Browsing by Subject "katutaide"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-7 of 7
  • Paananen, Anna Pauliina (2010)
    Graffitit ja katutaide laajemminkin ovat tunteita herättäviä ilmiöitä. Vastakkain asettuvat mielipiteet laittomasta toiminnasta ja kaupungin pintojen suttaamisesta, ja toisaalta kaupungin koristelusta ja luovasta kaupunkikulttuurista. Helsingissä toimi vuosina 1998–2008 Stop töhryille –nollatoleranssikampanja. Kampanjaa kehuttiin tehokkaaksi töhryjen vähentäjäksi ja toisaalta sitä moitittiin yli-innokkaasta putsaamisesta ja verorahojen tuhlaamisesta. Kampanja aiheutti myös poikkeuksellisen vilkasta yhteiskunnallista keskustelua katutaiteista. Se innoitti jatkamaan katutaide-aiheista kandidaatintutkielmaani tarkemmin, jonka myötä päädyin haastattelemaan yhdeksää miespuolista 23–30-vuotiasta katutaiteilijaa. Haastattelut olivat puolistrukturoituja. Stop töhryille -kampanjaa hoitanut Helsingin kaupungin rakennusvirasto levitti julkisuudessa ahkerasti näkemyksiään katutaiteista ja graffitimaalareista. Rakennusviraston mukaan graffitimaalarit olivat tapatöhrijoita ja vandaaleja ja kaikki graffitit ovat töhryjä, jotka tulee poistaa hinnalla millä hyvänsä. Tutkimukseni tarkoituksena oli siis myös tarttua näihin Rakennusviraston väittämiin, ja haastattelujen avulla saada selville, osuvatko väitteet graffitimaalareista oikeaan. Stop töhryille -kampanjan aikana graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin julkisuudessa lähinnä negatiiviseen sävyyn. Tutkimukseni tarjosi myös mahdollisuuden graffitimaalareille itselleen saada äänensä kuuluviin. He pystyivät kertomaan mitä ajattelevat itsestään, töistään ja yhteiskunnan mielipiteistä heitä kohtaan. Työssäni halusin myös pohtia katutaiteen asemaa taiteen, kulttuurin ja töhryn rajalla. Katutaiteen ristiriitainen ja monisyinen asema tekee siitä helposti kritiikin kohteen, eikä ilmiötä hyväksytä kaupungissa. Näin ilmiö siis linkittyy kaupunkipolitiikkaan ja siihen, kuka päättää rajoista ja kaupunkitilasta. Edellisestä Isomursun ja Jääskeläisen graffititutkimuksesta oli aikaa jo yli kymmenen vuotta, joten ajankohta oli myös otollinen uudelle tutkimukselle. Stop töhryille -projektin luoma asenneilmapiiri ja nollatoleranssi vaikuttivat siihen miten graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin pääkaupunkiseudulla. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan puhuneet graffitivandaalien tai taparikollisten puolesta. Haastattelemani graffitimaalarit vaikuttivat enemmänkin syvästi taiteista ja harrastuksestaan kiinnostuneilta henkilöiltä, jotka kritisoivat julkisuudessa esitettyä näkemystä heistä. Yksi tai kaksi haastateltavistani oli kuitenkin sen tyylisiä, joita Rakennusvirasto todennäköisesti pitäisi graffitivandaaleina. Toisaalta, jo työn alkuvaiheessa tiedostin, että tuskin kaikista syrjäytyneimmät olisivat kiinnostuneita osallistumaan tällaiseen haastatteluun. Haastatteluissa selvisi myös, että graffiteihin useasti liitetty kapinahenki ja sotkeminen liittyvät pää-asiassa nuoruuteen. Vanhemmat graffitimaalarit maalaavat mielellään laillisilla paikoilla, kunhan siihen annetaan mahdollisuus. Toisaalta, laittomuus on olennainen osa graffitikulttuuria ja pelkästään laillisia maalausmahdollisuuksia tarjoamalla laittomia graffiteja tuskin tullaan kitkemään. Graffiteista annetut tuomiot ovat olleet meillä kohtalaisen ankaria ja tämä on monella nuorella johtanut velkavankeuteen ja hälläväliä-asenteeseen. Nollatoleranssiasenne ja innokas putsauspolitiikka johtavat helposti kisailuun kaupungin pintojen herruudesta. Haastattelemani henkilöt eivät pää-asiassa ottaneet poliittisesti kantaa viesteillään. Toisaalta, katutaiteen avulla pystyttiin ottamaan kaupunkia haltuun, ja tekemään omannäköistä kaupunkikulttuuria.
  • Saarinen, Heidi (Helsingin yliopisto, 2019)
    This thesis combines anthropology and urban studies theories to discuss and analyse the ambivalent position of urban art in London. The thesis focuses especially on the social elements of street art and graffiti and the various relationships the artworks create and enable in the urban environment. It is also discussed how dominant cultural policies have affected urban art practises and how this all reflects the contemporary urban trends and issues in London. The questions asked in this thesis is what kind of social relationships do street art and graffiti create and how do these relationships connect to the increasingly privatised and controlled public space and place in urban environment? In relation to that, it is also asked whether the current cultural policies in the city are changing street art and graffiti practises from a free expression to the public to a tool that is used for economic profit? The data for the thesis was gathered during two months of ethnographic fieldwork in London. The main methods were semi-structured interviews and observation, and the fieldwork also included participation observation and walk and talk ethnography. The thesis focuses primarily on the views of people practising street art or graffiti, which is why majority of the interviewees were artists. The first analysis chapter of the thesis employs Alfred Gell’s anthropological theory of art and the focus is on specific urban street art and graffiti works and the relationships in their proximity. The second analysis chapter discusses the social relationships on a slightly broader scale while going deeper on the unique aspects of London street art and graffiti scene. The last analysis chapter discusses the topic on the widest scale and elucidates urban art’s position in relation to major urban trends in London, such as dominant cultural policies and the use and potential of public spaces in the city. The aim of this thesis is to present and analyse urban art as a social phenomenon and analyse the various social relationships street art and graffiti enable and create in the increasingly privatised urban environment. The other main point is to discuss the increasing popularity of urban art and concurrent cultural policies and whether it is changing the phenomenon in a way that the original rebellious nature of urban art would disappear and turn into a commercial practise. Based on the fieldwork and earlier research done on the subject, the concurrent cultural policies have not affected street art and graffiti in a way that they would be shifting into a realm of commercialism. The reason behind this is that the policies employed by actors that are using street art for economic benefits conflict with the major ideological aspects of the urban art practises. Rather, the urban art scene has both extended and divided in a way that different urban artworks can have contradictory motivations and agendas behind them.
  • Pohjankyrö, Aki (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkimukseni kohteena on helsinkiläisen graffitin ensimmäisen vaiheen suhde taiteen instituutioihin. Pyrin selvittämään, millaisia yhteyksiä graffitilla ja taiteen instituutioilla oli 1980-luvun Helsingissä. Pääasiallisena aineistonani on Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien graffiti-termin sisältävät artikkelit vuosilta 1984–1989 sekä Taide-lehden graffitiaiheiset artikkelit 1980-luvulta. Tutkin graffiti-termin käyttötapoja ja merkityksen muuttumista, kun ns. New York -tyylinen graffiti saapuu Suomeen. Lisäksi analysoin artikkeleissa esitettyjä väitteitä graffitista ja tulkitsen kuuluvatko ne graffitin hyväksyvään diskursiiviseen käytäntöön tai graffitin hylkäävään diskursiiviseen käytäntöön. Toisin sanoen tarkastelen, esitetäänkö artikkeleissa väitelauseita, joissa todetaan graffitin olevan taidetta tai graffitin olevan töhryä (tai rikollisuutta, ilkivaltaa). Metodinani on ruotsalaisen graffititutkijan Jakob Kimvallin käyttämä diskurssiteoreettinen analyysi, joka pohjautuu Michel Foucault’n Tiedon arkeologiassa esittämään käsitteistöön. Yhdistän foucault’laisen diskurssianalyysin taidehistorialliseen, kontekstualisoivaan kriittiseen lähilukuun. Havaintoni noudattavat aiemmassa tutkimuksessa esitettyä kehitystä, jossa New York -graffiti saapuu Suomeen ja Helsinkiin 1984, mutta 1980-luvun loppua kohden graffitivastainen keskustelu lisääntyy voimakkaasti. Taidekontekstissa graffitiin suhtaudutaan pääosin hyväksyvästi, mutta taideinstituutioiden toimijat ovat ajoittain enemmän kiinnostuneita graffitin taide- ja yhteiskuntakriittisestä potentiaalista kuin graffitin nuoriso- tai alakulttuurisista ilmentymistä. Kuitenkin ensimmäiset julkiset graffitidokumentaatiot tehdään taideinstituutioiden piirissä ja Helsingissä vierailee graffititaiteilijoita New Yorkista. Ars Metro -näyttelyssä 1987 on helsinkiläistä New York -tyylistä graffitia ensimmäistä kertaa esillä taiteen kontekstissa, mutta aikalaiskritiikki suhtautuu siihen enemmän nuorisokulttuurina kuin vakavana taiteena. Graffitikulttuurin sisällä on havaittavissa myös jännite tilaustöinä tehdyn graffitin ja alakulttuurisemman graffitin välillä, kun taiteellisia tai teknisiä aspekteja korostavat graffitintekijät suhtautuvat katugraffitiin töhrynä. Samalla alakulttuurisemmin suuntautuneet graffitintekijät, erityisesti 1980-luvun lopussa, tuntuvat hylkäävän ensimmäisen graffitisukupolven auktoriteettiaseman. Foucault’n käsitteistöä seuraten helsinkiläisen 1980-luvun graffitin diskursiivisessa muodostelmassa on nähtävissä sekä graffitin hyväksyviä diskursiivisia käytäntöjä että graffitin hylkääviä diskursiivisia käytäntöjä. Aineistosta löytyy myös kolmas positio: graffitin statuksen problematisoiva näkökulma, jossa graffiti esitetään samanaikaisesti luvattomana ilkivaltana ja arvokkaana toimintana. New York -graffiti on ainoa graffitityyppi, joka synnyttää tällaisia ambivalentteja positioita.
  • Kuittinen, Outi (2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan demokratian ja julkisen kaupunkitilan suhdetta. Julkista kaupunkitilaa koskevaa akateemista keskustelua on viime vuosikymmenet leimannut näkemys julkisen kaupunkitilan poliittisen merkityksen ja demokraattisen voiman heikenemisestä. Tutkielman tavoite on selvittää, toteutuvatko julkisen kaupunkitilan erilaiset  demokraattiset roolit kaupunkilaisten diskursiivisesti tuottamassa suomalaisessa kaupunkitilassa. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen osaan. Ensin tutkielma tarkastelee julkista kaupunkitilaa koskevaa teoreettista keskustelua ja kokoaa sen perusteella kolme julkisen kaupunkitilan demokraattista ideaalia. Artikulatiivisen kaupunkitilan ideaali korostaa kaupunkitilaa intentionaalisena intressien artikulaation ja poliittisen mobilisaation areenana. Tämä ideaali rakentuu avaamalla muun muassa Don Mitchell ja Margaret Kohnin julkista kaupunkitilaa koskevaa ajattelua Jürgen Habermasin julkisuuden käsitteiden avulla. Reflektiivisen julkisen kaupunkitilan ideaalissa kaupunkitila osallistuu demokraattisen kulttuurin luomiseen toiset huomioon ottavien ja intressejään ja arvojaan reflektoivien kansalaisten kasvattajana. Tämä ideaali perustuu Hannah Arendtin julkisen alueen käsitteelle. Näkökulmaa edustavat Susan Bickford, Iris Young, Maarten Hajer ja Anders Reijndorp. Transformatiivisen julkisen kaupunkitilan ideaali näkee julkisen kaupunkitilan uuden yhteiskunnallisen järjestyksen luomisen tilana. Tätä näkemystä rakentaa sosiaalisen tilan teoreetikoiden Henri Lefebvren, Panu Lehtovuoren ja Tim Cresswellin ajattelu. Tätä näkökulmaa käsitellään perusteellisemmin kuin kahta ensimmäistä. Tällä tutkielma pyrkii avaamaan yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa vähän käsiteltyä tilaa politiikan tutkimuksen kannalta kiinnostavasta näkökulmasta. Näkökulma mahdollistaa myös positiivisen kehityksen havaitsemisen nykyisessä kaupunkitilassa. Tutkielman empiirisessä osassa tutkitaan kaupunkilaisten diskursiivisesti tuottamaa kaupunkitilaa. Tapauksena tästä analysoidaan keskustelua, jonka nostatti vuonna 2004 kaupunkitilaan tarroja liimailleiden nuorten pidätykset ja siihen liittynyt Stop Töhryille –kampanja. Tapahtuma herätti keskustelua koetusta ja tavoiteltavasta kaupunkitilasta ja –elämästä. Empiirisen aineiston muodostavat Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjat vuosilta 2004–2006, Helsingin Sanomissa 2004–2005 julkaistut mielipidekirjoitukset sekä Radio Helsingin ylläpitämän kaupunkiaiheisen internet-keskustelupalstan viestiketju 2004–2005. Aineistoa tarkastellaan diskurssianalyyttisesti sisällön teemoittelun ja kriittisen lähiluvun avulla. Analyysissä löydettyjen diskurssien käsityksiä hyvästä kaupunkitilasta verrataan muodostettuihin julkisen kaupunkitilan teoreettisiin ideaaleihin.  Havaintona on, että kaikki kolme julkisen kaupunkitilan demokraattista ideaalia esiintyvät diskursiivisesti tuotetussa kaupunkitilassa. Rinnalla esiintyy kuitenkin toinen diskurssi, jonka puhtautta, turvallisuutta ja hallittavuutta korostava kaupunkitilan ihanne on vastakkainen julkisen kaupunkitilan demokraattisille ideaaleille eikä se niiden perusteella ole varsinaisesti julkinen kaupunkitila. Havainnot osoittavat, että huolimatta julkisen kaupunkitilan huonontumisesta viime vuosina, sillä on edelleen potentiaalia demokraattisen kehityksen tuottajana.
  • Sointu, Virva (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmassa käsitellään naisgraffititaiteilija Miss Vanin tuotantoa ja vaikutusta graffititaiteen kentällä. Tutkimuksessa on kaksi olennaista johtoajatusta: graffitin historiaan ja kulttuuriin tutustuminen sekä taiteilija Miss Vanin siihen positioiminen. Miss Vanin teoksilla ei ole nimiä, vaan hän kutsuu kaikkia teostensa hahmoja nimellä poupée (nukke tai söpö nainen). Yhteistä tutkielmaan valituille kolmelle teokselle on se, että kaikissa niissä esiintyy naiseksi tunnistettava sarjakuvaestetiikkaa henkivä hahmo, jonka vaatteet ovat vähäiset ja niihin liittyy jokin eläinelementti. Tavoitteena on esittää Miss Van graffitikulttuurissa toimivana naistaitelijana, joka teoksillaan kommentoi sitä ja kyseenalaistaa sen. Väite tutkielmassa on, että katutaiteen ja graffitin genren sisällä vallitsee tietynlainen stereotyyppinen kuva naiseudesta ja naistekijyydestä. Tutkielmassa tarkastellaan naistekijyyttä urbaanin visuaalisen kulttuurin kattotermin alla. Siinä esitellään graffiti- ja katutaiteen moninainen historia ja kulttuuri sekä eritellään graffititaiteessa käytettyä terminologiaa ja selvitetään niin suhteita kuin erojakin graffitin, katutaiteen ja urbaanin visuaalisen kulttuurin käsitteiden välillä. Tutkielman analyysi syntyy kuvien pohjalta. Tätä tarkoitusta varten on taiteilijalta valittu kolme työtä vuodelta 2004. Jokainen teoksista on maalattu kadulle Euroopan kaupungeissa ja ne ovat tulkittavissa graffiteiksi ja/tai katutaiteeksi. Tulkinta niistä tehdään pelkästään kuvien perusteella, joten teosten katuympäristöä ei oteta huomioon analyysissa. Käyttämällä lähiluvun metodia kuvissa nähdään yksityiskohtia ja niiden avulla tulkitaan nähtyä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat graffitin historiasta tehty tutkimus sekä sukupuolentutkimus, erityisesti postfeministinen teoria. Tutkielmassa pohditaan, sukupuolen esittämisen ja katseen teorioiden avulla, voiko Miss Vanin teoksista löytää vaihtoehtoisia naiseuden esittämisen ja rakentamisen tapoja sekä sitä, miten tämä suhtautuu maskuliiniseen kulttuuriin. Tutkielman rakenne koostuu viidestä pääosiosta. Johdannon ja tutkimuskohteen esittelyn jälkeen siirrytään toisessa luvussa kartoittamaan graffitin ja katutaiteen historiaa ja siitä tehtyä tutkimusta. Kolmannessa luvussa linkitetään graffiti ja katutaiteen kulttuurin sukupuolen teoretisointiin esittelemällä tutkimusta maskuliinisuudesta ja jengikulttuurista graffitin genressä. Tutkielmassa esitellään lyhyesti tyttöyden ja girl powerin teemoja sekä naisen asemaa graffititaiteen maailmassa. Samassa luvussa esitellään myös Miss Van tarkemmin. Luku neljä on analyysiluku, jossa luetaan Miss Vanin kolmea teosta lähilukua muistuttavalla metodilla. Tulkittua keskustelutetaan naistaiteilijuuden, sukupuolen perfomatiivisuuden, katseen, tekijyyden ja roolien sekä söpöyden tematiikan ja kauneusihanteiden teemojen kautta. Luvussa viisi tehdään tutkielman yhteenveto ja johtopäätökset. Lisäksi lähteiden jälkeen on kuvaliite sekä graffitisanastoa sisältävä liite, jossa joitakin termejä on selitetty tarkemmin kuin tekstin sisällä. Tutkielman johtopäätöksinä on, että Miss Vanin poupéet tietyllä tavalla ovat hahmoja, jotka ensisijaisesti toistavat naissukupuolen keinotekoista rakennelmaa seksistiselle miesmaskuliiniselle katseelle, mutta hahmoista löydettävät uhman eleet, suora katse ja itsensä esille asettaminen voivat kuitenkin olla tulkittavissa naisnormeja rikkoviksi provokaatioiksi. Stereotyyppisen naiskuvan toistaminen myös nostaa esille tietynlaisen kuvaston keinotekoisuuden ja Miss Van tällä tavalla kommentoi sitä. Miss Van ei haasta normeja liikaa vaan toimii katutaiteen ja nykykuvaston raamien sisällä. Provokaatiot ovat näin ollen luettavissa laajalle katsojajoukolle.
  • Miinalainen, Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tavoitteena on määrittää, miten katutaide on muuttanut Helsingin katukuvaa vuosina 2008–2018. Tutkimus ei pyri koko taidekenttää kattavaan analyysiin nykytilanteesta, vaan keskittyy selvimmin erottuviin kehityskulkuihin. Suurin ja selkein merkki muutoksesta ovat katukuvassa yleistyneet muraalit, mutta tutkimus sivuaa myös katutaiteen kehitystä laajemmin. Tutkimus käsittää katutaiteeksi graffitit, muraalit ja tagit, sekä näiden hybridimuodot, joita yhdistää jonkinasteinen pysyvyys sekä luvanvaraisuus. Maantieteellisesti tutkimus keskittyy Suomeen ja etenkin Helsinkiin, koska kaupungin katutaidekehitys on nollatoleranssin jälkeen ollut hyvin erilainen muihin paikkoihin verrattuna. Helsingin katutaiteen historiaa ei voikaan tutkia ottamatta huomioon Stop töhryille -kampanjan vaikutusta. On vaikea tarjota suoranaista vastausta, kuinka paljon tähän kehityskulkuun ovat todellisuudessa vaikuttaneet Helsingin katutaidetta rajoittaneet toimet, mutta tutkimus pyrkii luomaan jonkinlaisen kuvan siitä, miten nykytilanteeseen on päädytty. Tutkimus lähestyy aihetta kirjallisuuskatsauksen kautta ja lähdeaineisto koostuu 2000-luvulla Suomessa kirjoitetuista katutaidetutkimuksista. Tutkimuksen teoreettisena taustana esitellään eri katutaidemuotojen eroja, muraalien historiaa sekä julkisen tilan ja taiteen suhdetta. Teorioiden lisäksi tutkimus havainnollistaa Helsingin katukuvassa tapahtunutta muutosta neljän esimerkkimuraalin avulla. Esille nostetut teokset kuvaavat viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunutta muraaleiden esiinmarssia ja samalla havainnollistavat taidemuodon sisällä tapahtunutta kehitystä. Kuvalliset lähteet tuovat kirjallisia selkeämmin esille muraalien sijoittelun, aihevalinnat ja toteutustavat. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Helsingin katukuva on muuttunut värikkäämmäksi muraalien saavuttaman suosion takia. Selvimmät syyt katutaidemuodon suosioon ja leviämiseen ovat tuttuus, rakennusbuumi sekä katutaiteen parissa työskentelevien järjestöjen aktiivinen levitystyö. Muraalit ovat kuvallisen ilmaisunsa kautta hyvin lähellä perinteistä taidetta, joten ne ovat helpommin lähestyttäviä kuin muut katutaiteen muodot. Kaupunkeihin rakennetaan paljon ja nopeuden ollessa ensisijaisen tärkeää, aluesuunnittelun puutteita paikataan värikkäillä muraalimaalauksilla. Kolmas syy on katutaidejärjestöjen taipumus suosia muraalitaideteoksia. Taiteen tuottamisen vastuuta on viime vuosina siirretty julkishallinnon ulkopuolelle ja tämä on tuonut etenkin katutaiteen pariin lukuisia yhdistyksiä, joiden tehtävänä on toimia taiteilijan ja teoksen tilaajan välisenä neuvottelijana sekä edistää taidemuodon leviämistä. Nämä yhdistykset ovat merkittävässä asemassa määrittelemässä, mihin suuntaan katutila kehittyy ja millaista taidetta sinne tulee.
  • Kuusisalo, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä tutkimus käsittelee valtavirta- ja vastajulkisuuksien suhdetta graffitien, katutaiteen ja muun kaduilla ilmenevän luvattoman viestinnän kautta. Näihin viitataan termillä ”sähkökaappijournalismi”, jonka tarkoituksena on erottaa se osa, jonka sisältö on selkeästi yhteiskunnalliseen, poliittiseen tai sosiaaliseen muutokseen pyrkivää. Useiden vuosien aikana eri puolilta Helsinkiä kerätyn yli viidenkymmenen tapausesimerkin avulla selvitetään osin millaisia aiheita välineessä käsitellään, mutta erityisesti miten. Tutkimuksessa osoitetaan, että kyse on nimenomaan erityisestä ja muista poikkeavasta viestintävälineestä, jolla on omat toimintamekanisminsa, rajoitteensa sekä mahdollisuutensa. Sillä on myös hyvin pitkät historialliset juuret jopa tuhansien vuosien ajalta. Tämä väline voi olla käytössä paitsi yhteiskunnan kriisitilanteissa myös ainakin näennäisesti suhteellisen vakaassa yhteiskunnissa. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jota ohjaavat tietyt hegemoniset tavat, tottumukset ja käytännöt, myös joukkoviestinnän tuotantoa ohjaavat tietyt ennakko-oletukset. Julkisuutta pidetään puolestaan keskustelun areenana, jossa yhteiskunnan jäsenet yhdessä päätyvät mielipiteeseen heitä kaikkia koskevista asioista. Pääsy tähän nykyään lähes aina kaupallisen logiikan pohjalta toimivaan julkisuuden piiriin voi olla kuitenkin rajattu sekä joillekin yhteiskunnan jäsenille että joillekin aiheille. Alakulttuurit, joille nämä aiheet ovat tärkeitä, voivat pitää niitä kuitenkin yllä omissa vastajulkisuuksissaan, joista ne voivat myös nousta laajempaan julkiseen keskusteluun. Yksi tällainen vastajulkisuuden areena voi olla juuri ”sähkökaappijournalismi”. Välineenä se on äärimmäisen tasa-arvoinen ja toisaalta myös äärimmäisen julkinen. Silti se myös mahdollistaa sellaisten mielipiteiden esiin tuomisen, joita ei käytännössä missään muussa mediassa voisi julkaista. Usein nimettömänä, lähes aina luvattomana ja usein jopa röyhkeänä viestintämuotona sillä voi olla erityisen tärkeä rooli nykyisissä demokratioissa paitsi poliittisten sekä yhteiskunnallisten epäkohtien ja puutteiden paljastajana, myös kansalaisten ja erilaisten ryhmien identiteettien rakentajana.