Browsing by Subject "kategoriat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Tiainen, Antti Henrik (Helsingfors universitet, 2016)
    Tarkastelen tässä työssä yleisestä, ”metaontologisesta” näkökulmasta fundamentaaleja ontologisia kategorioita ja kategoriasysteemejä. Lähtökohtana toimii ennen kaikkea ”ontologisen muodon” idea (josta ovat puhuneet mm. E. J. Lowe ja Barry Smith) ja ajatus ontologiasta ”formaalina ontologiana”. Pyrin aluksi selventämään ”ontologisen muodon” ideaa ja formaalin ontologian yhteydessä esiintyvää muoto/aine –erottelua. Päädyn toteamaan että ”aiheneutraalius” (topic-neutrality), johon usein viitataan tehtäessä erottelua ”muodollisen” ja ”aineellisen” välillä niin logiikassa kuin ontologiassakin, on riittämätön erottelemaan ontologista muotoa ”aineesta”. Perustelu tälle on se että kategoriaerotteluita ei tulisi sulkea pois ontologisesta muodosta. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan ”formaali-ontologisen relaation” ideaa. Ajatus on että ontologisen muodon voitaisiin nähdä koostuvan tietynlaisista relaatioista olioiden välillä. Tarkastelen lähemmin kolmea piirrettä jotka on liitetty ”formaali-ontologisiin” tai ”formaaleihin relaatioihin”: taipumusta synnyttää regressioita, ”internaalisuutta” (ns. internal relations) ja ”ontologisen statuksen” puutetta (ts. että nämä relaatiot eivät ole omia erillisiä olioitaan). Totean näiden tarkastelujen lopuksi että sekä ”ontologiselle muodolle” että ”formaali-ontologiselle relaatiolle” kirjallisuudesta löytyvät karakterisoinnit ovat puutteellisia. Seuraavaksi tarkastelen formaali-ontologisten relaatioiden mahdollista roolia kategoriasysteemeissä ja merkitystä kategoriaerotteluille. Käyttäen esimerkkinä eri tapoja tulkita Aristoteleen ns. ontologista neliötä erottelen kaksi erilaista tapaa joilla kategorioiden voisi nähdä määräytyvän olioiden välisistä relaatioista. Ensimmäisen tavan mukaisesti kategoriat muodostavat hierarkian jossa vain osa kategorioista määräytyy relationaalisesti. Toisen tavan mukaisesti kaikki kategoriat taas määräytyvät yhtälailla relaatioiden perusteella. Tämä jälkimmäinen tapa, jonka katson sopivan paremmin yhteen sen fundamentaalisuuskäsityksen kanssa jota olen päätynyt kannattamaan työn johdannossa, tuottaa eräässä mielessä strukturalistisen kuvan ontologisista kategorioista. Kategorioiden relationaalisen määräytymisen kohdalla hyödynnän myös ”reaalimääritelmän” ideaa josta on viime aikoina puhunut mm. Kit Fine. Käsiteltyäni lyhyesti E. J. Lowen versiota ontologisesta neliöstä tarkastelen vielä lähemmin ajatusta kategorioiden puhtaasti relationaalisesta määräytymisestä. Yritän vastata eräisiin kirjallisuudesta löytyviin vasta-argumentteihin ja puolustaa yleisesti ”kategoriastrukturalismin” mahdollisuutta, mutta viittaan myös lyhyesti joihinkin metafyysisiin seurauksiin joita tällaisella kategoriakäsityksellä mahdollisesti voisi olla.
  • Dyster, Wilhelmina (Helsingfors universitet, 2016)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan prototyyppiteoriaa osana länsimaisen kielitieteen historiaa. Tavoitteena on selvittää, millaiset taustat prototyyppiteorialla on ja millä tavoin se otettiin vastaan kielitieteelliseen tutkimukseen. Tutkimus pyrkii kuvailemaan, millaisia kielellisiä ilmiöitä prototyyppiteorialla voidaan kuvata, mikä on sen sovellettavuusala kielitieteellisessä tutkimuksessa ja millaista kritiikkiä sitä vastaan on esitetty. Prototyyppiteoria on teoria kategorioista. Se pohjautuu 1970-luvulla suoritettuihin empiirisiin kokeisiin kognitiivisen psykologian saralla ja esittää tiivistetysti kaksi väitettä: (1) Kategorialla on keskeisempiä ja perifeerisempiä jäseniä. (2) Kategorian rajat ovat sumeat. Prototyyppiteoria ja prototyypin käsite ovat nousseet keskeiseen asemaan etenkin kognitiivisen kielitieteen keskuudessa. Tyypillisesti prototyyppiteoria nähdään vastakkaisena selkeärajaiselle klassiselle kategoriamallille, jonka kategoriakuuluvuuden ehdot määritellään binaaristen joko–tai -piirteiden perusteella. Klassinen kategoriamalli on erityisesti formaalin kielentutkimuksen käyttämä kategoriamalli. Kysymys kategorioista ja niiden olemuksesta on keskeinen tässä tutkimuksessa ja niitä koskevaan keskusteluun pyritään tutustumaan kattavasti. Sitoutuminen yhdenlaiseen kategoriamalliin nähdään usein kannanottona toisenlaista mallia vastaan, mikä on johtanut kiistoihin ja väittelyihin eri kielentutkimuksen suuntausten välillä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, millainen on formaalin ja funktionaalisen kielentutkimuksen lähestymistavan suhde toisiinsa. Kysymys nähdään rationaalisen ja empiirisen tieteen vastakkainasetteluna, joka vuosisatoja kestettyään on tuskin ratkaistavissa helposti. Eri lähestymistapojen välille on kuitenkin koetettu rakentaa siltaa ja dialogi jatkunee tulevaisuudessakin. Tämän tutkimuksen aineistona toimivat toiset tutkimukset sekä eri tieteenalojen – kuten filosofian, psykologian ja kielitieteen eri osa-alueiden – lähteet. Tutkimus vertailee ja kokoaa yhteen näkemyksiä eri vuosikymmeniltä sekä pyrkii kontekstualisoimaan niitä vallitseviin yhteiskunnallisiin oloihin ja tapahtumiin. Tavoitteena on muodostaa hermeneuttinen kehä, jonka aikana ymmärrys tutkittavasta kohteesta – rationalismin ja empirismin vastakkainasettelusta, kategorioista sekä prototyyppiteoriasta – syvenee ja monipuolistuu. Prototyyppiteorian matka empiirisestä kategorisaatiomallista teoreettiseksi kielellisten kategorioiden kuvausmalliksi vaikuttaa olleen melko saumaton, joskaan ei täysin ongelmaton, siirtymä. Prototyyppiteoriaa on moitittu mm. epäselvästä käsitteenmuodostuksesta ja siitä, että prototyypin käsitettä voi kukin tutkija käyttää oman näkökulmansa ja kulloistenkin tutkimustarpeidensa mukaisesti. Tämä voi aiheuttaa sekaannusta ja tutkimustulosten yhteismitattomuutta. Toisaalta prototyyppiteoria nähdään eräänlaisena lingvistisenä yleistyökaluna, jonka vahvuuksia ovat joustavuus, selitysvoimaisuus ja sovellettavuus eri ilmiöiden tutkimiseen. Prototyyppiteoria vaikuttaa soveltuvan erityisen hyvin semantiikan alan kuvaukseen, mutta prototyyppisyyden käsitettä voidaan periaatteessa soveltaa kaikkiin ilmiöihin, jotka pohjautuvat kielelliseen luokitteluun.
  • Kivioja, Pauli (Helsingfors universitet, 2008)
    Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille.
  • Tanska, Teija (Helsingfors universitet, 2017)
    Helsingissä havahduttiin vuonna 2013 kriisimajoituskustanusten räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkimus ajoittuu ajankohtaan, jolloin Helsingin kaupungin asunnottomien palvelut olivat suuressa murroksessa. Keskeinen ideologinen uudistus on ollut siirtyminen tilapäismajoituksesta vuokrasuhteiseen asumiseen. 2010-luvun vaihteessa asunnottomien sosiaalityö siirtyi keskitetystä yksiköstä alueellisiin sosiaalityön ja -ohjauksen toimipisteisiin. Tutkimusaineistona ovat haastattelut kahdeksalle sosiaalialan työntekijälle, joiden asiakasperhe on kriisimajoitettu. Lapsiperheen asunnottomuus on moraalijärjestyksen murtuma, jota sosiaalialan työntekijät selonteoissaan kuvaavat. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten ja mitä kriisimajoituksesta puhutaan sekä kriisimajoituksen ongelmaa konstruoidaan ja kategorioita käytetään. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kriisimajoitukseen liittyviä institutionaalisia asiakirjoja. Institutionaalisten tekstien avulla jäsennetään millaisessa kontekstissa sosiaalityötä tehdään sekä millaisia odotuksia ja vaatimuksia järjestelmä kohdistaa sosiaalityöntekijöihin sekä asiakkaisiin kriisimajoitustilanteissa. Tutkimuksessa myös kuvataan monimutkaista toimijakenttää, joka käyttää valtaa Helsingin asuntoasioista ja kriisimajoituksesta päätettäessä. Asunnottomuuden ja kriisimajoituksen taustalla on usein monia ja erilaisia asiakkaan vaikeuksia tai epäonnistumisia. Osa ongelmaa rakentavasta puheesta kohdistaa vastuun asiakkaaseen, mutta useimmiten taustalla ovat järjestelmän puutteet ja toimimattomuus. Kyse voi olla byrokratiasta tai joustamattomista toimintakäytännöistä, mutta myös kuormittuneen palvelujärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa asiakkaan tarve ja antaa oikea-aikaista apua. Erityisesti maahanmuuttajataustaisten ihmisten on vaikeaa saada asunto ja he ovat yliedustettuina kriisimajoitetuissa asiakkaissa. Sosiaalialan työntekijät kuvaavat työtään hektiseksi ja asiakasmääriä suuriksi, jolloin syvällisen, paneutuvan auttamistyön sijasta voidaan työskennellä vain perusasioiden järjestämiseksi. Työntekijät toivovat tiivistä yhteistyötä asuntotoimen kanssa sekä muiden asiakkaan verkostojen kanssa asiakkaan kokonaisvaltaisen auttamisen mahdollistamiseksi. Tärkeänä sosiaalialan työntekijät pitävät kysyntää vastaavan asuntotuotannon lisäämistä. Tarvitaan enemmän kohtuuhintaisia ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tuen tarpeeseen sopivia asuntoja. Keskeistä on, ettei asuntopolitiikka lisää tai syvennä yhteiskunnallista eriarvoistumista.
  • Alamiekkaoja, Riitta (2005)
    Tutkielmassa tarkastellaan Itä-Helsinkiin mediassa, kirjallisuudessa ja (arki)keskustelussa liitettyjä mielikuvia. Itä-Helsinki on tässä tutkimuksessa ja tutkimukseen liittyneessä aineistonkeruussa määritelty hallinnollis-maantieteellisesti sisältäen Helsingin kaupungin itäisen ja kaakkoisen suurpiirin. Kyseessä on alueellisesti laaja kokonaisuus, joka sisältää sekä kulttuuristen, sosiaalisten, taloudellisten että luonnon ja eletyn ympäristön kautta tehtyjen jakojen mukaan hyvin vaihtelevia alueita ja kaupunginosia. Itä-Helsinkiin liitetyt mielikuvat ovat kuitenkin yleensä varsin stereotyyppisiä ja negatiivisia. Tutkimuksessa pyritään erityisesti tuomaan esiin itähelsinkiläisten omia mielikuvia ja näkemyksiä asuinalueestaan, sillä Itä-Helsinkiin liittyvä (media)puhe on pitkälti ulkopuolisten tuottamaa. Tutkimusaineisto on laajahko ja monimuotoinen sisältäen Itä-Helsinkiä käsitteleviä lehtiartikkeleita, kauno- ja muistelmakirjallisuutta, nettikeskusteluja sekä teemahaastatteluja. Päätutkimuskysymys on, millaisia Itä-Helsinkiin liittyviä mielikuvia ja teemoja aineistosta nousee esiin. Keskeinen metodi on aineiston teemoittelu, jota tehtäessä on pyritty teorian ja aineiston jatkuvaan vuorovaikutukseen. Tärkein tutkimushypoteesi on, että Itä-Helsinki ei ole maantieteellinen käsite, vaan (sosiaalisesti) rakennettu mielikuva, esimerkki Edward Sojan "kolmannen tilan" rakenteesta. Tutkimusaineistossa Itä-Helsinkiin liitetyt mielikuvat ovat runsaita ja voimakkaita asettuen useimmiten negatiivinen-positiivinen -akselin ääripäihin neutraalien näkemysten ollessa harvinaisia. Esiin nousseita teemoja ovat työväenluokkaisuus, segregaatio, polarisaatio, päihteet, rikollisuus, etninen monimuotoisuus sekä lähiö anomaliana. Näihin kietoutuu Villin Idän tematiikka: Itä-Helsinki nähdään hurjana, pelottavana ja kiehtovana, johon liittyvissä mielikuvissa toiseus manifestoituu. Itä-Helsinki on esimerkki Rob Shieldsin "paikan myytistä" avainsanoinaan betonislummit, takapajuisuus, ankeus, työttömyys, päihteet ja rasismi. Itä-Helsinkiin on tutkimusaineistossa saatettu sisällyttää muutkin pääkaupunkiseudun lähiöt, joissa näiden avainsanojen nähdään toteutuvan, mutta maantieteellisesti Itä-Helsinkiin kuuluvia keski- tai yläluokkaisen statuksen asuinalueita ei nähdä itähelsinkiläisinä. Itä-Helsingin venyminen ja supistuminen mielikuvien mukaisesti ohi maantieteellis-hallinnollisten rajojen kytkeytyy Sojan "kolmanteen tilaan", jossa reaalinen ja imaginäärinen taso limittyvät toisiinsa. Itä-Helsingin ja Espoon välisen polarisaation tiheä esiintyminen aineistossa tukee puolestaan Shieldsin käsitystä tilasta relationaalisena käsitteenä. Ulkopuolisia mielikuvia karakterisoi yksilöimättömyys sekä Itä-Helsinki -käsitteen kategorisoiva ja hierarkisoiva käyttö. Paikallisissa mielikuvissa korostuu eletty ja koettu ympäristö, monimuotoisuuden ja normaaliuden korostaminen sekä useiden ulkopuolisissa mielikuvissa negatiivisiksi miellettyjen piirteiden näkeminen positiivisina tai neutraaleina. Ulkopuolisten ja paikallisten näkökulmien välinen ero havainnollistaa "kolmannen tilan" poliittista ja ideologista luonnetta vallankäytön manifestoituessa Itä-Helsinki -puheessa. Ulkopuolisen keskiluokkaisen valtakulttuurin mukaiset kategorisoinnit ja erottelut muodostavat hegemonisen sosiaalisen järjestyksen. Näin syntyneen Itä-Helsinki -myytin analyysi ja tutkiminen mahdollistavat myös sen purkamisen.
  • Peltonen, Eeva (Helsingin yliopisto, 2006)
    Verkkari 2006 (1)
  • Ojajärvi, Anni (2006)
    Tutkielmassa tarkastellaan koulussa arvosanojen perusteella hyvin menestyviä lukiolaisia ja heidän käsityksiään ja jaottelujaan opiskelusta, oppimisesta ja koulumaailmasta. Tutkielmassa on kaksi pääaineistoa. Toinen on Stakesin Kouluterveyskyselyn vastaukset vuosilta 2003–2004, joista hyvin menestyviksi on rajattu 9,5–10,0 keskiarvonsa arvioineet nuoret. Tilastollisen aineiston tarkoituksena on antaa yleiskuva koulussa hyvin menestyvistä ja aloittaa pohdinta tutkittavien nuorten samanlaisuudesta ja erilaisuudesta suhteessa toisiinsa ja muihin nuoriin. Tyttöjen ja poikien välisten erojen lisäksi hyvin menestyvistä pojista näyttää erottuvan reilu kymmenesosa, joka ei menestyksestä huolimatta pidä koulunkäynnistä ja joka kokee suhteet muihin oppilaisiin ongelmallisina. Toisena aineistona tutkielmassa on koulussa hyvin menestyvien nuorten haastattelut, joita tehtiin yhteensä 12 kappaletta. Haastatteluiden pohjalta tarkastellaan hyvin koulussa menestyvien lukiolaisten omia näkemyksiä lukiosta, opiskelusta ja yleisemmin koulumaailmasta. Aineiston analysoinnissa käytettiin Harvey Sacksin kehittämää jäsenkategorisaation (MCD) mallia, jota muokattiin tutkimuskysymyksiini sopivaksi. Menetelmän avulla tarkastellaan oppilaiden tekemiä kategorisointeja ja sitä, miten haastateltavat asemoivat itsensä suhteessa näihin kategorioihin. Haastateltavat toivat itseään esille itsenäisiä valintoja tekevinä ja kriittisinä oppilaina. Opiskelusta oli muokattu oma projekti, jota tehtiin itsenäisesti ylittäen usein koulun antamat tavoitteet. Haastateltavien kouluprojektin voidaankin katsoa olevan osa laajempaa itsensä rakentamisen projektia. Koulun ja oman projektin välillä on kuitenkin ambivalentti suhde: oman projektin kohde ja tavoitteet ovat koulun toiveiden suuntaisia, mutta samanaikaisesti olisi tärkeää määritellä tavoitteet omiksi. Haastattelut toivat esille nuorten jaotteluiden moninaisuuden ja tilannekohtaisuuden koulumaailmassa. Koulumenestyjät tekivät puheessaan kategorioita, joiden kautta he tilanteen mukaan erottautuivat muista tai painottivat samanlaisuutta muihin oppilaisiin pyrkien hallitsemaan rakentamaansa kuvaa itsestä. Vaikka koulumenestys määrittyi osin myönteisesti, haluttiin välttää antamassa kuvaa liiallisesta koulun eteen puurtamisesta. Toisaalta esimerkiksi hikaria tärkeämmäksi jaotteluksi haastatteluissa määrittyi koulussa sosiaalisuus. Haastateltavat muodostivatkin puheessa rennosti menestyvän nuoren kategoriaa, joka ei ota koulua liian tosissaan, vaikka toisaalta haluaa menestyä itse tärkeiksi katsomissaan aineissa. Kategorioista ja niiden kategoriapiirteistä muodostuu jonkinlainen verkkomainen yhtälö, jonka välissä nuori tasapainoilee, jotta saisi neuvoteltua itselleen mahdollisimman suotuisan paikan.
  • Perttula, Kati (Helsingin yliopisto, 2018)
    Mielenterveysongelmat ja poissaolot työelämästä ovat yleistyneet huomattavasti viime vuosina. Pelkästään vuonna 2009 64000 ihmistä sai sairauspäivärahaa perusteena psykiatrinen diagnoosi ja vuosittain jää ennenaikaiselle eläkkeelle noin 4000 ihmistä mielenterveysongelmien vuoksi. Monet mielenterveyskuntoutujat haluaisivat työllistyä, mutta sopivia palveluita ja työn muotoja ei ole aina tarjolla. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä on moraalinen järjestys (Garfinkel 1967; Juhila 2012; Raitakari & Juhila 2011; Sacks 1992), joka voidaan käsittää yhteiskunnassa ilmeneviksi ikään ja aikuisuuteen liittyviksi odotusten tai kategorioiden kulttuurisesti määrittyneiksi järjestelmiksi. Näiden kategorioiden kautta voidaan määritellä ja tehdä näkyväksi, mikä on normaalia ja mikä on poikkeavaa ja toisaalta se, mitä onnistuneeseen elämään kuuluu. Kategorisointi saattaa myös rajoittaa ihmisen mahdollisuuksia ja toimijuutta. Tällöin voidaan puhua leimatusta identiteetistä. Tutkimuskäsitteiksi olen valinnut kategoriat, identiteetin ja leimatun identiteetin käsitteet. Tutkielmassani olen kiinnostunut siitä, minkälaisia moraalisia merkityksiä mielenterveyskuntoutujat antavat työlle tai sen puuttumiselle ja mitä se merkitsee heidän elämässään. Keräsin tutkimusaineiston viiden eri Facebook – ryhmän kautta lähettämällä niihin kirjoituspyynnön. Kirjoitelman tekemistä varten laadin muutaman ohjaavan kysymykseen. Kirjoitelmia analysoidessa käytin menetelmänä aineistolähtöistä teemoittelua, jonka kautta nostin esille tutkimusaineistosta nousevia näkökulmia ja asioita. Muodostin aineiston perusteella seuraavat kategoriat 1. Tunnen itseni huonoksi ja arvottomaksi, kun minulla ei ole työtä 2. Työn puuttuminen estää saamasta sellaisen elämän kuin haluan 3. Kuntoutuminen on kokopäiväistä työtä. 4.Työssä ollessani olen arvokas itseni ja yhteiskunnan silmissä ja pääsen toteuttamaan itseäni. 5. Joustavia ratkaisuja ei ole. 6. Olen arvokas, vaikka minulla ei ole työtä. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää kehitettäessä sopivia työllisyys- ja sosiaalipalveluita mielenterveyskuntoutujille. Tätä kautta voidaan vaikuttaa samanaikaisesti sekä mielenterveyskuntoutujien hyvinvointiin että yhteiskunnan toimivuuteen ja talouteen, ja pyrkiä osaltaan vaikuttamaan myös hyvinvointiyhteiskuntamme säilymiseen tulevaisuudessa.