Browsing by Subject "kansankulttuuri"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Heinonen, Kati Maarit (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008)
    Kalevalaseuran vuosikirja
  • Mannonen, Mari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.
  • Pouru, Saara (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu –tutkielmassani käsittelen matkamuistoesineistön kehittämistä ja aiheeseen liittynyttä keskustelua Suomessa vuosina 1930–1945. Tutkimukseni aineisto koostuu arkistomateriaalista, painetusta kirjallisuudesta sekä lehdistöstä. Tutkimukseni keskeisin lähde on Suomen-Matkat ry:n koollekutsumana vuosina 1937–1945 toimineen matkamuistoesinetoimikunnan mietintö Suomalaiset matkamuistoesineet. Vaikka tutkimuskohteenani ovat matkamuistoesineet, kiinnitän esineitä enemmän huomion niiden kehittämisen taustalla vaikuttaneisiin ajatuksiin. Tutkimuskysymykseni on, millaisia mielikuvia Suomesta matkamuistoesineillä haluttiin rakentaa ja miten Suomen-Matkojen matkamuistoesinekomitean toiminta liittyi osaksi Suomessa tehtyä matkailu- ja maakuvamainontaa ja -viestintää. Suomi-kuvan viestintää on tutkittu jonkin verran. Tutkimukseni arvo on siinä, että liitän myös matkamuistoesineet osaksi maakuvan rakentamista. Aihetta ei ole lähestytty tästä näkökulmasta aiemmin. Tutkimukseni keskittyy maaseudulla kotioloissa käsityönä valmistettuihin kotiteollisuustuotteisiin, jotka 1930-luvun kirjoittelussa käsitettiin matkamuistoista keskeisimmiksi. Käyn työssäni läpi miksi matkamuistoesineet nousivat 1930-luvun kuluessa keskustelun aiheeksi ja syitä, jotka johtivat kiinnostuksen kasvuun. Käsittelen myös sitä, millaisia olivat edustavina pidetyt matkamuistot ja miten ne liittyivät käsityksiin suomalaisuudesta. Osoitan tutkimuksessani, että matkamuistoesineistöä kehitettiin määrätietoisesti osana suomalaisten matkailu- ja maakuvan viestintää. Esineiden kehittäminen kertoo siitä, millaisia ajatuksia suomalaisuuteen liitettiin. Matkamuistoesinekomitealle laadukkaan matkamuistoesineen keskeisimpiä piirteitä olivat aitous, kansanomaisuus ja paikallissävyisyys. Näiden piirteiden yhdistyessä muodostui matkamuisto, joka välitti maailmalle käsitystä Suomesta ja suomalaisista sivistyskansana. Matkamuistoesinetoimikunnalle oli tärkeää, että esineissä näkyi kansankulttuuri ja sen paikalliset erot Suomen sisällä. Vaikka matkamuistoja suunniteltiin pääasiassa kansainvälisiä matkailijoita varten, pyrittiin niillä vaikuttamaan myös itse suomalaisten käsityksiin suomalaisuudesta. Matkamuistoesineistön kehittäminen 1930-luvulla liittyi osaksi 1800-luvulla alkanutta suomalaisuuden symbolien luontia.
  • Takkinen, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu-tutkielma käsittelee survivalismia Suomessa, tuoden esiin kotoperäisen varautumiskulttuurin ominaispiirteitä erotuksena ilmiön yhdysvaltalaiseen alkuperään. Erityisesti tutkielma tarkastelee survivalistien kerronnassa ilmeneviä jaettuja kulttuurisia malleja, joita voidaan kutsua maailmankuvan komponenteiksi. Tutkielman aineisto on eri puolilta Suomea tätä tutkielmaa varten kerätty kenttätyöaineisto. Aineisto koostuu viiden varautujan syvähaastatteluista. Aineistoa analysoidaan tutkielmassa maailmankuvan komponenttianalyysin ohjaaman sisällönanalyysin avulla. Tutkielma esittää, että survivalistisessa maailmankuvassa keskeisiä komponentteja ovat survivalisti-identiteetti, aineelliset- ja psyykkiset resurssit, sekä monipuoliset taidot. Sosiaalisesti tärkeät maailmankuvalliset teemat ovat yhteisökeskeisyys, sekä varautumisen aiheuttama sosiaalinen stigma. Yhteiskuntatasolla survivalistisessa maailmankuvassa keskeinen elementti on yhteiskuntakriittisyys. Lisäksi tulevaisuuteen sijoittuvien uhkien ja skenaarioiden ajattelu sekä yleinen riski- ja romahdustietoisuus ovat olennaisia varautujan maailmankuvan komponentteja. Suomalainen varautumisperinne on osittain jatkumoa esimodernille omavaraiselämälle, ja sillä on juurensa suomalaisessa omavaraiseetoksessa. Varautuminen onkin Suomessa hyvin arkeen kytkeytyvää. Lisäksi modernin yhdysvaltalaisen survivalismikulttuurin ilmentymät ovat populaarikulttuurin välittäminä tuoneet omat leimalliset piirteensä tämän päivän suomalaiseen varautumisperinteeseen. Tämä näkyy erityisesti varautujien huumorissa, jossa survivalistisella poplorella on vankka sijansa. Varautujien suhtautuminen yhteiskuntaan ja sivilisaatioon on kriittinen. Varautujat ovat katastrofi- ja romahdustietoisia, mikä puolestaan tekee survivalismista luonteeltaan antimodernia. Varautumisen kautta voidaan käsitellä myös pelkoja. Survivalismi koetaan kuitenkin voimauttavana ja merkityksellisenä toimintana, joka lisää monipuolisesti varautujan resursseja toimia muuttuvassa maailmassa. Tutkielma toteaa, että survivalismi on nykyajan omaehtoista kansankulttuuria, jossa varautuja on aktiivinen toimija, joka ottaa vastuuta omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Survivalismissa on keskeistä riskitietoinen suhtautuminen ympäröivään maailmaan. Varautuminen on lähtökohtaisesti tulevaisuusorientoitunutta riskienhallintaa, jonka yhteydessä pohditaan myös ihmiskuvaa ja elämän merkityksellisyyttä.
  • Santala, Marjuska (Sibelius-Akatemia, 2014)
    Tämän tutkimuksen tarkoitus on tarkastella kahden eri aineiston kautta suomalaisen kansantanssin materiaalia tämän päivän opetusvaatimuksiin ja tavoitteisiin peilaten sekä nostaa esiin nuorten ajatuksia suomalaisesta kansantanssista. Kiinnostuksen kohteena ovat nuoret, jotka eivät harrasta kansantanssia: mitä ajatuksia ja tuntemuksia laji heille tuo? Tavoitteena on myös herättää keskustelua kansantanssimateriaalin käytöstä. Tutkimus on kvalitatiivinen toimintatutkimus, jonka aineistot kerättiin opetustunneilta hämeenlinnalaisessa yläkoulussa ja kyselyllä kansantanssin harrastuskentältä. Suomalaisesta perinteestä kumpuava, uusi tanssiliikuntamuoto FolkJam oli mukana integroituna tunneille suomalaisen perinteisen ja nykykansantanssin lisäksi. Tutkija itse oli osa tutkimusta toimien opettajana tavoitteenaan reflektoida tekemistään ja pyrkiä reagoimaan mahdollisiin ongelmiin. Kansantanssi aiheutti oppilaissa aluksi hämmennystä tai passiivisuutta, mutta tuntien edetessä sosiaalinen kanssakäyminen ja kehon käyttö lisääntyivät taitojen ohella: muutosta voi pitää merkittävänä kahden kuukauden prosessissa. Kyselyaineistossa selvisi, että uutta nykykansantanssimateriaalia käytetään kansantanssin kentällä jonkin verran, mutta samalla se koettiin vaikeaksi työstää ja oppia. Tuloksista löytyy keskusteluaiheita niin koulumaailmaan kuin kansantanssin harrastuskentälle, sillä molemmilla alueilla havaittiin tarpeita uusien toimintatapojen työstämiseen.