Browsing by Subject "kansanedustaja"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-3 of 3
  • Pikkuaho, Niko (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan kansanedustajien ja lobbareiden näkemyksiä heidän työnsä kannalta onnistuneesta poliittisen vaikuttamisen strategiasta. Tutkimuskysymykset ovat: ”Millaisena notkean modernin aikakauden kansanedustajat ja lobbarit näkevät työnsä kannalta onnistuneen vaikuttamisstrategian?”, ”Mikä näkemyksiä yhdistää ja erottaa” sekä ”Millaisille poliittisen vaikuttamisen strategioille sekä niiden mukaisille keinoille, kohderyhmille ja ajankohdille näissä ammateissa annetaan painoarvoa?”. Tutkimusmenetelmänä sovelletaan laadullista sisällönanalyysia. Kysynnän tutkimukselle luo lisääntynyt kanssakäyminen kansanedustajien ja lobbareiden välillä sekä tämän myötä voimistunut kansalaiskeskustelu eri ammattikuntien rooleihin liittyen. Teoreettisessa viitekehyksessä käsitellään poliittista vaikuttamista, suomalaista päätöksentekoa, poliittisen vaikuttamisen toimintaympäristön muutosta sekä lopulta lobbausteorioista kumpuavia vaikuttamisen strategioita. Vaikuttamisen strategiat määritellään vaikuttamisen keinojen, kohderyhmien ja ajankohdan mukaan käyttäen Binderkrantzin ja Jaatisen teoretisointeja. Näiden lopputuloksena muodostetaan neljä keskeistä strategiaa: mobilisointi-, media-, hallinnollinen ja parlamentaarinen strategia. Näistä kaksi ensimmäistä luokitellaan epäsuoriksi strategioiksi ja kaksi viimeistä suoriksi strategioiksi. Strategioiden pohjalta luodaan kuvaaja, joka auttaa aineiston tulkitsemisessa. Tutkimuksen aineistona toimii kolmen nykyaikaisesti vaikuttavan kansanedustajan ja kolmen viestintätoimistossa työskentelevän vaikuttajaviestinnän konsultin anonyymit haastattelut. Analyysi rakentuu teorialähtöisesti esiteltyjä strategioita mukaillen. Analyysi alkaa haastateltavien näkemysten erittelystä liittyen vaikuttamisen keinoihin, jonka jälkeen se siirtyy kohderyhmien ja ajankohdan erittelyyn. Lopuksi näissä havaittujen tulosten perusteella muodostetaan käsitykset strategioista, joita kansanedustajat ja lobbarit pitävät onnistuneina. Vertailua näkemysten välillä tehdään jatkuvasti analyysin aikana. Tuloksista käy ilmi, että onnistunut poliittisen vaikuttamisen strategia on molempien mielestä samanaikaisesti suora ja epäsuora. Sen yksi tärkeimpiä osia on suuren yleisön huomioiminen joko media- tai mobilisointistrartegiaa painottaen. Se pyrkii vaikuttamaan suorasti hallintoon, byrokraatteihin ja keskeisiin ministereihin sekä heidän avustajiinsa. Onnistuneessa strategiassa kaikki vaikuttaminen tapahtuu mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, mutta mieluusti ennen asioiden etenemistä lainsäädäntövaiheeseen eduskuntaan. Strategioista parlamentaariselle strategialle annetaankin molemmissa ammattikunnissa vähiten painoarvoa vaikuttamisessa onnistumisen kannalta. Toisaalta näyttöä löydettiin myös ammattikuntien väliltä löytyville eroille. Kansanedustajat ajattelevat suuren yleisön tärkeäksi selkänojaksi varsinaiselle vaikuttamiselle, kun taas lobbarit pitävät sitä koko päätöksenteon keskeisenä moottorina. Kansanedustajien mukaan mediastrategia on onnistunut, kun taas lobbarit vastaavasti ajattelevat mobilisoivan strategian tuovan paremmat tulokset. Kansanedustajat suosivat suorassa vaikuttamisessa henkilökohtaisia suhteita ja lobbarit pitävät asioiden perustelemista yleisen edun näkökulmasta tärkeämpänä. Lobbareiden onnistuneen vaikuttamisen aikajänne alkaa sosiaalisen odotuksen ja agendan muodostamisesta jo vuosia ennen niiden ajankohtaiseksi tulemista, kun taas kansanedustajat katsovat pääsääntöisesti joko politisoitumassa olevia tai jo politisoituneita asioita. Havaituista eroista huolimatta tutkielman keskeisin johtopäätös on, että kansanedustajien ja lobbareiden onnistuneessa vaikuttamisessa on huomattavan paljon yhtymäkohtia. Nämä ammattikunnat tuntevat yhä paremmin toistensa työssä onnistumiseen vaadittavat vaikuttamisen strategiat. Tässä valossa on ymmärrettävää, että kanssakäyminen ja liikehdintä ammattikuntien välillä kasvaa ja vaikuttamisen rajapinnat hämärtyvät.
  • Väänänen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan kansanedustajien sukupuolistunutta työnjakoa ja sukupuolen representaatiota välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen kautta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, korreloiko kansanedustajan sukupuoli, hänen sosioekonominen asemansa ja edustamansa puolue hänen esittämiensä puheenvuorojen määrässä ja aihealueissa. Lisäksi tutkitaan millaisia (poliittisen) sukupuolen representaatioita suomalainen poliittinen järjestelmä ryhmäpuheenvuorojen välikysymysten kautta tuottaa. Tutkielman teoreettinen viitekehys tulee feministisestä politiikan tutkimuksesta. Tutkielmassa hyödynnetään Teresa de Lauretisin teoriaa sukupuolesta teknologiana ja representaationa, sekä Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden teoriaa sukupuolesta toistotekoina, jolloin sukupuoli käsitetään politiikan rakenteissa tapahtuviksi toistoteoiksi ja representaatioiksi, joita välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen esittämisen kautta tuotetaan. Lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty Jaana Kuusipalon käsitettä äitikansalaisuudesta naisten strategisena keinona päästä osalliseksi poliittiseen päätöksentekoon. Tutkimusaineistona on käytetty eduskunnan verkkosivuilta löytyviä tietoja välikysymysten otsikoista ja sisällöistä vuosina 2011 - 2018, sekä tiedoista kansanedustajien sukupuolesta, syntymävuodesta ja kansanedustajakausien määrästä, sekä Ylen vaalikonevastauksista koottuja tietoja kansanedustajien koulutuksesta ja tulotasosta. Aineiston analyysi on toteutettu sisällönanalyysillä ja kvantifioimalla sisällönanalyysin tuloksia, sekä ristiintaulukoimalla tulokset myös prosenttiosuuksittain. Tutkimus osoittaa, että sukupuoli ja sosioekonominen asema korreloivat kansanedustajien esittämien välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen määrän ja aihealueen mukaan. Määrällisesti naiset esittävät puheenvuoroja enemmän kuin miehet. Enemmistö välikysymysten esittäjistä on lisäksi iältään yli 35-vuotiaita, korkeakoulutettuja ja 2. ja 3. kauden kansanedustajia. Aihealueiden kohdalla korrelaatioissa on kuitenkin suuria eroja. Myös eduskuntapuolueissa sukupuoli korreloi esitettyjen ryhmäpuheenvuorojen määrässä. Välikysymysten ryhmäpuheenvuorojen määrällinen ja aihealueittainen jakaantuminen on osoitus eduskuntatyön sukupuolistuneisuudesta. Suomalainen poliittinen järjestelmä tuottaa ryhmäpuheenvuorojen välikysymysten kautta poliittisen sukupuolen representaatioita, jotka voi nähdä toisintavan omalta osaltaan myös äitikansalaisuuden strategiaa.
  • Halonen, Markus Ari Antero (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimuksen teemana on peruskoulun ja peruskouluun rinnastettavien koululaitosten kielen opetusasetukset ja lait vuosien 1970 ja 1985 välillä. Tutkimuksessa pyritään selvittämään eri kielten asemaa toisiinsa nähden, kuinka Suomen virallisten kielten, suomen ja ruotsin, asema erosi lainsäädännössä ja eduskunnassa ilmenneissä asenteissa peruskoulussa opetettavista vieraista kielistä, englannista, saksasta, ranskasta ja venäjästä. Tutkimuksessa tarkastellaan myös vieraiden kielten välisiä eroja niin lainsäädännössä kuin eduskunnassa ilmenneissä asenteissa. Tutkimuksessa myös selvitetään Suomen vähemmistökielten, saamen ja romanikielen asemaa peruskoulussa sekä lainsäädännön että eduskunnassa ilmenneiden asenteiden kautta. Näiden tutkimuskysymysten avulla pyritään selvittämään, tapahtuiko tutkittujen kielten asemassa ja opetuksessa kehitystä mihinkään suuntaan tutkittavana aikana. Tutkimuksessa käytetään Suomen valtiopäivien pöytäkirjoja, asiakirjoja ja liitteitä, sekä Suomen asetus- ja säädöskokoelmia, ja komiteanmietintöjä. Puolue- ja hallitusohjelmilla selvitetään tutkittuna aikana eduskunnassa vaikuttaneiden puolueiden asenteita peruskouluun ja kielten opetukseen. Aikaisempien tutkimusten avulla selvitetään asiatietoja ja lähestymiskulma tälle tutkimukselle. Peruskoulu ja kielten opetus mainitaan aina säännöllisesti eri puolueiden ohjelmissa mutta keskustelun paino oli enemmän opetuksessa kuin eri kielten välisessä hierarkiassa. Vuosien 1970 ja 1985 aikaisten hallitusten ohjelmissa peruskoulu ja kielten opetus mainitaan harvemmin. Painopiste on ollut enemmän itse koulujärjestelmän kehittämisessä ja epäkohtien korjaamisessa. Peruskouluun liittyviä säädöksiä muutettiin tutkittavana aikana jatkuvasti. Peruskoulun opetusta eriarvoistavista tasoryhmistä luovuttiin, vieraiden kielten opetuksen järjestämistä helpotettiin merkittävästi ja Suomen kielivähemmistöjen asema koululainsäädännössä kehittyi myös huomattavasti. Kansanedustajien aloitteissa ja kysymyksissä nousivat useimmiten esille opetusryhmien koosta ja tasoryhmittelystä seuranneet ongelmat, sekä monipuolisen kielitaidon merkitys Suomessa. Äidinkielen asema nousi peruskoulussa harvemmin esille vieraisiin kieliin verrattuna, mikä saattoi johtua vieraiden kielten, toisen kotimaisen kielen ja vähemmistökielten viemästä huomiosta vastikään uudistetussa koulujärjestelmässä. Peruskoulussa ruotsin kielen asema oli toisena kotimaisena kielenä turvattu sen ollessa yksi yhteisistä oppiaineista, eikä sen asemaa yksikään tutkitun ajan hallitus pyrkinyt muuttamaan. Esille nousivatkin juuri ruotsinkielisen opetuksen toteuttamisen käytännön ongelmat. Ruotsinkielisten oppilaiden asemasta tai opetuksesta huolestuneet kansanedustajat eivät olleet mistään yksittäisestä puolueesta, mikä osoittaa toisen kotimaisen kielen turvatun aseman olleen vielä tutkittuna aikana varsin itsestään selvänä pidetty asia. Suomessa oli tutkittavana aikana neljä vieraskielistä koulua: Englantilainen koulu, Helsingin Saksalainen koulu, Helsingin ranskalais-suomalainen koulu ja Suomalais-venäläinen koulu. Koska vuoden 1968 laki koulujärjestelmän perusteista ja vuoden 1970 peruskouluasetus nostivat kotimaiset kielet ja englannin kielen ”tärkeimmiksi” kieliksi peruskoulussa, jäivät muut vieraat kielet luonnollisesti lainsäädännössä heikompaan asemaan. Englannin kielen suosio johtui paljon myös sekä oppilaiden että vanhempien asenteista. Saksan kielellä oli suhteellisen vankka suosio mutta englantiin verrattuna sitäkin opiskeltiin varsin vähän. Historiallisista syistä Suomessa ei itsenäisyyden aikana opiskeltu paljon venäjän kieltä ennen kuin kiinnostus kielen opiskeluun heräsi 1960-luvulla. Tutkittuna aikana venäjän kielen asema parani peruskoulussa ja sitä opiskelevien määrä kasvoi huomattavasti. Ranskan kieli oli vastaavassa asemassa kuin venäjän kieli, ja senkin asemaa pyrittiin yhtä lailla parantamaan koululaitoksessa. Vaikka ranskan kielen katsottiinkin virallisissa selvityksissä olevan maailmanlaajuisesti tärkeämpi kieli suomalaisille kuin venäjän kieli, ranskan kieli ei saanut lähellekään saman verran huomiota eduskunnassa. Suomessa luotiin sekä ranskan että venäjän kielten opetukselle eräänlaiset turvasatamat ja opetuksen kehittämisen keskukset takaamalla lainsäädännöllä Suomalais-venäläiselle ja Helsingin ranskalais-suomalaiselle koululle mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset. Saamen kieli kärsi samoista käytännön ongelmista kuin muutkin peruskoulussa opetettavat kielet, minkä lisäksi sillä oli omat ongelmansa vähemmistökielenä. Saamelaisten ja saamen kielen aseman selvittämiseksi tehtiin tutkittavana aikana paljon työtä ja saamen kielen opetuksessa tapahtui merkittävää edistystä sekä lainsäädännössä että toteutuksessa. Kuitenkaan kaikki edistys ei aina suoraan parantanut saamen kielen asemaa. Romanikieli ja romanit eivät tutkittavana aikana saaneet osakseen lähellekään saman verran huomiota kuin saamen kieli ja saamelaiset. Voidaan vain pohtia, vaikuttivatko tähän enemmän resurssien ja ajan puute, vai oliko ”mustalaisiin” koetuilla asenteilla myös vaikutusta asiaan. Toivottavaa on, että yhden kielivähemmistön aseman parantaminen auttaa lopulta muitakin vähemmistöjä.