Browsing by Subject "kaupunkitila"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 20
  • Paananen, Anna Pauliina (2010)
    Graffitit ja katutaide laajemminkin ovat tunteita herättäviä ilmiöitä. Vastakkain asettuvat mielipiteet laittomasta toiminnasta ja kaupungin pintojen suttaamisesta, ja toisaalta kaupungin koristelusta ja luovasta kaupunkikulttuurista. Helsingissä toimi vuosina 1998–2008 Stop töhryille –nollatoleranssikampanja. Kampanjaa kehuttiin tehokkaaksi töhryjen vähentäjäksi ja toisaalta sitä moitittiin yli-innokkaasta putsaamisesta ja verorahojen tuhlaamisesta. Kampanja aiheutti myös poikkeuksellisen vilkasta yhteiskunnallista keskustelua katutaiteista. Se innoitti jatkamaan katutaide-aiheista kandidaatintutkielmaani tarkemmin, jonka myötä päädyin haastattelemaan yhdeksää miespuolista 23–30-vuotiasta katutaiteilijaa. Haastattelut olivat puolistrukturoituja. Stop töhryille -kampanjaa hoitanut Helsingin kaupungin rakennusvirasto levitti julkisuudessa ahkerasti näkemyksiään katutaiteista ja graffitimaalareista. Rakennusviraston mukaan graffitimaalarit olivat tapatöhrijoita ja vandaaleja ja kaikki graffitit ovat töhryjä, jotka tulee poistaa hinnalla millä hyvänsä. Tutkimukseni tarkoituksena oli siis myös tarttua näihin Rakennusviraston väittämiin, ja haastattelujen avulla saada selville, osuvatko väitteet graffitimaalareista oikeaan. Stop töhryille -kampanjan aikana graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin julkisuudessa lähinnä negatiiviseen sävyyn. Tutkimukseni tarjosi myös mahdollisuuden graffitimaalareille itselleen saada äänensä kuuluviin. He pystyivät kertomaan mitä ajattelevat itsestään, töistään ja yhteiskunnan mielipiteistä heitä kohtaan. Työssäni halusin myös pohtia katutaiteen asemaa taiteen, kulttuurin ja töhryn rajalla. Katutaiteen ristiriitainen ja monisyinen asema tekee siitä helposti kritiikin kohteen, eikä ilmiötä hyväksytä kaupungissa. Näin ilmiö siis linkittyy kaupunkipolitiikkaan ja siihen, kuka päättää rajoista ja kaupunkitilasta. Edellisestä Isomursun ja Jääskeläisen graffititutkimuksesta oli aikaa jo yli kymmenen vuotta, joten ajankohta oli myös otollinen uudelle tutkimukselle. Stop töhryille -projektin luoma asenneilmapiiri ja nollatoleranssi vaikuttivat siihen miten graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin pääkaupunkiseudulla. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan puhuneet graffitivandaalien tai taparikollisten puolesta. Haastattelemani graffitimaalarit vaikuttivat enemmänkin syvästi taiteista ja harrastuksestaan kiinnostuneilta henkilöiltä, jotka kritisoivat julkisuudessa esitettyä näkemystä heistä. Yksi tai kaksi haastateltavistani oli kuitenkin sen tyylisiä, joita Rakennusvirasto todennäköisesti pitäisi graffitivandaaleina. Toisaalta, jo työn alkuvaiheessa tiedostin, että tuskin kaikista syrjäytyneimmät olisivat kiinnostuneita osallistumaan tällaiseen haastatteluun. Haastatteluissa selvisi myös, että graffiteihin useasti liitetty kapinahenki ja sotkeminen liittyvät pää-asiassa nuoruuteen. Vanhemmat graffitimaalarit maalaavat mielellään laillisilla paikoilla, kunhan siihen annetaan mahdollisuus. Toisaalta, laittomuus on olennainen osa graffitikulttuuria ja pelkästään laillisia maalausmahdollisuuksia tarjoamalla laittomia graffiteja tuskin tullaan kitkemään. Graffiteista annetut tuomiot ovat olleet meillä kohtalaisen ankaria ja tämä on monella nuorella johtanut velkavankeuteen ja hälläväliä-asenteeseen. Nollatoleranssiasenne ja innokas putsauspolitiikka johtavat helposti kisailuun kaupungin pintojen herruudesta. Haastattelemani henkilöt eivät pää-asiassa ottaneet poliittisesti kantaa viesteillään. Toisaalta, katutaiteen avulla pystyttiin ottamaan kaupunkia haltuun, ja tekemään omannäköistä kaupunkikulttuuria.
  • Tiitu, Maija; Viinikka, Arto; Kopperoinen, Leena; Geneletti, Davide (World Scientific Publishing Co Pte Ltd, 2018)
    Journal of Environmental Assessment Policy and Management 20(3)
    The objectives in consolidating the urban form and preserving green spaces are often in conflict in growing cities. The usability of spatial multi-criteria decision analysis (SMCDA) was tested as a tool for integrating residential infill development and urban green spaces in the City of Järvenpää, Finland. In collaboration with local practitioners, this study focused on the benefits and challenges of SMCDA. The results were based on two workshops with the practitioners along with comprehensive GIS analyses based on a wide range of available data. The practitioners saw SMCDA as a useful method to bring together a variety of factors related to infill development. They highlighted the importance of the method’s transparency, emphasising the comprehensive explanation of each step of the method. Better understanding of the impact of individual criteria weightings on the results was mentioned as one of the key future developments of the method.
  • Saarinen, Heidi (Helsingin yliopisto, 2019)
    This thesis combines anthropology and urban studies theories to discuss and analyse the ambivalent position of urban art in London. The thesis focuses especially on the social elements of street art and graffiti and the various relationships the artworks create and enable in the urban environment. It is also discussed how dominant cultural policies have affected urban art practises and how this all reflects the contemporary urban trends and issues in London. The questions asked in this thesis is what kind of social relationships do street art and graffiti create and how do these relationships connect to the increasingly privatised and controlled public space and place in urban environment? In relation to that, it is also asked whether the current cultural policies in the city are changing street art and graffiti practises from a free expression to the public to a tool that is used for economic profit? The data for the thesis was gathered during two months of ethnographic fieldwork in London. The main methods were semi-structured interviews and observation, and the fieldwork also included participation observation and walk and talk ethnography. The thesis focuses primarily on the views of people practising street art or graffiti, which is why majority of the interviewees were artists. The first analysis chapter of the thesis employs Alfred Gell’s anthropological theory of art and the focus is on specific urban street art and graffiti works and the relationships in their proximity. The second analysis chapter discusses the social relationships on a slightly broader scale while going deeper on the unique aspects of London street art and graffiti scene. The last analysis chapter discusses the topic on the widest scale and elucidates urban art’s position in relation to major urban trends in London, such as dominant cultural policies and the use and potential of public spaces in the city. The aim of this thesis is to present and analyse urban art as a social phenomenon and analyse the various social relationships street art and graffiti enable and create in the increasingly privatised urban environment. The other main point is to discuss the increasing popularity of urban art and concurrent cultural policies and whether it is changing the phenomenon in a way that the original rebellious nature of urban art would disappear and turn into a commercial practise. Based on the fieldwork and earlier research done on the subject, the concurrent cultural policies have not affected street art and graffiti in a way that they would be shifting into a realm of commercialism. The reason behind this is that the policies employed by actors that are using street art for economic benefits conflict with the major ideological aspects of the urban art practises. Rather, the urban art scene has both extended and divided in a way that different urban artworks can have contradictory motivations and agendas behind them.
  • Söderström, Panu (Suomen ympäristökeskus, 2012)
    Suomen ympäristö 32/2012
    Helsingin seudun yhdyskuntarakenne kehittyy kohti verkostomaista ja monikeskuksista rakennetta. Entistä useampi työ- ja asiointimatka suuntautuu kaupungin keskustan sijasta seudun muihin keskittymiin. Samaan aikaan seudun asutusrakenne on levinnyt aiempaa laajemmille ja harvemmin asutetuille alueille. Uudenlainen kaupunkirakenne on entistä vaikeampaa sitoa osaksi kestävää liikennejärjestelmää, jossa jalankulku, joukkoliikenne ja pyöräily ovat keskeisessä osassa. Yhtenä mahdollisuutena seudullisesti jäsentyvän joukkoliikennekaupungin rakentamiseksi on nähty alakeskusten roolin voimistaminen sekoittuneina työpaikkojen, palveluiden ja asumisen keskittyminä sekä seudullisen joukkoliikennejärjestelmän solmukohtina. Alakeskusten kehittäminen joukkoliikennejärjestelmään kiinteästi yhdistyviksi ”jalankulkutaskuiksi” parantaa niin joukkoliikenteen, jalankulun kuin pyöräilynkin mahdollisuuksia arkiliikkumisessa ja tarjoaa mahdollisuuksia kaupunkiympäristön elävöittämiselle. Julkaisussa esitellään kymmenkohtainen kriteeristö jäsentämään kaupunkiympäristön monipuolisuuden ja laadun analyysiä keskusalueilla. Kriteeristön lähtökohdaksi on valittu elävöittämisen kaupunkikehitysstrategia, jossa korostuu aktiivikäytössä olevan julkisen kaupunkitilan rooli jalankulkumyönteisen, eloisan ja turvallisen kaupunkiympäristön perustana. Tutkimuksen kohdealueina toimivat Espoon Leppävaara, Helsingin Itäkeskus ja Keravan keskusta. Kaikki kolme keskusta yhdistyvät Helsingin keskustaan tiheästi liikennöidyllä raideyhteydellä ja kävelyetäisyydellä keskusten raideliikenteen asemista sijaitsee runsaasti toimintoja. Kaupunkiympäristön monipuolisuudessa ja laadussa havaittiin analyysin perusteella merkittäviä eroja sekä tarkasteltavien keskusten välillä että myös samojen keskusten eri osissa.
  • Tiitu, Maija (Elsevier, 2018)
    Applied Geography 101 (2018), pages 1-13
    Finnish city regions have expanded rapidly due to urbanisation and urban sprawl, most recently in the 2000s. In this study, an approach of travel-related urban zones is introduced to enhance the interpretation of urban expansion in relation to previous land cover and urban form. The urban expansion of 34 Finnish city regions was studied by combining national CORINE Land Cover (CLC) data with socio-economic data using GIS. The regions were analysed by dividing them into zones: pedestrian, public transport, and car zones. The approach is applied from the theory of three urban fabrics, where the fabrics have distinct spatial characteristics and have been shaped by the evolution of transport systems. The aim was to determine which land cover classes were the most exposed to urban expansion during 2000–2012, and how large a share of the new residential floor space was located in previously developed areas in each zone. All the regions expanded the most into former forest areas in the fringe of the city, i.e., in car zones. On average, 77% of the area of urban expansion was previously classified as green spaces suitable for recreation. In the majority of the regions, the largest share of new residential floor space was concentrated in car-oriented locations that were not previously developed. The built-up areas grew even within regions with a declining population, exceeding the population growth altogether by a factor of 1.6. The study supports the previous findings on the sprawl-type urban expansion of Finnish cities, and implies insufficient steering of the urban development with negative environmental impacts in the 2000s. However, for the largest cities, the analyses also show signs of shifting towards infill development policies in public transport zones.
  • Nykänen, Laura (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee kotipaikkaan kuulumisen kokemuksia Kaakkois-Lontoon Peckhamissa. Tarkastelen aineistoni kautta mikä synnyttää paikkaan kuulumista, millaisia käytänteitä siihen liittyy ja millaisia vaikutuksia se saa aikaan kaupunkitilassa. Tutkimusalueeni Peckham on monikulttuurinen, tiiviisti asuttu ja nopeasti gentrifioituva alue noin kuuden kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Analyysi perustuu kahdentoista paikallisen asukkaan haastatteluihin, jotka toteutin itse Peckhamissa helmi- ja maaliskuussa 2017. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu pääpiirteissään, paitsi yksi haastattelu joka käytiin sähköpostitse. Haastateltaviksi tavoiteltiin Peckhamissa pitkään asuneita henkilöitä. Viisi heistä oli haastatteluhetkellä asunut alueella noin viisi vuotta ja loput seitsemän useita vuosikymmeniä. Haastatteluissa pyrin selvittämään miten asukkaat käsittävät oman kotipaikkansa ja kokevatko he kuulumisen tunteita. Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja: jokaisessa haastattelussa keskityttiin ennalta määriteltyihin teemoihin, kuten arkielämä, sosiaaliset suhteet, paikkaan kuuluminen sekä paikan muutos, mutta tarkat kysymykset ja niiden esittämisjärjestys vaihtelivat tilanteittain. Tutkielma on alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteinen. Tutkimuksen kohteena ovat kokemukset, ja metodisesti tutkielma liittyy hermeneuttiseen kokemuksen tutkimukseen sekä aineiston puheesta nousevien diskurssien erittelyyn ja kontekstualisointiin. Kokemuksen määrittelyssä nojaan niinikään hermeneutiikan tapaan määritellä kokemus diskursiivisena ja valmiiksi merkityksellistyneenä. Käsittelytapa on vahvasti käsitteellinen ja tulkitseva. Teoreettinen pohja yhdistää tutkimusta monilta aloilta kuten sosiologiasta ja kulttuuri-, ihmis- ja humanistisesta maantieteestä. Aineistossa keskiöön nousevat arkiset toimet ja rutiinit sekä merkitykset, joita ihmiset niille antavat. Tutkielma liittyykin kiinteästi arkielämän tutkimukseen. Tutkielma näyttää, että paikkaan kuuluminen on monitahoinen ja muuttuva ilmiö, johon liittyy olennaisesti tuttuuden kokemus. Tuttuus liittyy niin materiaaliseen paikkaan kuin sen sosiaaliseen ulottuvuuteen. Arkiset rutiinit ja askareet muodostavat paikkakokemuksen ytimen. Niin ikään tutut sosiaalisen kanssakäymisen muodot ja erilaiset paikalliset sosiaaliset suhteet sekä koettu yhteisöllisyys vaikuttavat kuulumiseen moni tavoin. Tutkielmalle luo lisäksi yhden kontekstin paikan muutos eli Peckhamin läpikäymä gentrifikaatioprosessi, joka saa paikan kiistellyt merkitykset erityisellä tavalla näkyväksi. Pohjimmiltaan tutkielma tarkastelee kuinka erilaiset valtarakenteet vaikuttavat paikan kokemiseen, ja miten valta vaikuttaa ja tuottuu arkielämän sosiaalisissa suhteissa ja käytänteissä. Erityisesti luokan ja etnisyyden merkitys kuulumiselle nousee tärkeäksi.
  • Ilmavirta, Tuomas (2008)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Valtion Rautateiden Pasilan konepaja-alueen käyttötarkoituksen muutosta. Kyseessä on kaupunkiuudistushanke, jossa teollisuudelta käyttämättömäksi jäänyt alue muutetaan uuteen käyttöön – tässä tapauksessa asumis- ja kulttuurikäyttöön. Aihetta lähestytään tilan luonteen muutoksen näkökulmasta. Oletuksena on, että alue gentrifioituu muutosprosessin yhteydessä. Tällöin kaupunkitilan käyttötarkoitus muuttuu vastaamaan hyvätuloisten kulutustarpeita ja alueen aiemmat käyttäjät ja toiminnot joutuvat gentrifikaation syrjäyttämiksi. Aihetta tutkitaan analysoimalla haastatteluaineistoja sekä alueen käyttöön liittyviä suunnittelu- ja strategiadokumentteja ja mainoksia. Tutkimusta varten on haastateltu alueen uuteen käyttöön oleellisesti vaikuttavia toimijoita: kaavoituksesta vastaavan kaupunkisuunnitteluviraston, alueen maanomistajan VR:n sekä alueen rakentamisesta edellisen kanssa yhteistyösopimuksen solmineen rakennusyhtiön edustajia. Konepajan uuteen käyttötarkoitukseen ovat vaikuttaneet taloudelliset intressit. Toimijoiden pyrkimys tehdä taloudellista voittoa näkyy suunnittelun eri vaiheissa. Neil Smithin gentrifikaation yleistämisen teorian mukaisesti Pasilan konepaja-alueen gentrifioituminen on niin yksityisen rakennusliikkeen, maanomistajan kuin kaupunginkin intresseissä. Tämä ilmenee Konepajan tapauksessa kaupunkialueen imagonrakennuksena, johon osallistuvat sekä rakennuttaja että kaupunki. Rakennuttajan konepaja-alueelle luoma markkinointi-imago korostaa tulevan asuin- ja toimitila-alueen urbaania, kulttuurista ja luovaa luonnetta. Kaupunki puolestaan tuo samoja teemoja esiin strategiadokumentissaan. Konepajan markkinointia tarkastellaan Sharon Zukinin symbolisen talouden käsitteen kautta. Kulttuurin sävyttämän ympäristön rakentaminen tulkitaan Zukinin kehittelemän kulttuurisen tuotantomuodon (artistic mode of production) ilmenemäksi. Konepaja-alueen arvoa korotetaan kulttuurin avulla. Alueelle rakennettavia asuntoja mainostetaan poikkeuksellisen urbaaneilla mielikuvilla. Mainonta vaikuttaisi olevan suunnattu Richard Floridan määrittelemälle luovalle luokalle. Markkinointi korostaa konepaja-alueen teollista historiaa sekä tulevan käytön kulttuurista ja luovaa luonnetta. Kaupunkitila latautuu näin kulutuksen kohteeksi. Ristiriitaisesti Konepajalle rakennettavat asunnot ovat kuitenkin varsin tavanomaisia kerrostaloasuntoja. Gentrifikaation yhteydessä alueen aiemmat käyttäjät joutuvat usein ylempien tuloluokkien syrjäyttämiksi. Konepaja-alueella tällaisia ovat konepajahalleissa tilapäisvuokralaisina työskentelevät kulttuuritoimijat – muun muassa elokuvateollisuuden toimijat, valokuvastudiot ja graafikot. Sharon Zukinin maiseman käsitteen kautta hahmotellaan Konepajan syrjäyttämisen luonnetta. Gentrifikaation tulkitaan sulkevan käytöltään määrittelemättömät kaupunkitilat, jotka mahdollistavat itseohjautuvien ja ennakoimattomien kulttuuristen ilmiöiden syntymisen.
  • Kolho, Virva (Helsingin yliopisto, 2020)
    Piirtokirjoitukset eli epigrafit ovat tyypillisesti kovaan pintaan kuten kiveen, lasiin, tiileen tai metalliin pysyvin keinoin toteutettuja tekstejä. Piirtokirjoitukset ovat vahvasti antiikkiin viittaavia kaupunkitilan elementtejä, sillä eurooppalaisen peruskoulutuksen tuottama yleissivistys on saanut aikaan sen, että käytännössä kaikki kulttuuripiirimme kasvatit tunnistavat kyseisen peruskuvaston. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisissa yhteyksissä piirtokirjoituksia Helsingin profaaneissa julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa tavataan ja miten nämä kokonaisuudet sijoittuvat sekä antiikin piirtokirjoitustraditioon että länsimaisen arkkitehtuurin ja kuvataiteen kaanoniin. Vastaukset syntyvät pääsääntöisesti epigrafiikan ja taidehistorian tarjoamista näkökulmista. Epigrafinen tutkimus kertoo, esiintyykö helsinkiläisissä piirtokirjoituksissa erikoisia ortografisia piirteitä tai jopa virheitä, sisältävätkö ne lainauksia toisista teksteistä ja onko mahdollisia lainauksia muokattu. Taidehistorian työkalujen avulla tutkimus puolestaan laajenee kokonaisuuden tarkasteluun: miten latinankielinen piirtokirjoitus pyrkii ohjaamaan katsojan tulkintaa kohteesta ja millä tavoin latinankielisellä piirtokirjoituksella varustettu rakennus tai veistos vaikuttaa ympäristöönsä. Kontekstualisoinnin vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan melko laajasti latinankielisten monumentaalisten rakennuspiirtokirjoitusten historiaa Euroopassa. Latinan kielen käytön traditio esitetään arkkitehtonisissa kohteissa ja muissa aikaa kestämään tarkoitetuissa taidehistoriallisissa teoksissa käymällä pääpiirteissään läpi se monitahoinen ajallinen silta, joka on tuonut inskriptiot nykyiseen länsimaiseen kaupunkikuvaan. Kaikki Helsingin piirtokirjoitukset ovat peräisin vasta 1800-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta niiden asettuvan osaksi kaupunkitilaa pitkälti samoin kuin samanikäiset piirtokirjoitukset muissakin länsimaisen kulttuuripiirin pääkaupungeissa – joskin meillä ne, kuten pääsääntöisesti kaikki arkkitehtoniset ja julkisen taiteen vaikutteet, ovat toteutuneet pienimuotoisemmin kuin esimerkiksi Etelä- ja Keski-Euroopassa. Helsingin piirtokirjoitukset liittyvät pääsääntöisesti kaupungin arvokkaimpaan, kulttuurista pääomaa tuottavaan tai ylläpitävään rakennuskantaan, mutta toisaalta niitä tapaa myös varsin vaatimattomissa käyttökohteissa. Yhteistä niille on kuitenkin valittuun kieleen liitettävien arvojen tavoittelu; latinaksi käynnistetty dialogi tilassa liikkuvan havainnoitsijan kanssa ohjaa tulkintaa kohti klassisen sivistyksen kestäviä ihanteita. Muodoltaan ja sisällöltään piirtokirjoitukset ovat säilyttäneet pitkälti niitä piirteitä, joita niihin muodostui jo Rooman imperiumin kulttuurisen menestystarinan varhaisina vuosisatoina, ja varsin monilla on suora esikuvansa antiikissa. Piirtokirjoituksiin kuten kaikkiin muihinkin antiikkiin viittaaviin elementteihin liittyvät pysyvyyden, ajattomuuden ja vallan merkit jättävät vain vähän sijaa tulkinnoille, mutta käytännössä ne nykypäivänä usein katoavat monenlaisista visuaalisista elementeistä tukkeutuvaan katukuvaan.
  • Kuittinen, Outi (2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan demokratian ja julkisen kaupunkitilan suhdetta. Julkista kaupunkitilaa koskevaa akateemista keskustelua on viime vuosikymmenet leimannut näkemys julkisen kaupunkitilan poliittisen merkityksen ja demokraattisen voiman heikenemisestä. Tutkielman tavoite on selvittää, toteutuvatko julkisen kaupunkitilan erilaiset  demokraattiset roolit kaupunkilaisten diskursiivisesti tuottamassa suomalaisessa kaupunkitilassa. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen osaan. Ensin tutkielma tarkastelee julkista kaupunkitilaa koskevaa teoreettista keskustelua ja kokoaa sen perusteella kolme julkisen kaupunkitilan demokraattista ideaalia. Artikulatiivisen kaupunkitilan ideaali korostaa kaupunkitilaa intentionaalisena intressien artikulaation ja poliittisen mobilisaation areenana. Tämä ideaali rakentuu avaamalla muun muassa Don Mitchell ja Margaret Kohnin julkista kaupunkitilaa koskevaa ajattelua Jürgen Habermasin julkisuuden käsitteiden avulla. Reflektiivisen julkisen kaupunkitilan ideaalissa kaupunkitila osallistuu demokraattisen kulttuurin luomiseen toiset huomioon ottavien ja intressejään ja arvojaan reflektoivien kansalaisten kasvattajana. Tämä ideaali perustuu Hannah Arendtin julkisen alueen käsitteelle. Näkökulmaa edustavat Susan Bickford, Iris Young, Maarten Hajer ja Anders Reijndorp. Transformatiivisen julkisen kaupunkitilan ideaali näkee julkisen kaupunkitilan uuden yhteiskunnallisen järjestyksen luomisen tilana. Tätä näkemystä rakentaa sosiaalisen tilan teoreetikoiden Henri Lefebvren, Panu Lehtovuoren ja Tim Cresswellin ajattelu. Tätä näkökulmaa käsitellään perusteellisemmin kuin kahta ensimmäistä. Tällä tutkielma pyrkii avaamaan yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa vähän käsiteltyä tilaa politiikan tutkimuksen kannalta kiinnostavasta näkökulmasta. Näkökulma mahdollistaa myös positiivisen kehityksen havaitsemisen nykyisessä kaupunkitilassa. Tutkielman empiirisessä osassa tutkitaan kaupunkilaisten diskursiivisesti tuottamaa kaupunkitilaa. Tapauksena tästä analysoidaan keskustelua, jonka nostatti vuonna 2004 kaupunkitilaan tarroja liimailleiden nuorten pidätykset ja siihen liittynyt Stop Töhryille –kampanja. Tapahtuma herätti keskustelua koetusta ja tavoiteltavasta kaupunkitilasta ja –elämästä. Empiirisen aineiston muodostavat Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjat vuosilta 2004–2006, Helsingin Sanomissa 2004–2005 julkaistut mielipidekirjoitukset sekä Radio Helsingin ylläpitämän kaupunkiaiheisen internet-keskustelupalstan viestiketju 2004–2005. Aineistoa tarkastellaan diskurssianalyyttisesti sisällön teemoittelun ja kriittisen lähiluvun avulla. Analyysissä löydettyjen diskurssien käsityksiä hyvästä kaupunkitilasta verrataan muodostettuihin julkisen kaupunkitilan teoreettisiin ideaaleihin.  Havaintona on, että kaikki kolme julkisen kaupunkitilan demokraattista ideaalia esiintyvät diskursiivisesti tuotetussa kaupunkitilassa. Rinnalla esiintyy kuitenkin toinen diskurssi, jonka puhtautta, turvallisuutta ja hallittavuutta korostava kaupunkitilan ihanne on vastakkainen julkisen kaupunkitilan demokraattisille ideaaleille eikä se niiden perusteella ole varsinaisesti julkinen kaupunkitila. Havainnot osoittavat, että huolimatta julkisen kaupunkitilan huonontumisesta viime vuosina, sillä on edelleen potentiaalia demokraattisen kehityksen tuottajana.
  • Villanen, Sampo (2004)
    Tutkimuksessa pyritään kehittämään kaupunkisosiologista tilanteoreettista käsitteistöä etnografisen aineiston analyysin avulla. Tutkimustehtäviä on kaksi. Kaupungin ulkotilojen käyttöä ja merkitystä pyritään kuvaamaan Helsingissä vuonna 2002 järjestetyissä mielenosoituksissa. Samalla pyritään sisällyttämään julkinen kaupunkitila sosiologiseen analyysiin. Tätä varten kokeillaan kahta tutkimusasetelmaan soveltuvaa tutkimusteoriaa. Tutkimuksen etnografinen aineisto koostuu osallistuvasta havainnoinnista 15 mielenosoituksessa ja niiden suunnittelu-, valmistelu- ja harjoitustilanteissa, 8:sta mielenosoitusten järjestäjien teemahaastattelusta sekä 12:sta poliisin lyhyestä puhelinhaastattelusta. Sivuaineistoina on poliisin mielenosoituksista keräämää tilastoa, lehtiartikkeleita, valokuvia, mielenosoitusten järjestäjien tiedotteita ja sähköpostikeskusteluja. Tekstuaalisessa muodossa olevaa pääaineistoa on analysoitu kriittisen lähiluvun ja tekstianalyysin keinoin. Mielenosoituksia analysoidaan lähinnä de Certeaun kulttuurin polemologisen analyysin sekä Lefebvren tilan tuotannon teorian avulla. Helsingin keskustan alueella järjestetään reilut sata mielenosoitusta vuodessa. Tutkimuksessa jaetaan mielenosoitukset lainmukaisiin mielenosoituksiin ja kansalaistottelemattomuusmielenosoituksiin. Erottelu osoittautuu toimivaksi sosiaalis-tilallisessa analyysissä. Poliisin ja mielenosoittajien välisen valtasuhteen osoitetaan olevan sidoksissa kokoontumislain avulla tuotettavaan mielenosoituksen ajalliseen ja tilalliseen järjestykseen.. Lainmukaisissa mielenosoituksissa täytetään kokoontumislain velvoitteet ennakkoilmoituksen tekemisestä poliisille, ja sen kanssa tehdään usein pitkällekin menevää yhteistyötä. Kansalaistottelemattomuusmielenosoituksissa lain edellyttämää ennakkoilmoitusta ei tehdä. De Certeaun taktiikan ja strategian käsitteiden avulla osoitetaan, että tästä seuraava poliisin alentunut kyky määrittää ja määrätä mielenosoittajien sijoittumista kaupunkitilaan vaikuttaa selvästi poliisin ja mielenosoittajien väliseen valta-asetelmaan ja mielenosoituksen tapahtumiin. De Certeaun käsitteiden avulla ei kuitenkaan kyetä analysoimaan kaikkia mielenosoitusten valtasuhteita. Tutkimuksessa osoitetaan ajan ja tilan olevan sosiaalisessa todellisuudessa ainoastaan analyyttisesti toisistaan erotettavia kategorioita. Toimijoita tai toimintaa ei voi sitoa niihin de Certeaun tavoin, vaan tilan sosiologia vaatii yksinkertaisen ajan ja tilan dualismin ylittävää teoriaa. Lefebvren tilan dialektiikan avulla mielenosoitusten suhdetta kaupunkitilaan voidaan avata tehokkaammin. Teorian avulla tehdään näkyviksi mielenosoittajien tavoittelemia ainutlaatuisia ja vahvasti symbolisia fyysiseen tilaan liittyviä tilanteita, jotka läsnäolijoille ilmenevät ennakoimattomuuden ja siitä seuraavan tilanteen avoimuuden kautta. Tutkimus osoittaa, kuinka nämä representaation tilat ovat mielenosoituksissa vuorovaikutuksessa tilallisten käytäntöjen eli rutiininomaisen toiminnan sekä tilan representaatioiden eli tiettyyn tilaan ja sitä koskevaan toimintaan liittyvien yleisten käsitysten kanssa. Näiden kolmen sosiaalisen tilan elementin avaaminen tekee näkyväksi, kuinka kaupungin ulkotiloja tuotetaan mielenosoituksissa. Tutkimuksen päätuloksina voi pitää ainakin Helsingin mielenosoitusten etnografista kuvausta tilallisesta näkökulmasta sekä sen osoittamista, että mielenosoitusten tilallinen sosiologinen analyysi edellyttää ajan ja tilan dualismin ylittävää teoriaa.
  • Kuusiholma, Taneli (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan julkista keskustelua kerjäämisen kieltämisestä ja siinä esiintyviä käsityksiä hyvästä julkisesta kaupunkitilasta. Erityisesti Itä-Euroopan romanien harjoittama kerjääminen on herättänyt voimakkaita tunteita Suomessa ja on johtanut lakialoitteeseen kerjäämisen kieltämiseksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka kerjäämisen kieltohankkeen ympärille kehittynyt kiista on jäsentynyt. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, minkä yhteisten hyvien puolesta kiistan osapuolet argumentoivat ja mille hyvän julkisen kaupunkitilan käsityksille argumentit perustuvat. Julkinen tila on käsitteenä monimuotoinen ja kiistanalainen. Tilan luonne syntyy sosiaalisessa interaktiossa. Julkisen tilan käsitteen sisällöstä on olemassa vahvoja normatiivisia kantoja. Käsitteen sisältö muodostuu kuitenkin ihmisten toiminnassa ja ihmisten välisen neuvottelun tuloksina syntyneistä normeista. Julkisen tilan lopun teesin mukaan avoin ja demokraattinen kaupunkitila on hävinnyt kaupallisuuden ja turvallisuudenkaipuun seurauksena. Tutkielma selvittää kerjäämisen kieltämisestä käydyn keskustelun yhteyksiä tähän teesiin ja kerjäämiskantojen taustalla vaikuttavia käsityksiä hyvästä julkisesta kaupunkitilasta. Tutkielman aineistona käytetään keskeisen yhteiskunnallisen keskustelun foorumin, Helsingin Sanomien sivuilla ilmestyneitä kirjoituksia liittyen kerjäämisen kieltämiseen vuosina 2010-2011. Aineistoa tarkastellaan hyödyntäen Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n ajatuksia julkisesta oikeuttamisesta ja vakiintuneista oikeuttamisen repertuaareista eli maailmoista. Kiistan osapuolet oikeuttavat kantansa hyvin eri tavoin. Kerjäämisen kieltoa kannattavat nojaavat argumenteissaan kodin maailmaan vaatien turvallisuuden tunnetta, intimiteettiä ja perinteisten tapojen noudattamista. Kerjäämisen kieltoa vastustavat nojaavat kansalaisuuden maailmaan vaatien solidaarisuutta, demokratiaa ja tasa-arvoisuutta. Kiistassa esiintyneet julkisen tilan käsitykset määrittelevät julkisen tilan kahtalaisesti hallittavuuden ja kotoisuuden sekä tasa-arvoisuuden ja avoimuuden alueeksi. Kiistan osapuolet käsittivät julkisen tilan vastakkaisin tavoin, jolloin kiista on tulkittavissa tilankäsitysten väliseksi. Kerjäämiskiista näyttäytyy kahden erilaisen yhteisen hyvän välisenä kamppailuna, joka laantui hataraan kompromissiin. Kiistassa esiintyneet hyvän julkisen kaupunkitilan käsitykset painottavat vastoin julkisen tilan kaupallistumista ja turvallistamista esittäviä näkemyksiä sen tasa-arvoa ja avoimuutta. Suomalainen julkinen tila ei vaikuttaisi olevan lopussa. Kiistassa esiintyvät argumentit antavat aihetta olettaa siinä olevan kysymys tilassa tapahtuvan toiminnan sijaan sitä tekevistä ihmisistä. Tässä mielessä se näyttäytyisi tapauksena globalisaation aikaansaaman ihmisten liikkeen asettamista eettisistä haasteista.
  • Virtanen, Mira (Helsingin yliopisto, 2020)
    Helsingissä Kluuvin kaupunginosassa, Eduskuntataloa vastapäätä Mannerheimintien itäpuolella, keskustakirjasto Oodin edessä sijaitsee Kansalaistoriksi nimetty aukio. Oodin lisäksi aukiota reunustavat etelässä Sanomatalo ja Kiasma ja luoteessa Musiikkitalo. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Kansalaistori on muuttunut epämääräisestä rakennustyömaiden keskellä olevasta kentästä kivetyksi ja selvärajaiseksi aukioksi. Ennen kuin vuonna 2004 lainvoiman saanut Töölönlahden asemakaava nimesi aukion Kansalaistoriksi, on torin paikalle ja sen ympäristöön ehditty tehdä lukuisia suunnitelmia 1900-luvun kuluessa. Tutkielmassani tarkastelen suunnitelmien kautta, millaista julkista kaupunkitilaa Töölönlahden eteläpuolelle on suunniteltu. Taustaksi analyysilleni käyn läpi pääpiirteittäin, miten Töölönlahden ympäristö ennen 1900-lukua rakentui. Suunnitelmissa kiinnitän huomiota erityisesti siihen, millaisia aukioratkaisuja niissä esitetään ja miten rakennetumpi alue niissä liittyy Töölönlahtea ympäröivään puistoon. Lopuksi tarkastelen toteutunutta Kansalaistoria vertaamalla sitä suunnitelmiin. Tärkeimpänä aineistonani ovat alueelle tehtyjen suunnitelmien kuvalliset esitykset: asemakaavapiirustukset, havainnekuvat, liikennekaaviot ja leikkaukset. Lisäksi käytän analyysissäni suunnitelmien selostuksia ja suunnitelmia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Alueen suunnittelun etenemistä ja alueen rakentumista käyn läpi kirjallisuuden ja arkistomateriaalin avulla. Toteutetun Kansalaistorin lisäksi aineistonani nykytilanteen tarkastelussa ovat suunnitelmat, joiden perusteella tori on toteutettu: voimassaoleva Töölönlahden asemakaava ja Töölönlahden eteläosan puistosuunnitelma. Torisuunnitelmia Töölönlahdelle on tehty siitä lähtien kun Eduskuntatalon sijoittamisesta nykyisen Mannerheimintien reunaan päätettiin 1920-luvulla. Muodoiltaan torit ovat vaihdelleet ja myös niiden tapa liittyä ympäröivään kaupunkirakenteeseen ja puistoihin on vaihdellut. Tavara-aseman siirto Pasilaan 1980-luvun lopussa vapautti alueen rakentamiseen. 2000-luvun kuluessa Kansalaistori on muotoutunut rajoiltaan epäselvästä keskusaukiosta keskustakirjasto Oodin edusaukioksi.
  • Pathirane, Henrik (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämä estetiikan pro gradu -tutkielma tarkastelee, minkälaisia kohteita ja merkityksiä arkisilla kaupunkikävelyillä kohdataan sekä miten nämä kohteet ja niiden merkitykset koetaan. Tutkielmassa kysytään, mitä on merkityksen kokeminen. Tutkielma on ensisijaisesti vuoropuhelussa arjen estetiikan ja filosofisen hermeneutiikan kanssa. Kaupunki saa artikulaationsa moniulotteisena dynaamisena urbaanina kontekstina, joka ei pelkisty kaupunkilaisiin, rakennuksiin eikä historiaan. Arjen arkisuus puolestaan näyttäytyy hajamielisenä havainnointina, ajatusten ja huomionkohteiden satunnaisuutena sekä tuttuuden ja vierauden välisenä heilahteluna. Kaupungin merkitysten kokeminen arkisilla kävelyillä saa muotoilunsa kaupungin runollisuudessa: kävelyn rytmittämässä kaupungin elementtien ja merkitysulottuvuuksien vapaassa yhdistelyssä. Hans-Georg Gadamerin filosofinen hermeneutiikka tarjoaa systemaattisen esityksen merkitysten kokemisesta. Se myös on filosofian 1900-luvun historian yksi merkittävistä avauksista ja suuntauksista, jota ei vielä ole saatettu arjen estetiikan yhteyteen. Käsillä oleva tutkielma soveltaa Gadamerin filosofista hermeneutiikkaa ja taideteoksen ontologiaa arkisten kaupunkikävelyiden merkitysten kokemisen kontekstiin: muotoillaan kaupungin arkista poetiikkaa filosofista hermeneutiikkaa soveltamalla. Filosofisen hermeneutiikan viitekehyksessä merkitysten kokeminen eli ymmärtäminen suuntautuu aina tekstiin. Tutkielmassa muotoillaan ehdotus, että kaupunki virittää kokijan siten, että kaupungissa mikä tahansa voidaan kohdata tekstinä. Ymmärtäminen tarkoittaa avoimuutta traditiolle ja ennakkokäsitysten pidättelemistä eli dialogiin ryhtymistä tradition tekstien kanssa. Avoimuus vieraudelle on kaiken kokemuksen edellytys. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tämä toteutuu arjessa. Yhtenä vastauksena ehdotetaan kaupungin moniaistisen esteettisen kokemisen ja hermeneuttisen merkityksen kokemisen yhteensovittamista. Gadamerin taideteoksen ontologiaa koskevan teorian avulla tutkielma tarkentaa kävelemisen vaikutukseen merkitysten kokemiselle. Gadamerin leikin, symbolin ja juhlan metaforien kautta esitellään hermeneuttisen identiteetin, osallistumisen ja tunnistamisen käsitteet sekä ajatus teoksen ajallisuudesta. Kävelijä osallistuu kaupunkiin eli luovuttaa osan toimijuudestaan kaupungille. Taideteoksen kokeminen edellyttää yleisen tunnistamista partikulaarisesta. Se vaatii viipyilyä teoksen äärellä, mikä ei yksittäisillä kävelyillä toteudu yksittäisen tekstin kohdalla. Arjen toisteisuuden merkityksellisyys kaupungin runollisuuden kokemiselle nousee tutkielman yhdeksi avainhuomioksi ja suhteutuu Gadamerin ajatukseen taideteoksen ajallisuudesta. Kaupunki kokonaisuudessaan hahmottuu kaupunkikävelyn hermeneuttisen kokemisen kohteeksi. Lopulta tutkielmassa tarjotaan kaupunkikävelyitä arkisina vastineina taideteoksen kokemisen merkitykselle elämän pidemmällä mittakaavalla: molemmat pitävät meidät avoinna vieraudelle ja mahdollistavat elinikäisen oppimisen.
  • Oranen, Mika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän pro gradu -tutkielman tehtävänä on selvittää, millainen sosiaalinen-käsite konstruoituu Helsingin Kalasataman alueen osayleiskaavan suunnitteluasiakirjoista. Tutkimuksen tarkoituksena on tunnistaa, kuvailla ja analysoida, mitä eri merkityksiä sosiaaliseen jäsentyy ja pyrkiä selittämään ja ymmärtämään niiden yksityiskohtaiset piirteet. Tutkimuksen tavoitteena on myös kehittää sosiologista teoriaa. Tavoitteena on lisäksi tuottaa tietoa kaupunkialueiden kehittämisen ja tehdä siihen liittyviä ehdotuksia. Tutkimus on sosiaalisen konstruktionismin tradition piiriin kuuluva kvalitatiivinen tapaustutkimus. Grounded theory toimii tutkimuksen taustateoriana ja sosiologisesti tutkimus perustuu Èmile Durkheimin teoriaan sosiaalisesta. Tutkimuksen aineisto koostuu Helsingin kaupungin Kalasataman osayleiskaavan selostuksesta sekä siihen liittyvistä 21 liitteestä (575 sivua). Tutkimuksen analyysimetodina käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja diskursiivista analyysiä. Tutkimuksen tuloksena sen ydinkategoriaksi määrittyy affektiivisen sopeutumisen sosiaalisen ja prokseemisen sosiaalisen kokoava urbaani polyforminen sosiaalinen. Sen voi kuvata yleisiksi ja pysyviksi toimintatavoiksi, joilla erilaisuus hyväksyen toteutetaan ja sovitetaan yhteen elämän eri merkityksiä ja pyrkimyksiä omien resurssien puitteissa eri tavoin representoidussa ja koetussa kaupunkitilassa. Affektiivisen sopeutumisen sosiaalinen nivoo yhteen elämäntavan sosiaalisen piirteet sekä huomioi merkitysmaailmat, joilla yksilöt ja ryhmät määrittävät urbaania relativistista elämäntapaa. Prokseeminen sosiaalinen tunnistaa sosiaalisen erilaiset spatiaaliset piirteet urbaanin kontekstissa. Se yhdistää havaintoja ja teorioita ihmisten tilankäytöstä erityisenä kulttuurin tarkentamisen muotona. Tutkimus osoittaa, että aiempi teoria ei ole ottanut riittävästi huomioon sosiaalisen sopeutumisen ulottuvuutta. Urbaani polyforminen sosiaalinen korostaa yksilön sopeutumista ja vastuuta sen yhteisön koheesiosta urbaanissa kaupunkitilassa, jonka osa hän itse on ja jota hän itse samalla luo. Tästä syystä tutkimuksessa myös esitetään, että Erik Allardtin having, loving, being -teoriaa hyvinvoinnista tuli täydentää käsitteellä communing.
  • Tuorila, Laura (2018)
    Kinesis
    Laura Tuorilan kirjassa Paikan baletti - kokemuksellinen liike rakennetussa ympäristössä tarkastellaan kehon liikkeen ja tilan välistä suhdetta. Liikettä tarkastellaan ensin havaitsemisen tasolla ja sitten laajemmin henkilökohtaista ja sosiaalista tilaa rakentavana toimintana. Mielenkiinnon kohteena on julkinen kaupunkiympäristö ja ihmisen arjen toiminnoissa tapahtuva liike. Rakennetussa ympäristössä liikkumista on usein tarkasteltu liikenteenä. Toinen toistuva tapa lähestyä asiaa on ollut romantisoitu matka. Kirjassa asetutaan näiden tarkastelutasojen välille ja tutkitaan arjen liikkeeseen liittyviä henkilökohtaisia tekijöitä. Esitellystä teoriasta johdetaan periaatteet kehon liikettä monipuolisesti huomioivalle julkisen kaupunkiympäristön suunnittelulle. Kirjoittaja Laura Tuorila on tilasuunnittelija ja tanssija. Kirjassa eritelty ja artikuloitu kehollinen tieto perustuu Tuorilan tanssijakokemukseen koreografi Willi Dornerin teoksessa Bodies in Urban Spaces.
  • Mäkinen, Esa (2007)
    Kauppakeskukset eivät ole selkeästi joko yksityistä tai julkista tilaa, vaan välimaastoon sijoittuvaa puolijulkista tilaa. Kauppakeskusten suosio ja määrä lisääntyvät jatkuvasti, ja samalla lisääntyy myös puolijulkinen tila. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaista on kauppakeskusten järjestyksenvalvojien harjoittama puolijulkisten tilojen kontrolli ja minkälaista tilaa kontrolli luo. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on se, miten järjestyksenvalvojien noudattamat normit muodostuvat ja keneen kontrolli kauppakeskuksissa kohdistuu. Aineistona käytetään tekstejä vartijoiden ja teinien keskustelufoorumeilta, havainnointia kauppakeskuksessa ja järjestyksenvalvojien haastatteluita. Tutkimus keskittyy yhteen kauppakeskukseen ja on luonteeltaan tapaustutkimus. Teoreettisena lähtökohtana on Foucaultin Tarkkailla ja rangaista -teoksen käsitys kurin ja valvonnan normaalistavasta vaikutuksesta. Pyrkimyksenä on osaltaan myös sen kriittinen tarkastelu. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että tärkein normien lähde kauppakeskuksen puolijulkisen tilan kontrollille on vartijoiden oma yhteisö. Sen lisäksi normeja säätelevät kuitenkin myös kauppakeskuksen johto, kauppakeskuksen henkilökunta ja osittain myös asiakkaat. Kun järjestyksenvalvojat ilmoittavat, että "normaali" on toivottavaa käytöstä ja "häiriö" epätoivottavaa, näiden termien sisältö määrittyy koko siinä sosiaalisessa yhteisössä, jonka kauppakeskus muodostaa. Kauppakeskusten järjestyksenvalvojat muodostavat alakulttuurin, jonka puitteissa käydään jatkuvaa neuvottelua kauppakeskuksessa hyväksyttävän toiminnan rajoista. Kauppakeskukseen muodostunutta järjestyksenvalvonnan kulttuuria uusinnetaan aina uuden järjestyksenvalvojan aloittaessa työnsä. Tämä tarkoittaa sitä, että kauppakeskuksen järjestyksenvalvojien normeilla on historiallinen luonne. Ne kehittyvät yhteydessä ympäröivään yhteisöön ja yhteiskuntaan, mutta ovat myös erillisiä siitä. Teinit ja alkoholistit ovat järjestyksenvalvojien vartioinnin erityisenä kohteena. Järjestyksenvalvojat kontrolloivat kuitenkin käytöstä, eivät ryhmiä. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että teinien, alkoholistien tai romanien huono käytös joutuu muita helpommin kontrollin kohteeksi. Järjestyksenvalvojat ovat kiinnostuneita omaan alaansa liittyvästä lainsäädännöstä ja lainkuuliaisia. Jotkut heistä ajattelevat kuitenkin, etteivät voi tehdä työtään rikkomatta lakia. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten, että kauppakeskuksesta poistetaan sellaisia ihmisiä, joiden poistamiseen ei ole laillista oikeutta. Järjestyksenvalvojat ovat omassa työssään mahdottoman valintatilanteen edessä. Oikeudet työhön tulevat julkiselta vallalta, mutta vaatimukset ja palkka yksityiseltä puolelta. Näyttäisi myös siltä, että foucaultlainen normaalistava kuri ja panoptinen valta-asetelma ovat liian yksiulotteisia kauppakeskuksen valtasuhteiden kuvaamiseen. Pelin ja leikin käsitteet voisivat sopia paremmin järjestyksenvalvojien työn ja kauppakeskuksen ryhmien välisten suhteiden kuvaamiseen.
  • Jokela, Marjaana (2008)
    Pro gradu -tutkielmani tarkastelee kansalaisuutta ja sen toteutumista näkövammaisen arjessa. Kaikilla kansalaisilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua, tehdä työtä ja saavuttaa erilaiset palvelut. Erityisryhmien tarpeista huolehtiminen — niin materiaalisessa kuin sosiaalisessakin mielessä — on usein hankalaa. Tutkimuksessani tarkastelen yhtä yhteiskuntamme ryhmää, näkövammaisia, ja pohdin kansalaisuuden ja jäsenyyden erityisyyttä heidän kannaltaan. Kysymykset ihmisarvosta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista täysipainoiseen elämään nousevat päällimmäisiksi. Tutkimukseni tuo esille näkövammaisten omia mielipiteitä ja kokemuksia. Tutkielmani kenttäkäsitteenä ja työvälineenä toimii ”arjesta selviytyminen” työssä ja vapaa-aikana.  Tämän käsitteen avulla olen lähestynyt näkövammaisten kokemia vaikeuksia arkisissa vuorovaikutustilanteissa. Teoreettisella tasolla käsitteinä toimivat kaupunkikansalaisuus ja tila, joiden avulla olen hahmottanut näkövammaisen mahdollisuuksia olla sisällä ja osallisena erilaisissa kaupunkitiloissa. Muita tärkeitä käsitteitä ovat jäsenyys, jolla valotan poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia, sekä kansalaisuus, joka toimii tutkimuksen viitekehyksenä ja yleisimmän tason analyysivälineenä tarkasteltaessa jäsenyyden ja kaupunkikansalaisuuden ulottuvuuksia näkövammaisen arjessa. Tutkimukseni olen toteuttanut etnografisella otteella ja aineistoina ovat tekemäni haastattelut ja havainnointikäyntien kenttäpäiväkirjat. Tutkimus on niin sanottu case study -tutkimus, joka keskittyy yhteen näkövammaisten yhteisöön pääkaupunkiseudulla. Tärkeimpinä lähteinäni ovat toimineet Tuula Gordonin (2000, 2005, 2007) ja Päivi Harisen (2000) kansalaisuutta käsittelevät teokset, joista soveltamani kaupunkikansalaisuuden ja jäsenyyden käsitteet ovat peräisin. Käytän myös Harisen kehittelemää metaforaa ääni, jolla tarkoitetaan vaikuttamisen ja kuulluksi tulemisen mahdollisuuksia. Minietnografiassani tuli esille, että jäsenyys ei toteudu täydellisesti näkövammaisen elämässä. Äänen kuuluviin saaminen yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä ei tutkittavillani ollut mahdollista kaikissa tilanteissa. Kaupunkikansalaisuus näyttäytyy näkövammaisen arjessa jännitteisinä kenttinä, joilla näkövammainen ei pysty tasa-arvoisesti kamppailemaan.  Ulos sulkemisen ja pois jättäytymisen prosessit hallitsevat elämää julkisissa tiloissa suhteessa muihin kansalaisiin. Kansalaisuuden oikeudelliset, poliittiset ja sosiaaliset puolet toteutuvat teoreettisesti tutkittavillani kuten muillakin, mutta käytännön tasolla työssä, koulutuksessa ja taloudellisessa selviytymisessä epätasa-arvoisuus ja erot tulevat esille. Yhtäläisen aseman saavuttaminen näkevän kanssa on hankalaa, ellei mahdotonta. Eri tasoilla löytyvä eriarvoisuus johtaa siihen, että yhteiskunnassa vallitsevien ”toiseutta” luovien diskurssien voima säilyy entisellään. Näkövammainen joutuu edelleen määrittelemään identiteettinsä vallitsevan normin kautta ”toisena”. Eron tekojen prosessit jatkavat kulkuaan ja valta astuu näkövammaisen arkeen kielen avulla tapahtuvien erottelujen muodossa. Yhteiskunta alistaa tutkimani vähemmistöryhmän valtaväestön ehdoille ja vapaus valita rajoittuu.
  • Pienimaa, Henri (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa käsittellään tapaa, jolla vuosina 1985-1989 City ja sen edeltäjässä 1999 City-lehdissä rakennettiin minuutta ja suhdetta kaupunkitilaan. City oli alusta alkaen noin kerran kuussa ilmestyvä ilmaisjakelulehti, joka rahoitettiin mainostuloilla ja maksuilla, joita saatiin yrityksiltä, jotka pitivät lehtiä tilojensa jakelutelineissä. Tämä näkyi myös lehden sisällössä, jossa mainokset yhdistyivät paikoin saumattomasti muuhun sisältöön. City oli suomen ensimmäinen niin kutsuttu ”lifestyle”-lehti joka kertoi nuorille kaupunkilaisille uusimmista muotivirtauksista, ravintoloista, kaupungin tapahtumista ja kulttuurista. Lehden alkuvuosina kirjoittajat joutuivat vielä myöhemmistä vuosista poiketen selvittämään, miksi tyylikkäästi pukeutuminen oli tärkeää, miksi itsestä täytyi pitää huolta urheilemalla ja minkälainen oli unelmien kaupunki. Samalla kirjoittajat määrittelivät sen, mitä oli epätyylikkyys, tavallisuus ja tylsä kaupunki. Näillä eronteoilla City rakensi minuutta, jota kuvailen Beverly Skeggsin tavoin keskiluokkaiseksi. Työn keskeisen osa muodostuu Pasi Mäenpään väitöskirjan Narkissos kaupungissa kritiikistä. Mäenpää tarkastelee 1980-lukua suomessa kulutuskulttuurin nousun näkökulmasta. Tutkielmassa väitetään, että tarkasteltaessa kaupunkilaisen kokemusta kulutuksen näkökulmasta, yleistetään tietty historiallisen kokemuksen muoto ja samalla häivytetään ja ulossuljetaan muut mahdolliset kokemisen tavat. Tässä tutkielma tukeutuu antropologi David Graeberin kulutuksen käsitteelliseen kritiikkiin, Michel Foucault’n pohdintoihin subjektin tuotannosta ja sosiologi Beverly Skeggsin teoriaan keskiluokkaisen minuuden rakentamisesta. Samalla tutkielmassa rakennetaan tämän kritiikin avulla käsitteistöä ja näkökulmaa, joita käytetään City-lehtien analysoinnissa. Tämä jälkeen siirrytään tutkimaan Cityn kirjoituksia muodista, urheilusta ja seurustelusta keskiluokkaisen minuuden rakentamisen näkökulmasta. Näissä teksteissä City rakensi tietyn katsomisen ja arvioinnin tavan, jonka keskiössä oli omistava, arvoa kasaava minuus. Huonoksi, vanhaksi ja arvottomaksi leimaantuivat kaikki, jotka eivät kirjoittajien mielestä ymmärtäneet tätä minuuden arvoa kasaavaa luonnetta. Seuraavaksi työssä käsittellään Cityn kirjoituksia kaupunkitilasta. Näitä tekstejä lähdetään tarkastelemaan Sharon Zukinin viitoittamana tilaan kohdistuvana kulttuurisena valtana. Kirjotukset nähdään osaltaan pyrkimyksinä oikeuttaa tietynlaista kaupunkitilan käyttöä ja toisaalta tuottaa tietynlaista kaupunkitilaa. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, miten kaupunkikulttuuri City-lehdissä esiintyi aitona ja jonakin muualta tuotuina ilmiöinä, tuotteina ja tapahtumina. Sen jälkeen siirrytään tutkimaan lehtien konkreettista kaupunkitilaa ja sen suunnittelua käsittelevien tekstien kautta kysymystä siitä, minkälainen kaupunkitila oli kirjoittajien mielestä houkutteleva. Tässä luvussaa keskeiseksi nousee kirjoittajien asemoituminen heidän lähiöajatteluksi kuvaamaa ideologiaa vastaan ja kaupunkielämän puolelle. Luvun viimeisessä osassa osoitetaan Helsingin kaupungin tietokeskuksen vuoden 1992 julkaisum Helsinki avoin kaupunki avulla, miten kaupunkikulttuuri ei jäänyt ainoastaan City lehtien sivuille ja ”juppikulttuurin” marginaali-ilmiöksi, vaan se nähtiin osittain tärkeänä ratkaisuna muun muassa laman mukana tuomiin ongelmiin.
  • Lietzén, Leleéna (2004)
    Tutkimuskohteenani ovat sokeiden ja heikkonäköisten kaupunkitilan ja sen sosiaalisten käytäntöjen haltuunottaminen. Miten fyysinen kaupunkitila ja epäpersoonalliset sosiaaliset kontaktit edistävät tai estävät näkövammaisen vapaata osallistumista? Tarkasteltavana ovat sosiospatiaalisten käytäntöjen virallisten ja epävirallisten normistojen vaikutus näkövammaisten osallistumiseen. Esitutkimuksena tein etnografista havainnointia kävelykierroksilla Helsingin ydinkeskustassa. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu 11 teemahaastattelusta. Tutkimuksessa käytettiin menetelmänä kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Erving Goffmanin (1963; 1972) mukaan epäpersoonallisten sosiaalisten kontaktien vuorovaikutusta ohjaa sosiaalinen normisto, etiketti, joka yhtäältä takaa yhteistyöhaluisen liikkumisen. Toisaalta kohteliaisuuskäytännöt ovat riittejä, joilla osoitetaan toimijoiden yhdenvertaisuus. Tarkasteltavana on, määrittyvätkö näkövammaiset sosiaalisissa kontakteissa tasavertaisiksi eli osallisiksi vai holhottaviksi tai poissuljettaviksi. Sosiaalisena pääomana luottamus ja luottavaisuus pohjautuvat vuorovaikutustilanteiden solidaarisuuteen (Seligamin 2000). Sosiaalinen tuki, kuten vertaistuki, vahvistaa sosiaalisen identiteetin ja luottamuksen rakentumista. Näkövammaisten kokemuksia itsenäisyydestään ja mahdollisuuksistaan tarkastellaan Anthony Giddensin (1991) emansipatorisen politiikan ja elämänpolitiikan avulla. Poissulkemisesta ja marginaalista vapautuminen kertoo emansipatorisesta riippumattomuudesta. Riippumattomuuden strategia oli kaikkien tutkimukseen osallistuneiden kaupunkitilojen käyttöön osallistumisen päämääränä. Haastateltavista osa tavoitteli riippumattomuutta taktiikkoinaan palvelut, kuten oppaat ja taksit, mutta suurin osa pyrki liikkumisen itsenäisyyteen opettelemalla reitit ja kysymällä satunnaisilta vastaantulijoilta neuvoja. Tutkimuksen tärkeimpiä tuloksia ovat näkövammaisten positiivinen asennoituminen kaupunkiympäristöön ja sen sosiaalisiin kontakteihin. Kaupunkiympäristössä on tarpeeksi moniaistisestikin havaittavia piirteitä, kuten kadunkulmia ja porttikongeja, jotta näkövammaiset pystyivät tekemään käyttämistään tiloista opettelemalla tuttuja vaikutusympäristöjä. Fyysistä tilaa tärkeämpänä erottui kaupunkilainen asennoituminen erilaisuuteen. Näkövammaiset esittivät, että kaupungeissa heihin ei suhtauduttu avoimina henkilöinä, poikkeavina, kun taas maaseudulla tunnepitoinen tarkkailun kokemukset olivat vallitsevia. Erilaisuuden vapaus näyttää edelleen olevan urbaaniin liittyvä ilmiö (vrt. Simmel 1967). Julkisissa kaupunkitiloissa epäpersoonallisissa sosiaalisissa kontakteissa näkövammaisia kohdeltiin yhdenvertaisina eli yleisten kohteliaisuusnormistojen mukaisesti. Näkövammaisten rohkea sosiospatiaalinen osallistuminen liittyy yhtäältä vammaisten ihmisten emansipoitumiseen, sekä toisaalta nykyisin vallitsevaan erialaisuuden suvaitsemiseen ja pluralistisiin arvoihin. Nykyisin vähemmistöjen, kuten näkövammaisten, osallistumisoikeudet otetaan aikaisempaa kattavammin huomioon mm. maankäyttö- ja rakennuslaissa (MRL 132/1999). Esimerkiksi kaupunkitilojen esteettömyydellä ja palveluilla voidaan lisätä näkövammaisten mahdollisuuksia osallistua julkiseen ja siten vaikuttaa näkövammaisten hyvinvointiin ja osallisuuteen.