Pro gradu -tutkielmani käsittelee keskiaikana vuosina 1050-1418 Katolisen kirkon johtajina toimineiden paavien ja Euroopan maallisten hallitsijoiden valtapyrkimyksiä, sekä niistä aiheutuvia ristiriitoja, joita valtatavoittelu mukanaan toi.Ensiksi pyrin kuvaamaan pro gradu -tutkielmassani keskeisimmät valtapoliittiset sekä sotilaalliset tapahtumat ja valtapyrkimykset paavien ja Euroopan hallitsijoiden välillä. Tarkoituksenani on tuoda esille valtapyrkimysten eettisiä ja moraalisia näkökohtia, joilla Carl Grimberg arvioi teoksensa tapahtumia . Esimerkkien avulla pyrin nostamaan myös niitä myönteisiä ja kielteisiä seuraamuksia sekä tuloksia, joita Katolisen kirkon hallitsijoina toimineiden paavien ja Euroopan monarkististen ruhtinaiden toiminnan ja vallankäytön seurauksena oli. Tutkimuslähteinäni on historioitsija Carl Grimbergin Kansojen historia -teoksen keskiaikaa käsittelevät osat 1 ja 2. Crimbergin lähdeaineiston lisäksi tutkimuksessani on ollut siinä mielessä keskeinen sija Christensen ja Göranssonin kirkkohistorian teoksilla 1ja 2, että olen voinut niiden avulla verrata ja ikään kuin "peilata" Carl Grimbergin kerrontaa ja tulkintoja tutkimusaiheeni historiallisista tapahtumista. Valikoiden olen voinut hyödyntää myös nykyaikaista englanninkielistä kirjallisuutta etsiessäni spesifistä tietoa Henrik IV:stä, Innocentius III:sta, ja esimerkiksi paaviuden suuren skisman, niin sanotun "paavien vankeuden ajan" loppuratkaisusta. Tutkimukseni temaattinen rakenne jäsentyy ajallisesti kolmeen osaan. Ensimmäinen niistä käsittelee paavinvallan pyrkimystä haastaa Euroopan monarkistiset kuninkaat valtataistelussa Saksan keisareiden ja paavi Gregorius VII:n välillä. Toisen osan tutkimusta voi ajatella muodostuvan paavi Innocentius III:n aikaisesta paavinvallan huippukaudesta. Kolmannen pääteeman tutkimuksessani muodostaa Ranskan kuninkaan Filip Kauniin toiminta, joka tuli ajan kuluessa muuttamaan katolisen kirkon ja maallisen kuningasvallan voimasuhteita. Pro gradu -tutkielmani tutkimustuloksista kolme nousee mieleeni päällimmäisenä. Mielestäni Carl Grimberg ei itse näe eettisesti perusteltuna sotilaallisesti ekspansiivista toimintaa ja sotilaallisia operaatioita, joissa ei ole selkeästi kyseessä oman valtion kansalaisten, heidän elämänsä ja hyvinvointinsa turvaaminen. Toiseksi Carl Grimberg ei hyväksy doktriinia paavinvallan täyteydestä "plenitudo potestasis" , eikä paavi Innocentius III:n vuonna 1302 julkaisemassa "Unam Sanctam" -bullassa paaviuden ohjelmajulistuksen ilmaisua: "jos maallinen valta käyttää miekkaa väärin tai yleensä tekee jonkin virheen, kuuluu tuomitseminen ja rankaiseminen hengelliselle vallalle". Koska Carl Grimberg ei hyväksynyt "Unam Sanctam" -bullan teesiä, ei hän hyväksynyt paaviuden tekoja vain sillä perusteella, että ne olivat johdettuja tästä julistuksesta. Kolmantena johtopäätöksenäni Carl Grimberg ei mielestäni näytä pitävän tutkimuksessaan ehkä riittävästi sitä mielessään, että keskiajalla maallinen ja hengellinen poliittinen valta toimi kiinteässä yhteydessä. Molemmat niistä käsittivät velvollisuudekseen, jopa itse Jumalalta tulleena, hallita toimivaltaansa kuuluvia alueita, kansoja ja maita, sekä pitää valtakunnissa yllä hyvää järjestystä ja huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella helluntailaista näkökulmaa kristityksi tulemiseen helluntailiikkeen ja katolisen kirkon (HE – KK) välisten neuvotteluiden viidennellä kierroksella esiteltyjen helluntailaisten osanottajien esitelmien pohjalta sekä vertailla niitä dialogin neuvotteluiden loppuraporttien tekstien kanssa. Tutkimuksen sisältöön kuuluu sekä valtaosaltaan julkaisemattomien tekstien esittely sekä huomioiden teko HE – KK dialogiin osallistuneiden helluntailaisten tavasta kirjoittaa teologiaa sekä väittämien että niiden argumentoinnin kautta. Havainnointi on rajattu erityisesti seuraavien kahden tekijän tarkasteluun. 1. Kokemuksellisuuden asema teologisena painotuksena 2. Suhde oppiin ja opillisuuteen Tutkimuksen taustana on esitelty helluntailaisuuden historiasta seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet liikkeen ekumeenisiin suhteisiin sekä näiden kehitykseen. Tämän lisäksi tarkastelen näiden kahden hyvin erilaisen kirkkokunnan välistä dialogia sekä neuvotteluiden että dokumenttien luonteen näkökulmasta. Sekä dialogiprosessissa itsessään että dokumenttien luonteessa on nähtävissä yhtäältä osapuolten erilainen kirkollinen traditiopohja ja toisaalta ne pyrkimykset ja odotukset, joita osapuolilla on käynnissä olevaa dialogia kohtaan. HE – KK dialogin viidennen kierroksen otsikko käsittelee kristityksi tulemista. Jokaisen neuvottelutapaamisen otsikko käsittelee eri näkökulmaa tai osa-aluetta siitä prosessista, jonka ihminen käy läpi kasvaessaan kohti seurakunnan täysivaltaista ja aktiivista jäsenyyttä. HE – KK dialogin viidennen kierroksen helluntairyhmän kirjoittajina ovat toimineet seuraavat henkilöt. Listassa on myös mainittuna myös esitelmän otsikko sekä tapaamisajankohta. 1. Ronald Kydd: Kristityn initiaatio ja Pyhän Hengen kaste, helluntailainen näkökulma, (1998) 2. Thomas D. Pratt: Helluntailainen näkökulma uskoon ja kristityn initiaatioon, (1999) 3. Harold Hunter: Usko ja kristityn initiaatio: Patristinen kirjallisuus, helluntailainen näkökulma, (1999) 4. Matthias Wenk: Kääntymys ja initiaatio: Helluntailainen näkemys raamatullisesta ja patristisesta näkökulmasta, (2000) 5. Huibert Zegwaart: Kristityn kokemus yhteisössä, raamatullinen ja patristinen näkökulma, (2001) 6. Jackie David Johns: Kristityn muotoutuminen ja opetuslapseus, raamatullinen ja patristinen näkökulma, (2002) Keskeisimmät havainnot esitelmistä koskevat sitä, 1. miten kokemuksellisuus ja erityisesti kääntymiskokemus valikoituvat usein tulkinnan keskipisteiksi tai tulkinnan avaimiksi sekä 2. miten kirjoittajat ovat tietoisia helluntailaisen opin kehittymättömyydestä ja osin normatiivisen opin puutteesta. Samanaikaisesti opillisuuden asemasta ja tärkeydestä on löydettävissä erilaisia näkemyksiä. Tutkimusaineiston tarkastelun eräänä loppupäätelmänä on toteamus, jossa voi yhtyä muun muassa käyttämäni helluntailaisuuden tutkijan Walter Hollenwegerin huomioon. Helluntailaisuudelle tyypillinen ajattelu on oma erityinen teologian tyylilajinsa, joka avautuu omassa kontekstissaan.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Taizén ekumeenisen veljesyhteisön perustajan, teologi Roger Schutzin (1915–2005) eli veli Rogerin valittuja tekstejä vuosilta 1952–1968 ja miten teksteissä tulee ilmi veli Rogerin käsitys roomalaiskatolisesta kirkosta, kirkon katolisuudesta ja ekumeniasta. Tutkin, miten veli Roger näki kristittyjen ja kirkon ykseyden sekä katolisen kirkon merkityksen tutkimani ajanjakson alussa ja lopussa. Selvitän, miten veli Rogerin teksteistä ilmenee hänen näkemyksensä ekumenian asemasta ja tulevaisuudesta 1950- ja 1960-luvuilla ja miksi. Olen valinnut ensisijaisiksi lähteikseni merkittävimmät veli Rogerin kirjoittamat kirjat kyseiseltä aikaväliltä. Nämä kirjat ovat La règle de Taizé, L’unité, espérance de vie sekä Violence des pacifiques. Ajanjakson olen rajannut tarkkaillakseni sekä veli Rogerin ajattelun että katolisen kirkon elämän kannalta merkittäviä tapahtumia ja vuosikymmeniä. Tutkielmassani osoitan, miten veli Rogerin ekumeeninen ajattelu näkyi tutkimani ajanjakson alussa sekä millä tavoin lähdeteksteistä välittyvä ajattelu kehittyi ja muuttui lähes kahden vuosikymmenen aikana. Lähdetekstejä analysoimalla kuvailen, miten optimistisesti veli Roger kirjoitti tuntemistaan kirkolliskokouksen paaveista (Johannes XXIII ja Paavali VI), ja miten hän varoi kritisoimasta katolista kirkkoa. Osoitan lähteitä analysoimalla, miten Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen käynnistyminen, siihen tarkkailijana osallistuminen sekä kirkolliskokouksen merkittäviin henkilöihin tutustuminen vaikutti veli Rogerin ajatteluun. Osoitan, miten veli Roger oli jo lähtökohtaisesti ekumeeninen ajattelija ja toimija, ja miten hänen odotuksensa nimenomaan katolista kirkkoa ja katolista teologiaa kohtaan kasvoivat entisestään tutkimani ajanjakson aikana. Veli Roger asetti katoliselle kirkolle suuria toiveita ekumenian suhteen ja reformoidusta taustastaan huolimatta kirjoitti katolisen kirkon teologiasta enimmäkseen ihaillen ja siihen samastuen. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen vaikutus näkyi veli Rogerin teksteissä yhä suurempana painostuksena protestanttisia toimijoita kohtaan ekumenian kentällä. Osoitan, että veli Roger ei ollut pelkästään protestantti, mutta ei myöskään katolilainen, vaan jotain siltä väliltä.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Irlannin katolisen kirkon ja Irlannin valtion välisen suhteen muutosta vuosina 2009–2018. Tutkimusajankohta on mielenkiintoinen, sillä ajanjakson aikana Irlannissa tapahtui useita mullistavia tapahtumia, jotka herättivät runsaasti kysymyksiä irlantilaisten muuttuvasta suhtautumisesta katoliseen kirkkoon. Tutkimukseni on laadullinen tutkimus. Tutkimuksen ensisijainen tarkoitus on selvittää miksi ja miten katolisen kirkon asema on muuttunut tarkasteltavan ajanjakson aikana Irlannissa? Tarkastelen tapahtunutta muutosta Irlannin seksuaalieettisen lainsäädännön muutosten kautta: vuonna 2015 Irlannissa äänestettiin samaa sukupuolta olevien avioliittolaista ja vuonna 2018 aborttilainsäädännöstä. Tutkin, miten katolisen kirkon aseman muutos on näkynyt Irish Independent- sanomalehdessä julkaistuissa teksteissä. Tutkin sitä, onko kirkon esittämillä puheenvuoroilla ollut vaikutusta esimerkiksi kansanäänestyksien yhteydessä käydyssä keskustelussa ja miten irlantilaiset ovat suhtautuneet kirkon seksuaalieettisissä kysymyksissä esittämiin mielipiteisiin. Tutkimukseni päälähteenä on Irish Independent -sanomalehti, joka on levikiltään suurin sanomalehti Irlannissa. Teemoja, joita käsittelen ovat Irlannin katolisen hyväksikäyttöskandaali, samaa sukupuolta olevien avioliiton ja turvallisen abortin laillistaminen. Tutkimukseni osoittaa, että katolinen kirkko ei ole enää seksuaalieettisissä kysymyksissä merkittävä vaikuttaja tai arvojohtaja Irlannissa.

Keskustelu paavi Pius XII:n (Eugenio Pacelli, paavina 1939–1958) suhtautumisesta holokaustiin alkoi 1960-luvulla. Tuolloin keskustelu jakautui Pius XII:n kriitikoihin ja puolustajiin. Kriitikoiden mukaan Pius XII oli vaiennut holokaustista, kun taas puolustajien mukaan paavi oli ahkerasti vastustanut holokaustia. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella aiheesta vuosina 2004–2010 käytyä keskustelua. Käytän lähteinäni Piusta ja holokaustia käsitteleviä tutkimuksia, tutkimuksia käsitteleviä arvioita ja kommentteja sekä Pius XII:n kanonisaatio- eli pyhäksi julistamisprosessin yhteydessä kirjoitettuja uutisia ja kommentteja. Tavoitteenani on selvittää, millaiseksi keskustelu paavi Pius XII:n suhtautumisesta holokaustiin muodostui vuosina 2004–2010. Kehittyikö keskustelu johonkin suuntaan vai pysyikö se samanlaisena käsitellyllä aikavälillä? Millaisia argumentteja keskustelijat esittivät ja mihin he näillä mahdollisesti pyrkivät? Nousiko keskustelussa esille uusia teemoja? Millaisiin seikkoihin keskustelijat kiinnittivät huomiota käsitellessään toisten keskustelijoiden kirjoituksia? Pius XII:n suhtautumisesta holokaustiin käytyä keskustelua vuosina 1998–2003 on tarkastellut Milla Bergström yleisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielmassaan Pyhä Pius XII vai Hitlerin paavi? Vuosina 1998–2003 käyty keskustelu paavi Pius XII:n suhtautumisesta holokaustiin (2004). Sen vuoksi aion lisäksi selvittää, muuttuiko keskustelu jollakin tapaa verrattuna Bergströmin aiempaa keskustelua käsittelevään pro graduun verrattuna. Vuosina 2004–2010 ennen kaikkea paavin puolustajien tavoitteena oli saada huonoon valoon niin Pius XII:n kriitikot kuin heidän tutkimuksensa. Tähän puolustajat pyrkivät esittämällä ainoastaan kriittisiä huomioita niin Pius XII:n kriitikoista kuin heidän tutkimuksistaan. Esittämästään kritiikistä huolimatta paavin puolustajat toimivat välillä itse vastoin sanojaan. He esimerkiksi moittivat Pius XII:n kriitikoita historiallisten lähteiden käyttämättä jättämisestä. Tästä huolimatta Pius XII:n puolustajista David G. Dalin ja Ronald J. Rychlak kuitenkin perustivat tutkimuksensa pääasiassa tutkimuskirjallisuuteen. Kaiken kaikkiaan paavin puolustajat suhtautuivat Pius XII:n suhtautumisesta holokaustiin käytyyn keskusteluun enemmän tunteella kuin tieteellisesti. Uutena teemana keskustelussa oli puolustajien vaatimus Pius XII:n julistamisesta vanhurskaaksi kansakuntien joukossa. Pius XII:n puolustajien toiminta oli jossakin määrin moniulotteisempaa kuin paavin puolustajien. Ensinnäkin he keskustelivat asiallisesti esimerkiksi pohtimalla historiantutkimuksen vaatimuksia sekä tekemällä Pius XII:n kriitikoihin kuuluvan Michael Phayerin tutkimuksesta niin asiallisia kuin kriittisiä huomioita. Toisaalta Pius XII:n kriitikot suhtautuivat paikka paikoin puolustajiin yhtä mustamaalaavasti, sillä he tekivät puolustajista ja heidän tutkimustuloksistaan ainoastaan kriittisiä huomioita. Vuosina 2004–2010 perinteinen jako Pius XII:n kriitikoihin ja puolustajiin alkoi murtua. Keskustelun molemmilla puolilla alettiin nostaa esille se, että Pius XII ei ollut yksinomaan holokaustista vaiennut tai juutalaisia auttanut. Yksipuolisen tarkastelun sijaan Pius XII:n toiminta ja paavius alettiin nähdä monipuolisemmin.

Katolisen kirkon johto kiinnitti huomionsa vuonna 1984 brasilialaiseen teologiin Leonardo Boffiin, joka oli julkaissut kirjan ”Church: Charism and Power”, jossa hän arvosteli avoimesti kirkon johtoa ja hierarkisuutta. Uskonopin kongregaation prefekti kardinaali Joseph Ratzinger kutsui Boffin kuulusteltavaksi kirjansa kirjoituksista Vatikaaniin. Boff edusti Latinalaisessa Amerikassa syntynyttä vapautuksen teologia -liikettä, johon myös hänen kirjansa liittyi. Vapautuksen teologia oli katolisen kirkon johdon näkökulmasta ongelmallinen sen marxilaisten taustojen takia. Pro gradu -tutkielmassani tutkin, miten yhdysvaltalainen lehdistö uutisoi Boffin kuulusteluun, tuomitsemiseen ja lopulta vapauttamiseen liittyviä tapahtumia vuosien 1984, 1985 ja 1986 aikana. Näiden tapahtumien aikaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa keskeisessä roolissa oli marxilaisuuden kukistaminen. Päälähteinäni tutkimuksessani käytän kahta laajalevikkistä yhdysvaltalaista sanomalehteä, The New York Timesia ja The Washington Postia. Tutkimuksessani keskeisenä kysymyksenä on lehtien suhtautuminen latinalaisamerikkalaiseen marxilaissävytteiseen vapautuksen teologiaan ja tämän edustajaan Leonardo Boffiin. Lisäksi tarkastelen tutkimuksessani, millaisia eroja lehtien uutisoinnissa voidaan havaita. Käytän tutkimuksessani lehdistöhistorian tutkimusmenetelmää. Analysoin kvalitattiivisesti uutisten sisältöä ja niiden tarjoamia näkökulmia. Pyrin selvittämään eroja lehtien uutisoinnissa. Tarkastelen julkaistujen uutisten määrää ja esimerkiksi niissä käytettyä kuvitusta. Tutkimukseni osoitti, että The New York Times uutisoi Boffiin liittyvistä tapahtumista enemmän kuin The Washington Post. The New York Times suhtautui uutisoinnissaan myönteisemmin Leonardo Boffiin ja vapautuksen teologiaan. The New York Timesin uutisoinnissa Boffin työ, sen perusteet, hänen mielipiteensä ja hänen kannattajiensa lausunnot tuotiin selkeämmin esiin, kun taas The Washington Post keskittyi katolisen kirkon johdon näkökulmaan. The Washington Post esitti uutisoinnissaan Leonardo Boffin selkeämmin kirkon toiminnan kriitikoksi ja keskittyi uutisoinnissaan hänen rikkeisiinsä. The Washington Post liitti Leonardo Boffin ja hänen edustamansa vapautuksen teologian uutisoinnissaan tiiviimmin marxilaisuuteen kuin The New York Times.

Vuonna 2011 Yhdysvaltain republikaaninen puolue alkoi etsiä presidenttiehdokasta valtaa pitänyttä presidentti Barack Obamaa haastamaan. Neljä vuotta aiemmin republikaanisen puolueen ehdokkaaksi pyrkinyt Mitt Romney ilmoittautui jälleen mukaan kilpailuun, tällä kertaa voittaen ehdokkuuden itselleen. Romney oli uskonnolliselta taustaltaan mormoni, mikä aiheutti niin puolueessa kuin puolueen ulkopuolella erilaisia reaktioita. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko, lyhemmin MAP-kirkko tai mormonikirkko, on Yhdysvalloissa syntynyt uskonnollinen liike. Mormoneita oli vaalien aikaan Yhdysvalloissa alle kaksi prosenttia väestöstä, eli yhteensä noin kuusi miljoonaa. Mormonien ja protestanttikristittyjen historia 1800-luvun Yhdysvalloissa oli ollut sotaisa. Vaikka 1900-luvun loppupuolelta alkaen molemmilla uskonnollisilla ryhmillä on ollut yhteisiä poliittisia päämääriä, Romneyn ehdokkuus aiheutti jännitteitä henkilökohtaista uskonratkaisua painottavissa protestanttikristityissä eli evankelikaaleissa. Evankelikaalit olivat suurin protestanttikristillinen ryhmä, joten heidän äänestysvalinnoillaan oli merkitystä vaaleissa. Romneyn ehdokkuudessa oli joitakin samankaltaisuuksia kuin vuoden 1960 presidentinvaalissa, jolloin ehdolla oli katolilainen John F. Kennedy. Yhdysvalloissa oli ollut Kennedyn ehdokkuuden aikaan voimakasta katolisuuden vastaista liikehdintää, mikä aiheutti hänen vaalikampanjalleen vaikeuksia. Tutkin pro gradu -työssäni sitä, miten Romneyn uskonnollisuutta käsiteltiin kristillisessä lehdistössä hänen presidentinvaalikampanjansa aikana. Tärkeimmät lähteeni olivat evankelikaalinen aikakauslehti Christianity Today sekä katolinen sanomalehti National Catholic Reporter. Työssäni analysoin sitä, millaisia sanavalintoja lehtien artikkeleissa käytettiin, millaisia näkökulmia mormonismista nostettiin esiin, ja millaisia mielikuvia ne loivat mormoniuskonnosta ja Romneysta. Tutkielmani osoittaa, että Romneyn uskonnollisuudesta uutisoitiin eri tavoin, ja että keskustelu mormonismista lisääntyi vaalikampanjan aikana. Romneyn uskonnolla oli vaikutusta republikaanisen puolueen esivaaleissa, joissa valittiin puolueen presidenttiehdokas. Romneyn valinta ehdokkaaksi ei ollut itsestään selvää, ja hän hävisikin monissa osavaltioissa kilpakumppaneilleen. Romneylla oli kuitenkin tasainen kannatusprosentti, joka riitti republikaanisen puolueen ehdokkuuden voittamiseen. Siinä missä katolinen National Catholic Reporter puolusti Romneyn uskonnollista vakaumusta, lehti ei missään vaiheessa osoittanut tukea Romneyn vaalikampanjalle. Evankelikaalisessa Christianity Todayssa puolestaan uutisointi Romneysta ja mormonismista muuttui myönteisemmäksi vaalien lähestyessä.

Tavoitteenani on selvittää, millaisia kannanottoja paavi Paavali VI otti Vietnamin sotaan vuosina 1965–1973. Selvitän, miten paavi suhtautui sotaan, millaisia keinoja hän käytti tavoitellessaan rauhaa sekä millaisina hän näki sodan ratkaisut. Tarkastelen tutkimuksessani myös sitä, muuttuiko Paavali VI:n näkemys Vietnamin sotaan sen edetessä. Sen lisäksi tarkastelen sitä, kuinka valikoimani mediat suhtautuivat Paavali VI:n Vietnamin sotaa koskeneisiin kannanottoihin. Asetan tutkimustulokseni osaksi laajempaa kehystä Vietnamin sodan päättämiseksi tehdyssä työssä. Toteutan tutkimukseni tarkastelemalla Vatikaanin verkkosivuilla julkaistuja dokumentteja, joissa Paavali VI tavalla tai toisella linjaa suhtautumistaan Vietnamin sotaan tai siihen kiinteästi liittyviin teemoihin. Nämä dokumentit ovat yksityisiä kirjeitä, puheita, viestejä, kiertokirjeitä, rukouksia sekä ilmoituksia. Paavali VI:n dokumentteja, joita olen tutkimuksessani tarkastellut, on noin 40. Ne ovat pituudeltaan muutamasta virkkeestä yli 10 000-sanaisiin kannanottoihin. Toinen lähdeaineistoni ovat yhdysvaltalaiset sanoma- ja aikakausilehdet, joista tarkastelen välikoivin osin päivittäin julkaistua The New York Timesiä sekä viikoittain julkaistua katolilaista National Catholic Reporteria. Käsittelen tutkielmassani noin 80 lehtiartikkelia Analysoin lähteitäni laadullisesti. Tutkimukseni tuo esiin Paavali VI:n pitkäjänteisen panoksen rauhan saavuttamiseksi Vietnamissa. Tutkimukseni vuosina paavi otti monesti suoraan kantaa Vietnamin sodan päättämisen puolesta ja hänen selkeä tavoitteensa oli rauhan edistäminen alueella. Paavali VI käytti moninaisia keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi ja käytti apunaan sekä rooliaan valtionpäämiehenä että katolisen kirkon hengellisenä johtajana. Paavali VI oli suoraan yhteydessä valtioiden päämiehiin ja vetosi yleisesti rauhan puolesta moneen otteeseen. Rauhantyö vaikuttaisi olleen Paavali VI:lle erittäin tärkeä tehtävä. Tämä tavoite huomattiin myös mediassa, minkä lisäksi myös Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon totesi rauhan olleen paavin elämän tarkoitus. Media oli kiinnostunut paavin kommenteista ja kannanotoista erityisesti vuosina 1965–1968. Myös sen jälkeen paavi ylitti monesti uutiskynnyksen, mutta kiinnostus ei ollut enää niin suurta. Tarkastelemani mediat tulkitsivat usein paavin ottaneen kantaa Vietnamin sotaan, vaikka Paavali VI ei välttämättä puhunut Vietnamista suoraan. Vaikka paavi pääsi useasti otsikoihin juuri Vietnamin sodan ja sen rauhantyön yhteydessä, suuri osa paavin rauhantyöstä ja vaikuttamisesta tapahtui kuitenkin niin kutsutuissa kulisseissa eivätkä ne omalla ajallaan päätyneet median käsiin.

Mitä kirkko tekee, kun sen omat jäsenet taistelevat toisiaan vastaan? Tässä tutkimuksessani selvitän sitä, miten Libanonin maroniittikirkon johdon ja Vatikaanin toimet näkyvät kansainvälisessä lehdistössä, ennen kaikkea The New York Timesissa ja Le Mondessa Libanonin sisällissodan lopussa 1985–90. Maroniitit ovat idän uniaattikirkkoihin kuuluva kirkkokunta eli autonominen osa katolista kirkkoa. Maroniitit ovat suurin kristitty ryhmä Libanonissa. Kaikkiaan Libanonissa on 18 virallista uskontokuntaa, joista suurimmat ovat maroniittien lisäksi sunni- ja shiiamuslimit. Libanon oli ennen 1975–90 sisällissotaa esimerkki valtiosta, jossa uskontokunnat elivät rinnakkain. Rajussa sisällissodassa kuoli lähes 200 000 ihmistä ja satoja tuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Tutkimuksessani on kaksi päälinjaa: toisaalta maroniittikirkon ja sen johdon toiminta Libanonissa ja toisaalta Vatikaanin toiminta sekä kansainvälinen ulottuvuus. Päätutkimuskysymykseni on se, kuinka maroniittikirkon patriarkan poliittinen vaikuttaminen välittyy kansainväliselle yleisölle. Millaista retoriikkaa patriarkka käytti pyrkiessään hillitsemään taisteluosapuolia? Miten lähteiden perusteella voi sanoa sen muuttuneen vuosien aikana? Miten patriarkan toiminta muuttui? Toinen tärkeä pääkysymys on myös maroniittikirkon ja Vatikaanin suhde. Tutkin ennen kaikkea sitä, millaisina Libanonin suhteet Vatikaaniin näkyivät lehdissä. Miten Vatikaanin II kirkolliskokouksen linja näkyi Libanonin sisällissodan loppuvuosina? Mikä oli paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen panos Libanonin rauhanneuvotteluissa? Käsittelen aiheita kronologisessa järjestyksessä siten, että kummatkin pääteemat pysyvät mukana käsittelyssä koko ajan. Tutkimukseni ajankohdaksi olen rajannut sisällissodan loppuvuodet 1985–90. Nuo vuodet ovat kirkon kannalta kaikkein kiinnostavin jakso, sillä tuolloin voidaan tarkastella kirkkopolitiikan muutosta patriarkan vaihdettua ja sisällissodan lopussa. Noina vuosina maroniittikristityt myös taistelivat keskenään. Tutkimukseni päälähteet ovat The New York Timesissä ja Le Mondessa julkaistut uutisartikkelit ja analyysit. Nämä ovat kieliryhmissään valtalehtiä. Kumpikin seurasi laajasti Libanonin tilannetta ja Vatikaania. Lisäksi käytän lähteenäni paavi Johannes Paavali II:n Libanonia koskevia kirjeitä ja viestejä sekä muita lehtiä. Tässä tutkimuksessani käy selvästi ilmi se, miten maroniittikirkon patriarkan suhtautuminen politiikkaan muuttui sisällissodan kuluessa ja se näkyi myös kansainvälisissä lehdissä. Politiikasta syrjässä pysytellyt patriarkka Antoine Pierre Khoreiche joutui eroamaan tehtävistään tavalla, jota kutsuttiin jopa Vatikaanin palatsivallankumoukseksi. Sitten uuden patriarkan valinnasta syntyi kiista. Lopulta valittu patriarkka Nasrallah Butros Sfeir oli kompromissiratkaisu, joka aivan aluksi oli pettymys. Sfeirin poliittinen vaikuttaminen alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän hänen uransa edetessä. Erityisesti Ta’ifin rauhansopimuksen aikaan hänen roolinsa nousi merkittäväksi. Lähteistä välittyy kansainvälisesti erittäin mielenkiintoinen kuva maroniittikirkon sisäpolitiikasta ja toisaalta suhteista Vatikaaniin. Aineistostani käy myös selkeästi ilmi, että Sfeirin toimien taustalla oli hyvin usein Vatikaanin ilmiselvä ohjeistus. Sfeirin suhde Vatikaaniin ei ollut yksiselitteinen ja ongelmaton, sillä hän joutui tasapainottelemaan paavin toiveiden ja omien maanmiestensä välillä. Tämä johti joskus niin väkivaltaisiin purkauksiin kirkkoa vastaan, että niitä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä.

Tutkielma käsittelee Meksikon perinteisiä sukupuolirooleja eli marianismia ja machismia ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa meksikolaisessa internetkeskustelussa. Internetkeskustelusta on poimittu toistuvia teemoja, jotka selittävät miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on Meksikossa. Marianismin, machismin ja naisiin kohdistuvan väkivallan yhteyttä ei ole tutkittu Suomessa ja kansainvälisestikin tutkimusta aiheesta löytyy vain vähän. Vaikka marianismi ja machismi ovat olemassa vain stereotyyppeinä, aikaisempien tutkimusten mukaan näillä on osansa naisiin kohdistuvassa väkivallassa Meksikossa. Tutkielman teoria muodostuu katolisesta kirkosta, marianismista, machismista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Teorian mukaan espanjalaiset machovalloittajat toivat 1500-luvulla Meksikoon katolisen kirkon, Neitsyt Marian ja machismin. Meksikon Neitsyt Marian eli Guadalupen neitsyen ympärille syntyi marianismi-kultti kuvastamaan naisihannetta ja käyttäytymiskoodistoa. Marianismin mukaan naiset muun muassa sallivat miesten väkivaltaisuuden. Machovalloittajat puolestaan toivat miehille kuvan aggressiivisesta, vihaisesta ja julmasta machosoturista, mistä muodostui marianismin vastakohta machismi. Tutkielmassa esitellyn ENDIREH 2011 –tutkimuksen mukaan lähes puolet 15- ja yli 15-vuotiaista meksikolaisista naisista oli kokenut väkivaltaa viimeisen parisuhteen aikana Meksikossa. Teorian mukaan sekä marianismilla että machismilla on paikkansa naisiin kohdistuvan väkivallan ilmiössä. Internetkeskustelussa machismi, naisten salliva asenne, kasvatus, viranomaiset ja uskonto nostettiin esiin. Uskonnon nähtiin luoneen ajatukset miesten voimakkuudesta sekä naisten heikkoudesta, alemmasta asemasta ja kohtalosta, jonka mukaan naisten on hyväksyttävä paikkansa yhteiskunnassa. Tämän ajattelun kerrottiin olevan läsnä perheessä tapahtuvassa kasvatuksessa ja viranomaisten käytöksessä. Tutkielman mukaan negatiivisella machismilla on osansa naisiin kohdistuvassa väkivallassa Meksikossa. Aikaisempi tutkimus kertoo negatiivisen machismin olevan yksi machismin muoto. Marianismilla on myös osansa naisiin kohdistuvassa väkivallassa: internetkeskustelussa esiin noussut naisten salliva asenne voidaan yhdistää marianismiin. Kuitenkin kommenttien mukaan myös ei-marianismin mukaan elävät naiset kohtaavat väkivaltaa. Yleensä väkivallan motiivina on tarve kontrolloida naisia yleisen turvallisuuden ylläpitämiseksi. Väkivallan uhri näkee väkivallan usein normaalina osana naisen elämää ja naisten asenteet ovat yleensä passiivisia ja alistuvaisia. Tutkielman mukaan machojen tarve kontrolloida naista ja säilyttää oma asemansa, eli nainen millaisten sukupuolirooli-ihanteiden mukaan tahansa, nousevat ratkaisevaan osaan selitettäessä miksi Meksikossa on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.