Graffitit ja katutaide laajemminkin ovat tunteita herättäviä ilmiöitä. Vastakkain asettuvat mielipiteet laittomasta toiminnasta ja kaupungin pintojen suttaamisesta, ja toisaalta kaupungin koristelusta ja luovasta kaupunkikulttuurista. Helsingissä toimi vuosina 1998–2008 Stop töhryille –nollatoleranssikampanja. Kampanjaa kehuttiin tehokkaaksi töhryjen vähentäjäksi ja toisaalta sitä moitittiin yli-innokkaasta putsaamisesta ja verorahojen tuhlaamisesta. Kampanja aiheutti myös poikkeuksellisen vilkasta yhteiskunnallista keskustelua katutaiteista. Se innoitti jatkamaan katutaide-aiheista kandidaatintutkielmaani tarkemmin, jonka myötä päädyin haastattelemaan yhdeksää miespuolista 23–30-vuotiasta katutaiteilijaa. Haastattelut olivat puolistrukturoituja. Stop töhryille -kampanjaa hoitanut Helsingin kaupungin rakennusvirasto levitti julkisuudessa ahkerasti näkemyksiään katutaiteista ja graffitimaalareista. Rakennusviraston mukaan graffitimaalarit olivat tapatöhrijoita ja vandaaleja ja kaikki graffitit ovat töhryjä, jotka tulee poistaa hinnalla millä hyvänsä. Tutkimukseni tarkoituksena oli siis myös tarttua näihin Rakennusviraston väittämiin, ja haastattelujen avulla saada selville, osuvatko väitteet graffitimaalareista oikeaan. Stop töhryille -kampanjan aikana graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin julkisuudessa lähinnä negatiiviseen sävyyn. Tutkimukseni tarjosi myös mahdollisuuden graffitimaalareille itselleen saada äänensä kuuluviin. He pystyivät kertomaan mitä ajattelevat itsestään, töistään ja yhteiskunnan mielipiteistä heitä kohtaan. Työssäni halusin myös pohtia katutaiteen asemaa taiteen, kulttuurin ja töhryn rajalla. Katutaiteen ristiriitainen ja monisyinen asema tekee siitä helposti kritiikin kohteen, eikä ilmiötä hyväksytä kaupungissa. Näin ilmiö siis linkittyy kaupunkipolitiikkaan ja siihen, kuka päättää rajoista ja kaupunkitilasta. Edellisestä Isomursun ja Jääskeläisen graffititutkimuksesta oli aikaa jo yli kymmenen vuotta, joten ajankohta oli myös otollinen uudelle tutkimukselle. Stop töhryille -projektin luoma asenneilmapiiri ja nollatoleranssi vaikuttivat siihen miten graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin pääkaupunkiseudulla. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan puhuneet graffitivandaalien tai taparikollisten puolesta. Haastattelemani graffitimaalarit vaikuttivat enemmänkin syvästi taiteista ja harrastuksestaan kiinnostuneilta henkilöiltä, jotka kritisoivat julkisuudessa esitettyä näkemystä heistä. Yksi tai kaksi haastateltavistani oli kuitenkin sen tyylisiä, joita Rakennusvirasto todennäköisesti pitäisi graffitivandaaleina. Toisaalta, jo työn alkuvaiheessa tiedostin, että tuskin kaikista syrjäytyneimmät olisivat kiinnostuneita osallistumaan tällaiseen haastatteluun. Haastatteluissa selvisi myös, että graffiteihin useasti liitetty kapinahenki ja sotkeminen liittyvät pää-asiassa nuoruuteen. Vanhemmat graffitimaalarit maalaavat mielellään laillisilla paikoilla, kunhan siihen annetaan mahdollisuus. Toisaalta, laittomuus on olennainen osa graffitikulttuuria ja pelkästään laillisia maalausmahdollisuuksia tarjoamalla laittomia graffiteja tuskin tullaan kitkemään. Graffiteista annetut tuomiot ovat olleet meillä kohtalaisen ankaria ja tämä on monella nuorella johtanut velkavankeuteen ja hälläväliä-asenteeseen. Nollatoleranssiasenne ja innokas putsauspolitiikka johtavat helposti kisailuun kaupungin pintojen herruudesta. Haastattelemani henkilöt eivät pää-asiassa ottaneet poliittisesti kantaa viesteillään. Toisaalta, katutaiteen avulla pystyttiin ottamaan kaupunkia haltuun, ja tekemään omannäköistä kaupunkikulttuuria.

This thesis combines anthropology and urban studies theories to discuss and analyse the ambivalent position of urban art in London. The thesis focuses especially on the social elements of street art and graffiti and the various relationships the artworks create and enable in the urban environment. It is also discussed how dominant cultural policies have affected urban art practises and how this all reflects the contemporary urban trends and issues in London. The questions asked in this thesis is what kind of social relationships do street art and graffiti create and how do these relationships connect to the increasingly privatised and controlled public space and place in urban environment? In relation to that, it is also asked whether the current cultural policies in the city are changing street art and graffiti practises from a free expression to the public to a tool that is used for economic profit? The data for the thesis was gathered during two months of ethnographic fieldwork in London. The main methods were semi-structured interviews and observation, and the fieldwork also included participation observation and walk and talk ethnography. The thesis focuses primarily on the views of people practising street art or graffiti, which is why majority of the interviewees were artists. The first analysis chapter of the thesis employs Alfred Gell’s anthropological theory of art and the focus is on specific urban street art and graffiti works and the relationships in their proximity. The second analysis chapter discusses the social relationships on a slightly broader scale while going deeper on the unique aspects of London street art and graffiti scene. The last analysis chapter discusses the topic on the widest scale and elucidates urban art’s position in relation to major urban trends in London, such as dominant cultural policies and the use and potential of public spaces in the city. The aim of this thesis is to present and analyse urban art as a social phenomenon and analyse the various social relationships street art and graffiti enable and create in the increasingly privatised urban environment. The other main point is to discuss the increasing popularity of urban art and concurrent cultural policies and whether it is changing the phenomenon in a way that the original rebellious nature of urban art would disappear and turn into a commercial practise. Based on the fieldwork and earlier research done on the subject, the concurrent cultural policies have not affected street art and graffiti in a way that they would be shifting into a realm of commercialism. The reason behind this is that the policies employed by actors that are using street art for economic benefits conflict with the major ideological aspects of the urban art practises. Rather, the urban art scene has both extended and divided in a way that different urban artworks can have contradictory motivations and agendas behind them.

Finnish city regions have expanded rapidly due to urbanisation and urban sprawl, most recently in the 2000s. In this study, an approach of travel-related urban zones is introduced to enhance the interpretation of urban expansion in relation to previous land cover and urban form. The urban expansion of 34 Finnish city regions was studied by combining national CORINE Land Cover (CLC) data with socio-economic data using GIS. The regions were analysed by dividing them into zones: pedestrian, public transport, and car zones. The approach is applied from the theory of three urban fabrics, where the fabrics have distinct spatial characteristics and have been shaped by the evolution of transport systems. The aim was to determine which land cover classes were the most exposed to urban expansion during 2000–2012, and how large a share of the new residential floor space was located in previously developed areas in each zone. All the regions expanded the most into former forest areas in the fringe of the city, i.e., in car zones. On average, 77% of the area of urban expansion was previously classified as green spaces suitable for recreation. In the majority of the regions, the largest share of new residential floor space was concentrated in car-oriented locations that were not previously developed. The built-up areas grew even within regions with a declining population, exceeding the population growth altogether by a factor of 1.6. The study supports the previous findings on the sprawl-type urban expansion of Finnish cities, and implies insufficient steering of the urban development with negative environmental impacts in the 2000s. However, for the largest cities, the analyses also show signs of shifting towards infill development policies in public transport zones.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Valtion Rautateiden Pasilan konepaja-alueen käyttötarkoituksen muutosta. Kyseessä on kaupunkiuudistushanke, jossa teollisuudelta käyttämättömäksi jäänyt alue muutetaan uuteen käyttöön – tässä tapauksessa asumis- ja kulttuurikäyttöön. Aihetta lähestytään tilan luonteen muutoksen näkökulmasta. Oletuksena on, että alue gentrifioituu muutosprosessin yhteydessä. Tällöin kaupunkitilan käyttötarkoitus muuttuu vastaamaan hyvätuloisten kulutustarpeita ja alueen aiemmat käyttäjät ja toiminnot joutuvat gentrifikaation syrjäyttämiksi. Aihetta tutkitaan analysoimalla haastatteluaineistoja sekä alueen käyttöön liittyviä suunnittelu- ja strategiadokumentteja ja mainoksia. Tutkimusta varten on haastateltu alueen uuteen käyttöön oleellisesti vaikuttavia toimijoita: kaavoituksesta vastaavan kaupunkisuunnitteluviraston, alueen maanomistajan VR:n sekä alueen rakentamisesta edellisen kanssa yhteistyösopimuksen solmineen rakennusyhtiön edustajia. Konepajan uuteen käyttötarkoitukseen ovat vaikuttaneet taloudelliset intressit. Toimijoiden pyrkimys tehdä taloudellista voittoa näkyy suunnittelun eri vaiheissa. Neil Smithin gentrifikaation yleistämisen teorian mukaisesti Pasilan konepaja-alueen gentrifioituminen on niin yksityisen rakennusliikkeen, maanomistajan kuin kaupunginkin intresseissä. Tämä ilmenee Konepajan tapauksessa kaupunkialueen imagonrakennuksena, johon osallistuvat sekä rakennuttaja että kaupunki. Rakennuttajan konepaja-alueelle luoma markkinointi-imago korostaa tulevan asuin- ja toimitila-alueen urbaania, kulttuurista ja luovaa luonnetta. Kaupunki puolestaan tuo samoja teemoja esiin strategiadokumentissaan. Konepajan markkinointia tarkastellaan Sharon Zukinin symbolisen talouden käsitteen kautta. Kulttuurin sävyttämän ympäristön rakentaminen tulkitaan Zukinin kehittelemän kulttuurisen tuotantomuodon (artistic mode of production) ilmenemäksi. Konepaja-alueen arvoa korotetaan kulttuurin avulla. Alueelle rakennettavia asuntoja mainostetaan poikkeuksellisen urbaaneilla mielikuvilla. Mainonta vaikuttaisi olevan suunnattu Richard Floridan määrittelemälle luovalle luokalle. Markkinointi korostaa konepaja-alueen teollista historiaa sekä tulevan käytön kulttuurista ja luovaa luonnetta. Kaupunkitila latautuu näin kulutuksen kohteeksi. Ristiriitaisesti Konepajalle rakennettavat asunnot ovat kuitenkin varsin tavanomaisia kerrostaloasuntoja. Gentrifikaation yhteydessä alueen aiemmat käyttäjät joutuvat usein ylempien tuloluokkien syrjäyttämiksi. Konepaja-alueella tällaisia ovat konepajahalleissa tilapäisvuokralaisina työskentelevät kulttuuritoimijat – muun muassa elokuvateollisuuden toimijat, valokuvastudiot ja graafikot. Sharon Zukinin maiseman käsitteen kautta hahmotellaan Konepajan syrjäyttämisen luonnetta. Gentrifikaation tulkitaan sulkevan käytöltään määrittelemättömät kaupunkitilat, jotka mahdollistavat itseohjautuvien ja ennakoimattomien kulttuuristen ilmiöiden syntymisen.

Tutkielmassa tarkastellaan demokratian ja julkisen kaupunkitilan suhdetta. Julkista kaupunkitilaa koskevaa akateemista keskustelua on viime vuosikymmenet leimannut näkemys julkisen kaupunkitilan poliittisen merkityksen ja demokraattisen voiman heikenemisestä. Tutkielman tavoite on selvittää, toteutuvatko julkisen kaupunkitilan erilaiset  demokraattiset roolit kaupunkilaisten diskursiivisesti tuottamassa suomalaisessa kaupunkitilassa. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen osaan. Ensin tutkielma tarkastelee julkista kaupunkitilaa koskevaa teoreettista keskustelua ja kokoaa sen perusteella kolme julkisen kaupunkitilan demokraattista ideaalia. Artikulatiivisen kaupunkitilan ideaali korostaa kaupunkitilaa intentionaalisena intressien artikulaation ja poliittisen mobilisaation areenana. Tämä ideaali rakentuu avaamalla muun muassa Don Mitchell ja Margaret Kohnin julkista kaupunkitilaa koskevaa ajattelua Jürgen Habermasin julkisuuden käsitteiden avulla. Reflektiivisen julkisen kaupunkitilan ideaalissa kaupunkitila osallistuu demokraattisen kulttuurin luomiseen toiset huomioon ottavien ja intressejään ja arvojaan reflektoivien kansalaisten kasvattajana. Tämä ideaali perustuu Hannah Arendtin julkisen alueen käsitteelle. Näkökulmaa edustavat Susan Bickford, Iris Young, Maarten Hajer ja Anders Reijndorp. Transformatiivisen julkisen kaupunkitilan ideaali näkee julkisen kaupunkitilan uuden yhteiskunnallisen järjestyksen luomisen tilana. Tätä näkemystä rakentaa sosiaalisen tilan teoreetikoiden Henri Lefebvren, Panu Lehtovuoren ja Tim Cresswellin ajattelu. Tätä näkökulmaa käsitellään perusteellisemmin kuin kahta ensimmäistä. Tällä tutkielma pyrkii avaamaan yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa vähän käsiteltyä tilaa politiikan tutkimuksen kannalta kiinnostavasta näkökulmasta. Näkökulma mahdollistaa myös positiivisen kehityksen havaitsemisen nykyisessä kaupunkitilassa. Tutkielman empiirisessä osassa tutkitaan kaupunkilaisten diskursiivisesti tuottamaa kaupunkitilaa. Tapauksena tästä analysoidaan keskustelua, jonka nostatti vuonna 2004 kaupunkitilaan tarroja liimailleiden nuorten pidätykset ja siihen liittynyt Stop Töhryille –kampanja. Tapahtuma herätti keskustelua koetusta ja tavoiteltavasta kaupunkitilasta ja –elämästä. Empiirisen aineiston muodostavat Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjat vuosilta 2004–2006, Helsingin Sanomissa 2004–2005 julkaistut mielipidekirjoitukset sekä Radio Helsingin ylläpitämän kaupunkiaiheisen internet-keskustelupalstan viestiketju 2004–2005. Aineistoa tarkastellaan diskurssianalyyttisesti sisällön teemoittelun ja kriittisen lähiluvun avulla. Analyysissä löydettyjen diskurssien käsityksiä hyvästä kaupunkitilasta verrataan muodostettuihin julkisen kaupunkitilan teoreettisiin ideaaleihin.  Havaintona on, että kaikki kolme julkisen kaupunkitilan demokraattista ideaalia esiintyvät diskursiivisesti tuotetussa kaupunkitilassa. Rinnalla esiintyy kuitenkin toinen diskurssi, jonka puhtautta, turvallisuutta ja hallittavuutta korostava kaupunkitilan ihanne on vastakkainen julkisen kaupunkitilan demokraattisille ideaaleille eikä se niiden perusteella ole varsinaisesti julkinen kaupunkitila. Havainnot osoittavat, että huolimatta julkisen kaupunkitilan huonontumisesta viime vuosina, sillä on edelleen potentiaalia demokraattisen kehityksen tuottajana.

Pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan julkista keskustelua kerjäämisen kieltämisestä ja siinä esiintyviä käsityksiä hyvästä julkisesta kaupunkitilasta. Erityisesti Itä-Euroopan romanien harjoittama kerjääminen on herättänyt voimakkaita tunteita Suomessa ja on johtanut lakialoitteeseen kerjäämisen kieltämiseksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka kerjäämisen kieltohankkeen ympärille kehittynyt kiista on jäsentynyt. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, minkä yhteisten hyvien puolesta kiistan osapuolet argumentoivat ja mille hyvän julkisen kaupunkitilan käsityksille argumentit perustuvat. Julkinen tila on käsitteenä monimuotoinen ja kiistanalainen. Tilan luonne syntyy sosiaalisessa interaktiossa. Julkisen tilan käsitteen sisällöstä on olemassa vahvoja normatiivisia kantoja. Käsitteen sisältö muodostuu kuitenkin ihmisten toiminnassa ja ihmisten välisen neuvottelun tuloksina syntyneistä normeista. Julkisen tilan lopun teesin mukaan avoin ja demokraattinen kaupunkitila on hävinnyt kaupallisuuden ja turvallisuudenkaipuun seurauksena. Tutkielma selvittää kerjäämisen kieltämisestä käydyn keskustelun yhteyksiä tähän teesiin ja kerjäämiskantojen taustalla vaikuttavia käsityksiä hyvästä julkisesta kaupunkitilasta. Tutkielman aineistona käytetään keskeisen yhteiskunnallisen keskustelun foorumin, Helsingin Sanomien sivuilla ilmestyneitä kirjoituksia liittyen kerjäämisen kieltämiseen vuosina 2010-2011. Aineistoa tarkastellaan hyödyntäen Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n ajatuksia julkisesta oikeuttamisesta ja vakiintuneista oikeuttamisen repertuaareista eli maailmoista. Kiistan osapuolet oikeuttavat kantansa hyvin eri tavoin. Kerjäämisen kieltoa kannattavat nojaavat argumenteissaan kodin maailmaan vaatien turvallisuuden tunnetta, intimiteettiä ja perinteisten tapojen noudattamista. Kerjäämisen kieltoa vastustavat nojaavat kansalaisuuden maailmaan vaatien solidaarisuutta, demokratiaa ja tasa-arvoisuutta. Kiistassa esiintyneet julkisen tilan käsitykset määrittelevät julkisen tilan kahtalaisesti hallittavuuden ja kotoisuuden sekä tasa-arvoisuuden ja avoimuuden alueeksi. Kiistan osapuolet käsittivät julkisen tilan vastakkaisin tavoin, jolloin kiista on tulkittavissa tilankäsitysten väliseksi. Kerjäämiskiista näyttäytyy kahden erilaisen yhteisen hyvän välisenä kamppailuna, joka laantui hataraan kompromissiin. Kiistassa esiintyneet hyvän julkisen kaupunkitilan käsitykset painottavat vastoin julkisen tilan kaupallistumista ja turvallistamista esittäviä näkemyksiä sen tasa-arvoa ja avoimuutta. Suomalainen julkinen tila ei vaikuttaisi olevan lopussa. Kiistassa esiintyvät argumentit antavat aihetta olettaa siinä olevan kysymys tilassa tapahtuvan toiminnan sijaan sitä tekevistä ihmisistä. Tässä mielessä se näyttäytyisi tapauksena globalisaation aikaansaaman ihmisten liikkeen asettamista eettisistä haasteista.

Tämä estetiikan pro gradu -tutkielma tarkastelee, minkälaisia kohteita ja merkityksiä arkisilla kaupunkikävelyillä kohdataan sekä miten nämä kohteet ja niiden merkitykset koetaan. Tutkielmassa kysytään, mitä on merkityksen kokeminen. Tutkielma on ensisijaisesti vuoropuhelussa arjen estetiikan ja filosofisen hermeneutiikan kanssa. Kaupunki saa artikulaationsa moniulotteisena dynaamisena urbaanina kontekstina, joka ei pelkisty kaupunkilaisiin, rakennuksiin eikä historiaan. Arjen arkisuus puolestaan näyttäytyy hajamielisenä havainnointina, ajatusten ja huomionkohteiden satunnaisuutena sekä tuttuuden ja vierauden välisenä heilahteluna. Kaupungin merkitysten kokeminen arkisilla kävelyillä saa muotoilunsa kaupungin runollisuudessa: kävelyn rytmittämässä kaupungin elementtien ja merkitysulottuvuuksien vapaassa yhdistelyssä. Hans-Georg Gadamerin filosofinen hermeneutiikka tarjoaa systemaattisen esityksen merkitysten kokemisesta. Se myös on filosofian 1900-luvun historian yksi merkittävistä avauksista ja suuntauksista, jota ei vielä ole saatettu arjen estetiikan yhteyteen. Käsillä oleva tutkielma soveltaa Gadamerin filosofista hermeneutiikkaa ja taideteoksen ontologiaa arkisten kaupunkikävelyiden merkitysten kokemisen kontekstiin: muotoillaan kaupungin arkista poetiikkaa filosofista hermeneutiikkaa soveltamalla. Filosofisen hermeneutiikan viitekehyksessä merkitysten kokeminen eli ymmärtäminen suuntautuu aina tekstiin. Tutkielmassa muotoillaan ehdotus, että kaupunki virittää kokijan siten, että kaupungissa mikä tahansa voidaan kohdata tekstinä. Ymmärtäminen tarkoittaa avoimuutta traditiolle ja ennakkokäsitysten pidättelemistä eli dialogiin ryhtymistä tradition tekstien kanssa. Avoimuus vieraudelle on kaiken kokemuksen edellytys. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tämä toteutuu arjessa. Yhtenä vastauksena ehdotetaan kaupungin moniaistisen esteettisen kokemisen ja hermeneuttisen merkityksen kokemisen yhteensovittamista. Gadamerin taideteoksen ontologiaa koskevan teorian avulla tutkielma tarkentaa kävelemisen vaikutukseen merkitysten kokemiselle. Gadamerin leikin, symbolin ja juhlan metaforien kautta esitellään hermeneuttisen identiteetin, osallistumisen ja tunnistamisen käsitteet sekä ajatus teoksen ajallisuudesta. Kävelijä osallistuu kaupunkiin eli luovuttaa osan toimijuudestaan kaupungille. Taideteoksen kokeminen edellyttää yleisen tunnistamista partikulaarisesta. Se vaatii viipyilyä teoksen äärellä, mikä ei yksittäisillä kävelyillä toteudu yksittäisen tekstin kohdalla. Arjen toisteisuuden merkityksellisyys kaupungin runollisuuden kokemiselle nousee tutkielman yhdeksi avainhuomioksi ja suhteutuu Gadamerin ajatukseen taideteoksen ajallisuudesta. Kaupunki kokonaisuudessaan hahmottuu kaupunkikävelyn hermeneuttisen kokemisen kohteeksi. Lopulta tutkielmassa tarjotaan kaupunkikävelyitä arkisina vastineina taideteoksen kokemisen merkitykselle elämän pidemmällä mittakaavalla: molemmat pitävät meidät avoinna vieraudelle ja mahdollistavat elinikäisen oppimisen.

Kauppakeskukset eivät ole selkeästi joko yksityistä tai julkista tilaa, vaan välimaastoon sijoittuvaa puolijulkista tilaa. Kauppakeskusten suosio ja määrä lisääntyvät jatkuvasti, ja samalla lisääntyy myös puolijulkinen tila. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaista on kauppakeskusten järjestyksenvalvojien harjoittama puolijulkisten tilojen kontrolli ja minkälaista tilaa kontrolli luo. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on se, miten järjestyksenvalvojien noudattamat normit muodostuvat ja keneen kontrolli kauppakeskuksissa kohdistuu. Aineistona käytetään tekstejä vartijoiden ja teinien keskustelufoorumeilta, havainnointia kauppakeskuksessa ja järjestyksenvalvojien haastatteluita. Tutkimus keskittyy yhteen kauppakeskukseen ja on luonteeltaan tapaustutkimus. Teoreettisena lähtökohtana on Foucaultin Tarkkailla ja rangaista -teoksen käsitys kurin ja valvonnan normaalistavasta vaikutuksesta. Pyrkimyksenä on osaltaan myös sen kriittinen tarkastelu. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että tärkein normien lähde kauppakeskuksen puolijulkisen tilan kontrollille on vartijoiden oma yhteisö. Sen lisäksi normeja säätelevät kuitenkin myös kauppakeskuksen johto, kauppakeskuksen henkilökunta ja osittain myös asiakkaat. Kun järjestyksenvalvojat ilmoittavat, että "normaali" on toivottavaa käytöstä ja "häiriö" epätoivottavaa, näiden termien sisältö määrittyy koko siinä sosiaalisessa yhteisössä, jonka kauppakeskus muodostaa. Kauppakeskusten järjestyksenvalvojat muodostavat alakulttuurin, jonka puitteissa käydään jatkuvaa neuvottelua kauppakeskuksessa hyväksyttävän toiminnan rajoista. Kauppakeskukseen muodostunutta järjestyksenvalvonnan kulttuuria uusinnetaan aina uuden järjestyksenvalvojan aloittaessa työnsä. Tämä tarkoittaa sitä, että kauppakeskuksen järjestyksenvalvojien normeilla on historiallinen luonne. Ne kehittyvät yhteydessä ympäröivään yhteisöön ja yhteiskuntaan, mutta ovat myös erillisiä siitä. Teinit ja alkoholistit ovat järjestyksenvalvojien vartioinnin erityisenä kohteena. Järjestyksenvalvojat kontrolloivat kuitenkin käytöstä, eivät ryhmiä. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että teinien, alkoholistien tai romanien huono käytös joutuu muita helpommin kontrollin kohteeksi. Järjestyksenvalvojat ovat kiinnostuneita omaan alaansa liittyvästä lainsäädännöstä ja lainkuuliaisia. Jotkut heistä ajattelevat kuitenkin, etteivät voi tehdä työtään rikkomatta lakia. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten, että kauppakeskuksesta poistetaan sellaisia ihmisiä, joiden poistamiseen ei ole laillista oikeutta. Järjestyksenvalvojat ovat omassa työssään mahdottoman valintatilanteen edessä. Oikeudet työhön tulevat julkiselta vallalta, mutta vaatimukset ja palkka yksityiseltä puolelta. Näyttäisi myös siltä, että foucaultlainen normaalistava kuri ja panoptinen valta-asetelma ovat liian yksiulotteisia kauppakeskuksen valtasuhteiden kuvaamiseen. Pelin ja leikin käsitteet voisivat sopia paremmin järjestyksenvalvojien työn ja kauppakeskuksen ryhmien välisten suhteiden kuvaamiseen.

Tutkielmassa käsittellään tapaa, jolla vuosina 1985-1989 City ja sen edeltäjässä 1999 City-lehdissä rakennettiin minuutta ja suhdetta kaupunkitilaan. City oli alusta alkaen noin kerran kuussa ilmestyvä ilmaisjakelulehti, joka rahoitettiin mainostuloilla ja maksuilla, joita saatiin yrityksiltä, jotka pitivät lehtiä tilojensa jakelutelineissä. Tämä näkyi myös lehden sisällössä, jossa mainokset yhdistyivät paikoin saumattomasti muuhun sisältöön. City oli suomen ensimmäinen niin kutsuttu ”lifestyle”-lehti joka kertoi nuorille kaupunkilaisille uusimmista muotivirtauksista, ravintoloista, kaupungin tapahtumista ja kulttuurista. Lehden alkuvuosina kirjoittajat joutuivat vielä myöhemmistä vuosista poiketen selvittämään, miksi tyylikkäästi pukeutuminen oli tärkeää, miksi itsestä täytyi pitää huolta urheilemalla ja minkälainen oli unelmien kaupunki. Samalla kirjoittajat määrittelivät sen, mitä oli epätyylikkyys, tavallisuus ja tylsä kaupunki. Näillä eronteoilla City rakensi minuutta, jota kuvailen Beverly Skeggsin tavoin keskiluokkaiseksi. Työn keskeisen osa muodostuu Pasi Mäenpään väitöskirjan Narkissos kaupungissa kritiikistä. Mäenpää tarkastelee 1980-lukua suomessa kulutuskulttuurin nousun näkökulmasta. Tutkielmassa väitetään, että tarkasteltaessa kaupunkilaisen kokemusta kulutuksen näkökulmasta, yleistetään tietty historiallisen kokemuksen muoto ja samalla häivytetään ja ulossuljetaan muut mahdolliset kokemisen tavat. Tässä tutkielma tukeutuu antropologi David Graeberin kulutuksen käsitteelliseen kritiikkiin, Michel Foucault’n pohdintoihin subjektin tuotannosta ja sosiologi Beverly Skeggsin teoriaan keskiluokkaisen minuuden rakentamisesta. Samalla tutkielmassa rakennetaan tämän kritiikin avulla käsitteistöä ja näkökulmaa, joita käytetään City-lehtien analysoinnissa. Tämä jälkeen siirrytään tutkimaan Cityn kirjoituksia muodista, urheilusta ja seurustelusta keskiluokkaisen minuuden rakentamisen näkökulmasta. Näissä teksteissä City rakensi tietyn katsomisen ja arvioinnin tavan, jonka keskiössä oli omistava, arvoa kasaava minuus. Huonoksi, vanhaksi ja arvottomaksi leimaantuivat kaikki, jotka eivät kirjoittajien mielestä ymmärtäneet tätä minuuden arvoa kasaavaa luonnetta. Seuraavaksi työssä käsittellään Cityn kirjoituksia kaupunkitilasta. Näitä tekstejä lähdetään tarkastelemaan Sharon Zukinin viitoittamana tilaan kohdistuvana kulttuurisena valtana. Kirjotukset nähdään osaltaan pyrkimyksinä oikeuttaa tietynlaista kaupunkitilan käyttöä ja toisaalta tuottaa tietynlaista kaupunkitilaa. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, miten kaupunkikulttuuri City-lehdissä esiintyi aitona ja jonakin muualta tuotuina ilmiöinä, tuotteina ja tapahtumina. Sen jälkeen siirrytään tutkimaan lehtien konkreettista kaupunkitilaa ja sen suunnittelua käsittelevien tekstien kautta kysymystä siitä, minkälainen kaupunkitila oli kirjoittajien mielestä houkutteleva. Tässä luvussaa keskeiseksi nousee kirjoittajien asemoituminen heidän lähiöajatteluksi kuvaamaa ideologiaa vastaan ja kaupunkielämän puolelle. Luvun viimeisessä osassa osoitetaan Helsingin kaupungin tietokeskuksen vuoden 1992 julkaisum Helsinki avoin kaupunki avulla, miten kaupunkikulttuuri ei jäänyt ainoastaan City lehtien sivuille ja ”juppikulttuurin” marginaali-ilmiöksi, vaan se nähtiin osittain tärkeänä ratkaisuna muun muassa laman mukana tuomiin ongelmiin.