Browsing by Subject "keisarikultti"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-3 of 3
  • Leskelä, Leena (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella tekstijaksoa Fil. 2:6–11 imperiumikriittisen raamatuntutkimuksen metodeilla. Raamatuntulkinnallista lähestymistapaa, jonka avulla Uuden testamentin teksteistä pyritään havaitsemaan sekä suoria että epäsuoria viittauksia Roomaan ja erityisesti keisarikulttiin kutsutaan imperiumikritiikiksi. Tekstiä tarkastellaan poliittisen ideologian näkökulmasta. Näin ollen oletetaan, että Uuden testamentin kirjoittajilla olisi uskonnollisen sanoman lisäksi ollut myös poliittinen kannanotto välitettävänään. Filippi oli 1. vuosisadalla vahvasti roomalainen, synkretistinen ja yhteiskunnallisesti kerrostunut kaupunki. Kaupunkia leimasi yhteiskunnallisen aseman ja kunnian tavoittelu. On todennäköistä, että muiden uskontojen lisäksi myös keisarikultilla oli merkittävä asema Filipissä. Tarkastelen työssäni seuraavia tutkimuskysymyksiä: Mitä Paavali halusi sanoa Filippiläiskirjeen jakeiden 2:6–11 välityksessä? Ymmärsivätkö vastaanottajat hymnin sanoissa kritiikkiä Rooman imperiumia kohtaan? Ymmärsivätkö vastaanottajat hymnin sanoissa kritiikkiä keisarikulttia kohtaan? Tarkastelen tässä työssä imperiumikriittisesti seuraavia sanoja ja sanayhdistelmiä, jotka löytyvät jakeista Fil. 2:6–11: ”Jumalan muoto”, ”Jumalan vertainen”, ”orjan muoto”, ”ristinkuolema”, ”korkein nimi” ja ”Herra Jeesus Kristus”. Sovellan työssäni Scot McKnightin ja Joseph B. Modican laatimaa jaottelua, jonka mukaan imperiuminvastaisen kritiikki voidaan jakaa viiteen eri tasoon: 1) Suora, kiistaton kritiikki Roomaa ja/tai keisarikulttia kohtaan. 2) Rooman imperiumin virallisesta ideologiasta lainattu kielenkäyttö kritiikin välineenä. 3) Epäsuora kritiikki teksteissä, joissa Rooma on kontekstina. 4) Rivien välistä luettu tai aistittu kritiikki imperiumia kohtaan. 5) Hienovarainen kritiikki, jota on vaikea erottaa tulkitsijan henkilökohtaisista lähtökohdista kumpuavasta ideologisesta tai poliittisesta tulkinnasta. Kutsun tässä työssä jaksoa Fil. 2:6–11 tutkimuskirjallisuudessa yleisesti käytetyillä nimillä ”hymni” tai ”Kristus-hymni”. Pidän kuitenkin mahdollisena, että jakso on esimerkiksi Kristusta korottava ylistyspuhe, eli enkomion. Lähestyn jaksoa Fil. 2:6–11 seuraavista lähtökohdista: pidän todennäköisenä, että se on osa yhtenäistä kirjettä, jonka Paavali on itse kirjoittanut Filippin kristityille noin vuonna 60 jaa. Toisin kuin merkittävä osa tutkijoista, minä pidän todennäköisenä, että Paavali on kirjoittanut itse myös jakson Fil. 2:6–11. Työssä päädytään seuraaviin johtopäätöksiin: Jaksosta Fil. 2:6–11 ei löydy suoraa, kiistatonta kritiikkiä Rooman imperiumia, keisaria eikä mitään muutakaan sen osa-aluetta kohtaan. Jaksosta ei myöskään löydy selvästi Rooman imperiumin virallisesta ideologiasta lainattua kielenkäyttöä kritiikin välineenä. Ainoat ilmaisut, jotka ovat lähellä tätä määritelmää, ovat ”Jumalan vertainen” sekä ”Herra Jeesus Kristus”. Ilmaisuja käytetään jaksossa samaan tapaan kuin niitä käytettiin yleisesti Rooman keisareista. Tämäkin ilmenee kuitenkin vain epäsuorasti. Rooma ei esiinny kontekstina jaksolle Fil. 2:6–11, joten sen kaltaista epäsuoraa kritiikkiä ei siitä myöskään löydy. Jaksosta on mahdollista löytää kuitenkin huomattavan paljon rivien välistä luettavaa tai aistittavaa epäsuoraa kritiikkiä Roomaa tai keisaria kohtaan. Hienovaraista kritiikkiä, jota on vaikea erottaa tulkitsijan henkilökohtaisista lähtökohdista kumpuavasta ideologisesta tai poliittisesta tulkinnasta, ei ollut tarkoituksenmukaista tutkia tässä pro gradu -tutkielmassa.
  • Kuusela, Kukka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma perehtyy tekstianalyysin keinoin kristinuskon filosofian platonistisiin piirteisiin ja kristinuskon filosofian vuorovaikutukseen oikeutta ohjaavan poliittisen filosofian kanssa. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, missä määrin kristinuskon filosofia hyödynsi aiempaa hellenististä filosofiaa omana pohjanaan, ja miten kristinuskon ja maallisen vallan filosofiat erosivat toisistaan. Lopuksi tutkielmassa vastataan siihen, miten kristillisen ja maallisen oikeuden välinen vuorovaikutus muuttui ajanlaskun alusta alkaneen ja keisari Constantinuksen hallintokauteen (306–337 jKr.) päättyneen ajanjakson aikana. Tutkielman kirkkohistoriallinen lähde on Eusebioksen Kirkkohistoria, jonka tekstin analysoinnin yhteydessä kiinnitetään huomiota erityisesti kristillisen opin ja keisarikultin väliseen problematiikkaan, sekä kristillisen filosofian kollisioon sekä juutalaisten, heprealaisten että polyteismin oppien kanssa. Eusebios hyödynsi kristinuskon vaiheita kuvatessaan hyvän ja pahan välistä taistelua kuvaavaa retoriikkaa, jonka oli tarkoitus korostaa kristinuskon erityistä ylevää asemaa. Eusebioksen tekstissä kristinopin ylemmyyttä tuodaan esille korostamalla metaetiikan tasolla Jumalan, logoksen ja maallisen vallan välistä yhteyttä sekä jumalallisen suunnitelman merkitystä. Eusebioksen tekstiä leimaa eettinen ja poliittinen sidonnaisuus, mikä huomioidaan tutkielmassa useissa yhteyksissä. Eusebioksen hahmottelema kristillinen filosofia sisältää paljon piirteitä, joiden pohja on hänen pakanallisiksi kutsumissaan filosofisissa doktriineissa. Eusebioksen valikoivuus sen suhteen miten aiempaa filosofisista ajattelua hyödynnetään johtaa lopputulokseen, jonka mukaan Eusebioksen hahmottelema kristinuskon filosofia oli uusplatonistista, mutta myös laajemmin sidoksissa aiempaan filosofiseen ajatteluun. Eusebioksen tekstin apologeettinen, valikoiva ja kuvaileva luonne ovat tutkielmassa esitetyn näkemyksen mukaan seurausta tekstin kirjoittamisen aikana vallinneista yhteiskunnallisista olosuhteista. Olosuhteet muokkasivat myös Eusebioksen tapaa kuvata kristillistä normatiivista etiikkaa sekä maallisen vallan suhdetta kristinuskoon. Kristittyjen hyveellisen ja totuuteen perustuvan käytöksen korostus on itsessään retorinen tapa luoda kuva oikeudellisen vallankäytön epäoikeudenmukaisuudesta. Tutkielmassa päädytään toteamaan, että kokonaisuutena tarkastellen muutos kristinuskon ja maallisen oikeuden filosofioiden välisessä suhteessa ei ollut niin radikaali kuin Eusebios Kirkkohistoriassaan esittää. Rooman keisarin jumalallinen asema ei kadonnut ja uskonnonvapauden aika suosi kristinuskon ohessa myös muiden uskontojen kukoistusta. Maallinen ja uskonnollinen sääntely sulautuivat toisiinsa lähinnä Constantinuksen oman kristillisen vakaumuksen ansiosta, mutta sosiaalisen legitimiteetin lisääntymisestä huolimatta kristinuskon formaali asema kohentui todellisuudessa vähemmän kuin Eusebios antaa ymmärtää. Tästä huolimatta rauhanomaiset olosuhteet kristinopin harjoittamiseen mahdollistivat kristinuskon filosofian aseman vakautumisen ja sen myöhemmän kehityksen.
  • Forsander, Theresa (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimusaiheeni koskee Paavalin antamia ohjeita esivallan kunnioitukseen Rooman varhaiskristillisiin seurakuntiin aikana, jolloin kristityt ajoittain saivat valtiolta osakseen väkivaltaista kohtelua. Tutkimuskysymykseni on: Mitä Paavalin kehotus esivallan kuuliaisuuteen Room. 13:1–7 merkitsi Rooman seurakunnille? Paavalin kohdeyleisönä on juutalaisista ja pakanoista koostuva seurakunta. Varhaiskristilliset yhteisöt saivat syntynsä juutalaisissa synagogissa. Juutalaisuus oli Rooman varhaiskristillisyyttä vahvasti määrittävä tekijä. He poikkesivat valtaväestöstä ryhmä erityisten tapojen sekä yksijumalisen uskonsa takia. He asuivat Rooman köyhässä korttelissa ja suurimmalla osalla heistä oli orjan tai vapautetun status. Juutalaisilla oli erityisvapaus olla osallistumatta muuta kansaa koskevaan keisaria uskonnollisesti kunnioittavaan kulttiin. Poikkeavuus valtaväestöstä, omituiset tavat, alhainen status ja saavutetut erityisoikeudet vaikuttivat siihen, että muulla kansalla oli negatiivisia ennakkoluuloja ryhmää kohtaan. Antiikin uskontojen kirjo oli valtava, julkisen uskonnollisuuden lisäksi ihmiset palvoivat jumalia erilaisissa yhdistyksissä ja kodeissa. Uskonnon harjoittamiseen kuuluivat erilaiset jumalia lepyttävät uhrit, joita suorittamalla pyrittiin saavuttamaan jumalilta menestystä ja rauhaa. Perinteisten jumalien lisäksi keisarille uhrattiin uhreja, joilla osoitettiin uskollisuutta hallitsijalle. Uhrautumisesta kieltäytyminen merkitsi epäkunnioitusta perinteisiä jumalia kohtaan ja keisarin vallan tunnustamattomuutta. Siitä saattoi seurata onnettomuus koko valtakunnalle, joten uhrien suoritusta valvottiin. Julkinen uskonto oli vahvasti kietoutunut politiikkaan, ja vaikka perinteisten jumalien olemassaoloa alettiin epäillä, uhrikäytännöstä oli mahdoton luopua uskonnon poliittisen luonteen takia. Esivalta oli epäluuloinen kaikkea yksityistä uskonnollisuutta kohtaan siinä mahdollisesti kytevien poliittisen juonittelun ja salaliittojen takia. Yksityisen uskonnollisuuden toimintaa jouduttiin rajoittamaan, mikä joskus merkitsi rajuja väkivaltaisuuksia. Juutalaisten oikeuksia ja toimintaa rajoitettiin karkotuksin ensimmäisen vuosisadan aikana. Keskeisimmät syyt kristittyjen väkivaltaiseen kohteluun olivat se, että kristityt eivät suostuneet uhraamaan keisarin jumaluudelle, ja että he tekivät käännytystyötä. Käännytystyö myös vaaransi valtakunnan turvallisuuden, sillä kääntyminen kristinuskoon merkitsi perinteisistä jumalista luopumista, josta saattoi seurata jumalien aiheuttama onnettomuus. Lisäksi se ilmaisi uskottomuutta keisaria kohtaan. Paavalin käsitys esivallan kunnioituksesta poikkesi esivallan käsityksestä, esivaltaa tuli hänen mukaansa kunnioittaa kaikin muin tavoin, paitsi uskonnollisella palvonnalla eli uhrein. Paavalin silmissä kunnon kristitty ei ollut esivallan silmissä kunnollinen ilman uhrien suorittamista. Paavalin arvion mukaan kunnolliset kristityt saivat kunnottomien kanssa osakseen väkivaltaista kohtelua, silti hän kirjoittaa kirjeessään, että ainoastaan pahantekijä saa rangaistuksen. Rangaistukseen oli alistuttava, sillä esivalta oli Paavalin mukaan Jumalan asettama ja alistuneisuus esivallalle oli alistumista Jumalalle. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että hyvät saivat kärsiä yhdessä pahojen kanssa, he vain kärsivät syyttömyyttään.