Browsing by Subject "kansallinen"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Eronen, Satu (Helsingin yliopisto, 2021)
    EU:n ja jäsenvaltioiden välillä on jännite liittyen oikeus- ja sisäasioihin, viime vuosina erityisesti kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Euroopan valtiot ovat toisistaan riippuvaisia kolmansista maista tulevien maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä ja joutuvat koordinoimaan yhdessä esimerkiksi sisäistä turvallisuutta ja maahanmuuton hallintaa, joiden on perinteisesti ymmärretty kuuluvan yksin suvereeneille kansallisvaltioille. Vuosituhannen vaihteessa luonnosteltiin unionille aktiivisempaa, laaja-alaisempaa ja osin myös liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Sen sijaan, että ainoastaan torjuttaisiin Eurooppaan kohdistuvaa muuttopainetta, oli hyväksyttävä, että kansainvälinen muuttoliike jatkuu ja edellyttää asianmukaista sääntelyä. Vuonna 2015 nopeasti lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä paljasti puutteita EU:n maahanmuuttopolitiikassa, -lainsäädännössä ja niiden täytäntöönpanossa. Vuoden 2015 jälkeen Pohjoismaat jakautuivat uusien maahanmuuton hallinnan suhteen. EU:n oikeus- ja sisäasioiden ulkopuoliset Tanska ja Norja omaksuivat kaikki EU-lainsäädäntöön perustuvat muuttoliikkeen hallinnan keinot, minkä ohella ne kiristivät ulkomaalaislainsäädäntöä kansallisilla laeilla. Lisäksi molemmat ottivat etäisyyttä kansainväliseen muuttoliike- ja pakolaisoikeuteen ja ilmaisivat toiveensa avata uudelleen kansainvälisten sopimusten sisältö tai muuttaa niiden tulkintaa. Ruotsi ja Suomi kiristivät myös maahanmuuttolainsäädäntöään, mutta EU-oikeuden vaikutuksen vuoksi lopputulos oli maltillisempi. Ruotsin pyrkimys saada muut jäsenvaltiot kantamaan vastuunsa muuttoliikekriisissä ei ole toteutunut. Pohjoismaat kiirehtivät lisäämään maahanmuuton kontrollia ja estämään turvapaikanhakijoiden tulon omien rajojensa sisä-puolelle. Maahanmuuton ja erityisesti kansainvälisen suojelun kytkeytyminen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden teemoihin on lähtöisin sisärajatarkastusten poistamisesta ja siitä seuranneesta hallinnan tunteen menettämisestä. Eurooppaan kohdistuva muuttoliike nähdään territoriaalisesta rajavalvonnan näkökulmasta ja sisäisen turvallisuuden kysymyksenä, mikä on nähtävissä sekä EU-lainsäädännössä ja -instituutioissa että jäsenvaltioiden tasolla. Eurooppaa arvostellaan säännöllisesti Fortress Europe -mentaliteetista, jolla viitataan siihen, että samalla, kun luodaan vapaan liikkuvuuden alue tiettyjen valtioiden kesken, jätetään toiset ulkopuolelle ja pyritään aktiivisesti pitämään heidät siellä. Fortress Europe edellyttäisi kuitenkin yhteistä eurooppalaista identiteettiä, jotain mitä jäsenvaltiot pyrkisivät yhdessä suojaamaan. Pohjoismaat ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten lainsäädännön eurooppalaistuminen voi olla valikoivaa ja vinoutunutta: EU:lta otetaan se, mikä sillä hetkellä sopii kansallisiin ratkaisuihin, mutta muuten unionin oikeuden vaikutusta torjutaan. Vuodesta 2015 alkaen Pohjoismaita on yhdistänyt pyrkimys rajoittaa kolmansista maista tulevaa maahanmuuttoa ja torjua erityisesti sellaiset maahanmuuttajat, jotka ovat saapuneet Schengen-alueelle turvapaikanhakijoina. Tätä tavoitetta toteutetaan Fortress Europe -hengessä kehystämällä maahanmuuttajat kansallisen turvallisuu-den, yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion uhkaksi. Euroopan unionin tai Pohjoismaiden muuttoliikelainsäädäntö ja jäsenvaltioiden käytännöt eivät heijasta kosmopoliittista tai edes eurooppalaisesta lähestymistapaa. Sen sijaan, että Pohjoismaat olisivat etsineet eurooppalaista, solidaarista, humaania linjaa ja ihmisoikeudet huomioon ottavia keinoja, ne päätyivät ratkaisuihin, jotka olivat ja ovat edelleen kyseenalaisia sekä kansainvälisen oikeuden että SEU 2 artiklan perus-arvojen kanssa. Muuttoliikeoikeuden selkärangan Euroopassa muodostavat kansallisvaltioiden rajat, kansallinen maahanmuuttolainsäädäntö ja sisäiseen ja kansalliseen turvallisuuteen keskittyvä maahanmuuttopolitiikka. Maahanmuuttokysymyksissä, joissa korostuu maantieteellinen, poliittinen ja kulttuurinen läheisyys, Pohjoismaat ovat rajanaapureina toistensa keskeisin viiteryhmä, Fortress Norden.
  • Degerlund, Henna (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro gradu -työssäni tutkin Erno Paasilinnan kahta ensimmäistä satiirikokoelmaa, Kylmät hypyt (1967) ja Alamaisen kyyneleet (1970). Lajityypiltään tekstit edustavat poliittista satiiria, joten keskeisinä teemoina teksteissä ovat yhteiskuntakritiikki, valta ja raha. Pyrin yhteiskunnallista muutosta heijastavista lähtökohdista kuvaamaan sitä kansallismaisemaa ja suomalaista, jotka piirtyvät näissä satiireissa. Taustana tutkimuksessani ovat suuret yhteiskunnalliset muutokset kuten luokkajaon uudelleenrakentuminen, viestintätapojen muutos, maailmanpolitiikan kriisit ja yksilön aseman korostuminen. Tästä näkökulmasta tarkastelen kansallisia elementtejä Erno Paasilinnan poliittisissa satiireissa. Suomalaisuus ja kansallinen kuvasto rakentuvat tutkituissa satiireissa henkilöhahmoista, heidän toiminnastaan ja niistä miljöistä, joissa hahmot ovat. Se rakentuu myös kontekstista ja käytetystä kielestä. Hyödynnän tarkastelussani yhteiskunnallista ja sosiaalipsykologista tutkimusta kuvaillessani, mitä piirteitä ja ominaisuuksia voidaan pitää kansallisina ja suomalaisille kuuluvina. Kirjallisuudentutkimuksen osalta kokoan yhteen poliittisen satiirin ominaisuuksia ja satiirin keinoja synnyttää keskustelua. Nostan esille satiirin keinoja, joilla Erno Paasilinna satiireissaan rakentaa kansallista kuvastoa, suomalaisuutta, yhteiskuntakritiikkiä, naurua ja koomista. Esitän, miten Paasilinna muovaa henkilöhahmoista poliittisen satiirin asiaa ajavia karikatyyrejä, mutta samalla suuria merkityksiä kantavia yksilöitä heihin liitettävien ominaisuuksien kuten ammatin, intertekstuaalisuuden, ideologioiden ja allegorioiden kautta. Naurua ja yhteiskuntakritiikkiä Paasilinna synnyttää muun muassa fantastisia ja kielellisiä elementtejä käyttämällä. Tarkastelen keinojen käyttöä erityisesti kansallisen kysymyksen kautta; miten valittu keino toteuttaa satiirin sanomaa ja nostaa esille kysymyksiä kansallisesta yhteisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Näitä kysymyksiä tarkastelen huomioiden tekstin julkaisun ajankohdan ja yhteiskunnallisen kontekstin. Tutkimuksessani osoitan, miten Erno Paasilinnan satiireissa ivataan kaikkea kansalliseksi määriteltävää. Kuvaan, miten 1960-luvun poliittisessa satiirissa Paasilinna rakensi uutta yhteiskuntakriittistä kansallismaisemaa ja kansankuvaa. Kuvan rakentamisen suurina haasteina olivat kansakunnan hajautuminen, yksilön oman identiteetin etsintä ja koko yhteiskuntamme murros. Kirjallisuus on ollut keskeinen tapa kansallisen yhteisyyden kokemuksen luomisessa, mutta samalla on voitu ajaa valtaa pitävien etuja ja agendaa. Kansallisten elementtien havaitseminen erilaisissa tekstiympäristöissä mahdollistaa kirjallisuuden ja kustannustoiminnan merkityksen ymmärtämisen kansallisen yhteenkuuluvuuden synnyttäjinä. Näiden keinojen ja retoriikan havaitseminen ovat keskeinen osa nykyaikaista medialukutaitoa.
  • Kivelä, Hanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman aiheena ovat lavastaja Matti Warénin 1920—1930-luvuilla tekemät lavastusluonnokset. Esittelen Warénin käyttämää termiä suggestiolavastus. Tarkastelen tapausesimerkeiksi valitsemiani Kansallisteatterin näytelmiin Myrsky (1927), R.U.R. (1928) ja Kullervo (1934) tehtyjä lavastusluonnoksia suggestiolavastuksina Warénin taiteellisten pyrkimysten näkökulmasta. Pyrkimykset perustuvat Warénin kirjoittamiin artikkeleihin, luentoihin sekä muistiinpanoihin. Huomioin taiteilijan taustojen ja aikalaisuuden merkityksen työskentelyssä sekä aseman taidekentällä. Suggestiivinen lavastustaide perustuu elämysten välittämiseen rakentamalla tilasta sellaisen, mikä tukee näytelmän kokonaisilmettä. Suggestion tarkoituksena on luoda katsojalle omiin kokemuksiin ja käsityksiin perustuva tulkinta. Tutkin, miten suggestiolavastuksen keinot ja päämäärät toteutuvat Warénin omassa taiteellisessa työskentelyssä. Esittelen Warénin lavastustaiteellisia päämääriä ja näkökulmaa suggestiolavastukselle. Huomioin, miten suggestio läpivalaisee tapausesimerkeiksi valikoituja luonnoksia. Esittelen erilaisia taiteellisia tyylejä taustoittaakseni 1920—1930-luvuilla muotoutunutta lavastustaiteen uudenlaista tilannetta ja pyrkimyksiä. Pohdin luonnoksen tarkastelemista taideteoksena ja kirjoitan tapausesimerkeistä teosanalyysit. Pohjaan kuvatulkinnan havaintoteorialle. Teoreettisena taustana toimii taidehistorioitsija Ernst Gombrichin taideteoria kokemusperäisestä havaitsemisesta. Käytän taidehistorian tutkimuksessa kanonisesti hyväksyttyä taideteoreetikkoa, sillä suggestiolavastus ei ole taidehistorian tutkimuksessa laajasti tunnettu termi. Gombrichin havaintoteoria toimii pohjana tekemilleni teosanalyyseille ja avaa suggestion päämääriä taiteellisina pyrkimyksinä. Hyödynnän havaintoteoriaa arvioidessani suggestiolavastuksen pyrkimysten toteutumista tapausesimerkkiteoksissa. Merkittävänä tutkimusaineistona toimivat Warénin kirjoittamat artikkelit ja puheet. Ne keskittyvät esittelemään suggestiolavastuksen pyrkimyksiä ja toteutustapoja sekä aihetta taustoittavia historiakatsauksia. Käyttämiäni lähteitä ovat taidehistoriallinen sekä teatteritieteellinen kirjallisuus. Tutkimusaineisto on ensisijaisesti Teatterimuseon kokoelmien Matti Warén -aineistoa. Produktiotietojen hankinnassa käytän Teatterimuseon omaa tietokantaa Idaa sekä avointa esitystietokantaa Ilonaa. Tutkielmassa hyödynnetään myös Teatterimuseon näyttelyinformaatioita ja Matti Warénin tyttären Anneli Warén-Brandersin tallennettua muistitietoa. Käyttämieni tapausesimerkkiteosten keskeisenä havaitsemisen välineenä toimivat etenkin kokemusperäinen tieto tulkitsijan suhteesta tilaan, aikaan ja ympäristöön. Suggestio antaa katsojalle mahdollisuuden tehdä omat päätelmänsä havaittavasta. Massoilla tai viivojen suunnilla ei tarvitse olla suoranaista yhteyttä luontoa jäljitteleviin muotoihin, vaan ne voivat toimia lavastuksessa näytelmän hengen luomisessa. Katsojan ei tarvitse nähdä totuutta tai realismia jäljentelevää jälkeä, vaan viitteellisyys tai toisaalta liioittelevuus tukee katselukokemusta. Warénin tavoitteena ei ole luoda totuudenmukaista tapahtumapaikkaa näytelmälle, vaan suggestiolavastuksella tukea katsojan elämystä ja perustaa se sisäiseen, kokemuspohjaiseen totuuteen. Käyttämällä apunaan todellisen elämän muotoja, tietoja ja historiallisia totuuksia on Warén lavastusluonnoksillaan onnistunut saavuttamaan suggestion pyrkimyksen. Katsoja kykenee eläytymään ja tulkitsemaan lavastusten maailmaa sekä meneillään olevaa tilannetta jo pelkistetylläkin tyylillä maalatun tai piirretyn luonnoksen muotojen ja värien pohjalta.
  • Nieminen, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee arkkipiispa Thomas Becketin (k. 1170) kuolemanjälkeistä pyhimyskulttia vuosien 1170 ja c.1540 aikana Englannissa. Tutkimus tarkastelee kulttia pääsääntöisesti hallitsijoiden kautta kansallispyhimyksen käsitteiden näkökulmasta. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää niitä syitä miksi suuresta suosiostaan huolimatta Thomas Becketistä ei tullut Englannin kansallispyhimystä. Tutkimuksen lähtöoletuksena on, että Becketin poliittinen elämä ja kuninkaan vastainen toiminta olivat suurimpina haitallisina vaikuttimina kansallispyhimyksen asemaan. Tutkimus pyrkii myös tarkentamaan Becketin pyhimyskultin kuninkaiden vastaista imagoa. Tutkimuskysymystä lähestytään kaksiosaisella metodilla, joka pyrkii ensin selvittämään Thomas Becketin suosiota kuninkaiden keskuudessa ja sen jälkeen kultin suosiota tarkastellaan yleisemmällä tasolla. Näin pyritään selvittämään millä perustein voitaisiin väittää Thomas Becketin olleen kansallispyhimyksen asemassa keskiajalla. Becketin kuninkaallista suosiota pyritään selvittämään kuninkaiden matkareittien, testamenttien, hagiografian, ihmekertomusten, liturgian ja aikakirjojen avulla. Tutkimusaineistosta paljastuu hyvin elinvoimainen kuninkaallinen kultti, joka jatkui käytännössä aina Henrik VIII ja reformaatioon saakka. Yleisemmällä tasolla kultin suosiota tarkastellaan pyhimyksen nimeen vihittyjen kirkkojen kautta. Vaikka tutkimuskirjallisuudessa Thomas Becketiä luonnehditaan yleisesti Englannin suosituimmaksi pyhimykseksi, niin silti vihittyjen kirkkojen määrissä hän ei vedä vertoja Raamatusta tutuille pyhimyksille. Lisäksi tutkimuksesta paljastuu, että Thomas Becket oli kirkkotilastojen valossa huomattavasti suositumpi naapurimaassa Skotlannissa. Kirkkojen lisäksi tarkastellaan tehtyjä oblaatioita Canterburyn katedraalissa sijaitsevalle Thomas Becketin haudalle. Tutkimustulokset osoittavat, että pyhimyskultti oli elinvoimaisimmillaan 1200-luvun alussa ja vaikka kultin suosio vaihteli voimakkaastikin vuosisatojen aikana, niin 1500-luvun puolella kultin suosio näyttää kääntyneen laskuun. Siitä huolimatta pyhimys säilyi voimakkaana symbolina kirkon ja ihmisten oikeuksien puolustajana aina loppuun sakka, kunnes Henry VIII määräsi Becketin pyhäinjäännökset tuhottavaksi 1538. Kultin suosiossa on ollut kyse sen paradoksaalisuudessa, koska pyhimystä pyydettiin samanaikaisesti sekä horjuttamaan että tukemaan hallitsijan valtaa. Aikaisempi tutkimus on keskittynyt hyvin paljon joko kultin alku- tai loppuvuosiin ja vaikka tämä temaattinen tutkimus pyrkii tekemään läpileikkauksen Becketin kultista, niin kultin tarkemmat vaiheet 1300– ja 1400–luvuilla ovat vielä melko pitkälti hämärän peitossa.