Browsing by Subject "kehitysapu"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-10 of 10
  • Shelepkova, Yulia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Bosnia ja Herzegovinan kansalaisyhteiskunnan kehitystä 1990 -luvun lopulta vuoteen 2017. Jugoslavian sodan jälkeen Bosnia ja Herzegovinasta on tullut etnisesti ja poliittisesti jaettu maa, mikä on vaikeuttanut maan kehitystä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tunnistaa sisäiset sekä ulkoiset tekijät, jotka mahdollisesti luovat epätasapainoa Bosnia ja Herzegovinan kansalaisyhteiskunnassa ja siten myös vaikuttavat kansalaisyhteiskunnan kehitykseen sekä vaikuttavuuteen. Koska Bosnia ja Herzegovina on edelleen riippuvainen kansainvälisestä rahoituksesta, tämä tutkimus myös selvittää Euroopan Unionin sekä Yhdysvaltojen kehitysavun roolia että vaikutuksen syvyyttä kansalaisyhteiskunnan kehitykseen. Tutkimuksen aineisto koostuu haastattelusta, joka suoritettiin yhdessä AIESEC-vapaaehtoisjärjestön edustajana Bosnia ja Herzegovinassa toimivan opiskelijan kanssa. Tämän lisäksi tutkimusta varten on tehty rahoitusselvitys Euroopan Unionin sekä Yhdysvaltojen kehitysavun suuruudesta Bosnia ja Herzegovinassa. Tämä aineisto on kerätty Euroopan Unionin komission sekä Yhdysvaltojen omasta kehitysavusta vastaavan osaston Internet -sivuilta. Tämän tutkimus käsittelee kansalaisyhteiskuntaa sosiaalisena rakenteena, jossa tiettyjen tekijöiden välillä voi olla epätasapainoa, joten tämän tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään kriittistä diskurssianalyysia. Tutkimuksen tulokset paljastavat, että Bosnia ja Herzegovinan kansalaisyhteiskunnan kehitys on ollut epätasapainossa etnisen sekä poliittisen jaottelun takia. Maan kansalaiset eivät enää usko oikeisiin muutoksiin, koska maan sisäpoliittinen tilanne on ollut heikko. Paikalliset poliitikot ovat turvautuneet etniseen nationalismiin, joka on tehnyt heistä kyvyttömiä saavuttamaan muutoksia. Tämä taas on luonut tyhjiön, jota ovat täyttäneet kansainväliset toimijat kuten Euroopan Unioni ja Yhdysvallat. Molemmat rahoittavat aktiivisesti Bosnia ja Herzegovinassa erilaisia kehityshankkeita, jotka myös liittyvät suoranaisesti maan kansalaisyhteiskunnan kehitykseen. Molempien rahoittajatahojen strategioissa on kuitenkin havaittu vaikutustekijöitä, jotka lisäävät entistä enemmän epätasapainoa kansalaisyhteiskunnan sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä. Heikko markkinointi, läpinäkyvyyden puute sekä selkeä puolueellisuus tiettyjä kansainvälistä rahoitusta vastaanottavia organisaatioita kohtaan on tunnistettu tässä tutkimuksessa tärkeiksi ulkoisiksi tekijöiksi, jotka häiritsevät eniten Bosnia ja Herzegovinan kansalaisyhteiskunnan tasapainoista kehitystä.
  • Järvelä, Johanna (2008)
    Tämä tutkimus tarkastelee Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehitysyhteistyön muotoutumista 1950-luvulta nykypäivään. Ylioppilaiden kehitysmaasuhteita on tarkasteltu yhteiskuntateoreettisesta viitekehyksestä käsin, jonka on tarjonnut Terje Tvedtin kehitysapujärjestelmän teoria. Sen kautta on tutkittu miten HYY:n kehitysyhteistyö on vähitellen sosiohistoriallisessa kontekstissa muotoutunut vastaamaan sen nykyistä, kansainvälistä järjestelmää uusintavaa, muotoa. Historiallisessa tarkastelussa kehitysyhteistyön historiasta voidaan löytää kolme erillistä kehitysmaasuhteiden aikakautta: 1) heräämisen aika, joka kesti 1950-luvulta noin vuoteen 1968, 2)solidaarisuuden aika 1960-luvun lopulta 1990-luvun alkuun, ja 3)kansainvälisen kehitysregiimin kausi, joka alkoi 1980-90 lukujen vaihteessa. Nämä aikakaudet eivät ole tarkkarajaisia, vaan murroskaudet kestivät useita vuosia. Niitä kuitenkin erottaa erilainen suhtautuminen kehitysmaihin, niille annettavaan apuun sekä sen modaliteetteihin ja motiiveihin. Ensimmäistä aikakautta luonnehtii maailmankuvan laajeneminen ja humanitäärisen perustein annettu apu. Toista aikakautta leimaa opiskelijamaailman voimakas politisoituminen ja yhteiskunnallisen tiedostamisen kasvu. Kehitysyhteistyö oli solidaarisuustyötä, jossa yhdessä taisteltiin havaittua epäkohtaa vastaan. Viimeisin aikakausi on nykyisen hankeyhteistyön aikakausi, jolla on kansainvälisissä organisaatioissa sovitut tavoitteet ja jonka rahoitus pääosin tulee ulkoasianministeriöltä. Tutkimuksen tarkoituksena on ollut luoda ensimmäisen kerran yhtenäinen kertomus Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehitysyhteistyön historiasta sekä analysoida sen nykyistä tilaa yhteiskuntatieteellisin metodein. Keskeisenä tutkimusmenetelmänä on ollut alkuperäisiin arkistolähteisiin pohjaava historiallinen tutkimus, jonka tuloksia on tarkasteltu Tvedtin kehitysapujärjestelmä teorian kautta. Sen mukaan kehitysavunantaja valtiot yhdessä kehitysmaiden ja kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen kanssa muodostavat yhtenäisen kehitysapujärjestelmän, jonka määrääviä piirteitä ovat rahan kierto järjestelmässä, yhteinen kieli ja käytänteet. Työn tärkeimpinä tuloksina voidaan pitää huomioita siitä, miten erilaisia motiiveja ja yhteistyömuotoja HYY:n kehitysyhteistyössä on historiallisesti ollut ja miten aikakausien sosiohistoriallinen konteksti on yhteistyötä muovannut. Työssä myös osoitetaan kansainvälisen kehitysregiimin olemassa olo sen suomalaisessa muodossa ja käsitellään sitä, miten HYY on järjestelmään mukaan tullut. Tvedtin järjestelmäteoria tarjoaa myös mahdollisuuden irrottautua kehitysyhteistyöhön usein liitetyistä normatiivisista oletuksista ja antaa mahdollisuuden vertailla historiallisia tapahtumia arvottamatta niitä. Historiallisen tutkimuksen keskeisinä lähteinä työssäni ovat olleet Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan arkistot sekä runsas aikalaiskirjallisuus. Teoreettisen osion lähteenä ovat Tvedtin teokset sekä kansalaisyhteiskuntateoriat.
  • Puntila, Miina (2003)
    Tutkielma käsittelee kansalais- ja lähetysjärjestöjen toimintaa ja roolia Suomen julkisen kehitysyhteistyön suunnittelussa 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Tutkimukseni alkaa ajallisesti ensimmäisen kehitysapua suunnitelleen valtiollisen elimen, kansainvälisen kehitysavun komitean toiminnasta vuodesta1961 alkaen. Tutkimus kuvaa 1960-luvun julkista kehitysyhteistyön suunnittelua käsittelemällä kehitysapuasiain neuvottelukunnan toimintaa vuodesta 1966 alkaen. Neuvottelukunnassa oli edustettuna sekä valtio että kansalaisjärjestöt. Tutkimus päättyy ajallisesti vuoteen 1975, jolloin jaettiin ensimmäiset määrärahat järjestöjen kehitysyhteistyöhankkeille. Tämä määrärahojen myöntäminen toimii työssä konkreettisena osoituksena kansalais- ja lähetysjärjestöjen asemasta ja merkityksestä kehitysyhteistyön ja kehitysyhteistyöpolitiikan muotoilussa ja suunnittelussa. Päälähteenä on käytetty Ulkoministeriön arkistossa olevia kehitysapuasiain ja kehitysyhteistyöasiain neuvottelukunnan materiaalia: luonnoksia, muistioita sekä kokouspöytäkirjoja. Mukaan on otettu myös järjestöjen tuottamaa materiaalia, haastatteluita, lehtiartikkeleita, valtiopäivillä käytyä keskustelua sekä kehitysapua koskevaa tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on ajatus kaksitasoisesta ulkopolitiikan laajentumisesta, josta kehitysyhteistyön aloittaminen ylipäätään 1960-luvulla ja toisaalta sen kehitysyhteistyön organisoinnin laajentaminen järjestöille toimivat todisteina. Toinen lähtökohta on oletus 1960-70-luvulla tapahtuneesta yleisestä asenne- ja ajattelumuutoksesta, joka näkyi eritoten nuorissa, kehitysyhteistyön piirissä toimineissa ihmisissä, sekä valtion että kansalaisyhteiskunnan edustajissa.Tutkimuksessa päädyttiin siihen, että järjestöjen mukaan tuleminen oli loogista, lähinnä niillä olleen kehitysmaakokemuksen vuoksi. Järjestöjen asema ei ehkä aina käytännössä ollut järin vahva, esimerkiksi jos katsoo kehitysapuasiain neuvottelukunnan voimasuhteita. Niiden merkitys kehitysmaainnostuksen, -kokemusten ja -tietojen mukaan tuojana kehitysyhteistyön suunnitteluun oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä. Järjestöjen rooliin sisältyi myös yleisen mielipiteen muokkaamista, ja tällä saralla järjestöt toimivat ehkä näkyvimmin 1960-luvulla. Lähetysjärjestöjen ja joidenkin kansalaisjärjestöjen solmimat suhteet ja yhteydet kehitysmaihin, lähinnä Afrikkaan, toimivat esikuvana, kun 1960-luvun alulla pohdittiin Suomen omaa kahdenvälistä kehitysyhteistyötä. Tällä tavoin järjestöt myös toivat omia näkemyksiään ja arvovalintojaan valtion kehitysyhteistyöpolitiikkaan ja sen suuntaamiseen. Useat järjestöt olivat saaneet Suomessa 1970-luvulle tultaessa jo kymmeniä vuosia valtion tukea, siksi päätös järjestöjen omille kehitysyhteistyöhankkeille myönnettävistä määrärahoista ei ollut kumouksellinen. Järjestöjen rooli ja merkitys Suomen julkisen kehitysyhteistyön suunnittelussa ja myöhemmin toteuttamisessa oli hyvin monipuolinen ja monitasoinen niiden kytkeytyessä valtion toimintaan ja uuden politiikan alan muotoiluun 1960-70-luvulla.
  • Salonen, Natalia (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin ja tutkia sellaisia suomalaisten olemassa olevia käsityksiä kehitysavusta, joista ei puhuta julkisesti. Tavoitteeseen päästään tarkastelemalla laadullisen tutkimuksen keinoin Internetin keskustelupalstoilla käytyä kehitysapukeskustelua. Julkinen ilmapiiri suhtautuu Suomessa kehitysapuun myönteisesti, mutta keskustelupalstoilla käyty kehitysapukeskustelu on pääosin kehitysapuvastaista. Tutkimuksen aineisto koostuu kolmelta suomenkieliseltä keskustelupalstasivustolta vuoden ajalta kerätystä kehitysapua käsittelevästä keskusteluaineistosta, jota tarkastellaan laadullisen diskurssianalyysin sekä laadullista analyysia tukevan määrällisen sisällön erittelyn avulla. Aineisto käsittää yhteensä 52 viestiketjua, jotka sisältävät 466 kommenttia. Tutkimuksen pohjateoriana on toiseuden ilmiö. Toiseuden käsitteellä tarkoitetaan tutkimuksessa ilmiötä, jossa subjekti kokee vaikeaksi toisen henkilön tai asian kohtaamisen. Tutkimuksessa uskonto ja ihonväri luovat perustan toiseuden strukturoitumiselle, ja teoreettisessa viitekehyksessä toiseus yhdistetään muun muassa kansalliseen identiteettiin sekä neokolonialismin teoriaan. Tutkimuskysymykset ovat miten kehitysapu ja sen legitimiteetti kategorisoituvat keskustelun kautta, sekä kuinka toiseus ja keskustelijoiden henkilökohtainen sekä kansallinen identiteetti rakentuvat kehitysapukeskustelussa. Aineistoa analysoidaan sekä yhtenä kokonaisuutena että tarkastellen sivustokohtaisia eroja, ja erillisesti kehitysapuun kielteisesti sekä myönteisesti suhtautuvina keskusteluina. Aineistojen keskustelukommenteista 12 prosenttia suhtautuu kehitysapuun myönteisesti ja 88 prosenttia kielteisesti. Toiseuden teema on yhtä läsnä sekä kehitysapuun myönteisesti että kielteisesti suhtautuvassa keskustelussa. Myönteinen keskustelu liikkuu moraalisen velvollisuuden tematiikan piirissä eikä jakaudu useampaan kategoriaan. Kielteinen keskustelu jakautuu puolestaan kolmeen pääkategoriaan; kehitysavun toimimattomuuteen, eläimellistämiseen eli avun vastaanottajien inhimillisten ominaisuuksien väheksymiseen ja Suomelle koettuun uhkaan. Keskusteluaineistojen yleisin yksittäinen keskustelunaihe koskee globaalia väestönkasvua. Myös toiseuden ilmiö jakautuu aineiston analyysissa kolmeen kategoriaan. Näiksi kategorioiksi muodostuvat 'otukset', 'kukkahattutädit' sekä avun legitiimit vastaanottajat. Näistä tuloksista voidaan yleistää, että toiseus tässä tutkimuksessa liittyy ennen kaikkea alempiarvoisiin eli epäinhimillisiin piirteisiin, naiseuteen ja uhriuteen. Otukset edustavat keskustelijoille kaukaista toiseutta, ja otustoiseus liittyy ennen kaikkea ihonväriin ja uskontoon. Kukkahattutädit kuvaillaan puolestaan aineistossa suomalaisiksi vihreitä arvoja kannattaviksi naisiksi, jotka suhtautuvat kehitysapuun epärationaalisesti. Uhritoiseutta edustavat avun legitiimit vastaanottajat ovat sekä kehitysavun legitiimejä vastaanottajia että suomalaisia legitiimeiksi koettuja avuntarvitsijoita, jotka ovat passiivisia eivätkä aktiivisia toimijoita. Tutkimuksen aineistossa keskustelijoiden minäkuva ja identiteetti liittyvät kiistatta kansalaisuuteen eli Suomeen ja suomalaisuuteen. Valtaosa keskustelijoista kategorisoi Me-kategorian jäseniksi suomalaiset valkoihoiset työikäiset ja työssäkäyvät miehet, tai ainakin maskuliiniset arvot omaavat suomalaiset naiset. Me-kategorian jäsenet ovat lisäksi ahkeria ja rationaalisia toimijoita, jotka ajattelevat itsenäisesti ja kyseenalaistavat julkisen mielipiteen sekä päätöksenteon. Yksi tämän tutkimuksen tuloksista on keskustelijoiden puutteellinen tietämys varsinaisen kehitysavun todellisesta luonteesta ja tuloksista. Toiseuden ja kehitysapukeskustelun kytköksen tulos tämän tutkimuksen perusteella puolestaan on se, että keskustelijat eivät koe, niin kehitysapuun kielteisesti kuin myönteisestikään suhtautuvassa keskustelussa, kehitysavun vastaanottajia kanssaan tasa-arvoisina. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan sanoa, että kehityspolitiikka hyötyisi kehitysapuun liittyvän toiseuden purkamisesta. Kehitysapua ja kehitysmaita koskevan tiedon lisääminen niin kansalaisten kuin päättäjienkin keskuudessa voisi olla askel tarvittavaan suuntaan.
  • Karhapää, Sari (2008)
    Pro gradu –tutkielmani tarkastelee kehitysavun merkityksiä ja niiden poliittista luonnetta. Tutkielmassa analysoidaan semioottisella menetelmällä OECD:n kehitysapukomitean (Development Assistant Committee, DAC) vuosiraportin 2007 kehitysavun kieltä ja myyttejä. Tutkielman lähtökohtana on ajatus DAC:n eksplisiittisestä ja implisiittisestä asiantuntijavallasta. Kehitysapu ymmärretään pehmeän vallan muodoksi. Tutkimuskysymyksiä esitettiin kaksi. Miten kehitysavusta puhutaan OECD:n kehitysapukomitean vuosiraportissa 2007 ja millaisia kehitysavun myyttejä raportista löytyy? Tutkielman teoreettiseksi taustaksi on valittu kehitysavun ideologisia perusteluja kuvaava developmentalismin käsite ja poliittista kenttää kuvaava Terje Tvedtin määrittelemä kansainvälisen apusysteemin käsite. Semioottiseen menetelmään on haettu työkaluja Roland Barthesin strukturalistisesta semiotiikasta. Keskeisiä käsitteitä ovat konnotaatio ja myytti. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös kehitysavun kielen poliittiseen ja hallinnolliseen luonteeseen. Vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on, että kehitysavusta puhutaan OECD:n kehitysapukomitean vuosiraportissa 2007 ensinnäkin kahdensuuntaisena yhteistyöprojektina, jonka tavoitteena on vähentää köyhyyttä. Vaikka toiminta on kahdensuuntaista, teksti painottaa DAC:n jäsenmaiden toimintaa ja ylläpitää niiden valtaa määrittää apua. Toiseksi avusta puhutaan mitattavana ja suunnitelmallisena projektina, jonka toteutuminen on tehokkuuden ja hyvän johtamisen ongelma. Vastauksena toiseen tutkimuskysymykseen kehitysavun myyteistä nostetaan esille tieteen ja kehityksen myytit. Tieteen myytti ilmenee tilastollisena kehityksen mitattavuutena, DAC:n objektiivisuuden, toiminnan läpinäkyvyyden ja asiantuntija-statuksen korostamisena. Kehitysapua hahmotettiin myytissä tieteenä, ei politiikkana. Kehityksen myytti ilmeni teknisyyden ja talouden korostamisena. Kehitys rinnastettiin edistykseen, jota ei kyseenalaistettu, vaan kehitys nähtiin luonnollisena. Kehitys on myytissä historiatonta ja ei-poliittisista toimintaa. Molemmat myytit auttavat naturalisoimaan länsimaiden valtaa määritellä kehitysapua. Tulokset voidaan liittää laajempiin kehitysteorioiden konteksteihin. Tutkimustulosten valossa DAC:n vuosiraportti painottaa taloudellista kehitysnäkemystä ja asettuu näkemyksellään Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston rinnalle. Inhimillinen kehitys ja köyhyyden vähentäminen ovat sivuroolissa. Taloudellista kehitysnäkemystä tärkeämpää on huomata DAC:n tieteellisyyden ja objektiivisuuden oikeuttama asiantuntijavalta, joka peittää alleen kehitysavun käsittämisen yritysmaailmasta käsin. Länsipainotteisesta kehitysavun tehokkaasta johtamisesta tulee objektiivista tiedettä, ei politiikkaa. Tärkeimmät teoreettiset lähteet ovat Juhani Koponen ja Terje Tvedt. Menetelmän tärkein lähde on Roland Barthes.
  • Drakos, Elena (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman kohteena ovat kehitysluotot, jotka olivat osa Suomen julkista kehitysapua vuosien 1972-1991 välillä. Luotot olivat niin sanottuja pehmeitä luottoja. Niiden tuli täyttää Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n (Organisation for Economic Cooperation and Development) kehitysapukomitea DAC:n (Development Assistance Committee) vuonna 1965 laatimat ehdot, jotta niitä voitiin käyttää julkisen kehitysavun muotona. Matalan korkoprosentin, kuoletusten vapaavuosien, pitkän maksuajan ja korko- ja kuoletuserien jaksotuksen avulla saatiin laskettua luottojen tärkein ehto eli lahja-aste, jonka tuli olla yli 25 % luoton laskennallisesta osuudesta. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä syitä tai motiiveja kehitysluottojen käyttöönoton taustalla oli, miten ne toteutuivat kehitysavun välineenä ja miksi niistä luovuttiin. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt historiallista lähdekritiikkiä ja teoreettisena viitekehyksenä professori Juhani Koposen tulkintakehikkoa kehitysyhteistyön developmentalismista ja instrumentalismista. Suomen kehityspolitiikan linjaukset ja periaatteet alkoivat rakentua vasta 1960-luvulla. Sitä ennen maalla oli ollut vain vähän suhteita kehitysmaihin. YK-jäsenyys ja sen myötä omaksutut tavoitteet kehitysmaille annettavasta avusta loivat paineita kehitysavun määrärahojen nostamiselle. Ulkoministeriön virkamiesten ensisijaiseksi huoleksi nousi pienen, tuontivetoisen maan oman maksutaseen tasapaino. Ratkaisu tähän oli kehitysluottojen käyttöönotto. Niiden avulla määrärahoja voitiin nostaa ilman merkittävää haitallista vaikutusta Suomen maksutaseelle. Samalla vientiä voitiin kasvattaa, koska luotot sidottiin pääasiassa 80 prosenttisesti suomalaisten tuotteiden tai palvelusten ostoon ja toiveena oli uusien kaupallisten suhteiden muodostaminen kehitysmaiden kanssa. Myös Suomen poliittista positiota alettiin rakentaa kehitysyhteistyön avulla, päämääränä mielikuva maailmalla kansainvälisestä – ja erityisesti puolueettomasta pohjoismaisesta – toimijasta. Kehitysluottoja myönnettiin yhteensä kahteenkymmeneen eri maahan – osalle paljon, osalle vain yksittäisiä luottoja. Sopimusten ehtojen periaatteena oli myöntää luottoja taloudellista kehitystä edistävien pääomahyödykkeiden ja investointipalvelusten hankintaan. Vaikka luottojen vastaanottajamaat voidaan jaotella ryhmiin luototuksen erityispiirteiden mukaan, yhteistä niille oli Suomen yrityselämän kiinnostus päästä kehitysluottojen kautta niiden markkinoille sekä tiettyjen yritysten ja teollisuudenalojen osuus kehitysluottohankintojen tarjoajina ja toimittajina. Ensimmäinen periaatepäätös luottojen anteeksiantamisesta tai lahja-avuksi muuttamisesta tehtiin vuonna 1979. Päätös perustui YK:n kauppa- ja kehitysneuvoston (UNCTAD) vuonna 1978 hyväksymään päätöslauselmaan, jonka mukaan avunantajamaiden tulisi tarjota velkahuojennuksia köyhimmille kehitysmaille ja erityisesti vähiten kehittyneille maille. Kehitysluottojen käyttö osana kehitysapua jatkui 1990-luvun taitteeseen vastaanottajamaiden huonosta taloustilanteesta huolimatta. Lähes kaikki kehitysluotot on tähän mennessä annettu anteeksi tai muutettu lahja-avuksi pääosin Pariisin klubin mahdollistamin järjestelyin. Vain kolmella maalla on vielä kehitysluottovelkaa Suomelle. Luottojen käyttö kehitysapuinstrumenttina epäonnistui monelta osin ja siksi niiden käytöstä luovuttiin. Suomalaisia tuotteita vietiin kehitysmaihin kehitysluottojen avulla ilman, että järjestelmällisesti olisi arvioitu niiden sopivuus vastaanottajamaan tarpeisiin ja oloihin. Suomalaiset teollisuustuotteet olisivat vaatineet enemmän perehdytystä käytön alkuvaiheissa ja jatkossa käytön ja kunnossapidon riittävää, jotta niistä olisi saatu suurin hyöty vastaanottajille. Kilpailun puute piti hinnat korkeina. Epäonnistuneiden tapausten rinnalla oli toki onnistumisiakin. Eniten kehitysluotoista hyötyivät sopimusten puitteissa kauppoja tehneet suomalaisyritykset.
  • Nyman, Eeva (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten kehityspolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä on kehystetty Suomen eduskuntakeskusteluissa 2000-luvulla. Kehityspolitiikan julkilausuttujen tavoitteiden taustalla oletetaan vaikuttavan moninaiset intressit. Tutkimuksessa käytetty aiempi kirjallisuus on selittänyt kehityspolitiikan tavoitteita ja intressejä erityisesti siihen liitettyjen ideoiden kautta, ja useissa tällaisissa tutkimuksissa näihin ideoihin on päästy välillisesti käsiksi eduskuntakeskustelujen kautta, kuten tässäkin tutkimuksessa. Kansanedustajien käyttämien kehityspolitiikan kehysten selvittämisen lisäksi tämä tutkimus pyrkii vastaamaan siihen, miten populistisen puolueen mukaantulo on vaikuttanut keskusteluun kehityspolitiikasta. Tutkimusaineistona tässä tutkimuksessa käytettiin vuosittaisia hallitusten talousarvioesityksen lähetekeskusteluja. Tutkimusaineisto ulottui vuodesta 2000 vuoteen 2019. Menetelmänä puheenvuorojen analysoimiseen käytettiin kehysanalyysiä, sekä kehysten painotusten tarkastelemiseen myös pienimuotoista kvantitatiivista analyysiä. Tutkimusaineisto jaettiin ajallisen vertailun vuoksi kahteen osaan vuodesta 2011. Tämän ansiosta voitiin tarkastella sitä, miten perussuomalaisten kansanedustajien määrän merkittävä kasvu vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen vaikutti keskusteluun kehityspolitiikasta. Analyysin perusteella Suomessa kehityspolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä on eduskuntakeskusteluissa kehystetty kahdeksan erilaisen kehyksen kautta. Nämä kehykset ovat 1) humanitäärisyys, 2) velvollisuus ja vastuu, 3) välilliset omat intressit, 4) taloudelliset intressit, 5) vaikutusvalta, 6) maine sekä 7) kotimaan etu ensin ja 8) kehityspolitiikan toimimattomuus. Näistä kuutta ensimmäistä käytettiin kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön tärkeyden perustelemiseen ja kahta viimeistä niiden kritisoimiseen tai jopa vastustamiseen. Tutkimuksessa selvisi, että kehysten painotukset ovat muuttuneet ajallisesti. Vuosina 2000-2010 kehityspolitiikkaa kehystettiin lähes yksinomaan velvollisuutena ja vastuuna, humanitäärisyyteen yhdistettynä. Vuoden 2011 jälkeen kehityspolitiikasta tuli kiistanalaisempi kysymys, ja puheenvuorojen määrä nousi reilusti. Myös kehysten painotus muuttui: humanitäärisyys ja välilliset omat intressit nousivat velvollisuutta ja vastuuta vahvemmiksi kehyksiksi. Myös taloudellisten intressien kehyksen painotus kasvoi merkittävästi. Puolueiden välisissä kehityspolitiikan painotuksissa oli huomattavissa eroja, jotka olivat yhteneväisiä puolueen ideologian kanssa. Kuitenkin näissä kehysten painotuksissa oli myös paljon yhtäläisyyksiä. Perussuomalaiset kuitenkin erosi merkittävästi muista puolueista kehystämisessään. Tutkimuksen tavoitteena oli myös tarkastella populismin ja kehityspolitiikan suhdetta. Sen lisäksi, että siinä analysoitiin, miten populistisen puolueen kansanedustajat itse kehystävät kehityspolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä, siinä tutkittiin myös sitä, miten populistisen puolueen mukaantulo vaikuttaa keskusteluun kehityspolitiikasta ja muuttaa kehysten painotuksia. Tutkimuksessa selvisi, että perussuomalaiset kehystävät kehityspolitiikkaa suurimmaksi osaksi omien populististen kehystensä kautta (kotimaan etu ensin ja kehityspolitiikan toimimattomuus). Kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön tärkeyttä perustellakseen ja perussuomalaisten vahvaan kriittiseen kehystämiseen vastatakseen, muut puolueet painottivat kehityspolitiikkaa enemmän humanitäärisyytenä sekä välillisten omien intressien ja taloudellisten intressien tavoitteluna, ja pyrkivät esittämään kehityspolitiikan tavoitteet myös Suomen etuna. Verrattuna 2000-luvun alkuun, nykyään suomalaiset kansanedustajat kehystävät kehityspolitiikkaa laajempana työkaluna, jolla voidaan edistää monipuolisia tavoitteita ja intressejä.
  • Karjalainen, Jenni (2007)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka kehityspolitiikan tavoitteita argumentoidaan suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Määrittelen kehityspolitiikan valtioneuvoston helmikuussa 2004 julkaiseman Kehityspoliittisen ohjelman mukaisesti johdonmukaiseksi toiminnaksi niillä kansainvälisen yhteistyön ja kansainvälisen politiikan lohkoilla, joilla vaikutetaan kehitysmaiden asemaan. Linjauksen mukaan kehityspolitiikan tehtäviä ovat myös suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä kansainvälisen yhteisvastuun rakentaminen ja rauhan vahvistaminen. Tutkimuskirjallisuudessa kehitysteorian ja -politiikan on todettu olevan vahvassa vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Työn teoreettinen viitekehys jäsentyy kolmen kehitysteorian paradigman varaan: modernisaation, dependenssin ja inhimillisen kehityksen. Teoriassa esitettyjen muotoilujen pyrin ymmärtämään paremmin nykyistä kehityspoliittista keskustelua. Tutkielman empiirisen osuuden muodostaa vuonna 2005 viidessä suomalaisessa sanomalehdessä (Aamulehti, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kaleva ja Lapin Kansa) julkaistut, kehityskysymyksiä käsittelevät kantaaottavat kirjoitukset, joiksi on luettu mielipide- ja pääkirjoitukset sekä kolumnit. Tarkastelun taustavaikuttimena on Jürgen Habermasin (2004[1962]) näkemys julkisuudesta keskustelun foorumina, jonka mukaan julkisen keskustelun tulisi kriittisen rationaalisuuden periaatteiden nojalla olla monipuolista ja tosiasioihin perustuviin argumentteihin nojaavaa. Peter Dahlgrenia (1991) seuraten pohdin, millä tavoin kehityspoliittinen keskustelu tarjoaa kansalaisille välineitä ymmärtää aihepiiriään ja tavoitella asiantuntevia ratkaisuja erilaisten toimintamallien omaksumiseen. Koko aineiston empiirinen tarkastelu koostuu teemoittelusta, argumenttirakenteiden erittelystä ja kehitysparadigmojen tarjoamien argumenttipositioiden tarkastelusta. Lisäksi aineistosta on valittu harkinnanvarainen otanta yksityiskohtaisempaan argumenttianalyysiin, jossa hyödynnetään Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan (2004) esittämää käytännönläheistä argumenttianalyysia yhdistettynä tiettyihin uuden retoriikan perinteen elementteihin. Aineistolle asetettava tutkimuskysymys on, millaisia tavoitteita kehityspolitiikalle suomalaisessa julkisessa keskustelussa asetetaan ja millä tavalla tavoitteita perustellaan. Analyysin tuloksena totesin, että suomalaista kehityspoliittista keskustelua ohjaavat motiivit ovat kehitysyhteistyön ongelmien ratkominen, tehdyistä päätöksistä kiinnipitäminen, auttamisen velvollisuuden täyttäminen sekä globaalin turvallisuuden parantaminen. Kolme ensimmäistä ovat keskustelussa määrääviä, kun taas vuorovaikutuksellisempaa näkemystä kehityspolitiikkaan edustavat puheenvuorot esimerkiksi globaalin turvallisuuden edistämisestä kehityspolitiikan keinoin jäävät keskustelussa marginaaliin.
  • Hyötylä, Sonja (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Euroopan unionin vuonna 2017 hyväksyttyä kehityspoliittista konsensusta ja siinä asetettuja kehityspolitiikan tavoitteita. Kehityspoliittinen konsensus on Euroopan unionin instituutioiden ja jäsenvaltioiden allekirjoittama kehityspoliittinen julkilausuma. Erityisesti tutkielmassa tarkastellaan kehityksen, muuttoliikkeen ja turvallisuuden suhdetta kehityspoliittisessa konsensuksessa. Tutkielmassa analysoidaan kehityspoliittisen konsensuksen sisältö ja konsensukseen johtanut politiikkaprosessi. Sisällön ja kehityspolitiikan tavoitteiden analysoinnissa tärkeimpänä aineistona on itse kehityspoliittinen konsensus sekä aiempi kehityspoliittinen konsensus vuodelta 2005. Politiikkaprosessi analysoidaan käymällä läpi poliittisen päätöksenteon vaiheet ja neuvottelut Euroopan komission marraskuussa 2016 julkaisemasta tiedonannosta lopullisen kehityspoliittisen konsensuksen hyväksymiseen kesäkuussa 2017. Pääasiallisena aineistona prosessianalyysissa ovat Euroopan unionin viralliset kokousdokumentit ja kahdeksan haastattelua. Haastateltavat koostuivat suomalaisista virkamiehistä, Euroopan parlamentissa työskentelevistä henkilöistä ja kansalaisyhteiskunnan edustajasta. Analyysissa käy ilmi, että vuodesta 2005 vuoteen 2017 Euroopan unionin kehityspolitiikassa muuttoliike on nostettu kehityspolitiikan agendalle ja turvallisuustematiikka on vahvistunut. Uudessa konsensuksessa muuttoliikkeen juurisyihin puuttuminen on nostettu kehityspolitiikan selväksi tavoitteeksi. Lisäksi kehitystä ja vakautta perustellaan edistettävän Euroopan unionin oman turvallisuuden vahvistamiseksi. Kehityspolitiikkaa välineellistetään turvallisuus- ja muuttoliikeintresseihin sekä oikeutetaan niiden kautta. Muuttoliikettä koskevia kirjauksia kehityspoliittiseen konsensukseen ajoivat erityisesti jäsenvaltiot Euroopan unionin neuvostossa, kun taas turvallisuuskysymyksissä Euroopan komissiolla näyttää olleen suurempi vaikutus. Euroopan parlamentti painotti neuvotteluissa köyhyyden vähentämistä ja kestävää kehitystä kehityspolitiikan päätarkoituksena, mutta komission ja neuvoston yhteneväisten kantojen vuoksi parlamentilla oli huomattavasti vähemmän vaikutusta lopulliseen kehityspoliittiseen konsensukseen. Tutkielmassa osoitetaan, että vahvat muuttoliike- ja turvallisuuspoliittiset painotukset kehityspoliittisessa konsensuksessa selittyvät ennen kaikkea muuttoliikkeen turvallistamisella. Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen lisäännyttyä vuonna 2015 se nostettiin poliittisessa keskustelussa suurimmaksi turvallisuusuhkaksi eurooppalaisille ja siihen vastaaminen tärkeimmäksi prioriteetiksi. Tämän vuoksi kehityspolitiikkaa välineellistettiin Euroopan unionin muuttoliike- ja turvallisuuspoliittisille intresseille. Lisäksi painotuksia selittävät historiallisesti muuttoliikkeen ulkoisten aspektien korostaminen Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikassa sekä viime vuosikymmenien kehitys, jossa turvallisuuskysymykset on otettu yhä vahvemmin Euroopan unionin kehityspolitiikassa huomioon.
  • Aaltonen, Eeva (1999)
    Tässä tutkimuksessa on haluttu selvittää löytyykö naisten ja miesten moraalikäsityksistä sisällöllisiä eroja heidän käsitellessään Kohlbergin moraalidilemmoja ja kehitysyhteistyökysymyksiä. Sisällöllisiä eroja on tutkittu naisten ja miesten vastuukäsitysten ja kehitysyhteistyökysymysten avulla. Tutkimuksessa on lähdetty siitä, että jos naiset ovat enemmän vastuuorientoituneita kuin miehet niin silloin olisi oletettavaa, että naiset olisivat kehitysyhteistyömyönteisempiä kuin miehet. Tutkimuksessa on selvitetty myös selittääkö Kohlbergin moraalivaiheisiin sijoittuminen kehitysyhteistyömyönteisyyttä ja onko arvoilla yhteyttä kehitysyhteistyömyönteisyyteen. Tutkimuksen lähtökohtana on Kohlbergin moraaliteoria ja Gilliganin väitteet siitä, että naiset käsittelevät moraaliongelmia enemmän vastuun näkökulmasta kuin miehet. Moraaliarvioinnin kehitysvaihe ja moraaliorientaatio on määritelty Kohlbergin kehittämän pisteytysmenetelmän avulla. Kehitysyhteistyötä on käsitelty moraalisena ongelmana ja kehitysyhteistyöasenteita on mitattu kehitysyhteistyökysymyksistä muodostetun summamuuttujan avulla. Sukupuolierojen tutkimisen teoreettisena viitekehyksenä on käytetty Eaglyn sosiaalisen roolin teoriaa ja arvoja on tutkittu Schwartzin arvotyyppien ja arvoulottuvuuksien avulla. Naisten ja miesten moraalikäsitykset eivät eronneet toisistaan tilastollisesti merkitsevästi rakenteen eivätkä sisällön suhteen. Naiset eivät olleet miehiä tilastollisesti merkitsevästi kehitysyhteistyömyönteisempiä. Arvojen ja kehitysyhteistyömyönteisyyden yhteydet erosivat jonkin verran naisten ja miesten välillä niin, että miehillä kehitysyhteistyömyönteisyyden ja universalististen arvojen yhteys oli naisiin verrattuna tilastollisesti merkitsevämpi. Miehiltä löytyi myös yhteys virikkeisyyden ja kehitysyhteistyömyönteisyyden välillä. Naisilta taas säilyttämisen arvostamisen ja kehitysyhteistyömyönteisyyden välillä. Naisten ja miesten samankaltaisuuden voidaan ajatella johtuvan siitä, että nykyään pohjoismaissa naisten ja miesten roolit ovat monissa asioissa entistä enemmän samanlaisia. Tutkimuksen tärkeimpiä lähteitä ovat olleet: Kohlberg, L. (1984). The psychology of moral development. San Francisco: Harper & Row, Gilligan, C. (1982). In a different voice: Psychological theory and women's development. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press ja Eagly, A. (1987). Sex differences in social behavior: A social-role interpretation. New Jersey: Lawrence Erlbaum Associates.