Browsing by Subject "kaupunkihistoria"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Pyykkö, Jori (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee Helsingin asuntopulaa aikana, jolloin sodanjälkeinen välitön jälleenrakennuskausi oli päättynyt, kunnallinen asuntotuotanto ja politiikka aktivoituivat ja maalta kaupunkeihin kohdistunut suuri muutto käynnistyi. Vuoden 1946 suuren alueliitoksen myötä Helsingin pinta-ala kasvoi 475 prosenttia ja liitosta seuranneen kymmenen vuoden aikana kaupungin väkiluku kasvoi yli 20 prosenttia. Sodanjälkeinen välitön asuntorakentaminen keskittyi maaseudulle, mikä johti väestökeskuksissa vallinneeseen asuntopulaan. Seuraavan haasteen kaupungille loi yhteiskunnan rakennemuutos ja voimistunut maaltamuutto, sillä Helsingin seudun väkiluku kasvoi 1960-luvulla noin 170 000 hengellä. Asuntopulaa tarkastellaan tutkimuksessa yhtäältä yksilön selviytymisen ja toisaalta kunnallisen asunnonjakopolitiikan kautta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista Helsingin asunnonjakopolitiikka oli hyvinvointivaltion rakennuskauden aikana ja miten helsinkiläiset itse kokevat ja muistavat asuntopulan. Tutkimuksen aineiston muodostaa kaksi aineistokokonaisuutta. Ensimmäisenä aineistokokonaisuutena toimivat Helsingin kaupungin kunnalliskertomuksista kerätyt, kaupunginvaltuustossa käydyt kunnallista asunnonjakoa käsittelevät keskustelut sekä asunnonjakotoimikunnan vuosikertomukset. Toinen aineistokokonaisuus on kerätty Museoviraston kyselylehden vuonna 1994 julkaisemasta sodanjälkeistä asuntopulaa käsittelevän keruukilpailun kyselyvastauksia. Ensimmäistä aineistokokonaisuutta käytetään asuntopolitiikan tarkasteluun ja toisen aineistokokonaisuuden avulla tutkitaan kaupunkilaisten muistoja ja kokemuksia. Molemmat aineistokokonaisuudet on käsitelty Atlas.ti-ohjelmalla laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen periaatteita noudattaen. Tutkimus osoittaa, että kaupungin harjoittama asuntopolitiikka oli tarkasteluajanjakson aikana luonteeltaan asukkaita jaottelevaa. Kaupunginvaltuustossa käydyissä keskusteluissa huomio keskittyi erilaisten ihmisryhmien, kuten vanhusten, lapsiperheiden, häädettyjen, romaniperheiden ja yksinäisten kaupunkilaisten asumisen järjestelyyn. Tutkimus yhtyy aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, jossa todetaan, että vakinaiset palkkatulot omaavat lapsiperheet pärjäsivät parhaiten asuntomarkkinoilla. Kaupunginvaltuutetut pyrkivät aloitteissaan parantamaan edellä mainittujen ihmisryhmien asuinoloja, mutta kaupungin viranomaiset suhtautuivat aloitteisiin pääasiassa kriittisesti. Kaupunkilaisten omat kokemukset asuntopulassa elämisestä muodostavat kolmivaiheisen asumispolun mallin. Kaupunkiin muutettaessa sukulaisten ja tuttavien muodostama sosiaalinen turvaverkosto oli merkittävä apu asunnonsaannissa. Toisessa vaiheessa asuntopolulla edettiin erilaisten vaiheiden kautta ensimmäisestä alivuokralaisasunnosta päävuokralaisiksi ja omistusasuntoihin. Asumispolun kolmannessa vaiheessa kaupunkilaiset joko jäivät kaupunkiin tai muuttivat sieltä pois. Kaupunkilaisten selviytyminen asuntomarkkinoilla perustui pääasiassa kahteen pääpiirteeseen: itsenäiseen selviytymiseen sekä sosiaalisen turvaverkoston olemassaoloon. Kaupunkiin asunnontarjoajana suhtauduttiin usein kriittisesti. Tutkimus ajoittuu aikakaudelle, jolloin nykypäiväinen hyvinvointivaltio oli rakentumassa. Kaupunginvaltuutettujen aloitteista on jo kuitenkin huomattavissa hyvinvointivaltioajattelulle ominaisia piirteitä, sillä valtuutetut pyrkivät aloitteillaan parantamaan erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten asuinoloja. Kaupunkilaiset eivät itse vielä eläneet hyvinvointivaltiossa, vaan kaupungissa, jossa selvittiin omin avuin tai läheisten turvin. Tämä tutkimus syventää 1900-luvun jälkipuolen Helsingin asuntopulan ja kaupungissa asumisen historiallista tuntemusta. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tutkimus täydentää tutkimusaihetta erityisesti asukkaiden kokemusten osalta.
  • Lehtoruusu, Mari (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkin Tukholmassa samaan ammattikuntaan kuuluneita räätäleitä ja veranleikkaajia 1400-luvun lopulla. Yhtäältä tarkastelen heitä ryhmänä, ja selvitän, muodostivatko näiden ammattien harjoittajat yhtenäisen joukon ja millainen se oli suhteessa muihin kaupunkilaisryhmiin. Toisaalta käsittelen räätäleitä ja veranleikkaajia ammattikunnan kautta, ja tutkin, kuinka ammattikunta vaikutti heidän toimintaansa kaupungissa. Tutkimuskysymykseni voi tiivistää seuraavasti: Minkälainen ryhmä ammattikunnan jäsenet olivat? Mikä oli ammattikunnan merkitys räätäleille ja veranleikkaajille? Käytän tutkimuksessani prosopografista metodia. Tavoitteena menetelmässä on löytää toimintamalleja ja kaavamaisuuksia yhdistämällä satunnaiset lähdemaininnat sekä havaita, mikä on tavallista ja mikä poikkeuksellista. Tutkimuskohteenani ei siis ole yksittäinen räätäli vaan joukko, jota hän edustaa. Aineistoni analysoinnissa hyödynnän niin kvantitatiivista kuin kvalitatiivista lähestymistapaa. Räätälit ja veranleikkaajat olivat varallisuudeltaan kaupungin keskikastia. Suhteessa muihin käsityöläisiin he olivat kuitenkin varakkaita. Räätälit ja veranleikkaajat eivät muodostaneet varallisuudeltaan yhtenäistä ryhmää. Jotkut maksoivat varsin suuria veroja, mutta osa ei kyennyt maksamaan veroja lainkaan. Räätälien ja veranleikkaajien välillä ei ollut suurta eroa, mutta veranleikkaajat maksoivat hitusen korkeampaa veroa kuin räätälit. Räätälit ja veranleikkaajat eivät asuneet samalla alueella kaupungissa. He suosivat sisäkorttelia, joka oli myös muiden erikoistuneempien käsityöläisten, kuten kultaseppien, kukkarontekijöiden ja kannunvalajien suosiossa. Toiseksi eniten heitä asui läntisessä korttelissa, joka oli käsityöläiskortteli. Räätälit ja veranleikkaajat hakeutuivat samoille alueille kuin muutkin käsityöläiset, mutta heitä asui myös kauppiaiden suosimissa eteläisessä ja itäisessä korttelissa. Ammattikunta sääteli käsityönharjoittamista, sillä oli tuomiovaltaa jäsenistöönsä ja se oli tärkeä sosiaalinen yhteisö, joka käsitti myös mestarin talouden muut jäsenet. Räätälit ja veranleikkaajat tukivat toisiaan esimerkiksi oikeuden edessä ja käsittelivät riitansa ammattikunnan sisällä raatihuoneen sijaan, mutta ammattikunta ei ollut sulkeutunut yhteisö. Jäsenillä oli omat sukunsa ja sosiaaliset verkostonsa, joihin ammattikunta ei puuttunut. Räätäleillä ja veranleikkaajilla ei ollut ammattikuntana erityistä vaikutusvaltaa kaupungissa. Yksittäiset mestarit saattoivat tulla valituksi kaupungin luottamustehtäviin, mutta ketään heistä ei valittu tärkeimpään tehtävään eli raadin jäseneksi. Pitkä ura luottamustehtävissä oli hyvin poikkeuksellista. Saman ammattikunnan jäsenyys ei tarkoittanut yhtenäisiä mielipiteitä politiikasta. Vastaus otsikkoni kysymykseen, olivatko räätälit ja veranleikkaajat ammattikuntaveljiä vai kaupunkilaisia, on, että he olivat molempia. Ammattikunta oli merkityksellinen yhteisö, mutta ei ainut eikä joka tilanteessa ensisijainen.
  • Ojala, Eeva Anna Kaarina; Niemelä, Jari Kalevi; Yli-Pelkonen, Vesa Johannes (Routledge, 2017)
    Routledge studies in modern European history
  • Salomaa, Sami (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan espoolaisen identiteetin muodostumista 1970-luvulta 2000-luvulle. Espoo muuttui kaupungiksi vasta vuonna 1972, mutta sen historia ulottuu aina 1400-luvulle. Viidensadan vuoden aikana alueelle ei kuitenkaan kehittynyt yhteistä keskustaa. Vuoteen 1972 mennessä Espoo perustui neljään asutuskeskukseen, jotka olivat Muuralan alue, Kivenlahden alue, Tapiola sekä Leppävaara. Näistä Tapiolan ja Leppävaaran keskukset olivat itsenäisiä alueita ja ne olivat aikaisemmin pyrkineet eroamaan Espoon kunnasta. Lopulta molemmat keskukset pysyivät Espoossa, mutta kehitys oli vaikuttanut heikentävästi yhtenäisen espoolaisuuden syntymiseen. Espoon sisällä oli paljon vahvempia kaupunginosaidentiteettejä, eikä näitä identiteettejä yhdistänyt yhteinen espoolainen historia. Tässä tutkielmassa esitetään, minkälaiseksi alueidentiteetti kehittyi näistä lähtökohdista. Tutkimusaineisto koostuu Espoon paikallislehden, Länsiväylän vuosikerroista neljältä eri vuosikymmeneltä. Aineistoon on valittu kolme peräkkäistä vuotta kultakin vuosikymmeneltä (1971-1973, 1981-1983, 1990-1992 ja 2001-2003). Aineisto on koottu manuaalisesti Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Länsiväylä-lehdestä on valittu suurimpia diskursseja, joissa on viitattu espoolaisuuteen ja lisäksi lehden vuosikerroista on valittu kaikki espoolaisuudesta itsestään kertoneet artikkelit. Yhteensä artikkeleita valikoitui 1397 kappaletta ja ne koostuisivat niin pääkirjoituksista, uutisista kuin mielipidekirjoituksista. Espoolaisen identiteetin havainnoimiseksi aineisto teemoitetaan ja analysoidaan esiin nousevien suurimpien keskustelujen osalta. Analyysin pohjana hyödynnetään diskurssianalyysia sekä sosiaalista konstruktionismia. Sosiaalinen konstruktionismi lähtee ajatuksesta, että todellisuus rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa yhtä totuutta, vaan se rakentuu aina suhteessa kontekstiin ja toimijaan. Siksi aineistosta nousevat teemat ymmärretään ennen kaikkea niiden luomien totuusmaailmojen mukaisesti, emmekä ole kiinnostuneita espoolaisuuden absoluuttisesta totuudesta. Tutkielma osoittaa, että kaupunkia perustaessa Espoon alueidentiteetti oli heikko. Alueen asukkaat eivät tunteneet Espoon historiaa ja ennen kaikkea he eivät tunteneet sitä omakseen. Aineiston perusteella 1970-luvun Espoo tarkoitti useimmille lähinnä luontoa ja maaseutua Helsingin vieressä. 1980- ja 1990-luvun alussa Espoo ja espoolaisuus saivat yhä useampia merkityksiä. Tällaisia olivat pientaloasuminen, kulttuuri, urheilu, parempiosaisuus ja autoilu. Olennaista oli, että aikaisempaan verrattuna espoolaisuudesta puhuttiin huomattavasti enemmän ja espoolaisuudella pystyttiin kokoamaan yhä useampia ryhmiä. 2000-luvulle tultaessa espoolaisuus oli saanut luonnon ja maalaismaisen lisäksi sen merkittävimmän identiteetin, teknologia-espoon. ”Hi-tech espoolaisuuteen viitattiin niin negatiivisissa, neutraaleissa kuin positiivisissa kommenteissa. Tutkielman merkittävin havainto on, että espoolaisen identiteetin rakentumisessa infrastruktuurilla on ollut poikkeuksellinen merkitys. Ensin infrastruktuuri esti yhteisen espoolaisuuden syntymisen ja sittemmin se on määrittänyt koko keskustelua espoolaisuudesta. Laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä tutkielmassa on kyse lokaalin ja globaalin välisestä jännitteestä. Globalisaation myötä maailma on siirtynyt kohti samaistumista ja siksi useat tutkijat ovat väittäneet, ettei lokaalille jää tilaa globalisaation rinnalla. Toisin sanoen on aito uhka siitä, että maailman lokaalit muuttuvat samanlaisiksi ympäri maailman. Tämän tutkielman perusteella Espoo on nimenomaan onnistunut erottautumaan globalisaation avulla. Tiheämmän verkon mahdollistamat teknologiamarkkinat ovat auttaneet asukkaitaan paremmin identifioimaan itsensä espoolaisiksi. Espoon esimerkki näyttää, että globaaleissa markkinoissa korostuu alueiden erikoistuminen. Espoolle on ollut tärkeää erottautua ennen kaikkea Helsingistä ja tämän tutkielman perusteella se on onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Tutkielman perusteella ei silti voida sanoa, kuinka vahva espoolaisuus oli 2000-luvun taitteessa. Tämä johtuu alueellisen identiteetin moniulotteisuudesta. Tulevaisuudessa Espoon alueidentiteetin haasteeksi näyttäisi muodostuvan samanlaiset ongelmat kuin menneisyydessäkin. Ilman selkeää keskustaa ja siitä muodostuvaa yhteistä historiaa, saattaa vahvemman espoolaisuuden syntyminen olla mahdotonta.
  • Karmala, Jussi (2009)
    Kokeellinen lähiö Invalidovna rakennettiin Tšekkoslovakian pääkaupunkiin Prahaan vuosina 1959-65. Lähiössä kokeiltiin uuden elementtirakennustekniikan toimivuutta ja sinne sijoitettiin ensimmäistä kertaan laajamittaiset palvelut suoraan lähiön yhteyteen. Invalidovnan piti kasvattaa asukkaitaan sosialistiseen elämäntyyliin erilaisten yhteisöllisyyttä vaativien lähiön toimintojen kautta. Tutkin työssäni, kuinka Invalidovna heijasteli lähiörakentamisen ja arkkitehtuurin ideologian muutosta Tšekkoslovakiassa 1955-65. Tarkastelen myös niitä lähiösuunnittelun keinoja, joilla Invalidovnan asukkaista piti kasvattaa sosialistisia kansalaisia. Invalidovnan suunnitteluun ja rakentamiseen panostettiin huomattavan paljon. Nykyään sitä pidetään yhtenä Tšekkoslovakian parhaiten onnistuneista sosialistisista lähiöistä. Invalidovna kuvastaa Tšekkoslovakian modernisoitumista 1950-60-lukujen taitteessa. Nikita Hruštšov astui valtaan Neuvostoliitossa Josif Stalinin jälkeen ja aloitti laajan asuinrakennusohjelmansa sekä lisäsi kulutustavaratuotantoa. Stalinin kaudella sekä Neuvostoliiton että Tšekkoslovakian asuintuotanto oli vähäistä, sillä poliittinen painoarvo oli raskaan teollisuuden kehittämisessä. Koska Neuvostoliitto oli Itä-Euroopan sosialismin mallimaa, heijastuivat Hruštšovin kauden muutokset suoraan myös Tšekkoslovakiaan. Kulutustavara- ja asuntotuotanto kasvoivat ja sensuuri alkoi hellittää yhteiskunnan eri aloilla 1950-luvun lopulla. Lähiöarkkitehtuuri palasi sotia edeltäneeseen pelkistetyn funktionalistiseen muodonantoon. Sosialistisen yhteiskunnan nykyaikaistuminen vaati tuekseen uuden sosialistisen ideologian. Lähiörakentaminen oli 1950-luvun lopun suurin ja näkyvin askel kohti hyvinvointiyhteiskuntaa ja länsimaisuuteenkin liitettyjä kuluttamisen arvoja. Pesäeron tekeminen kapitalistisen leirin kehitykseen oli kuitenkin tärkeää. Siksi kehittyviin sosialistisiin lähiöihin, kuten Invalidovnaan, liitettiin voimakkaan ideologisia pyrkimyksiä. Teoria lähiön roolista sosialistisen elämäntyylin luomisessa kehiteltiin Neuvostoliitossa Hruštšovin asuinohjelman tueksi ja Tšekkoslovakia muokkasi siitä oman versionsa. Sosialistisen elämäntyylin käsite otettiin 1920-30-luvuilta, jolloin kokeelliset neuvostoarkkitehdit olivat herättäneet huomiota kaupunkiutopioillaan myös tuolloin kapitalistisessa Tšekkoslovakiassa. Sosialistinen elämäntyyli oli helppo markkinoida lähiöideologiaksi, koska Tšekkoslovakiassa se voitiin nähdä paluuna sotia edeltäneen modernistisen rakentamisen pariin ja toisaalta se tuki myös sosialistisen Tšekkoslovakian ideologisia pyrkimyksiä. Tutkimukseni lähdeaineisto on kerätty Prahan arkistoista ja kirjastoista syksyllä 2002. Haastattelin myös yhtä Invalidovnan pääarkkitehtia František Šmolíkia. Invalidovnaa on tutkittu historiatieteen piirissä hyvin vähän, mutta se on Tšekkoslovakian ainoana yhtenäisenä kokeellisena lähiönä mielenkiintoinen tutkimuskohde. Invalidovna kertoo paljon sosialistisen Tšekkoslovakian politiikan painotuksista, lähiöarkkitehtuurin muuttuvasta ideologiasta ja se voidaan nähdä myös ensimmäisenä askeleena niissä yhteiskunnallisissa kokeiluissa, jotka johtivat Prahan kevään uudistuksiin 1968.
  • Palamaa, Saana (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksessa tarkastelen suomenkielisen sivistyneistön kaupunkikuvan ja kaupunkilaisuuden rakentumista 1800-luvun lopussa Päivälehdessä julkaistuissa ulkomaankirjeissä. Taustana tutkimukselle on Helsingin kasvu ja kehitys vuosisadan vaihteessa suurkaupungiksi niin ilmeeltään kuin väkiluvultaan sekä suomalaisessa puolueessa tapahtunut jakautuminen, jossa uusi nuori sukupolvi haastoi puolueen vanhat toimijat ja vaati suomalaisuuden kehittämistä ulkomaalaisilla aineksilla ja malleilla. Selvitän, millaista kaupunkikuvausta Päivälehden ulkomaankirjeissä on, kuinka kirjeenvaihtajat kommentoivat näkemäänsä ja kokemaansa sekä minkälaisia tulkintoja kaupungista ja kaupunkilaisuudesta, modernista ja urbaanista kirjeet rakentavat. Lisäksi tarkastelen, mitkä olivat ne maat ja kaupungit, joista Päivälehteen kirjoitettiin, keitä kirjeenvaihtajat olivat ja minkälaiseksi he itse näkivät roolinsa tulkintojen välittäjänä. Pääpaino tutkimuksessa on kvalitatiivisella analyysilla, mutta lisäapuna käytän kvantitatiivisia menetelmiä. Metodologisesti hyödynnän lehdistötutkimuksen ja vertailevan tutkimuksen metodeja sekä diskurssianalyysia. Päivälehdessä julkaistiin vuosina 1889–1894 yhteensä 195 ulkomaankirjettä 28 kirjeenvaihtajalta. Ulkomaan muodostivat ennen kaikkea Pariisi, Berliini, Tukholma, Kööpenhamina ja Pietari, joista etsittiin nuorelle kansakunnalle malleja ja vastamalleja. Kirjeenvaihtajat matkasivat eurooppalaisiin kaupunkeihin kukin omista syistään ja lähtökohdistaan, ja Päivälehdelle lähetetyt kirjeet olivat kirjoittajilleen mahdollisuus sekä avustaa kannattamaansa lehteä että ansaita lisätuloja. Roolikseen kirjeenvaihtajat näkivät toimimisen puolueettomana tarkkailijana, jolla kuitenkin oli syvällinen ymmärrys kohdemaansa elämästä ja tavoista. Kirjeenvaihtaja oli reportteri, joka meni sinne minne lukijat eivät päässeet ja välitti kokemaansa ja näkemäänsä. Suhtautumisessa ulkomaihin oli kirjeenvaihtajien välillä persoonallisuuseroja, jotka olen tutkimuksessa huomioinut ja tuonut esiin vertailemalla kirjeenvaihtajia ja heidän mielipiteitään keskenään. Kaupungin ja kaupunkilaisuuden laadullisen analyysin olen jakanut ulkomaankirjeiden sisältöjen pohjalta viiteen teemaan: liike ja väkijoukko, kaupunkitila ja kaupunkisuunnittelu, keskiluokkainen kaupunkikulttuuri ja toivekuvat, kaupungin lika sekä koti-ikävä ja paluu ulkomailta takaisin. Aiempaa tutkimusta suomenkielisen sivistyneistön kaupunkikuvasta ja kaupunkilaisuuden rakentamisesta on saatavilla niukasta, sillä fennomania ja sen kannattajat on nähty lähes pelkästään agraarin kuvaston kautta. Kuvaston keskiössä on ollut metsä, järvi ja kukkula sekä omin käsin pellon raivaava, liinatukkainen talonpoika. Tutkimuksessani osoitan, että maalaismaiseman ja talonpojan rinnalla Päivälehti kirjeenvaihtajiensa välityksellä loi yhteistä diskurssia myös urbaanista ja modernista. Kaupunki ja kaupunkilaisuus eivät jääneet päivälehteläisille vieraaksi, ja suhtautuminen niihin sisälsi sekä positiivisia että negatiivisia sävyjä.
  • Hannikainen, Matti O. (2019)
    1960-luvulla Suomi kaupungistui nopeasti, mikä kasvatti jätteiden määrää niin kaupungeissa kuin kauppaloissakin. Uusien kaatopaikkojen löytyminen osoittautui vaikeaksi niin Helsingissä kuin myös Espoossa. Ratkaisuna jäteongelmaansa Espoon kauppala ehdotti Helsingille Laajalahden käyttämistä kaatopaikkana, minkä Helsinki hyväksyi asettaen erillisen komitean valmistelemaan uuden kaatopaikan perustamista lokakuussa 1963. Kaatopaikan perustaminen etenki kuitenkin hitaasti eikä sitä lopulta perustettu. Kaatopaikan suunnittelun aikana kuntien kaatopaikkapolitikkaa samoin kuin kaupunkisuunnittelukulttuuri muuttuivat merkittävästi. Myös luonnonsuojelun asema muuttui. Ympäristöhistorian alaan lukeutuva artikkeli tarkastelee kaatopaikasta käytyy keskusteluun osallistuneita toimijoita ja näiden näkemyksiä Laajalahdesta tarkastellen eri toimijoiden vaikutusta kaatopaikan suunnitteluun.
  • Pietikäinen, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2018)
    Helsingin kaupunkikehityksestä käytävä keskustelu kärjistyi 1970-luvun alussa. Epäsuotuisaksi koettu kehitys synnytti kiivasta keskustelua ja useita muutoksia vastustavia asukasliikkeitä. Tämä tutkielma tarkastelee Helsingin kehitykseen kohdistunutta kritiikkiä ja sen ilmenemistä yleisellä tasolla sekä yhdessä yksittäisessä tapauksessa: Josafatin kallioista käydyssä kiistassa. Tutkielma pyrkii selvittämään minkälaista kritiikki oli ja edustiko se laajempaa kaupunkisuunnitteluparadigman siirtymää. Tutkielma tarkastelee esiintynyttä kritiikkiä modernistisen kaupunkisuunnittelun ja sitä kritisoineen uusurbanistisen liikehdinnän tarjoaman teoreettisen viitekehyksen kautta. Lisäksi tutkielma pohtii asukkaiden asemaa kaupunkisuunnittelua ohjaavassa päätöksentekojärjestelmässä. Tutkielman aikarajaus kattaa vuodet 1970–1973, mutta se peilaa näiden vuosien tapahtumia myös niitä edeltävään kehitykseen. Tutkielman aineiston koostuu Helsingin kehitykseen kriittisesti suhtautuneesta pamflettikirjallisuudesta, Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa ilmestyneistä artikkeleista ja mielipidekirjoituksista, sekä Josafatin kallioiden lähialueiden asukkaiden kaupunginhallinnolle lähettämistä kirjelmistä. Tutkimusmenetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi, jonka avulla eritellään kaupungin kehityksessä ongelmalliseksi koettuja piirteitä. Näitä piirteitä peilataan kaupunkisuunnittelun perusteista käytyyn teoreettiseen keskusteluun. Tutkielman keskeisin havainto on, että Helsingin kehitystä kritisoivat tahot kokivat asuinympäristönsä muuttuvan epämiellyttäväksi ja epädemokraattiseksi. Huolta herättivät kasvavan liikenteen tuomat ongelmat, kaupungin hajanainen kehitys, vanhojen alueiden ja rakennusten hävittäminen uusien tieltä, sekä epädemokraattiseksi koettu suunnitteluprosessi. Kritiikki heijastelee modernistisen kaupunkisuunnitteluperinteen teoreettista kritiikkiä, sillä se peräänkuulutti inhimillisemmän näkökulman tuomista suunnittelun lähtökohdaksi. Josafatin kallioista käyty kiista oli käydyn keskustelun käytännön ilmentymä. Asukkaat vastustivat perinteikkään ajanviettopaikkansa korvaamista uudisrakennuksella ja kokivat, että heitä ei kuunneltu tarpeeksi asuinalueensa muuttamista koskevissa päätöksissä. Josafatin kallioista käyty kiista liittyi myös asukkaiden rooliin asuinympäristöä koskevassa päätöksenteossa. Josafatin kallioiden lähistön asukkaat kokivat, että kaupunkia suunniteltiin heitä varten, ei heidän kanssaan. Yleisesti oli valloillaan kokemus, että asukkaiden näkemykset ovat alisteisia esimerkiksi liike-elämän asettamille vaatimuksille. Helsingissä 1970-luvun alussa syntynyt kriittinen kaupunkikeskustelu nosti uusia ääniä ja näkökulmia mukaan keskusteluun. Syntynyt kritiikki seurasi osittain 1960-luvulla nuorison parissa herännyttä laajempaa tehostuvan yhteiskunnan kritiikkiä.