvää keskustelua, on asiantuntijavaltaista. Työn tutkimusmenetelmät ovat määrällinen sisällön erittely, laadullinen tekstin lähiluku sekä diskurssianalyysi. Määrällisellä sisällön erittelyllä laajasta tutkimusaineistosta muodostetaan systemaattinen yleiskuva. Laadullisilla menetelmillä analyysiä pyritään syventämään koskemaan tekstin merkityksiä. Työn teoreettinen viitekehys koostuu julkisuuden ja kulttuuripolitiikan teorioista. Julkisuutta tarkastellaan julkisuuteen pääsyn, julkisuuden muotojen ja kansalaisjournalismin näkökulmista. Kulttuuripolitiikan teoria painottuu kulttuuripoliittisiin pitkiin linjoihin sekä kulttuuripoliittiseen yleisökuvaan. Vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on että Kiasmaan liittyneen keskustelun keskeisiä aiheita olivat museon arkkitehtuuri, rakentaminen, Mannerheimin patsas museon toiminta ja tehtävät. Museon rakentamista vastustaneet osapuolet eivät pitäneet museon paikka sopivana ja kritisoivat museon sijoittamista Mannerheimin patsaan viereen. Museoon myönteisesti suhtautuneet osapuolet näkivät museon arkkitehtuurin onnistuneen ja rakennuksen parantavan Helsingin kaupunkikuvaan. Diskurssianalyysillä löysin keskustelusta kuusi diskurssia, jotka olivat huoli kaupunkiympäristöstä -, uhka arvomaailmalle -, kaupunkikuvan kehittämis-, merkitys Suomelle., museo suurelle yleisölle - ja verorahojen tuhlaus –diskurssit. Vastaus toiseen tutkimuskysymykseen on, että Nykytaiteen museoon liittynyt keskustelu oli elitististä; julkisuudessa äänensä saivat kuuluville Helsingin kaupungin edustajat, keskeiset valtiolliset toimielimet sekä arkkitehtikunta ja Nykytaiteen museon johto. Kansalaiset ja taideyleisö sen sijaan eivät kuuluneet keskeisiin puhujiin, mutta esiintyivät puheen kohteina. Museosta keskustelivat siten sen rakennuttaja, omistaja ja museon johto sekä arkkitehtien ammattikunnan edustajat. Kolmanteen kysymykseen vastaan, että Määrällisen sisällön erittelyn perusteella yleisö –ja kävijäkuva vaikutti ristiriitaiselta. Vaikka jutuissa korostui näkemys yleisöstä aktiivisena osallistujana, jutuissa esiintyi myös merkittävästi käsityksiä yleisöstä, joka tarvitsee sivistystä, ei ole kiinnostunut nykytaiteesta ja on taidemaultaan kehittymätön. Kun tarkastelin diskursseissa ja yleisökuvassa ilmenneitä jäsennyksiä suhteessa kulttuuripoliittiseen teoriaan, ilmeni, että Nykytaiteen museo-keskustelun juuret ovat useissa kulttuuripoliittisissa linjoissa, jotka risteilivät keskustelussa. Tärkeimmät lähteet ovat julkisuuden osalta Heikki Heikkilä ja Risto Kunelius, Hannu Nieminen, Norman Faircloug, kulttuuripolitiikan osalta Anita Kangas, Ilkka Heiskanen ja Mirja Liikkanen sekä analyysimenetelmien osalta Veikko Pietilä sekä Jokinen, Juhila ja Suoninen.
  • Vainionkulma-Immonen, Outi (2004)
    Pro gradu -työni tarkoituksena oli tutkia, miten tavallinen kansalainen saa äänensä kuuluviin joukkoviestimissä käytävässä julkisessa keskustelussa. Tarkastelin kansalaisen roolia julkisessa keskustelussa; sitä, millaisen vastapainon hän muodostaa toimittajille, poliitikoille ja asiantuntijoille. Varsinainen tutkimuskysymykseni on aseteltavissa muotoon ”Miten ja kenen ehdoilla Nato-keskustelu rakentui suomalaisessa mediassa syksyllä 2001?” Lisäksi pohdin kansalaisen roolia julkisessa keskustelussa; miten kansalainen saa äänensä kuuluviin. Tutkimukseni lähtökohtana on demokratian kriisi ja kansalaisten passiivisuus. Politiikka ei enää kiinnosta ihmisiä. Viimeaikaisessa lainsäädännössä onkin pyritty luomaan kansalaisille uusia osallistumisen käytäntöjä. Tällä tavoin on haluttu edesauttaa julkisoiden, aktiivisten ja keskustelevien kansalaisryhmien, syntyä. Myös joukkoviestinnällä on julkisoiden synnyssä tärkeä rooli. Kansalaisten osallistumista on pyritty edistämään kansalaisjournalismin keinoin. Tutkimukseni pohjautuu myös yhteiskuntatieteissä käytyyn keskusteluun julkisuudesta. Lähden Jürgen Habermasin (1989) porvarillisesta julkisuuskäsityksestä ja päädyn Hannu Niemisen (2003) kolmijakoiseen julkisuuteen. Niemisen teoriaan pohjaten muotoilen myös oman käsitykseni julkisesta keskustelusta. Teoreettinen viitekehykseni rakentuu Heikki Heikkilän ja Risto Kuneliuksen (1997, 1998) journalismikritiikin kolmijaon pohjalle. Heikkilä ja Kunelius pohtivat julkisuuden ja demokratian ongelmia journalismissa pääsyn, keskustelevuuden ja harkitsevuuden kautta. Aineistokseni olen kerännyt Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista ja Iltalehdestä sotilasliitto Naton ja Suomen suhdetta käsitteleviä uutisjuttuja, kolumneja, pääkirjoituksia ja mielipidekirjoituksia. Ajankohta on syksy 2001. Tutkimusotteeni on laadullinen tekstintutkimus. Käyn aineiston kolmeen kertaan läpi: pääsy-analyysissa tutkin, kenellä on pääsy journalismiin, kuka saa äänensä kuuluviin. Keskustelevuus-analyysissa tutkin, millaisia viittauksia teksteistä löytyy muihin teksteihin. Harkitsevuus-analyysi on kaikkein mittavin: tutkin, millaisia argumentteja teksteistä löytyy. Minua siis kiinnostaa, miten mielipiteet perustellaan. Viimeisellä analyysitasolla metodina on siis retoriikka ja argumenttianalyysi. Analyysi paljastaa, että pääsyn osalta ennakko-oletukset pitävät paikkansa: kansalainen ei saa ääntänsä kuuluviin juuri muuten kuin mielipidesivujen kautta. Keskustelevuuden suhteen tekstit onnistuvat paremmin, viittauksia löytyy lähes jokaisesta kolumnista, pääkirjoituksesta ja mielipidekirjoituksesta. Uutisjutuista vähemmän. Harkitsevuus-analyysi puolestaan osoittaa, että mielipidekirjoittajat perustelevat mielipiteensä monipuolisimmin. Kolumnit, pääkirjoitukset ja uutiset jäävät enemmän yksittäisiksi puheenvuoroiksi. Analyysin perusteella kansalaisilla on kykyä keskustella myös vaikeista asioista, kuten turvallisuuspolitiikasta. Kansalaisilla ei kuitenkaan juuri ole pääsyä mediavälitteiseen julkisuuteen. Vastaus tutkimuskysymykseeni on, että Nato-keskustelu syksyllä 2001 rakentui eliitin – poliitikkojen, asiantuntijoiden sekä myös toimittajien ehdoilla. Kansalaisen tehtäväksi jäi kirjoitella mielipidesivuille ja vastata gallupeihin ja kyselyihin. Joukkoviestimet eivät onnistuneet luomaan kansalaisille osallistumisen käytäntöjä.
  • Laitila, Johannes (2010)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, kuinka kansalaisuus rakentuu Helsingin Sanomien keskustatunnelikirjoittelun puhetavoissa. Lähestyn aihetta analysoimalla 323:a Helsingin Sanomissa vuosina 1990–2008 julkaistua keskustatunneliin liittyvää kirjoitusta. Työn teoreettinen lähtökohta on kansalaisuuden ja journalismin välisessä suhteessa. Lähtöoletukseni on, että journalistit, valtaapitävät ja kansalaiset muodostavat kolmion, jossa kansalaiset jäävät kolmion kahteen muuhun osapuoleen nähden alempiarvoiseen ja vähemmän vaikutusvaltaiseen asemaan. Käsitykseni kansalaisuudesta rakentuu tässä työssä Michael Schudsonin esittelemän informoidun kansalaisen ideaalin varaan. Informoitu kansalaisuus taas on vahvasti yhteydessä nykyään vallitseviin eliittijulkisuuteen ja edustukselliseen demokratiaan. Informoidun kansalaisuuden, eliittijulkisuuden ja edustuksellisen demokratian ohella käsittelen uudempien kansalaisuus-, julkisuus- ja demokratiakäsitysten mahdollisuuksia. Näihin kuuluvat ajatukset niin kutsutusta osallistetusta kansalaisuudesta, pluralistisesta julkisuudesta ja julkisen harkinnan demokratiasta. Tärkeimmät käyttämäni kotimaiset lähteet ovat Hannu Nieminen ja Heikki Heikkilä. Julkisuuskäsitysten taustalla vaikuttaa Jürgen Habermasin kuvaus porvarillisen julkisuuden murenemisesta, jota olen täydentänyt uudemmilla teoretisoinneilla. Työni menetelmällinen lähtökohta on kriittisessä tekstintutkimuksessa, johon sisältyy tässä sekä määrällisiä että laadullisia tutkimusmenetelmiä. Analysoin koko aineistoani ensin sisällön erittelyn ja puhujarakenneanalyysin keinoin. Määrittelen kunkin jutun pääasiallisen puhujan, juttutyypin, jutun teeman ja julkaisuvuoden. Muun muassa ristiintaulukoimalla saatavien tulosten perusteella tutkin eri puhujien puhetapoja retoriikka-analyysin avulla. Keskeisin tulos on, että kansalaiset jäävät keskustatunneliuutisoinnissa melko näkymättömiksi ja vähälle huomiolle. He pääsevät jutuissa puhujiksi vain harvoin, heitä ei juuri käytetä juttujen lähteinä ja jos käytetäänkin, he ovat usein jutussa läsnä edustamassa jotakuta muuta tahoa, kuten kansalaisjärjestöä. Keskustatunnelikirjoittelun puhetavoissa korostuivat lisäksi taloudellinen ja rationaalinen ajattelutapa sekä anonyymiys. Ylivoimaisesti suurimman puhujaluokan muodosti kunnallishallinto. Suurimpien puhujaluokkien – kunnallishallinnon ja toimittajien – puhetavat olivat aineistossa suurelta osin yhteneviä.
  • Vuoripuro, Merja (2006)
    Tutkimuksen lähtökohtana ovat sanomalehtijournalismin ajankohtaiset haasteet ja erityisesti lukijasuhteen löyhtyminen. Pienentyneet levikit ovat saaneet sanomalehdet lähestymään lukijoitaan ja etsimään tapoja tuottaa uudenlaista, lukijoita puhuttelevaa journalismia. Lukijoita tavoitellaan niin taloudellisista kuin yhteiskunnallisistakin motiiveista käsin. Merkittävimmät lukijalähtöisen journalismin suuntaukset ovat markkinaorientoitunut journalismi ja kansalaisjournalismi, jotka muodostavat tämän tutkimuksen teoreettisen rungon. Verkko tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia toimittajien ja lukijoiden lähentämiseksi ja vuorovaikutuksen lisäämiseksi. Verkkopohjaiset lukijaraadit ovat yksi verkon suomista uusista keinoista. Verkkopohjaisella lukijaraadilla eli verkkoraadilla tarkoitan ratkaisua, jossa lehti kokoaa lukijoistaan ryhmän, joka vastaa lehden lähettämiin toistuviin kyselyihin verkon välityksellä. Toimitus voi verkkoraadin avulla saada palautetta lukijoilta, kasvattaa lukijatuntemustaan ja jopa kytkeä lukijoita osaksi toimitusprosessia. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten verkkoraati palvelee sanomalehden ja sen lukijasuhteen kehittämistä. Tarkastelen raadin hyödyntämistä vertaamalla kehittelemääni potentiaaliin konkreettista esimerkkiraatia, Etelä-Suomen Sanomien perustamaa Meidän Etlaria. Etlarin raati, samoin kuin muut esiselvityksessäni kartoittamani suomalaisten sanomalehtien verkkoraadit, on käyttänyt vain kapeaa osaa raadin potentiaalista. Kiinnostukseni pääkohteena ovatkin tekijät, jotka vaikuttavat toimittajien edellytyksiin ja haluun käyttää raatia. Tutkimusaineisto muodostuu Etlarin toimittajien teemahaastatteluista ja verkkoraadin jäsenille tekemästäni verkkokyselystä. Olen aluksi selvittänyt, mihin ja miten verkkoraatia on käytetty ja mitä hyötyjä raadista on ollut. Raati on ollut lehdelle lähinnä lukijapalautteen kanava ja tuotekehityksen väline, jonka merkitys on jäänyt hyvin vähäiseksi. Seuraavaksi pyrin valottamaan sitä, miksi raatia on käytetty juuri kyseisellä tavalla. Raadin rajoittuneelle hyödyntämiselle olen löytänyt sekä käytännöllisiä että kulttuurisia syitä. Käytännön ongelmista korostuvat raadin koetut heikkoudet sekä toimituksen organisoinnin ja ajan puute. Diskursiivisen analyysin avulla olen pyrkinyt tunnistamaan toimittajien puheesta, millainen näkemys lukijoista on ohjannut raadin käyttöä ja mitä tarkoituksia tai vaikutuksia sillä on mahdollisesti ollut. Olen eritellyt kolme lukijoita määrittävää puhetapaa, joissa lukijat näyttäytyvät eri rooleissa: alamaisina, valitsijoina tai osallistujina. Keskeisenä erottelukriteerinä on se, mieltävätkö toimittajat lukijat ensisijaisesti kuluttajiksi vai kansalaisiksi ja millaisiksi kansalaisiksi. Verkkoraadin ja mahdollisesti myös muiden lukijalähtöisten toimituskäytäntöjen suurimmiksi kulttuurisiksi esteiksi paljastuvat journalistinen riippumattomuuden ihanne sekä ahtaat lukijaroolit. Toimittajat pitävät vallitsevasti lukijoita passiivisina tai korkeintaan reaktiivisina viestinnän vastaanottajina: joko perinteisesti, informoituina kansalaisina tai yhä voimallisemmin kuluttajina. Nähtävissä on kuitenkin myös orastavaa kansalaislähtöistä ajattelua, jossa lukijoihin suhtaudutaan tasavertaisina, aktiivisina osallistujina niin toimituksellisiin kuin demokraattisiinkin prosesseihin.
  • Haikarainen, Riikka (2005)
    Työ tarkastelee yhdysvaltalaista kansalaisjournalismi-liikettä ja siitä käytyä keskustelua 1990- ja 2000-luvuilla. Näkökulmana toimii journalistisen objektiivisuuden käsite. Pyrkimyksenä on luoda kriittinen katsaus kansalaisjournalismi-liikkeen, siitä käydyn keskustelun ja objektiivisuuden käsitteen suhteeseen. Aineistoksi on valittu Yhdysvalloista journalismin ja viestinnän alan tieteellisiä aikakauslehtiä sekä yksi sikäläinen journalistien ammattilehti. Kansalaisjournalismi (public journalism) on Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa syntynyt liike, joka painottaa median tehtävää yhteiskunnallisen keskustelun synnyttäjänä ja ylläpitäjänä. Liikkeen mukaan median tulee sekä raportoida yhteisöllisistä ongelmista että samalla toimia aktiivisesti niiden ratkaisemiseksi. Yksi kansalaisjournalismi-keskustelun keskeinen kysymys on ollut, luopuuko toimittaja erillisyydestä ja puolueettomuudesta julkista keskustelua aktiivisesti luodessaan. Työn lähtökohtana on, että objektiivisuuden määrittely vaikuttaa käsitykseen journalistisen tiedon synnystä ja funktiosta. Perinteisen journalismin mukaan julkinen keskustelu perustuu tiedolle. Keskustelevuuden ideasta ammentaneet kansalaisjournalistit taas ajattelevat, että julkinen keskustelu voi tuottaa tietoa. Työ asettaa kaksi tutkimuskysymystä. Ensinnäkin selvitetään, miten objektiivisuuden ja julkisen keskustelun suhde on määritelty liikkeen sisällä sekä siitä käydyssä keskustelussa. Toiseksi analysoidaan, miten kansalaisjournalismin tavoite edistää julkista keskustelua rakentuu argumentatiivisesti liikkeestä käydyssä väittelyssä. Toiseen tutkimuskysymykseen vastataan uuden retoriikan perinteeseen kuuluvan Stephen Toulminin argumentaation analyysimallin avulla. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii keskustelevan julkisuuden teoria. Siihen sisällytetään yhdysvaltalainen filosofinen pragmatismi, lehdistön sosiaalisen vastuun teoria ja deliberatiivinen demokratiateoria. Objektiivisuuden käsitettä esitellään tietoteoreettisesti todellisuuden ja sanoman suhdetta kuvaavana ilmiönä sekä journalismin tutkimuksen näkökulmasta historiallisesti syntyneenä normina ja kritiikin kohteena. Tulos ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on, että journalismin objektiivisuuden ja julkisen keskustelun suhde on määritelty kansalaisjournalismi-väittelyssä kolmen eri argumentaatioposition kautta. Nämä positiot ovat kansalaisjournalistien valitsema julkisen keskustelun edistäminen, traditionaalisen journalismin valitsema julkisuuden tarkkaileminen ja tutkijoiden konstruktionistisesta lähtökohdasta valitsema julkisuuden rakentaminen. Tuloksena toiseen tutkimuskysymykseen työ erittelee argumentatiivisia lähtötietoja, perusteita ja taustatukia kansalaisjournalismin päämäärälle edistää julkista keskustelua. Näistä argumentaation osista muodostuu keskustelussa kaksi jännitettä. Ensimmäinen on keskustelun edistämisen ja todellisuuden rakentamisen välinen. Sen takia kansalaisjournalismin on päätettävä, ottaako se kantaa journalismin todellisuutta rakentavaan vaikutukseen julkisen keskustelun edistämisen prosessissa. Toinen jännite on konsensuksen ja jakaantuneiden julkisuuksien välinen. Se pakottaa liikkeen määrittelemään, mikä ja kuka on se kansalainen ja yhteisö, jonka keskustelua liike edistää. Tärkeimmät käytetyt lähteet ovat teoreettisen viitekehyksen osalta John Dewey, Walter Lippmann, James Carey ja Michael Schudson. Kansalaisjournalismin keskeiset lähteet ovat Jay Rosen, Davis Merritt, Heikki Heikkilä ja Risto Kunelius. Analyysimenetelmän tärkein lähde on Stephen Toulmin.
  • Uusikumpu, Maarit (2004)
    Opinnäytetyössäni tarkastellaan ansiotuloveronalennuksista käytyä julkista keskustelua ja uutisjournalismin onnistumista keskustelun kehittäjänä vaalivuonna 2003. Tärkeimpiä teemoja ovat julkisuus ja kansalaisen mahdollisuudet ottaa osaa keskusteluun. Työni yhtenä lähtökohtana on ajatus mediasta yhteiskunnallisen keskustelun tärkeänä julkisena foorumina ja demokratian välineenä, joka osaltaan voisi edistää aktiivisesti keskustelevien ja toimivien kansalaisryhmien eli julkisoiden muodostumista. Toisena lähtökohtana on pitkäaikaisten mielipidemittausten tulokset, joiden mukaan enemmistö kansalaisista pitää veroja julkisten palveluiden väärtinä. Ansiotuloveroja on kuitenkin alennettu vuodesta 1996 alkaen aina vuoteen 2004 asti. Veronalennukset ovat olleet viime vuosina runsaasti esillä julkisuudessa, ja ne nostettiin myös vuoden 2003 eduskuntavaalien keskeiseksi keskustelunaiheeksi. Työni aineisto koostuu Aamulehden, Helsingin Sanomien, Keskisuomalaisen ja Turun Sanomien veronalennusuutisista. Analyysin teoreettinen kehikko rakentuu Heikki Heikkilän ja Risto Kuneliuksen (1997, 1998) journalismikriittisille käsitteille pääsy, keskustelu ja harkinta. Käsitteet perustuvat julkisuusteorioiden ja kansalaisjournalismin ideoihin, joiden taustalla elää käsitys aktiiviseen ja järkevään keskusteluun kykenevästä kansalaisesta. Julkisuusteorioiden vaikutusvaltaisimpia edustajia ovat Jürgen Habermas ja John Dewey, joiden ajatuksilla olen taustoittanut työni. Tutkimusotteeni on määrällistä ja laadullista tekstintutkimusta. Pääsyn analyysissä korostuu määrällinen, keskustelun ja harkinnan analyysissä laadullinen ote. Pääsyssä analysoin tuloverojournalismin lähde- ja aihekäytäntöjä. Keskustelussa tutkin tekstien viittauksia toisiin teksteihin ja toimijoihin ja kuinka hyvin eri osapuolten näkemykset kohtaavat keskustelussa. Harkinnassa tarkastelen keskustelun ja aiheiden jatkuvuutta, vaihtoehtojen laajuutta ja ratkaisuhakuisuutta. Keskustelun ja harkinnan analyysit ovat osittain yhtäaikaisia ja sisäkkäisiä. Tulkintani perustuu käyttämieni teoreettisten käsitteiden pohjalta johdettuihin kysymyksiin. Tuloksena todetaan, että tuloverouutiset eivät luoneet kansalaisille juuri osallistumisen mahdollisuuksia. Kansalaiset kyllä pääsivät uutisiin, mutta heidän osuutensa oli marginaalinen. Veroalekeskustelua hallitsivat eliittilähteet, ja veroalea puoltavat kannat pääsivät veroalea kritisoivia näkemyksiä enemmän esille. Aiheiden osalta lähteet pääsivät uutisiin heille tyypillisimpien aiheiden kera. Analyysi paljastaa myös sen, että tulonjako, sosiaaliturva ja julkiset palvelut olivat uutisissa alisteisia talousaiheille. Keskustelun ja harkinnan analyysit osoittavat, että journalismi onnistui kehittämään keskustelua eliittilähteiden välillä kohtuullisesti, mutta mitään mittavaa vuoropuhelua ei käyty eivätkä eri näkökulmat juuri kohdanneet keskustelussa. Aihepiiri oli laaja, mutta joitakin tärkeitä aiheita ja keskustelunavauksia ei jatkettu, laajennettu ja kehitelty. Esimerkiksi ympäristönäkökulmaa, suurituloisten veroalea ja tuloeroja sivuttiin vain parissa jutussa. Myös verokilpailu jäi lähes yksinomaan elinkeinoelämän aiheeksi. Aineistosta löytämieni muutaman yksittäisen esimerkin perusteella voi kuitenkin päätellä, että uutisjournalismilla olisi kykyä edistää ja kehittää vilkasta poliittista keskustelua ja ottaa kansalaisia enemmän mukaan uutisiin, jos vain tahtoa löytyy.