Tämä tutkimus tarkastelee käteisvaluutan vaihtumisen vaikutusta yritysten hinnoitteluun ja kuluttajien hintatietoisuuteen. Jatkamme Kuluttajatutkimuskeskuksen aiemmin julkaiseman "Eurokirjan" (Aalto-Setälä et al, 2003) teemoja. Eurokirjan keskeisiä tuloksia oli, että niin hinnoittelun kuin hintatietoisuudenkin sopeutuminen olivat vielä keväällä 2003 kesken. Tämä tutkimus jatkaakin näitä teemoja tarkastelemalla sekä hinnoittelun että hintatietoisuuden muutosta ajanjaksolla, joka ulottuu reilu kaksi vuotta valuutan vaihtumisen jälkeen tammi-helmikuuhun 2004. Eurokirjassa todettiin, ettei valuutan vaihtuminen nostanut hintatasoa. Enää emme tarkastele käteisvaluutan muuttumisen vaikutusta hintatasoon. Syynä on se, että euron vaikutusta hintatasoon on kaksi vuotta valuutan vaihtumisen jälkeen mahdotonta eristää muista hintatasoon vaikuttavista tekijöistä. Kuluttajien hintatietoisuus heikkeni luonnollisesti valuutan vaihtumisen seurauksena. Yllättävää on kuitenkin se, että hintatietoisuus on parantunut hyvin hitaasti euron käyttöönoton jälkeen. Vuoden 2004 alussa yli kaksi vuotta valuutan vaihtumisen jälkeen, kuluttajien hintatietoisuus oli yhä huomattavasti heikompi kuin markka-aikana. Ennakko-oletusten mukaisesti kaikkein eniten on heikentynyt iäkkäimpien kuluttajien hintatietoisuus. Syynä hitaaseen hintatietoisuuden kehittymiseen on ilmeisesti se, että valuutan vaihtuminen ei muuttanut ainoastaan yksittäisiä hintoja. Markka oli sen sijaan toiminut kuluttajien hintatietoisuuden mittatikkuna ja ohjasi vahvasti yritysten tapaa hinnoitella. Kun vielä yritysten hinnoittelun euroon sopeutuminen on yhä edelleen kesken ja hinnoittelu on ollut muutoksessa koko euroajan, kuluttajien hintatietoisuuden hidas palautuminen ei olekaan enää kovin yllättävää. Avoin kysymys on edelleen se, kuinka kauan kuluttajien hintatietoisuuden palautuminen markka-ajan tasolle vie. Vai voiko olla niin, että valuutan vaihtuminen on heikentänyt kuluttajien hintatietoisuutta pysyvästi. Tämän kysymyksen tarkastelu on tärkeää niin kuluttajapoliittisesti kuin tieteellisestikin: voiko "pelkkä" nimellishintojen muutos aiheuttaa markkinoille pysyvän hintatietoisuuden heikkenemisen?

Maankäyttö- ja rakennuslakiin otettiin vähittäiskaupan suuryksiköitä koskevat säännökset kymmenen vuotta sitten. Tänä aikana suomalainen yhteiskunta ja kauppa ovat muuttuneet monin tavoin. Ilmastonmuutoksen hillintää koskevien tavoitteiden toteuttaminen edellyttää yhdyskuntarakenteen eheyttämistä ja liikenteen vähentämistä. Kaupan sijainnilla on tässä suuri merkitys, koska asiointiliikenne tuottaa viidenneksen liikenteen kasvihuonekaasupäästöistä. Kaupan yksiköiden mittakaavan kasvu on entisestään lisännyt kaupan vaikutuksia yhdyskuntiin ja liikenteeseen. Perhekoon pieneneminen ja väestön ikääntyminen tulevat lisäämään lähipalvelujen merkitystä. Ympäristöministeriö asettama työryhmä arvioi, ettei kaupan nykyisellä ohjausjärjestelmällä ole pystytty riittävästi tukemaan yhdyskuntarakenteen eheyttämistä ja yhdyskuntien toimivuutta eikä varmistamaan kaupan palveluverkon pitkäjänteistä kehittämistä. Työryhmän ehdotukset tähtäävät kokonaisvaltaisen otteen vahvistamiseen kaupan palveluverkon kehittämisessä erityisesti kaupunkiseuduilla. Työryhmä ehdottaa muun muassa, että tilaa vaativa kauppa otetaan vähittäiskaupan suuryksiköitä koskevan ohjauksen piiriin, että seudullisten kaupan yksiköiden mitoitus ratkaistaan maakuntakaavassa ja että erittäin suuret kaupan hankkeet lisätään YVA-asetuksen hankeluetteloon. Työryhmä ei ehdota muutoksia vähittäiskaupan suuryksikön kokorajaan.

Yksityisen sektorin sanotaan olevan kehityspolitiikan trendi. Suomi leikkasi kevään 2015 hallitusneuvottelujen yhteydessä kehitysyhteistyöbudjetistaan noin 30 prosenttia, eli 300 miljoonaa euroa. Samalla kun perinteisen kehitysyhteistyön volyymi laski, 130 miljoonaa euroa siirrettiin kehitysrahoituslaitos Finnfundin pääomitukseen vauhdittamaan yritysyhteistyötä kehitysmaissa. Tämän pro gradu -työn tavoitteena on tutkia yksityisen sektorin roolia Suomen kehityspolitiikassa vuosina 1996–2016, ja toisaalta tutkailla lähihistorian näkökulmasta sitä, milloin niin sanottu yksityisen sektorin trendi on rantautunut Suomen kehityspolitiikkaan. Tutkimustehtävää lähestytään laadullisin menetelmin ennen kaikkea kategoria-analyysin keinoin. Tutkimuksen runkoaineistona käytetään Suomen kehityspolitiikkaa ohjanneita linjauksia vuosilta 1996, 1998, 2001, 2004, 2007, 2012 sekä 2016. Tutkimuksen tukiaineistona käytetään Kehitysmaasuhteiden neuvottelukunnan ja Kehityspoliittisen toimikunnan täysistuntojen pöytäkirjoja 1996–2015, vuosiarvioita 2005–2015 sekä yksityisen sektorin linjausta vuodelta 2015. Syventävänä aineistona käytetään esimerkkitapauksena Kauppaa tukevan kehitysavun aloitteita 2008–2011 ja 2012–2015. Analyysiä jäsentävänä tulkintateoreettisena löyhänä viitekehyksenä hyödynnetään Juhani Koposen Suomen kehitysyhteistyön historiaan soveltamaa developmentalismin ja instrumentalismin käsitteiden viitekehystä. Taustateoreettisena viitekehyksenä sovelletaan muun muassa Olav Stokken käyttämää internationalismien tulkintakehikkoa, jonka avulla pyritään liittämään tutkimustulokset pelkkää yksityistä sektoria koskevaa keskustelua laajempaan kokonaisuuteen eli siihen, minkälaisesta kehityspolitiikan luonteesta ylipäänsä on kyse. Keskeinen tulos on se, että yrityksiä on alettu yhä korostetummin pitää niin sanotusti kehityksen moottorina. Yritysten kompetenssi luoda työpaikkoja ja tätä kautta edistää talouskasvua on nähty arvokkaana. Yksityisen sektorin roolia pohdittaessa on kuitenkin tärkeää huomioida se, että yksityisellä sektorilla on viitattu saman käsitteen alla eri ulottuvuuksiin. Useimmiten yksityisen sektorin käsitteellä viitataan etenkin suoraan yritysyhteistyöhön tai kehitysmaan yksityisen sektorin kehittämiseen. Suomessa yksityistä sektoria koskevan puheen juuret ovat vuoden 1998 kehitysmaapolitiikan linjauksessa. Tarkasteluajanjakson alkupuolella yksityisen sektorin rooli tosin ilmeni lähinnä välillisesti globaalin tason tarkastelussa liittyen kauppapolitiikkaan, kaupan sääntöjen ja kauppajärjestelmien oikeudenmukaistamiseen sekä toisaalta instrumenttien suhteen korkotuen kritiikkiin ja Finnfundin rooliin. Vuosituhannen alussa Monterreyn kehitysrahoituskokouksen myötä yksityisestä sektorista alettiin kansainvälisellä tasolla keskustella laajan kehitysrahoituksen näkökulmasta, ja sama tapahtui myös Suomessa. 2010–luvulle tultaessa tarkastelu on siirtynyt globaalin tason tarkastelusta lähemmäs Suomen oman yksityisen sektorin roolia painottavaa kehityspolitiikkaa. Virstanpylväänä voidaan nähdä etenkin viimeistään Addis Abeban vuoden 2015 kehitysrahoituskonferenssin legitimoima ajatus siitä, että kehitysrahoitusta voidaan legitiimisti käyttää yritysten rahoittamiseen. Yksityisen sektorin roolin vahvistumisen taustalla ovat vaikuttaneet monet seikat mm. Kiinan kaltaisten kehittyvien talouksien vaikutusvallan kasvu kehitysmaissa, tuloksellisuuden tavoittelu ja yksityisten rahavirtojen kasvu kehitysmaissa. Keskeinen johtopäätös on se, että etenkin suomalaisen yksityisen sektorin roolia ilmentävä argumentaatio pitää sisällään sekä instrumentalistista oman edun tavoittelun hyväksyvää argumentaatiota, että developmentalistista, kehitystä painottavaa argumentaatiota. Se, että yksityisen sektorin käsitteen alla on viitattu moneen eri ulottuvuuteen, teki osaltaan yksityisen sektorin roolin johdonmukaisesta tulkitsemisesta haasteellista. Joka tapauksessa kyseessä on uuden kehitysparadigman mukainen kehityskulku, jossa valtion rooli kehitysyhteistyön hegemoniana on hiipumassa (joskaan ei katoamassa), ja jossa yksityisen sektorin toimijat määritellään etenkin kumppanuuksien kautta keskeisiksi kehitystoimijoiksi perinteisten kehitystoimijoiden, kuten valtion ja kansalaisjärjestöjen, rinnalle.

Tutkimus tarkastelee kuluttamisen, kaupunkikulttuurin ja julkisen tilan yhteyksiä. Se muodostuu modernin kaupungin vuorovaikutuksen teoretisoinnista, kolmesta empiirisestä tapaustutkimuksesta, soveltavasta osuudesta sekä syventävästä ja yleistävästä loppukeskustelusta. Tutkimuksen kohde on Helsinki, erityisesti sen keskusta ja kaupalliset tilat. Tutkimus yhdistää sekä teoreettisesti että empiirisesti kulutussosiologiaa ja kaupunkisosiologiaa sekä monitieteistä kaupunkitutkimusta (urban studies). Se käsittelee kuluttamisen yleistynyttä kaupunkikäytäntöä, josta on tullut kaupungin näkyvin piirre. Tutkimus kontekstualisoi ja tilallistaa kuluttamisen kulttuurisen ilmiön lähestymällä sitä julkista kaupunkitilaa määräävänä toiminnallisuutena. Teoreettisesti tutkimus pohjaa lähinnä Georg Simmelin, Erving Goffmanin, Richard Sennettin, Marshall Bermanin, Colin Campbellin ja Roger Caillois’n käsitteellistyksiin kaupunkilaisten vuorovaikutuksesta modernissa julkisessa tilassa, jota kutsun kaupunkijulkisuudeksi. Kaupunki julkisena esiintymisen paikkana, theatrum mundina on yksi kaupunkitutkimuksen perusajatuksista. Tämän ja aineistojen avulla osoitan, että myös pelin tai leikin sosiaaliseen muotoon liittyvä sattumanvaraisuus ja jäljittely ovat kaupunkikulttuurin peruselementtejä. Kuluttaminen mielihyvähakuisena shoppailuna on kiertelyä ja katselua sekä haaveilua ja tavaroiden mentaalista tunnustelua ja sovittelua ennen ostamista. Yleistyneenä kaupunkikäytäntönä myös se muodostaa autonomisen ja itsetarkoituksellisen pelin tai leikin, jonka mahdollistaa julkisen tilan sosiaalinen järjestys anonyymien ihmisten välisenä katseenvaraisena ja välttämiskäyttäytymiseen perustuvana vuorovaikutuksena. Johdan empiiristen aineistojen kautta ennakoimattoman ennakoinnin ja mimeettisen itsesuhteen käsitteet, joita sovellan aineistoihin edelleen. Kulutuskeskeisen kaupunkikulttuurin perusluonne kiinnittyy mimeettiseen itsesuhteeseen eli tapaan, jolla toisilleen tuntemattomat yksilöt heijastavat oman ihannekuvansa kaupunkijulkisuudessa ja avautuvat uusille tavoille esittää itseä itselleen. Goffmanin perusajatus yhteiskunnasta ”itsen dramatisoimisena” ja ”mielikuvien hallintana” kääntyvät kulutuskulttuurissa sisäänpäin mimeettiseksi itsesuhteeksi. Tämän pohjalta esitän teorian modernista kulutuksesta, joka selittää sen kyltymättömyyden ja laajenemisen. Analysoin ja kritisoin nykykaupungin tilallista järjestystä ja tilan tuotantoa. Lopuksi syvennän urbaanin leikin teoriaa ja laajennan sen soveltamista yleisiin kaupunkikulttuurisiin ja nykyajan piirteisiin osoittamalla yhteyksiä ja vaikutussuhteita esimerkiksi arkkitehtuuriin, nuorisokulttuuriin ja teknologian kehitykseen. Kuluttamisessa toteutuva yksilön uusintuminen ja kaupunkijulkisuus muodostavat nyky-yhteiskunnalle perustavan vaihtosuhteen.

Tutkimuksessa tarkastellaan päivittäistavarakaupan rakennemuutosta 13:lla Suomen keskeisellä kaupunkiseuduilla vuosina 1995-2003. Tutkimus antaa kattavan kuvan päivittäistavarakaupan rakennemuutoksesta kaupunkiseuduilla, sillä tutkimusalueilla sijaitsi 43 % Suomen päivittäistavaramyymälöistä, myytiin 53 % Suomen päivittäistavarasta ja asui 54 % väestöstä vuonna 2003. Tutkimus perustuu A.C. Nielsen Finland Oy:n myymälärekisterin toimipaikkakohtaisiin tietoihin ja Tilastokeskuksen väestötietoihin. Tutkimuksen perusteella myymälämäärän väheneminen, yksikkökoon kasvu ja myyntitehon parantuminen ovat jatkuneet vuosina 1995-2003. Myymälämäärän väheneminen ja yksikkökoon kasvu ovat kuitenkin hidastuneet ja erot myyntitehoissa kauppatyyppien välillä ovat pienentyneet tarkastelujakson aikana. Mitä suurempi kaupunkiseutu on, niin sitä enemmän asukkaita on myymälää kohden ja sitä parempi myymälöiden myyntiteho yleensä on. Kaupunkiseuduista suurimmalla, Helsingin seudulla, oli eniten asukkaita myymälää kohden ja paras myyntiteho vuonna 2003. Pienillä kaupunkiseuduilla myydään päivittäistavaraa asukasta kohden enemmän kuin keskisuurilla ja suurilla kaupunkiseuduilla. Hypermarkettien markkinaosuus on myös suurin pienillä kaupunkiseuduilla, useilla yli 40 %. Pieniin kaupunkiseutuihin kuuluvilla ja väestöään menettävillä Mikkelin, Imatran ja Kouvolan seuduilla päivittäistavaramyynti asukasta kohden kasvoi tutkimusalueista eniten vuosina 1995-2003. Mikkelin seudulla myytiin tutkimusalueista eniten päivittäistavaraa asukasta kohden vuonna 2003. Ilmeistä on, että näillä alueilla päivittäistavaramyyntiä lisäävät ympäristöalueiden lukuisat vapaa-ajan asukkaat ja venäläiset ostosmatkailijat. Vuonna 2001 astui voimaan laki vähittäiskaupan sekä parturi- ja kampaamoliikkeen aukioloajoista (1297/2000). Lain perusteella alle 400 myyntineliömetrin kokoiset myymälät voivat olla auki ympäri vuoden myös sunnuntaisin. Lain tavoitteena on parantaa lähikaupan kannattavuutta ja kilpailuasemaa suhteessa suuriin myymälöihin sekä kioskeihin ja huoltoasemamyymälöihin. Tutkimuksen mukaan laki on vaikuttanut halutulla tavalla kaikenkokoisilla kaupunkiseuduilla isoihin (myyntipinta-ala 200-399 m2) ja pieniin (myyntipinta-ala 100-199 m2) valintamyymälöihin. Tarkastelujakson alkupuolella vuosina 1995-1999 isojen ja pienten valintamyymälöiden määrä väheni, mutta tarkastelujakson loppupuolella vuosina 1999-2003 isojen valintamyymälöiden määrä lisääntyi ja pienten valintamyymälöiden määrän väheneminen hidastui. Lisäksi isojen ja pienten valintamyymälöiden myyntiteho ja päivittäistavaramyynti vuodessa kasvoivat tarkastelujakson loppupuolella alkupuolta enemmän. Pienten supermarkettien (myyntipinta-ala 400-999 m2) määrän väheneminen sen sijaan kiihtyi tarkastelujakson loppupuolella. Hypermarkettien ja isojen supermarkettien määrä ja markkinaosuus ovat kasvaneet tasaisesti koko tarkastelujakson ajan. Kun vuonna 1995 tutkimusalueiden päivittäistavarasta myytiin 45 % niiden kautta, niin vuonna 2003 osuus oli jo 60 %. Tutkimuksen perusteella päivittäistavarakauppa polarisoituu. Väliinputoajina ovat pienet supermarketit, joiden on vaikea kilpailla valikoimilla suurien supermarkettien kanssa ja aukioloajoilla alle 400 myyntineliömetrin kokoisten myymälöiden kanssa.

Raportissa on tarkasteltu Suomen alue- ja yhdyskuntarakenteen kehitystä 1990- ja 2000-luvuilla. Tavoitteena on ollut tuottaa tietoa maankäyttö- ja rakennuslain toimivuuden arvioinnin tueksi. Tarkasteluajanjakso on valittu siten, että siihen sisältyy sekä rakennuslain että vuoden 2000 alusta voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain aikaista kehitystä. Tapahtunut kehitys ei luonnollisestikaan riipu pelkästään lainsäädännöstä; erityisesti 1990-luvun alun lama vaikutti myös alueidenkäytön kehitykseen riittävän ja tämä on otettava huomioon, kun verrataan 1990-luvun ja 2000-luvun kehitystä. Riittävän pitkä 20 vuoden aikajänne antaa kuitenkin hyvän kuvan rakennetun ympäristön pitempiaikaisista muutoksista. Muutoksia on tarkasteltu aluerakenteen osalta koko maan tasolla. Muilta osin tarkastelu on painottunut työtä varten valittujen, Suomen erilaisia olosuhteita ja erilaista kehitystä kuvaavien alueiden tarkasteluun. Työssä on tarkasteltu kaupungistumiskehityksen voimakkuutta ja maaseudun kehitystä, valtakunnallista väestö- ja työpaikkakehitystä eri alueilla, lomarakentamisen kehitystä, asumisen muutoksia, autoistumiskehitystä ja joukkoliikenteen asemaa, keskustojen muutosta, kaupan kehitystä sekä taajamakehityksen luonnetta. Tärkeimmät havainnot ovat: 1) Suomen kehitys on voimakkaasti eriytyvää, 2)väestö ja työpaikat keskittyvät tietyille kaupunkiseuduille ja syrjäinen maaseutu tyhjenee, 3) väestö vanhenee vauhdilla, ja muutos vaihtelee alueittain, 4) kasvavien kaupunkiseutujen kehitys on haaste: kaupunkiseutujen reuna-alueet rakentuvat paikoin suunnittelemattomasti päivittäistavarakauppa on siirtynyt keskustoista muualle, 5) kaupan yksikkökoko on kasvanut merkittävästi, 6) työmatkat pidentyvät koko ajan, 7) joukkoliikenteen asema on vaikea monilla alueilla.

Kaupan sijoittumisella vaikutetaan merkittävästi yhdyskuntarakenteen eheytymiseen ja ilmastonmuutoksen hillintään. Kehityksen suunnan arvioimiseksi tarvitaan tietoa kaupan hankkeiden ajankohtaisesta suunnittelutilanteesta. Tähän selvitykseen on koottu kokonaiskuva kesä–syyskuussa 2008 vireillä olleista, seudullisesti merkittävistä kaupan hankkeista. Siinä on esitetty tiedot näiden kaupan suurhankkeiden määrästä, koosta ja tyypistä. Lisäksi on selvitetty hankkeiden suhdetta maakuntakaavoihin ja seutukaavoihin sekä hankkeiden sijaintia yhdyskuntarakenteessa.

Tämä on tutkimus Malesiassa sijaitsevasta Kota Bharun keskustorista, Pasar Siti Khadijahista, siellä työskentelevistä torikauppiasnaisista, sekä naisten roolista osana Malesian valtion ja puolueiden kansallista poliittista diskurssia ja paikallistason muslimiyhteisöä. Tutkimuksessa etsittiin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: •Millainen asema markkinataloudella on paikallisen tason vaihdossa? •Miten markkinatalous on integroitunut toisen tyyppisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin instituutioihin ja mikä merkitys markkinataloudella on näissä instituutioissa? •Mikä merkitys torikaupankäynnillä on sosiaalisia suhteita ja persoonaa koskevien ihanteiden toteutumisessa? •Mikä merkitys islamilaisella diskurssilla on paikallisten käytäntöjen rationalisoimisessa ja mitkä ovat tällaisen diskurssin poliittiset seuraukset kansallisella tasolla? Kyse on etnografisesta tutkimuksesta, jonka tulokset perustuvat kentällä kerättyyn aineistoon ja sen vertailuun jo olemassa oleviin tutkimuksiin tietyssä teoreettisessa viitekehyksessä. Kenttätyömateriaali koostuu Kelantanin maakunnassa Kota Bharussa tammi-helmikuussa 2004 tekemistäni omakohtaisista havainnoista, sekä torista toimeentulonsa ansaitsevien kauppiaiden ja muiden Kelantanin taloudellisesta, poliittisesta, sekä historiallisesta kehityksestä tietävien avoimista haastatteluista. Tutkimustulosten mukaan torikaupassa on kyse sosiaalisesta toiminnasta, jossa torikauppias määrittelee muslimiyhteisön rajoja muihin ulkopuolisiin toimimalla parhaana mahdollisena ideaalina muslimiperheenäidin mallina, joka perustuu sloganiin puhdas, tehokas ja luotettava. Hän uusintaa muslimien ihannetta puhtaasta persoonasta. Nämä arvokasta työtä tekevät torikauppiaat luovat omaa olemassaoloaan pienenä osana sitä suurta tilaa, joka muodostaa elämän kokonaisuuden. He ovat yksilöitä, jotka toimivat hyväksyttyjen habitusten kautta ja yhdistävänä symbolina osana suurempaa kokonaisuutta; kelantanilaista muslimiyhteisöä. Symbolisen puolen lisäksi tutkimus tukee substantivistista näkemystä taloudellisesta instituutiosta. Sen mukaan talous on juurtunut yhteiskunnan eri osa-alueisiin, eikä sitä voi tarkastella niistä irtonaisena kokonaisuutena. Vaihto tapahtuu aina jonkin yhteisön sisällä ja vaihtoprosessiin vaikuttavat vallitsevat normit ja lait. Tämän tutkimuksen perusteella voittoa tavoitteleva yksilö ei toimi koskaan täysin irrallisena, vaan on aina osa ympäröivää sosiaalista yhteisöä.