Browsing by Subject "kelpoisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Kela, Ritva-Liisa (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomen väestön ja suurten ikäluokkien ikääntyessä myös muistisairaiden ihmisten lukumäärä ja osuus väestöstä kasvaa. Muistisairautta on tutkittu paljon lääke- ja hoitotieteissä, mutta sen sosiaalitieteellinen tai sosiaaligerontologinen teoretisointi on jäänyt vähemmälle. Tämän tutkimuksen tavoitteena on täydentää sosiaalitieteellistä muistisairaustutkimusta tarkastelemalla muistisairauden maailmaa ja muistisairaiden ihmisten elämää muistakin kuin sairauden ja hoivan näkökulmista. Tämä vaatii teoreettisilta lähtökohdiltaan avointa ja käsitteellistävää tutkimusotetta. Näistä lähtökohdista kiteytettynä tämän tutkimuksen tehtävänä on muodostaa aineistolähtöinen abstraktin tason malli siitä, miten muodostuu muistisairauden sosiaalinen. Tutkimus nojautuu toimijaverkkoteoriaan ja ajatukseen sosiaalisen moniaineksisuudesta. Menetelmänä käytettiin aineistolähtöistä ja käsitteellisen tason tietoa tuottavaa grounded theorya, joka sopii lähtökohdiltaan avoimiin tutkimuskysymyksiin ja alueille, joiden teoretisointi on niukkaa. Aineisto poimittiin kaunokirjallisista teoksista, joissa muistisairaus on mukana pääteemana tai sivuosassa. Tutkimuksen tuloksena on aineistolähtöinen abstraktin tason malli, joka on nimetty kelpoisten kokoonpanojen teoriaksi. Teoria selittää käsitteidensä avulla, miten muistisairauden sosiaalinen tapahtuu. Teorian mukaan sosiaalinen näyttäytyy kokoonpanoissa ja kokoonpanojen muutoksissa. Kokoonpanot muodostuvat kolmesta jäsenestä: muistisairaasta, läheisestä ja osallisesta. Kokoonpanon jäsenet muodostavat toisiinsa suhteita, joiden määrä vaihtelee ja joita voi olla samanaikaisestikin useita erilaisia. Suhteiden ominaisuuksia ovat suuntautuminen, intensiteetti ja affektiivisuus. Suhteiden luonne muuttuu kun niihin liittyy tai niistä poistuu oheisia. Kokoonpanon jäsenten ominaisuuksia ovat minuus, kuuluminen ja kelpoisuus. Minuus on kuulumista erilaisiin kokoonpanoihin ja kelpoisuutta näissä kokoonpanoissa. Kokoonpanon jäsenet osoittavat kuulumistaan ja kelpoisuuttaan. Jäsenet tuottavat näitä ominaisuuksia suhteiden välityksellä kokoonpanon muille jäsenille. Näin ollen kokoonpanon suhteita voi tarkastella kuulumis- ja kelpoisuussuhteina ja tätä kautta minuuteen vaikuttavina suhteina. Kuuluminen jakautuu minän kuulumisen ja minulle kuulumisen suhteisiin. Kelpoisuus koostuu kelpoisuudesta jäsenelle itselleen, kelpoisuudesta muille kokoonpanon jäsenille ja kelpoisuudesta kokoonpanossaan. Kokoonpanon sisältämät suhteet vaikuttavat kokoonpanon kelpoisuuteen, joten kelpoisuus on myös kokoonpanon ominaisuus. Hahmottamis- ja kontrollisuhteet tukevat kuulumisen ja kelpoisuuden suhteita. Näiden suhteiden yhdistelmä tuottaa koosteisuuden, joka on kokoonpanon ominaisuus ja vaikuttaa kokoonpanon kelpoisuuteen. Orientoituminen ja organisointi ovat suhteiden muodostamisen tapoja. Orientoituminen liittyy kuulumisen ja hahmottamisen suhteisiin siinä, missä organisointi on ensisijaisesti kelpoisuus- ja kontrollisuhteiden muodostamisen tapa. Kelpoisten kokoonpanojen teoria kuuluu sosiaalisen elämän suhteisuutta ja moniaineksisuutta painottaviin lähestymistapoihin. Se lisää ymmärrystä muistisairauden sosiaalisesta ja sosiomateriaalisuudesta ja kytkeytyy tutkimuksen kirjallisuuskatsauksensa kautta yhteiskunta- ja ihmistieteiden teorioihin. Kelpoisten kokoonpanojen teoria on tarkoitettu muistisairaan ihmisen elämän ja toiminnan ymmärtämisen apuvälineeksi. Teoria tuo esiin esimerkiksi sen, että suhteisiin vaikuttamisella näyttää olevan suotuisammat seuraukset verrattuna suoraan muistisairaaseen ihmiseen tai hänen toiminnan kohteeseensa suuntautuviin toimenpiteisiin. Tämä on merkittävä havainto muistisairaiden ihmisten hyvinvoinnin ja toimijuuden tukemisen kannalta. Teoriaa voi muokata soveltuvaksi myös muille elämän alueille ja yhdessä kirjallisuuskatsauksensa kanssa se tarjoaa ideoita uusien tutkimusten lähtökohdiksi. Tässä tutkimuksessa on kartoitettu sosiaaligerontologian katvealuetta – muistisairauden sosiaalista – rajautumatta ainoastaan ihmistoimijoiden välisiin suhteisiin. Tämä lähestymistapa auttaa havaitsemaan ihmisten toimintakentät laajemmassa mittakaavassa ja useampien ulottuvuuksien kautta. Sosiaalisen toiminnan ymmärtäminen ihmistoimintaa laajempana ilmiönä avaa uusia näkökulmia myös ihmisten välisten suhteiden tarkasteluun, jolloin ihmiskeskeisestä näkökulmasta luopuminen voi tuottaa inhimillisemmän ja ihmislähtöisemmän näkökulman.
  • Murre-Öhman, Elise (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tarkoitus on tuottaa tietoa sekä muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeudesta että sen toteutumisesta. Tutkimuksen kysymyksenasettelu on dualistinen, kaksikärkinen: ensimmäisessä tutkimustehtävässä selvitetään itsemääräämisoikeuden olemusta, sen alaa ja ulottuvuutta oikeustieteellisessä kontekstissa lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden valossa sekä tehdään rajanvetoa sallitun ja hylättävän intervention välillä. Toinen tutkimustehtävä on tutkia, miten muistisairaan vanhuksen autonomia reaalielämässä toteutuu hänen itsensä ja hänen läheisensä kokemana. Tutkimus on toteutettu yhdistämällä kahta eri tutkimusmetodia: lainopillista metodia selvitettäessä voimassa olevia oikeusnormeja ja niiden soveltamista sekä empiiristä, laadullista tutkimusmetodia tutkittaessa itsemääräämisoikeuden toteutumista reaalielämässä. Muistisairaiden ja heidän läheistensä kokemuksia on kartoitettu yksilöllisesti toteutettuna teemahaastatteluna. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu ja haastatteluaineisto on analysoitu abduktiivisesti. Lähtökohta muistisairaan itsemääräämisoikeudelle on, että vaikka muistisairaus on etenevä, neurologinen sairaus, muistisairaan autonomia ei pääty diagnoosin saamiseen. Toimintakyvyn heiketessä autonomia kaventuu asteittain, mutta oikeutta tehdä itsenäisiä ja itseään koskevia päätöksiä tulee kunnioittaa ja tukea niin pitkään kuin mahdollista. Itsemääräämisoikeuden olemusta on pohdittu erilaisten autonomian määritelmien avulla. Koska tutkielma liittyy vanhuusoikeuden alaan, myös itsemääräämisoikeuteen liittyvät, vanhuusoikeuden keskeiset käsitteet on selvitetty oikeuskirjallisuutta apuna käyttäen. Perinteisen individualistisen autonomian rinnalla käsitellään relationaalista autonomiaa, ja relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettua päätöksentekoa, joka mahdollistaa muistisairaan päätösten tekemisen vielä siinäkin vaiheessa, kun oma toimintakyky ei riitä alentuneen kognition vuoksi. Haastattelututkimuksen tuloksia on havainnollistettu purkamalla litteroitua materiaalia haastateltujen autenttiseksi puheeksi. Tällä tietoisella valinnalla on haluttu antaa haastatelluille se, mikä heille kuuluu: ihmisen yksilöllinen ääni. Samasta syystä haastatelluille henkilöille on annettu nimet, joskin keksityt - tunnistamisen välttämiseksi. Tausta-ajatuksena tutkimuksessa oli, että muistisairas ei voi käyttää itsemääräämisoikeuttaan, jos hän ei ole tietoinen itsemääräämisoikeutensa olemassaolosta ja oikeuksiinsa pääsemisen instrumenteista. Tutkimuksessa keskiöön nousi erityisesti kolme asiaa: ensiksi, että lakisääteiset neuvontapalvelut eivät toimi tavalla, joka turvaisi muistisairaiden vanhusten oikeuden oikeaan ja oikea-aikaiseen tietoon heitä koskevissa oikeudellisissa ja sosiaaliturvaan liittyvissä kysymyksissä. Toiseksi, että relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettu päätöksenteko on luonteva toimintamalli läheisissä relaatioissa ja kolmanneksi, että yksin asuvat, perheettömät muistisairaat ovat joka suhteessa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Tulokset ovat linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa. Lainsäädännöllisiä kehityskohteita ovat itsemääräämisoikeuslain säätäminen sekä tuettua päätöksentekoa koskevien pykälien lisääminen jo olemassa olevaan lainsäädäntöön. Myös "omaisköyhyyden" ratkaiseminen kolmatta sektoria apuna käyttäen voisi olla selvittämisen arvoista pyrittäessä parantamaan kaikkein haavoittuvimmassa olevien, perheettömien muistisairaiden vanhusten asemaa.
  • Pajukallio, Anna-Maija; Wahlström, Margareta; Alasaarela, Erkki (Ympäristöministeriö, 2011)
    Ympäristöministeriön raportteja 11/2011
    Luonnon kiviainesten käyttöä maarakentamisessa voidaan korvata käyttämällä heikkolaatuisia ylijäämä- ja kiviaineksia, teollisuuden sivutuotteita, vanhoja maarakenteita ja pilaantuneita maita. Kaikkia näitä voidaan jalostaa maarakennuskäyttöön edellyttäen, että materiaalien korkea tekninen laatu ja ympäristökelpoisuus voidaan yhdistää. Näitä uusiomateriaaleja kutsutaan tässä julkaisussa UUMA-materiaaleiksi. Ympäristöministeriö toteutti vuosina 2006-2010 yhdessä Tekesin, Tiehallinnon ja SITRAn kanssa ”Infrarakentamisen uusi materiaaliteknologia (UUMA)” -kehitysohjelman. Tavoitteena on vähentää luonnonvarojen käyttöä ja jätteen syntymistä ja lisätä uusiomateriaalien käyttöä maarakennuksessa. Tämä tarkoittaa erityisesti soravarojen käytön vähentämistä ja sitä kautta pohjavesien ja maisemallisesti tärkeiden soraharjujen säästämistä. Samalla luodaan edellytyksiä uusille innovaatioille ja liiketoiminnalle. Ohjelman hanketoiminnan rinnalle koottiin laaja ympäristökelpoisuuden arvioinnin ja tuotehyväksynnän asiantuntijaryhmä, jonka työn tuloksia esitellään tässä julkaisussa. Julkaisun ensimmäisessä osassa selostetaan ympäristökelpoisuuden osoittamiseen ja tuotteistamiseen liittyviä ohjauskeinoja kuten lainsäädäntöä, standardisointityötä sekä keskeisiä viranomaisohjeita. Toinen osa käsittelee ympäristökelpoisuuden arviointia jakolmannessa osassa tarkastellaan tuotteistamisen mekanismeja esimerkein.