Browsing by Subject "kansanedustajat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 23
  • Suominen, Heli (1999)
    Tutkielmassa analysoidaan suomalaisten kansanedustajien argumentaatiota homoseksuaalisuutta koskevissa kysymyksissä. Menetelmänä on Chaïm Perelmanin luonnollisen argumentaation analyysimalli. Tutkimus kuuluu retoriikan tutkimuksen alaan ja edustaa laadullista tutkimusta. Primäärilähteinä on käytetty vuosien 1970 ja 1996 valtiopäiväasiakirjoja. Vuoden 1970 analyysiaineistona olivat hallituksen esityksen 53/1970 käsittelyn pöytäkirjat. Vuoden 1996 analyysiaineistona oli lakialoitteen 26/1996 lähetekeskustelun pöytäkirjat. Keskeisiä sekundäärilähteitä ovat Chaïm Perelmanin Lucie Olbrechts-Tytecan argumentaation analyysia käsittelevät teos New Rhetoric (1971), Perelmanin Retoriikan valtakunta (1971), Michel Foucault'n Seksuaalisuuden historia ja Olli Stålströmin väitöskirja Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Argumentaation analyysi osoittaa, kuinka vuonna 1970 homoseksuaalisuuteen kielteisesti suhtautuvien edustajien pääargumentit nojasivat fundamentalistiseen raamatuntulkintaan ja käsitykseen homoseksuaalisuuden leviämisestä, jos sitä ei rajoiteta. Homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin kannattajat perustelivat kantaansa sillä, että homoseksuaalisuus ei ole yksilön valittavissa. Kannattajien ryhmä oli heterogeeninen: pieni vähemmistö piti homoseksuaalisuutta ihmisoikeutena, ja suuri osa edustajista tuki homoseksuaalisuuden poikkeavuusleimaa, sairaudeksi määrittämistä. Vuoden 1996 homoparisuhdedebatin analyysi osoittaa, että parisuhteen virallistamista vastustavat edustajat nojasivat suureksi osaksi pohjimmiltaan samankaltaiseen argumenttiin kuin dekriminalisoinnin vastustajat vuonna 1970: Raamatun fundamentalistiseen tulkintaan. Vastustajien keskeinen argumentti oli, että homoliittojen virallistaminen murentaisi perinteisen perheen ja olisi sitä kautta turmiollinen suomalaiselle yhteiskunnalle. Parisuhteen virallistamista puoltavien edustajien tyypillisimmät argumentit perustuivat homoja heteroseksuaalisuuden samanarvoisuuteen ja siihen, että näitä suhteita tulisi kohdella aikaisempaa yhdenmukaisemmin lainsäädännössä. Debattien vertailu osoittaa sen, että eduskunnan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on noudattanut sosiologisesta tutkimuksesta tuttua jatkumoa, jossa yhteiskunnallinen poikkeavuus on ensin määritelty synniksi ja rikokseksi, sen jälkeen sairaudeksi ja tämän jälkeen yhä yleisemmin ihmisoikeudeksi. Analyysi osoittaa myös, että debateissa ei ollut kyse vain homoseksuaaleista, vaan Raamatun auktoriteettiasemasta, perhekäsitteestä ja lainsäädännön roolista yhteiskunnassa.
  • Loukkaanhuhta, Ulla (2008)
    Tutkielmassa analysoidaan hallitus- ja oppositiopuolueiden kansanedustajien argumentaatiota Suomen kansallisen identiteetin näkökulmasta Euroopan unionia käsittelevissä kysymyksissä. Tutkin kuinka kansanedustajat hahmottavat Suomen kansallisen identiteetin suhteessa Euroopan unioniin ja kuinka jäsenyys unionissa on tähän vaikuttanut. Tutkimuksen ajankohta on vuosi 1994, jolloin käytiin keskusteluja Euroopan unionin mahdollisen jäsenyyden vaikutuksista. Vertailevana ajankohtana on vuosi 2005, jolloin Suomi oli ollut 10 vuotta unionin jäsenmaana. Aineiston muodostaa kansanedustajien ministereille esittämät Euroopan unionia koskevat kirjalliset kysymykset. Analyysiaineisto on 75 kysymystä vuodelta 1994 ja 56 kysymystä vuodelta 2005. Menetelmänä on Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan argumentaation analyysi, joka on käsitelty teoksessa New Rhetoric – A treatise on Argumentation (1971). Keskeisiä teoksia ovat lisäksi Perelmanin Retoriikan valtakunta (1996), Pertti Joenniemen artikkeli Finland in the New Europe – A Herderian or Hegelian project? (2002) ja Teija Tiilikaisen väitöskirja Europe and Finland – Defining the Political Identity of Finland in Western Europe (1998). Vuoden 1994 kirjallisten kysymysten analyysi osoittaa kansanedustajien suhtautuneen varauksellisesti Euroopan unioniin, jota pidettiin uhkana Suomeen perinteisesti yhdistetyille asioille kuten suvereeniudelle, puolueettomuudelle ja tasa-arvolle. Myönteisemmin unioniin suhtautuneille kansanedustajillekin oli tärkeää jäsenyyden omaehtoisuus ja maltillinen osallistumistahti. Avainasemaan nousi päätäntävalta, jonka jakaminen kielteisesti unioniin suhtautuville merkitsi itsenäisyyden menetystä ja myönteisesti unioniin suhtautuville mahdollisuutta olla mukana Suomeakin sitovissa kansainvälisissä päätöksissä. Vuoden 2005 argumenteissa esiin nousee oikeudenmukaisuus. Tällä perustellaan sekä pitäytymistä kansallisissa asioissa että kansainvälistä vastuunkantoa ja osallistumista. Suomen luonnonolosuhteiden ja osaamisen varjolla vaaditaan erityisoikeuksia päätöksenteossa. Suomen erityisyys ja taidot velvoittaa kansainväliseen vastuuseen. Oikeudenmukaisena pidetään ihmisoikeuksien, johdonmukaisuuden ja eettisyyden noudattamista käytännön toimissa. Hallitus- ja oppositiopuolueiden kansanedustajien argumentoima kuva Suomen kansallisesta identiteetistä oli ajankohtina yhdenmukainen. Asioita käsiteltiin äänestäjäkuntien näkökulmasta, mutta Suomelle ominaiset piirteet olivat samat. Yhtenäinen siirtymä identiteetin painotuksissa osoittaa kansallisen identiteetin muovautuvan suhteessa ympäristön tapahtumiin ryhmien rajat ylittävällä voimalla. Identiteettirakennelmat muuttuvat hitaasti, mutta tutkimus osoittaa identiteetin tekijöiden uudenlaista suuntautumista. Vuonna 1994 pärjääminen korosti erillisyyttä, sisäänpäin kääntymistä ja Suomen valtion alueen hoitamista. 10 vuotta unionin jäsenenä on kääntänyt osaamisen mahdollisuudeksi vaikuttaa maailmanlaajuisesti. Avoin osallistuminen ja vaikutteiden vastaanottaminen eivät uhkaa identiteettiä. Abstraktit ominaisuudet kuten tieto-taito ja aktiivinen osallistuminen eivät voi tulla uhatuksi samalla tavalla, kuin maanviljelyn kaltaiset konkreettiset asiat. Tämä mahdollistaa Suomen avoimemman ja aktiivisemman identiteetin.
  • Miettinen, Sami (2003)
    Tutkimuksessa selvitetään kansanedustajien sosiaalipoliittisen asiantuntijuuden rakentumista. Tutkimus lähtee liikkeelle kuvaamalla kansanedustajien käsitystä sosiaalipolitiikan tilasta. Empiirisen osan keskeinen mielenkiinto kohdistuu tarkastelemaan niitä menetelmiä ja asiantuntija-auktoriteetteja, joita kolmen suurimman puolueen kansanedustajat käyttävät sosiaalipoliittista asiantuntijuutta rakentaessaan. Erityisen tarkastelun kohteena ovat mahdolliset uudet asiantuntijuuden rakentamiseksi kehitetyt menetelmät, jotka ovat syntyneet viime vuosina. Sosiaalipoliittisen päätöksenteon taustalla vaikuttavia tekijöitä tutkitaan kuvaamalla muun muassa median ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen kohderyhmä koostuu Suomen Keskustan, Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen ja Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajista. Tutkimusmenetelmänä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua. Kansanedustaja Osmo Soininvaara arvioi lopuksi haastattelujen pohjalta syntyneitä tuloksia. Viitekehyksenä toimii sosiaalipolitiikan 2000-luvun vaihteen tilanteen kuvaus. Empiirisen osan tulokset antavat diagnoosin siitä, kuinka kansanedustajat rakentavat sosiaalipoliittista asiantuntijuuttaan. Keskeinen menetelmä on työryhmätyöskentely, jota täydentää seminaarityö. Puolueille yhteisiä tiedonlähteitä ovat tutkimuslaitokset, kuten Stakes. Asiantuntija-auktoriteeteista keskeisimpänä nousee esiin toimitusjohtaja Kari Puro. Eduskunnan valiokuntien asiantuntijavierailla on erittäin suuri merkitys kansanedustajien asiantuntijuuden rakentamisessa. SDP:llä korostuu myös SAK:n sosiaalipoliittisten asintuntijoiden merkitys. Uusia innovaatioita asiantuntijuuden rakentamiseksi puolueet ovat tehneet varsin vähän. Keskustan osalta oman tiedontuotannon merkitys on korostuneimmassa asemassa pitkän oppositiokauden takia. Mielenkiintoisin tutkimustulos liittyy Keskustan sisällä vuosien 1995-1999 välillä tapahtuneeseen innovatiiviseen sosiaalipoliittiseen kehitystyöhön, jolloin puolue haki aktiivisesti uusia vaikutteita. Kehitystyö johti työreformin lanseeraamiseen, mutta sen saama negatiivinen vastaanotto lamautti puolueissa tapahtuneen uudistustyön. Kansainvälistymiskehityksen ja EU-jäsenyyden vaikutus sosiaalipolitiikkaan osoittautuu varsin pieneksi. Tutkimuksen lähteinä on käytetty kansanedustajien ja heitä avustavien kansliatyöntekijöiden haastatteluja. Viitekehys perustuu sosiaalipoliittiseen kirjallisuuteen, jossa sosiaalipolitiikan 2000-luvun vaihteen haasteita on kuvattu.
  • Hanska, Jari; Ahonen, Katariina (2010)
    Tämä pro gradu -tutkielma on tehty parityönä Katariina Ahosen kanssa. Yhteiskunnan eri tahot yrityksistä kansalaisjärjestöihin haluavat yhä enemmän osallistua niitä koskevaan poliittisen päätöksentekoon. Lobbaus on tavoitteellista vaikuttamista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon viestinnän keinoin. Lobbauksen hallitseva taho on aktiivisesti mukana sitä koskevassa keskustelussa ja pääsee tätä kautta myös vaikuttamaan sitä koskeviin päätöksiin. Pro gradu -tutkielmassamme tutkimme sekä viestinnän että poliittisen historian oppiaineiden lähtökohdista, mitä lobbaus on kansanedustajien näkökulmasta. Aiemmassa tutkimuksessa lobbauksen kohteen näkökulma on usein unohdettu. Selvitämme, kuinka kansanedustajat kokevat lobbaukseen. Käymme läpi lobbauksen historiaan ja selvitämme lobbauksen käytäntöjä ja priorisointia ja lobbaukseen liittyviä pelisääntöjä sekä lobbauksessa tapahtunutta muutosta. Empiriassa olemme yhdistäneet tapaustutkimuksen ja teemahaastattelut. Kaiken kaikkiaan haastattelimme 18 kansanedustajaa. Lähestymme lisäksi tutkimuskysymyksiämme kahden tapausesimerkin kautta. Toinen esimerkkimme käsittelee sähköisen viestinnän tietosuojalakia eli kansankielellä Lex Nokiaa ja toinen päätöstä lääkkeiden viitehintajärjestelmästä. Tapaukset suhteutetaan laajempaan historialliseen viitekehykseen. Molemmat tapaukset herättivät runsaasti julkista keskustelua. Haasteltavat kansanedustajat valikoituivat kahden tapausesimerkkimme mietintövaliokuntiin kuuluvista kansanedustajista. Kansanedustajien näkökulmasta lobbaus on toisaalta informaation saamista ja jakamista sekä vaikuttamista päätöksentekoon tietyn tahon intressistä käsin. Kansanedustajan kokemus lobbauksesta vaihtelee sen mukaan, kuinka hyvin tai huonosti toiminta on suhteutettu poliittiseen toimintaympäristöön, osapuolten ominaisuuksiin ja lobbaustilanteeseen. Erilaisia lobbaustilanteita ovat asiantuntijakuulemiset, kansalaisvaikuttaminen, organisaation epämuodollinen lobbaus ja toisen kansanedustajan tekemä lobbaus. Suomessa ei juuri ole lobbauksen suhteen yhtenäisiä pelisääntöjä muutamia lakeja lukuun ottamatta. Lobbaus on muuttunut käsi kädessä poliittisen toimintaympäristön kanssa. Parlamentarismi, Suomen liittyminen Euroopan Unioniin ja kansanedustajien työmäärän lisääntyminen ovat esimerkkejä muutoksista, jotka ovat heijastuneet suoraan myös lobbauksen käytäntöihin. Tutkimuksen perusteella kansanedustajat törmäävät edelleen painostavaan lobbaukseen ja käyvät lobbareiden kanssa jääkiekko-otteluissa sekä illanistujaisissa. Lobbaus näyttääkin kohdentuneen avainhenkilöihin. Kansanedustajien työmäärän kasvaessa lakiesitykset ovat tulleet ministeriöistä valiokuntien käsittelyyn entistä valmistellumpina. Tutkimuksen keskeisimmät lähteet olivat kansanedustajien haastattelujen ohella eduskunnan ja valiokuntien päätöksentekoon liittyvät asiakirjat sekä lehtiartikkelit. Teoreettisessa viitekehyksessä on hyödynnetty aiempaa tutkimusta, josta keskeisimpinä ovat olleet Miia Jaatisen väitöskirja Lobbying in Political Issues. A Contingency Model of Effective Lobbying Strategies ja Lobbaus. Yritys yhteiskunnan vaikuttajana sekä Ilkka Ruostetsaaren ja Voitto Helanderin tekemät lukuisat tutkimukset etu- ja painostusjärjestöistä ja Väinö Huuskan väitöskirja Etujärjestöjen painostuspolitiikka Suomessa.
  • Somervaara, Santeri (Helsingfors universitet, 2017)
    Vuonna 2015 Suomessa alkoi niin kutsuttu pakolaiskriisi, joka näkyi vahvasti julkisessa keskustelussa yhteiskunnassa. Keskustelusta saattoi havaita selvän jakolinjan turvapaikanhakijoihin myönteisesti ja kielteisesti suhtautuvien välillä. Ajoittain keskustelussa esiintyi väitteitä kansanedustajien tiukentuneista maahanmuuttolinjauksista pakolaiskriisin aikana. Samanaikaisesti esitettiin väitteitä, että aikaisemmin vallinnut poliittinen ilmapiiri on johtanut vapaampaan maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä tutkielmassa paneudutaan eduskunnassa esiintyneeseen vastaavaan jakolinjaan, ja miten se on mahdollisesti ilmennyt. Tarkastelun alla on, minkälaista keskustelu on ollut maahanmuutosta pakolaiskriisin aikana ja ennen sitä. Tätä varten tutkielmassa tehdään ajallista vertailua eduskunnassa esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Tutkielmassa hyödynnetään kehysteoriaa, jonka avulla selvitetään minkälaisia kansanedustajien kirjallisissa kysymyksissä esiintyneet kehykset ovat, ja miten ne eroavat eri ajanjaksojen välillä. Kehyksien avulla on mahdollista selvittää, miten kansanedustajat ovat itse tulkinneet maahanmuuttoa, sekä minkälaisen tulkinnan he ovat halunneet välittää muille kansanedustajille ja vastaanottajille. Teoreettinen viitekehys koostuu aikaisemmasta kehystutkimuksesta, sekä tarkemmin maahanmuutosta tehdystä kehystutkimuksesta. Tutkielman analyysissa käytetään jo olemassa olevaa maahanmuuttokehysten kategorisointia. Aineisto koostuu kansanedustajien maahanmuutosta tehdyistä kirjallisista kysymyksistä. Analyysissa tarkastellaan kahta eri ajanjaksoa, pakolaiskriisiä ja vuosia 2004–2006, sekä vertaillaan niissä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä keskenään. Menetelmänä analyysissa käytetään sisällönanalyysia, jonka avulla kansanedustajien kirjallisista kysymyksistä etsitään siinä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä. Analyysissa havaittiin eroavaisuuksia vuosien 2004–2006 ja pakolaiskriisin aikaisissa maahanmuuttokehyksissä. Vuosina 2004–2006 painottuivat kehykset, joissa tahdottiin parantaa maahanmuuttajien asemaa yhteiskunnassa, ja maahanmuuttajat nähtiin myönteisenä resurssina yhteiskunnan toiminnan kannalta. Toisaalta vuosina 2004–2006 esitettiin myös, että ulkomaalainen työvoima voi olla uhka suomalaisille työmarkkinoille. Pakolaiskriisin aikana ilmeni myös huoli maahanmuuttajien, lähinnä turvapaikanhakijoiden, aseman heikkenemisestä. Kuitenkin kyseisten kehysten määrä laski selvästi vuosista 2004–2006, ja niiden osuus kaikista esiintyneistä kehyksistä pakolaiskriisin aikana oli selvästi vähäisempi. Pakolaiskriisin myötä kirjallisissa kysymyksissä esiintyi entistä enemmän maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia kehyksiä. Aineistossa näkyi pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän huoli turvallisuustilanteen heikkenemisestä ja sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäytöstä. Pakolaiskriisin myötä on tapahtunut selkeä muutos kirjallisissa kysymyksissä esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Muutos on voinut tapahtua eri syistä, yksi syy on perussuomalaisten kansaedustajien määrän merkittävä kasvu, sillä perussuomalaiset ovat profiloituneet maahanmuuttoa vastustavana liikkeenä. Toiseksi taloudellinen tilanne Suomessa on ollut heikko pakolaiskriisin aikana, millä voi nähdä olevan vaikutusta kansanedustajien halukkuuteen puolustaa vapaampaa maahanmuuttopolitiikkaa. Maahanmuuttopoliittisissa linjauksissa on esiintynyt pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän kriittisiä linjauksia, joita ei ole aikaisemmin hirveästi havaittavissa aineiston vertailukohdasta. Aikaisempi yksipuoliselta vaikuttava maahanmuuttopoliittinen linjaveto eduskunnassa on saattanut aiheuttaa kriittisten äänenpainojen määrän kasvun, sillä kriittiselle maahanmuuttolinjalle on voitu nähty olevan poliittista tilausta kansalaisten keskuudessa.
  • Kaasalainen, Taina (2000)
    Tutkimus tarkastelee kansanedustajia vuonna 1997 perustetun avustajajärjestelmän hyödyntäjinä. Tutkimuksen lähtökohtana on kansanedustusjärjestelmään kohdistuva paine sekä tämän johdosta kansanedustajille aiheutuva lisääntyvä tarve tietoperustan vahvistamiseen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, onko avustajajärjestelmää hyödynnetty kansanedustajien tietoperustan vahvistamiseksi. Tutkimuksessa luodaan katsaus avustajajärjestelmän perustamista edeltäneeseen keskusteluun, suunnitteluun sekä järjestelmän alkuvaiheisiin. Tutkimuksen ajallisena takarajana on maaliskuu 1999, jolloin ensimmäisten avustajajärjestelmää hyödyntäneiden kansanedustajien eduskuntakausi päättyi. Tutkimuksen kuluessa arvioidaan, miten tietotarpeet tulevat ilmi järjestelmän eri vaiheissa: perusteltiinko järjestelmän perustamista tietotarpeilla, miten tietotarpeet tulevat esiin kansanedustajien tarpeissa avustajajärjestelmää kohtaan ja miten kansanedustajat ovat hyödyntäneet avustajia erityisesti tiedonhankkijoina ja neuvonantajina. Tutkimuksen menetelmänä on arviointitutkimus. Arvioitaessa kansanedustajien tarpeita sekä heidän avustajillaan toteuttamia tehtäviä käytetään apuvälineinä muun muassa Lars Westerlundin teorian pohjalta uudelleen muotoiltuja avustajien eri tehtävänkuvia: sihteeri, neuvonantaja, yhteyshenkilö, asiamies ja poliittinen toimija. Noposen määrittelemistä kansanedustajien eri tehtävistä tarkastellaan erityisesti avustajajärjestelmän tuomaa apua edustajien lainsäädäntö-, edustamis- ja valvontatehtäviin. Tarpeita ja avustajilla teetettyjä tehtäviä tarkastellaan erikseen oppositio- ja hallitusryhmien sekä suurten ja pienten eduskuntaryhmien edustajien kannalta. Keskeisen empiirisen aineiston tutkimuksessa muodostaa kansanedustajille tehty kysely avustajajärjestelmään liittyen. Kyselyä täydennetään järjestelmän suunnittelu- ja perustamisvaiheen kannalta oleellisten kansanedustajien, eduskunnan puhemiesten sekä hallintojohtajan haastatteluilla. Muuta aineistoa ovat olleet muun muassa eduskunnan asiakirjat, lehtikirjoitukset sekä 8 avustajan haastattelut. Tutkimuksessa todettiin, että avustajajärjestelmän perustettaessa ja hyödynnettäessä tietotarpeet tulivat merkittävästi esiin. Erityisesti oppositioryhmien edustajien vastauksissa tietotarpeet korostuivat. Lisäksi oppositioryhmien tarpeet kohdistuivat hallitusryhmiä tasaisemmin kaikkiin avustajien tehtävänkuviin. Hallituspuolueiden tarpeet olivat puolestaan eriytyneemmät ja kohdistuivat voimakkaimmin sihteerin tehtäviä kohtaan. Kokonaisuudessaan edustajien tarpeet kohdistuivat ensisijaisesti rutiineihin ja toissijaisesti sisältöihin. Tosin rutiinien teettäminen avustajalla palveli kansanedustajien vastausten perusteella myös tietotarpeita välillisesti, kun kansanedustajat saattoivat keskittyä oleellisiin asioihin. Kansanedustajien mukaan avustajajärjestelmä oli yleisesti lisännyt kansanedustajien tietoperustaa, vahvistanut eduskunnan toimintaedellytyksiä ja asemaa sekä parantanut edustajien työn tasoa.
  • Nordlund, Ville (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradussani tarkastelen herännäispappi Elias Simojoen (vuoteen 1926 Simelius, 1899–1940) poliittisluontoista raamatunkäyttöä vuosina 1922–1940. Simojoki oli paitsi körttiläinen kirkonmies myös äärioikeistolainen aktivisti, joka oli vuonna 1922 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa (AKS) Suur-Suomi-ideologian ja heimoaatteen kattojärjestöksi. Vuosina 1933–1939 hän vaikutti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana sekä nuorisojohtajana puolueen alaisissa Sinimusta- ja Mustapaita-järjestöissä. Tutkielmassani teen selkoa siihen, kuinka Elias Simojoki tulkitsi ja hyödynsi Raamatun kertomussisältöä poliittisluontoisissa puheissaan ja kirjoituksissaan. Tarkoitukseni on selvittää, mihin tulkinnallisiin suuntiin Raamattu taipui Simojoen käsittelyssä ja millaisia muutoksia hänen käsityksissään tapahtui tutkimusajanjakson vaihtelevissa asiayhteyksissä. Tutkielmani lähdeaineistona käytän Elias Simojoen vuosina 1922–1940 laatimia poliittisluontoisia puheita sekä lehtikirjoituksia ja muita julkisia kannanottoja. Vilho Helasen toimittama Palava pensas -niminen kokoelma Simojoen puheista on keskeinen teos osana tutkielmani lähteistöä. Palavan pensaan ohella hyödynnän pro gradussani Simojoen julkisia kirjoituksia vuosilta 1922–1940. Tutkimukseni kannalta keskiössä ovat Akateemisen Karjala-Seuran äänenkannattaja Suomen Heimo, Sinimusta-järjestön Sinimusta-lehti sekä Mustapaitojen Luo lippujen! -järjestöjulkaisu. Lisäksi viittaan pääasiassa AKS:n toimesta julkaistuun muuhun lähdeaineistoon, jossa Simojoen ääni tulee kuuluville poliittisluontoisen raamatunkäytön merkeissä. Elias Simojoki hyödynsi poliittisluontoisessa raamatunkäytössään tasapuolisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen muotoilua heijasteleva rakkauskäsitys oli vallitsevasti esillä hänen julistuksessaan etenkin tarkastelujakson alusta 1930-luvun taitteeseen. Simojoen dualistisessa maailmanselityksessä sinivalkoinen isänmaanrakkaus sai vastinparikseen mustanpuhuvan ryssävihan, joka täydensi kokonaisuuden. Suomi näyttäytyi Simojoelle Jesajan kirjaa heijastelevana Herran pohjoisena viinitarhana ja Jumalan uusina valittuina. Suomensukuisten kansojen verinen tuska itärajan takana kytki niiden kohtalon kärsivään Kristukseen. Neuvostoliitto taas näyttäytyi Simojoelle suoranaisena helvetin esikartanona maan päällä johtajanaan Jumalan vihan ruoska Josif Stalin. Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän suhdannemuutoksilla oli vaikutusta Simojoen poliittisluontoisen raamatunkäytön vaihteluun tarkasteltavalla ajanjaksolla. Lisäksi hänen jo lapsuudessaan omaksuma dualistinen maailmankuvansa sekä kokemuksensa sodasta vaikuttivat hänen tapaansa tarkastella ympärillään olevia pelastus- ja maailmanhistoriallisia ilmiöitä.
  • Autio, Elina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Instagramin käyttö on yleistynyt nopeasti 2010-luvulla, ja kansanedustajista 61,5 prosenttia käyttää tätä sosiaalisen median alustaa. Poliitikkojen Instagramin käyttöä on kuitenkin tutkittu hyvin vähän. Samaan aikaan viestintävälineiden kehitys on yhdistetty muihin poliittisen viestinnän ja politiikan julkisuuden muutoksiin. Tutkijoita ovat kiinnostaneet muun muassa politiikan medioituminen, henkilöityminen ja intimisoituminen, joilla tarkoitetaan politiikan toimijoiden mukautumista medialogiikkaan, julkisuuden keskittymistä yksittäisiin poliitikkoihin ja poliitikkojen yksityiselämän paljastamista. Ilmiöiden syiksi on esitetty muun muassa puolueiden suosion laskua ja median kaupallistumista. Osa tutkijoista on nähnyt muutokset mahdollisuutena politiikan legitimiteetin säilymiselle, toiset uhkana demokratialle. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko kansanedustajien Instagram-julkaisuista tunnistaa piirteitä henkilöitymisestä, intimisoitumisesta ja medioitumisesta. Lisäksi työssä tutkitaan, eroavatko eri sukupolviin kuuluvien kansanedustajien julkaisut toisistaan suhteessa poliittisen viestinnän muutoksiin. Instagram-kuvia ja -kuvatekstejä tarkastellaan sisällönanalyysin keinoin, ja tuloksia havainnollistetaan kvantifioinnin avulla. Analyysissä hyödynnetään Hermansin ja Vergeerin luokittelua henkilöitymisen eri ulottuvuuksista, joihin kuuluvat työ, koti ja perhe sekä henkilökohtaiset mieltymykset, kuten vapaa-ajan harrastukset. Tutkielmassa havaitaan, että 82,5 prosenttia aineiston 359 Instagram-julkaisusta on henkilöityneitä, eli sellaisia, joissa kansanedustaja itse esiintyy. Suurin osa julkaisuista liittyy työhön, ja vain viidessä prosentissa julkaisuista aiheena ovat koti ja perhe sekä henkilökohtaiset mieltymykset. Toisaalta aineistosta havaitaan, että kansanedustajien tunteita ja yksityiselämään liittyviä asioita esitetään myös työhön liittyvissä julkaisuissa. Selkeää medioitumista ei aineistosta tunnisteta henkilöitymisestä huolimatta. Lisäksi tutkielmassa selviää, että vaikka nuoremmat kansanedustajat ovat ottaneet Instagramin käyttöön useammin, julkaisuiden aiheet eivät eroa merkittävästi ikäluokittain. Jürgen Habermas on sanonut henkilöitymiskehityksen heikentävän ihmisten kykyä julkisen vallan arvosteluun. Henkilöitymisestä huolimatta aineistosta voidaan havaita, että kansanedustajat ovat siirtäneet perinteisiä viestinnän tapoja Instagramiin. Vain pieni osa kansanedustajista kertoo aineiston julkaisuissa yksityiselämästään. Vaikka henkilöityneiden julkaisuiden osuus on huomattava, politiikan henkilöityminen ei ole uusi ilmiö ja liittyy Suomessa myös vaalitapaan. Poliitikkojen sosiaalisen median käyttöä ja viestintää onkin edelleen tutkittava, jotta tunnistetaan, millaisia vaikutuksia muutoksilla on politiikalle ja yhteiskunnan kehitykselle.
  • Punkka, Marika (2007)
    Tässä työssä tarkastellaan eduskunnan suullisten kyselytuntien puheenvuorojen sukupuolittuneisuutta 1990- ja 2000-lukujen vaihteen valtiopäivillä Suomessa. Tutkimuksessa selvitetään suullisten kysymysten ja sukupuolen välistä yhteyttä. Tarkoituksena on tutkia, ovatko eduskunnan suullisilla kyselytunneilla esitettyjen kysymysten aihepiirit sukupuolittain jakautuneet, ja jos ovat, niin mille hallinnonaloille. Edelleen tarkastellaan, löytyykö tuloksista yhteneväisyyksiä aiempien aihepiiriä käsittelevien tutkimusten kanssa. Keväällä 1907 pidetyissä eduskuntavaaleissa Suomen naiset pääsivät ensimmäisinä maailmassa käyttämään valtiollisia oikeuksiaan: sekä äänioikeutta että erityisesti oikeutta asettua vaaleissa ehdolle. Tästä historiallisesta tapahtumasta tulee tutkimuksen valmistumisen aikoihin kuluneeksi sata vuotta. Pitkästä historiasta huolimatta eduskunnan toimintamuotojen sukupuolittuneisuutta on tutkittu Suomessa vasta vähän. Täten tutkimus tuo hyödyllistä lisätietoa merkkipäivänsä vuoksi ajankohtaisesta aiheestaan. Tutkimus on aineistolähtöinen. Aineistona ovat valtiopäivillä 1999, 2001, 2003 ja 2005 esitetyt suulliset kysymykset, joita oli yhteensä 734 kappaletta. Tutkimusmenetelmänä käytetään kvantitatiivista tutkimusmenetelmää, jonka avulla aineistoa ryhmitellään ja tarkastellaan eri muuttujien mukaan. Tutkimuksessa käytetyt käsitteet on määritelty operationalisoimalla aineistoa sekä käyttämällä apuna aiempia tutkimuksia. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjaa Suomen poliittista järjestelmää, suullisia kysymyksiä, naisten asemaa työelämässä, organisaatioissa ja politiikassa, eduskuntaa organisaationa ja naisten poliittisia intressejä käsitteleviin teorioihin ja tutkimuksiin. Aiempien tutkimusten pohjalta työlle voidaan asettaa myös väljä tutkimushypoteesi, jonka mukaan suullisten kysymysten aihepiirit ovat sukupuolittain jakautuneet. Tämän tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä voidaan esittää, että 1990- ja 2000-lukujen vaihteen valtiopäivillä esitetyt suulliset kysymykset ovat aihepiireiltään sukupuolittain jakautuneet. Naisten suosituin hallinnonala on ollut peruspalveluministerin johtama hallinnonala, ja miesten suosituin hallinnonala on ollut valtiovarainministeriön hallinnonala. Näiden hallinnonalojen kohdalla sukupuolten välinen ero on ollut selvä, mutta samankaltaista sukupuolittaista jakoa löytyy myös muiden hallinnonalojen kohdalla. Tuloksista on myös nähtävissä miesten mahdollinen lähentyminen naisten poliittisia intressejä kohtaan, kun taas naisten kohdalla vastaavaa lähentymistä miesten intressejä kohtaan ei ollut nähtävissä.
  • Unknown author (Työväen sanomalehti o.y., 1909)
  • Jussila, H (Kela, 2012)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 121
    Moderni päätöksenteko vaatii tuekseen tutkimustietoa. Päättäjät kertovat arvostavansa tutkijoiden tuottamaa tutkimustietoa, mutta käytännössä tätä tietoa ei aina pystytä tai haluta hyödyntää. Tässä tutkimuksessa selvitetään neljää asiakokonaisuutta: mistä kansanedustajat saavat tietoa tutkimuksista, miten kansanedustajat näkevät tutkimustiedon roolin päätöksenteossa, mitkä tekijät edistävät ja mitkä estävät tutkimustiedon käyttöä sekä mikä on Kelan tutkimusosaston julkaisujen tunnettuus. Lisäksi tarkastellaan, kuinka laajalti sosiaali- ja terveysvaliokunnassa on kuultu tutkimuksen ammattilaisia. Tutkimuksen aineistoina ovat kansanedustajille kevättalvella 2010 tehdyn verkkokyselyn vastaukset (n = 35) sekä sosiaali- ja terveysvaliokunnan vaalikaudella 2007–2010 antamien mietintöjen (n = 183) asiantuntijalistat. Parhaiten kansanedustajien käyttöön päätyy tutkimus, joka täyttää seuraavat kriteerit: tutkimus on ajankohtainen ja merkittävä, ja siinä on selkeitä toimenpide-ehdotuksia ja tiivistelmä. Eduksi on myös se, että edustaja on saanut tietoa tutkimuksesta mediasta, tiedotteista tai seminaareista. Lisäksi tutkimus tukee edustajan ajamaa politiikkaa ja se on kirjoitettu hänen äidinkielellään. Tutkimuksen perusteella tutkimustiedon hyödyntämisen mahdolliset ongelmat liittyvät joko päätöksenteon valmisteluun tai tutkimustulosten välitysongelmiin. Tästä syystä tutkimusviestinnän kehittäminen on tärkeää. Päättäjät lukevat lyhyitä suomenkielisiä tekstejä, joten heille on tarjottava niitä. Paksut, mahdollisesti englanninkieliset tutkimusraportit eivät tavoita valtaosaa päättäjistä. Tämän takia eritoten suomenkielisen tiedottamisen merkitys on suuri.
  • Raevaara, Eeva (2005)
    Tutkimus tarkastelee sukupuolten tasa-arvosta ja erityisesti naisten ja miesten poliittisesta edustuksesta käytyjä keskusteluja Ranskassa ja Suomessa 1990-2000-luvulla. Työssä kysytään, miten sukupuolten tasa-arvo määriteltiin poliittisena ongelmana ja miten tasa-arvon puolesta argumentointiin. Analyysin kohteena ovat Ranskan parlamentin alahuoneen keskustelu vuonna 2000 tasa-arvon edistämisestä vaalien ehdokasasettelussa sekä kiintiöistä käyty eduskuntakeskustelu Suomessa vuosina 1994−95. Molemmat keskustelut päättyivät lainmuutoksiin, joissa määriteltiin tarkat määrälliset rajat sukupuolten edustukselle joko vaalien ehdokasasettelussa tai valtion ja kuntien valmistelevissa elimissä. Itse parlamenttikeskustelujen analyysin lisäksi työssä tarkastellaan lakeihin johtaneita poliittisia prosesseja ja parlamenttien ulkopuolella käytyjä tasa-arvokeskusteluja 1980-90-luvulla. Tutkimus analysoi sukupuolten tasa-arvosta käytyjä keskusteluja ja poliittisia prosesseja paitsi tasa-arvoa, myös politiikkaa ja kansalaisuutta koskevien kamppailujen ja muutosten areenoina. Vertaileva tutkimusote antaa mahdollisuuden arvioida, miten tasa-arvoa koskevaa muutosta on mahdollista viedä eteenpäin eri konteksteissa ja mitä välineitä tasa-arvon politisoimiseen on tarjolla. Lisääntyvä kansainvälinen tasa-arvoyhteistyö ja tasa-arvopolitiikan muutokset muodollisesta tasa-arvosta kohti tosiasialliseen tasa-arvoon pyrkimistä avasivat uutta tilaa kansallisen tason keskusteluille positiivisista erityistoimista poliittisessa päätöksenteossa. Samalla lainmuutoksiin johtaneet prosessit Ranskassa ja Suomessa kertovat sekä maiden naisliikkeiden että virallisen tasa-arvopolitiikan toimintatapojen yhdenmukaistumisesta. Eri alueilla toimivista naisista koostuvat verkostot lisääntyivät molemmissa maissa 1980-90-luvulla. Ranskan parité-liike toimi konkreettisine tavoitteineen merkittävänä painostusryhmänä valtioon ja poliittiseen päätöksentekoon päin, ja myös yhteydet valtiollisten tasa-arvoelinten ja liikkeen välillä vahvistuivat. Samalla tavoin Suomessa kiintiölakiprosessi kertoo tasa-arvoelinten onnistuneesta välittäjäroolista ja niiden yhteistyöstä naisjärjestöjen, naispoliitikkojen ja valtionhallinnon erilaisten toimijoiden kanssa. Molemmissa maissa sukupuolten tasa-arvon edistäminen määriteltiin kansallisena projektina, josta hyötyi koko poliittinen järjestelmä. Ranskassa tasa-arvo oli olennainen osa ranskalaisen demokratian kehittämistä, Suomessa tasa-arvo nähtiin puolestaan keinona saada molempien sukupuolten asiantuntemus yhteiskunnan käyttöön. Näihin näkökulmiin liittyi kiinteästi tasa-arvon tavoittelu naisten ja miesten välisellä yhteistyöllä sekä tasa-arvon pikaista toteutumista korostava ajallisuuden ulottuvuus. Tällainen tasa-arvopuhe määritteli tasa-arvon välineeksi laajempien kansallisten tavoitteiden toteuttamisessa ja antoi vain vähän tilaa käsitellä vallan ja vastuun kysymyksiä. Tasa-arvopolitiikan kansainvälistyminen sekä tasa-arvokeskustelujen konfliktit problematisoivat kuitenkin näkemyksen tarkkarajaisesta "ranskalaisesta" ja "suomalaisesta" tasa-arvosta. Keskustelussa tuotettiin moninaisia tulkintoja sukupuolen merkityksestä politiikassa sekä naisista poliittisina toimijoina. Tätä kautta keskustelun kohteeksi nousivat itse poliittisen järjestelmän pelisäännöt ja se, mitä ranskalaisella republikanismilla tai suomalaisella, asiantuntemukseen perustuvalla politiikalla tarkoitettiin. Kummankin maan tasa-arvoa koskevia muutoksen mahdollisuuksia rajasi niiden asettuminen 1990-luvun keskusteluun valtion ja kansalaisuuden määrittelytavoista. Samalla tasa-arvosäännökset ja lainmuutoksia edeltäneet poliittiset prosessit olivat omalta osaltaan muokkaamassa tasa-arvon, politiikan ja kansalaisuuden rajoja.
  • Raevaara, Eeva (2005)
    Tutkimus tarkastelee sukupuolten tasa-arvosta ja erityisesti naisten ja miesten poliittisesta edustuksesta käytyjä keskusteluja Ranskassa ja Suomessa 1990-2000-luvulla. Työssä kysytään, miten sukupuolten tasa-arvo määriteltiin poliittisena ongelmana ja miten tasa-arvon puolesta argumentointiin. Analyysin kohteena ovat Ranskan parlamentin alahuoneen keskustelu vuonna 2000 tasa-arvon edistämisestä vaalien ehdokasasettelussa sekä kiintiöistä käyty eduskuntakeskustelu Suomessa vuosina 1994−95. Molemmat keskustelut päättyivät lainmuutoksiin, joissa määriteltiin tarkat määrälliset rajat sukupuolten edustukselle joko vaalien ehdokasasettelussa tai valtion ja kuntien valmistelevissa elimissä. Itse parlamenttikeskustelujen analyysin lisäksi työssä tarkastellaan lakeihin johtaneita poliittisia prosesseja ja parlamenttien ulkopuolella käytyjä tasa-arvokeskusteluja 1980-90-luvulla. Tutkimus analysoi sukupuolten tasa-arvosta käytyjä keskusteluja ja poliittisia prosesseja paitsi tasa-arvoa, myös politiikkaa ja kansalaisuutta koskevien kamppailujen ja muutosten areenoina. Vertaileva tutkimusote antaa mahdollisuuden arvioida, miten tasa-arvoa koskevaa muutosta on mahdollista viedä eteenpäin eri konteksteissa ja mitä välineitä tasa-arvon politisoimiseen on tarjolla. Lisääntyvä kansainvälinen tasa-arvoyhteistyö ja tasa-arvopolitiikan muutokset muodollisesta tasa-arvosta kohti tosiasialliseen tasa-arvoon pyrkimistä avasivat uutta tilaa kansallisen tason keskusteluille positiivisista erityistoimista poliittisessa päätöksenteossa. Samalla lainmuutoksiin johtaneet prosessit Ranskassa ja Suomessa kertovat sekä maiden naisliikkeiden että virallisen tasa-arvopolitiikan toimintatapojen yhdenmukaistumisesta. Eri alueilla toimivista naisista koostuvat verkostot lisääntyivät molemmissa maissa 1980-90-luvulla. Ranskan parité-liike toimi konkreettisine tavoitteineen merkittävänä painostusryhmänä valtioon ja poliittiseen päätöksentekoon päin, ja myös yhteydet valtiollisten tasa-arvoelinten ja liikkeen välillä vahvistuivat. Samalla tavoin Suomessa kiintiölakiprosessi kertoo tasa-arvoelinten onnistuneesta välittäjäroolista ja niiden yhteistyöstä naisjärjestöjen, naispoliitikkojen ja valtionhallinnon erilaisten toimijoiden kanssa. Molemmissa maissa sukupuolten tasa-arvon edistäminen määriteltiin kansallisena projektina, josta hyötyi koko poliittinen järjestelmä. Ranskassa tasa-arvo oli olennainen osa ranskalaisen demokratian kehittämistä, Suomessa tasa-arvo nähtiin puolestaan keinona saada molempien sukupuolten asiantuntemus yhteiskunnan käyttöön. Näihin näkökulmiin liittyi kiinteästi tasa-arvon tavoittelu naisten ja miesten välisellä yhteistyöllä sekä tasa-arvon pikaista toteutumista korostava ajallisuuden ulottuvuus. Tällainen tasa-arvopuhe määritteli tasa-arvon välineeksi laajempien kansallisten tavoitteiden toteuttamisessa ja antoi vain vähän tilaa käsitellä vallan ja vastuun kysymyksiä. Tasa-arvopolitiikan kansainvälistyminen sekä tasa-arvokeskustelujen konfliktit problematisoivat kuitenkin näkemyksen tarkkarajaisesta "ranskalaisesta" ja "suomalaisesta" tasa-arvosta. Keskustelussa tuotettiin moninaisia tulkintoja sukupuolen merkityksestä politiikassa sekä naisista poliittisina toimijoina. Tätä kautta keskustelun kohteeksi nousivat itse poliittisen järjestelmän pelisäännöt ja se, mitä ranskalaisella republikanismilla tai suomalaisella, asiantuntemukseen perustuvalla politiikalla tarkoitettiin. Kummankin maan tasa-arvoa koskevia muutoksen mahdollisuuksia rajasi niiden asettuminen 1990-luvun keskusteluun valtion ja kansalaisuuden määrittelytavoista. Samalla tasa-arvosäännökset ja lainmuutoksia edeltäneet poliittiset prosessit olivat omalta osaltaan muokkaamassa tasa-arvon, politiikan ja kansalaisuuden rajoja.
  • Laakso, Maria (2008)
    Tutkimus käsittelee ulkoasiainvaliokunnan elitistisyyttä eli sitä, poikkeavatko ulkoasiainvaliokunnan jäsenet sosiaalisilta taustoiltaan ja ominaisuuksiltaan muista kansanedustajista ja kansasta. Empiirisenä tutkimuskohteena ovat vuoden 1975 ja 2008 maaliskuussa ulkoasiainvaliokunnassa toimineet kansanedustajat ja vertailuryhminä ovat samaan aikaan toimineet kansanedustajat sekä äänioikeutetut tai väestö. Selvitän ulkoasiainvaliokunnan jäsenten sosiaalisista taustoista ja ominaisuuksista sukupuolen, iän, sosiaalinen alkuperän, syntymäpaikan, koulutuksen ja kansanedustajakaudet. Tutkimuksen viitekehyksenä ovat elitismi ja eliittiteoriat. Tutkimus alkaa vallan tarkastelusta, josta siirrytään eliittikäsitteeseen ja eliittiteorioihin ja metodeihin. Tarkastelen lyhyesti vuosien 1975 ja 2008 historiallista viitekehystä ja selvitän eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan roolia Suomen ulkopolitiikassa näinä aikoina. Tutkimushypoteesini taustaksi kertaan Suomen kansanedustajärjestelmää ja kansanedustajien hierarkiaa. Vuoden 1975 ulkoasiainvaliokunnan olen valinnut tutkimuskohteekseni, koska sinä vuonna Helsingissä järjestettyä Euroopan turvallisuutta käsittelevää konferenssia, Etykiä voidaan pitää suomalaisen ulkopolitiikan merkkipaaluna ja kylmän sodan yhtenä taitekohtana. Vuoden 1975 Etykistä on suora jatkumo vuoden 2008 Suomen ulkopoliittiseen asemaan, sillä tutkimukseni toisen ulkoasianvaliokunnan aikoihin maaliskuussa 2008 Suomi toimi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä (ETYJ) puheenjohtajana. Tutkimus osoittaa, että ulkoasiainvaliokuntaan kuuluvat kansanedustajat lukeutuvat sekä kansanedustajien että kansalaisten eliittiin, sillä ulkoasiainvaliokuntien jäsenten sosiaalinen tausta ja ominaisuudet poikkeavat vertailuryhmistä. Ulkoasiainvaliokunnan elitistisyyden taso on muihin kansanedustajiin verrattuna pienentynyt, eli sen jäsenten sosiaalinen tausta ja ominaisuudet eroavat kansanedustajista vähemmän vuonna 2008 kuin 1975.
  • Heino, Esa (2005)
    Eduskunta on maassamme ainutlaatuinen sosialisaatio- ja toimintaympäristö. Lainsäätäjien joukkoon, periaatteessa ylintä poliittista päätösvaltaa käyttävään elimeen voi päästä ainoastaan vaaleissa äänestäjien antamalla valtakirjalla ja neljäksi vuodeksi kerrallaan. Kansanedustajan työhön sisältyy monenlaisia tehtäviä sekä laaja henkilö- ja sidosryhmäverkosto. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää uuden, ensimmäisen kauden kansanedustajan sosiaalistumista eduskuntatyöhön. Sosiaalistuminen voidaan tutkimuksessa nähdä ikään kuin "sisäänajona" edustajantoimeen. Aihe on laaja ja tutkimuksessa tuodaankin esille joitain sellaisia asioita, jotka liittyvät uuden edustajan sosiaalistumiseen eduskuntatyöhön. Tutkimuksessa tarkastellaan mm. erikoistumista, senioriteettiperiaatetta ja sosiaalisia kontakteja. Tutkimusmetodina on haastattelu. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu seitsemän kansanedustajan haastattelusta. Haastattelujoukkona on Suomen Keskustan Oulun ja Vaasan vaalipiireistä keväällä 1999 valitut ensimmäisen kauden kansanedustajat. Haastatteluista kaksi tehtiin vuonna 2001 (metodikurssi II:n tutkimusharjoitusta varten) ja pääosa eli viisi haastattelua vuonna 2002. Kaikki haastattelut nauhoitettiin ja ne tehtiin eduskunnassa kunkin kansanedustajan kanssa erikseen, kahden kesken. Lisäksi tutkielmaan otettiin aineistoa lehtiartikkeleista ja kirjoista. Arvostuksen saaminen eduskuntaryhmältä, oman puolueen edustajakollegoilta, voidaan nähdä varsin merkittävänä asiana kansanedustajan poliittisen urakehityksen kannalta. Tähän liittyy uskottavuuden ja sitä kautta arvostuksen saaminen, mihin on puolestaan mahdollista pyrkiä erikoistumisen, asiantuntijaroolin kautta. Voidaankin esittää hypoteesi: sektoriosaamisen ja asiantuntijaroolin avulla kansanedustaja pyrkii saamaan uskottavuutta ja arvonantoa eduskuntaryhmän sisällä ja sitä kautta itselleen yhä merkittävämpiä poliittisia tehtäviä. Senioriteettiperiaate - parlamentaarisen kokemuksen huomioonottaminen tärkeimpiä valiokuntapaikkoja ja tehtäviä täytettäessä - elää edelleen eduskunnassa. Ensimmäisen kauden kansanedustajia senioriteettiperiaate koskettaa luonnollisesti kaikkein eniten. Tilanne helpottuu mahdollisten parlamenttivuosien karttuessa. Kansanedustajan toimen menestyksellinen hoitaminen edellyttää merkittävää sidosryhmäsuhteiden ja kontaktien verkostoa. Osalla edustajista saattaa olla huomattava suhdeverkko jo eduskuntaan tullessaan, osa heistä puolestaan aloittaa suhteiden luomisen jokseenkin "puhtaalta pöydältä". Tämä asia ilmenee jo tämän tutkimuksen haastateltavien kohdalla. Eduskuntatyössä edustajalle syntyy suhteita monin eri tavoin. Keskeisiin tahoihin kuuluvat ne ministeriöt, joihin kunkin edustajan oman valiokunnan asiat liittyvät. Kansanedustajien keskinäisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä keskeisiä foorumeita ovat mm. valiokuntaryhmät, eduskunnan harrastustoiminta sekä eduskunnan kahvila. Tässä kontekstissa eduskuntaryhmän ryhmäkokousten merkitys nähtiin eri tavalla. Uusien kansanedustajien eduskuntatyöhön sosiaalistumisen perusjakso näyttäisi kestävän noin pari kolme vuotta. Asiaa on tosin vaikea arvioida tai varsinkaan mitata. Käsite "perusjaksokin" on ainakin osaksi abstrakti, mutta sillä voitaisiin tarkoittaa sitä aikaa, jolloin uusi kansanedustaja oppii ja omaksuu työhönsä liittyvät perusasiat: eduskunnan päätöksenteko- ja toimintamekanismit, perusnormiston ja hänelle on syntynyt tai ainakin syntymässä yhä laajeneva sidosryhmä- ja muu kontaktiverkosto. Sosiaalistumisprosessi kaikkinensa on jatkuva tai ainakin pitkäaikainen prosessi.
  • Liukko, Teija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee uskonnollista argumentointia eduskunnan täysistuntokeskusteluissa vuosina 1981–2009. Tutkimuksessa kartoitetaan, millaisia uskonnollisia argumentteja perheoikeudelliseen lainsäädäntöön liittyvissä keskusteluissa käytettiin, ketkä niitä käyttivät, ja mitkä asiat vaikuttavat niiden käyttöön. Kysyn myös, millaista suhtautuminen uskonnolliseen argumentointiin oli eduskunnassa. Tutkimuksessani käsitellään kolmea perheoikeudellista lainsäädäntöuudistusta, jotka ajoittuvat eri vuosikymmenille. Tutkin, millaista muutosta näiden välillä on tapahtunut. Näkökulmani on, miten tämä muutos ilmentää yhteiskunnan muutosta sekä kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon aseman muutosta osana yhteiskuntaa. Uskonnollinen argumentointi oli kaikkein selvimmin yhteydessä puolueeseen. Lisäksi siihen vaikuttivat varsinkin 1980-luvulla yhteydet kristillisiin organisaatioihin. Kirkon tuki oli tärkeä edellytys uskonnollisten argumenttien tuomiselle keskusteluun. Sen rooli käsitettiin yhä selkeämmin yhteiskunnallisen asiantuntijuuden kautta. Vasemmistopuolueiden uskonnollisten argumenttien käyttö lisääntyi tutkimusaikana. Se oli enimmäkseen vastareaktiota suhteessa lakiehdotusten vastustajien argumentteihin, mutta tämä vastareaktionomaisuus väheni tutkimusjakson aikana selvästi. Tämä liittyy sekä kristinuskon individualistisen tulkinnan yleistymiseen että poliittisen kulttuurin muutokseen, joka suosi arvoretoriikkaa ja teki henkilökohtaisen vakaumuksen julkisen esittämisen aiempaa sallitummaksi. Uskonnollisia argumentteja lakiuudistuksia vastaan käyttäneiden argumenteissa korostuivat vetoaminen Raamattuun, uskonnollisten yhteisöjen ja auktoriteettien kantaan sekä viittaukset luomiseen. Vastustajien käsitystä kristillisyydestä voi luonnehtia autoritaariseksi ja institutionaaliseksi, ja arvoja kommunitaristisiksi. Lakiehdotuksia uskonnollisin argumentein puolustaneet korostivat liberalistista arvokäsitystä. Heistä vasemmistoon kuuluvat vetosivat useimmin erilaisiin näkemyksiin kristillisyyden piirissä ja henkilökohtaiseen suhteeseensa kristillisyyteen. He toivat esiin hengellisyyttä, jonka tehtävä oli tukea henkilön omaa persoonaa. Oikeistoon kuuluvat edustajat puolestaan tukeutuivat mieluummin kirkon kantaan ja yleisiin kristillisiin arvoihin.
  • Jäntti, Jukka (2000)
    Tutkimuskohteena oli sosiaalidemokraattisen kansanedustajan ja Suomen Sosialidemokraatin toimittajan Reinhold Sventon poliittinen toiminta sisä- ja ulkopoliittisten muutosten aikana 1930-luvun Suomessa. Tutkimus kattaa ajan, joka alkoi vuoden 1930 eduskuntavaaleista ja päättyi Sventon erottamiseen Suomen Sosialidemokraattisen puolueen eduskuntaryhmästä 19.10.1939. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää niitä käsityksiä ja mielipiteitä, jotka vallinneissa olosuhteissa ohjasivat Reinhold Sventon poliittista toimintaa tutkielman tekijän tärkeäksi katsomissaan sisä- ja ulkopoliittisissa kysymyksissä. Erityisinä tutkimuskohteina olivat käsitellyissä asioissa vallinneet erimielisyydet Sventon ja Suomen Sosialidemokraattisen puolueen enemmistön sekä ennen kaikkea puolueen tosiasiallisen johtajan Väinö Tannerin välillä. Tutkimusmenetelmänä työssä on ollut tutkimuskohdetta käsittelevän erilaisen kirjallisen aineiston läpikäynti ja sen analysointi. Lähtökohtana on ollut tietojen hankkiminen mahdollisimman monesta lähteestä ja niiden vertaileva käsitteleminen, kunkin yksittäisen tutkimuksen kohteena olleen teeman osalta. Käytetyn menetelmän tarkoituksena on myös ollut käsiteltävänä olleen asiakokonaisuuden niveltäminen tutkimusajankohtana vallinneisiin sisä- ja ulkopoliittisiin olosuhteisiin. Tärkeimpinä tutkimustuloksina voidaan pitää Sventon poliittisen toiminnan pääpiirteistä selviämistä asetettujen kysysymysten osalta työssä esitetyllä tavalla. Lisäksi tärkeänä tuloksena on sen kehityskaaren selvittäminen, joka erimielisyyksien kärjistyttyä äärimmilleen johti Sventon erottatamiseen puolueensa eduskuntaryhmästä. Arkistolähteistä tärkeimpiä olivat Suomen Sosialidemokraattisen puolueen eri puolue-elimien pöytäkirjat. Sanomalehtilähteinä on käytetty Suomen Sosialidemokraatin numeroita tutkittavana olleelta aikakaudelta. Julkaistun alkuperäisaineiston aikalaiskirjallisuuden oleellisimmat lähteet olivat Sventon kirjallisesta tuotannosta teokset "Työmies ja talonpoika. Onko pysyväinen yhteistoiminta maalaisliiton ja sos. -dem. puolueen välillä mahdollinen ja toivottava?" sekä selkeästi hänen pääteoksenaan pidetty "Suomen ulkopolitiikka" sekä Tannerin muistelmateos "Kahden maailmansodan välissä". Jaakko Paavolaisen kirjat "Väinö Tanner sillanrakentaja. Elämäkerta vuosilta 1924-1936" ja "Väinö Tanner patriootti" Elämäkerta vuosilta 1937-1966" olivat lähteinä perusteoksia. Kaikkein oleellisimpia olivat kuitenkin Hannu Soikkasen teokset "Kohti Kansanvaltaa 1. 1899-1937" ja "Kohti kansanvaltaa 2. 1937-1944".