Browsing by Subject "kertoja"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Lukkari, Petra (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat henkilöhahmon rakentumisen ehdot George Perecin (1936–1982) esikoisteoksessa, pienoisromaanissa Les Choses, une histoire des années soixante (1965). Kertomus sijoittuu 60-luvun Pariisiin, ja sen aikajänne on muutamia vuosia nuoruudessa; romaani vaikuttaa kertovan pariskunnasta. Nuori pari, Sylvie ja Jérôme, mainitaan nimeltä kuitenkin vain muutamaan otteeseen. Heidän kokemaansa ja tekemäänsä yksilöidään harvoin. Heillä on kertomuksessa ainoastaan muutama vuorosana. Henkilöillä ei vaikuta olevan yksilöllisiä ominaisuuksia tai kykyjä. Silti pariskunta vaikuttaa ihmismäiseltä. Tutkimukseni alkusyy liittyy surun kokemukseen henkilöhahmojen äärellä: missä henkilöt ovat, kysyin. Teos synnyttää epäröintiä henkilöhahmon käsitteen suhteen, joten tutkin työssäni, millaisia henkilöhahmon rakentumisen ehtoja romaanista on löydettävissä. Näiden ehtojen selvittäminen avaa hahmoa koko kerrotun maailman tasalla; jos en selvitä, mikä funktio hahmolla kerrotussa maailmassa on, jää myös teoksen tulkinta tekemättä. Henkilöhahmo rakentuu aineistossani muun muassa eri laatuisten näkemisen tilanteiden kautta. Fokalisaatio herättää kiinnostuksen – ennen muuta fokalisoitua objektia kohtaan. Tarkastelen aineistoani lähinnä kertomuksentutkimuksen käsittein. Tärkeimpänä teoreettisena kehyksenä henkilöhahmojen analyysissani toimii Mieke Balin tutkimus Narratology: introduction to the theory of narrative (1985/2009). Jäljitän henkilöhahmon rakentumisen ehtoja kertomuksen eri tasoilta: tapahtumista, tarinasta ja sanoista. Tutkimukseni mittaan kertomuksen eri tasoilta löytyy ehtoja, joiden kautta teoksen omalaatuinen henkilöhahmon käsite täytetään. Tutkimuksessani osoitan, että henkilöhahmon rakentumisen ehdot liittyvät piirteisiin, jotka osaltaan kytkevät teoksen postmodernistisen kirjallisuuden jatkumolle: muun muassa erilaiset kertojan kielen tilanteet ja leikki konventioilla rakentavat henkilöhahmoja.
  • Syrjänen-Filppu, Anna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Helsingin yliopisto Kirjallisuuksien laitos Syrjänen-Filppu, Anna:” MINUN PITÄISI OIKEASTAAN KERTOA JOLLEKULLE”. HENKILÖHAHMOISTA JA TUNTEISTA ANU KAIPAISEN ROMAANISSA ON NEIDOLLA PUNAPAULA. Pro gradu-tutkielma 65 s. Kotimainen kirjallisuus Lokakuu 2019 Tutkielmani tarkastelee Anu Kaipaisen romaania On neidolla punapaula, sen henkilöhahmoja, henkilöhahmojen rakentumista ja kerrontaa. Kaipainen liittää useissa teoksissaan yhteen oman aikansa muutokset yhteiskunnassa ja kansanrunojen myyttiset ainekset. Teoksen subtekstinä on Kantelettaren runo ”Turusen neiti” ja suomen-ruotsalainen kansanlaulu ”On neidolla punapaula”, josta teos on saanut nimensä. Romaanissa On neidolla punapaula yhtenä teemana on rakkaus, joka synnyttää monenlaisia tunteita. Tarkastelen tutkielmassani myös miten tunteita kuvataan kohdeteoksessa. Henkilöhahmot kokevat romaanissa erilaisia tunteita, rakkaudesta häpeään ja pettymykseen. Tutkielmani vastaa seuraaviin tutkimuskysymyksiin: minkälaiset ovat romaanin henkilöhahmojen tunteet Annikkia kohtaan? Minkälaiset ovat Annikin ja hänen rakastettunsa väliset tunteet? Minkälainen henkilöhahmo Annikki on? Miten henkilöhahmot rakentuvat? Henkilöhahmot ovat kirjallisuudessa tärkeitä. He rakentuvat pala palalta, joko kehittyäkseen tai pysyäkseen staattisina. Romaanin On neidolla punapaula kertojan rooli on myös olennainen, sillä teoksen kertoja kommentoi lähes koko ajan kertomaansa, vaikka ei ole mukana henkilöhahmona. Tutkielmani perustuu seuraaville käsitteille: henkilöhahmo, kertoja, kerronta ja fokalisaatio. Tutkielmassani nojaan myös tunteiden teoriaan. Lopuksi totean, että tunteet näyttelevät suurta osaa teoksessa. Tunteiden kuvauksessa käytetään paljon luonnosta otettuja metaforia. Luonto on voimakkaasti läsnä kerronnassa kautta koko teoksen. Annikki vertautuu luontoon ja lintuihin. Annikki on ristiriitainen henkilöhahmo, samalla kertaa kova ja pehmeä luonteeltaan. Hän on ihmisten mielissä erilainen kuin muut. Tämä erilaisuus synnyttää ristiriitaisia tunteita muissa henkilöhahmoissa. Kaipaisen teoksille on ominaista päähenkilöhahmon erilaisuus vastaan nk. tavalliset henkilöt. Tästä erilaisuudesta syntyy teoksen ristiriita. Kaipaiselle olennainen myyttinen aines liittyy kerrontaan läpi koko teoksen yhdistyen romaanin lopussa
  • Laukkanen, Netta (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa kuvataan omaelämäkertamaisen teoksen JHT ‒ Musta lammas kerrontaa eri näkökulmista käsin. Tut-kimuksen tarkoituksena ei ole olla kaikenkattava analyysi, vaan tutkimus on enemmänkin avaus kerronnan tutkimukselle tietokirjallisuudessa. Tarkempana tutkimuksen kohteena on kolme näkökulmaa, joiden avulla teoksen kerrontaa raken-netaan. Nämä näkökulmat ovat tempus, referointi ja kertoja. Tutkimusote aineistolähtöinen. Tutkielmassa selvitetään, kuinka aineistoteoksen kerronta rakentuu tempusten, referoin-nin ja kertojan avulla. Tutkielmassa keskitytään siihen, miten teokseen luodaan aikaa. Toisaalta tutkielmassa osoitetaan myös, miten kerrontaan rakennettua ajan illuusiota rikotaan. Tutkimusote on myös kvalitatiivinen. Tutkielmassa ei osoi-teta, kuinka paljon tällaista ajan illuusion rikkomista aineistossa esiintyy. Sen sijaan tutkielmassa keskitytään osoitta-maan, millaisin erilaisin keinoin teokseen rakennettua ajan illuusiota rikotaan. Tutkielman aineistona toimii omaelämäkertamainen teos JHT ‒ Musta lammas. Tarkasteltava aineisto on rajattu teoksen varsinaisten lukujen kerrontaan. Aineiston tutkimiseen sovelletaan kielioppia ja narratologiaa. Kieliopissa tutkimus nojaa Ison suomen kieliopin käsitteistöön. Narratologiassa tutkimus nojaa Rimmon-Kenanin ajatuksiin. Elämäkertaa genrenä määritellään Leskelä-Kärjen esittämien ajatusten pohjalta. Analyysin perusteella tempusvalintojen, referoinnin ja kertojan sanavalintojen avulla luodaan teoksen kerrontaan illuu-sio siitä, että teoksessa esitetyt tapahtumat tapahtuvat juuri nyt. Toisaalta kaikkia näitä keinoja käytetään teoksessa myös tämän illuusion rikkomiseen. Tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että elämäkertakirjallisuus on lajina muuttunut. Tutkimuksen perusteella ei voida kuitenkaan tehdä suuria johtopäätöksiä, sillä aineistona on ollut vain yksi uudenlainen elämäkerta.
  • Keskitalo, Henna-Reetta (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa perehtään kertojan ääneen ja sen havaittavuuden eri asteisiin aineistossa, joka koostuu neljästä lapsille suunnatusta Miina ja Manu -kuvakertomuksesta. Tutkimuskysymys on, millaisia funktioita kertojan havaittavuuden eri asteet saavat kunkin kertomuksen kontekstissa. Kvalitatiivisen analyysin tavoitteena on selvittää, korreloiko kertojan näkymättömyys tai näkyvyys jotenkin kertomuksen sisällön kanssa. Teoreettisen taustan tutkielmalle tarjoaa klassinen strukturalistinen narratologia, joka erottaa kertomuksen sisällön sen esitystavasta, kertovasta diskurssista. Tutkielman keskiössä on kertoja, joka tuottaa kertomuksen kielellisen muodon, ja kertojan tekemät kerrontastrategiset valinnat. Analyysiluvun jäsentelyn pohjana toimii Chatmanin (1978) asteikko kertojan havaittavuudesta. Kertojan havaittavuuden skaalaa havainnollistetaan poimimalla aineistosta esimerkkejä kertojan minimaalisesta läsnäolosta aina maksimaaliseen näkyvyyteen saakka. Analyysissa pohditaan, mikä motivoi kertojan näkyvyyden tai näkymättömyyden esimerkkitekstissä suhteutettuna kertomuksen kokonaistekstiin. Kertojan havaittavuuden astetta peilataan kulloisenkin aineistoesimerkin kohdalla sellaisiin hypoteettisiin muotovariantteihin, joissa kertojan havaittavuus olisi esimerkkitekstiä suurempi tai pienempi. Tällä tavoin kertojan havaittavuuden aste sekä sen merkityksellisyys pystytään eristämään. Tutkimuksesta käy ilmi, että Miina ja Manu -kertomusaineistossa kertojan havaittavuuden tietyillä asteilla on selvä tendenssi ilmetä kuvallisen esityksen kautta. Kuvallisella esityksellä on siis määrättyjä funktioita aineiston kerronnassa. Sanallisessa esityksessä erityisesti kertojan havaittavuuden asteikon ääripäät: kertojan näkymättömyys vs. kertojan maksimaalinen näkyvyys, korostuvat mielenkiintoisella tavalla. Näkymättömän kertojan esimerkit saavat merkityksellisiä tulkintoja. Maksimaalisen näkyvä kertoja erityonen luonteenomainen tulkitseva kommentaari, jota käytetään kohostamaan juonellisia käänteitä.
  • Larjava, Saija (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro gradu -tutkielma käsittelee kertojaa ja henkilöhahmojen esittelyä Victor Hugon teoksessa Kurjat (1862). Kyseinen teos on valittu aineistoksi, koska se sisältää erittäin laajan ja monipuolisen henkilögallerian. Tutkielman tavoitteena on tutkia kertojan roolia teoksessa ja selvittää, minkälaisia keinoja tämä käyttää esitellessään henkilöhahmoja. Tutkielman teoriaosassa esitellään Gérard Genetten (1972) kertojaa käsittelevää teoriaa. Teoriaa havainnollistetaan Kurjista lainatuilla esimerkeillä, ja luvussa pohditaan samalla kertojan roolia aineistossa. Kurjien kertoja näyttäytyy esimerkkien valossa kaikkitietävänä kertojana, joka kuitenkin tarpeen vaatiessa vaihtaa näkökulmaa tai esittää tietämätöntä. Henkilöhahmoja ja kuvailua koskevaa teoriaa esitellään myös lyhyesti. Tutkimuksen kannalta olennainen on A.J. Greimasin (1966) teoria aktanteista, jonka mukaan kaikki henkilöhahmot ovat joko subjekteja, objekteja, lähettäjiä, vastaanottajia, auttajia tai vastustajia. Keskeinen on myös Pierre Fontanierin (1821) esittämä klassinen luokittelu erilaisisiin kuvailutyyppeihin. Analyysissa käydään läpi henkilöesittelyt henkilöhahmo kerrallaan. Jokaista keskeistä henkilöhahmoa käsitellään omassa luvussaan (Herra Myriel, Jean Valjean, Fantine ja Cosette, Marius, Thénardierit, Javert, Éponine ja Gavroche), ja lisäksi esitellään omissa luvuissaan henkilöryhmät (ABC:n ystävät ja Patron-Minette) ja joitakin sivumennen mainittuja henkilöhahmoja. Lopussa esitellään tulokset ilmiöittäin. Kertoja käyttää runsaasti erilaisia keinoja esitellessään henkilöhahmoja. Usein esitellessään uuden henkilöhahmon kertoja vaihtaa näkökulmaa: hän ottaa ensin etäisyyttä ja lähestyy sitten uutta henkilöhahmoa vähitellen. Kurjissa tietyt henkilöhahmot esitellään useaan kertaan uudestaan uusilla nimillä, aivan kuin kyseessä olisi joka kerta tuntematon henkilö (esim. Jean Valjean, Herra Madeleine, Ultime Fauchelevent). Keskeisten, subjektina toimivien henkilöiden (Jean Valjean ja Marius) esittelyt ovat paremmin alustettuja, ja niitä edeltää kyseisten henkilöhahmojen lähettäjien esittely (Herra Myriel, Herra Gillenormand). Tiettyjen henkilöhahmojen esittelyt voivat siis olla osa toisten hahmojen esittelyjä, ja esittelyt voivat näin muodostaa ketjuja. Henkilöhahmon esittely voi toimia myös osana jonkun ihmisryhmän tai aikakauden kuvailua. Tällöin henkilöhahmot toimivat tietyn ihmisryhmän edustajina. Uuden henkilöhahmon esittelyä seuraa tyypillisesti analeptinen kuvailu eli siirtymä ajassa taaksepäin. Näissä tapauksissa kertoja kuvailee mitä henkilöhahmolle on tapahtunut ennen nykyhetkeä. Henkilöhahmojen kuvailuissa on huomattavissa eroja subjektina ja objektina toimivien hahmojen välillä. Subjektien kuvailuissa keskitytään enemmän henkilöhahmojen henkisiin ominaisuuksiin, kun taas objektien kuvailussa ulkonäkö on keskeisemmällä sijalla. Kurjissa subjektit ovat tyypillisesti miehiä ja objektit naisia. Toisinaan kertoja leikittelee erilaisilla kuvailutyypeillä. Kuvatessaan ihmisen ulkonäköä hän saattaa käyttää sanastoa, joka olisi sopivampi luontokuvauksiin (esim. Javert). Tietyt ohimennen mainitut henkilöhahmot, erityisesti historialliset hahmot (Napoléon), jäävät kokonaan ilman esittelyä. Tämä ratkaisu tuo todellisuudentuntua, sillä lukijan oletetaan tietävän kenestä on kyse. Tutkimus osoittaa, että henkilöhahmojen esittelyjen tutkiminen voi auttaa ymmärtämään kyseisten henkilöiden roolia tarinassa. Tarkastelutapa tuo muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia kaunokirjallisen teoksen analyysiin.
  • Satokangas, Henri (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielma käsittelee tekstiin kirjoittuvien kirjoittaja- ja lukijaroolien vuorovaikutusta sitoutumisen näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten kirjoittaja sitoutuu yhtäältä erilaisiin ihmisryhmiin ja toisaalta uskonnolliseen sisältöön. Näkökulma on diskurssianalyyttinen ja perustuu funktionaaliseen ja konstruktivistiseen kielikäsitykseen. Teoreettisena pohjana on systeemis-funktionaalinen kielioppi. Tutkimusote on vertaileva: tutkielmassa selvitetään, miten uskonnon oppikirjojen sitoutuminen ja vuorovaikutuksen rakentamisen keinot ovat muuttuneet 1970-luvulta 2010-luvulle. Aineisto koostuu kuudesta evankelisluterilaisen uskonnon 7. luokan oppikirjasta, jotka on jaettu kolmeen ryhmään ilmestymisajankohdan mukaan: 1970-, 1990- ja 2010-luvun oppikirjoihin, kaksi kirjaa kussakin ryhmässä. Tarkasteltava aineisto on rajattu leipätekstiin. Aineistoa tutkitaan tekstianalyysin menetelmällä. Tekstissä esiintyviä ihmisryhmiä sekä kirjoittajan ja lukijan osallisuutta niihin lähestytään konstruktivistisesta näkökulmasta tekstiin diskursiivisesti, kirjoittajan kielellisten valintojen kautta rakentuvina kokonaisuuksina. Tässä keskeisimpiä tarkasteltavia ilmiöitä ovat persoonailmaukset ja ryhmänimitykset sekä modaalisuus. Kirjoittajan sitoutumista uskonnolliseen sisältöön tarkastellaan J. R. Martinin ja P. R. R. Whiten kehittämän suhtautumisen teorian mukaan analysoimalla tekstissä esiintyviä moni- ja yksiäänisen sitoutumisen resursseja. Tässä fokuksessa ovat erilaiset toisen äänen merkitsemisen ilmaukset. Analyysin perusteella voidaan todeta, että uskonnollisen sisällön esittäminen uskonnon oppikirjoissa on muuttunut moniäänisemmäksi. Siinä missä 1970-luvun aineistossa kirjoittaja esittää yksiäänisin väitelausein kristinuskon opillista sisältöä, myöhemmässä aineistossa uskonnollinen sisältö on aina kehystetty moniäänisesti. 1990-luvun aineistolle ominaista on lukijan oletettu kuuluminen kristinuskon vaikutuspiiriin, mikä näkyy vakiintuneina ilmaisutapoina. 2010-luvun aineistoa leimaa korostettu objektiivisuus. Vuorovaikutus rakentuu kunkin aineistoryhmän oppikirjoissa erilaisten strategioiden kautta ja erilaiselle ideologiselle pohjalle. 1970-luvun aineistossa lukija muodostaa oman elämänkatsomuksensa ja tarkastelee omaa kehitystään uskonnon avulla. 1990-luvulla suomalaisuus ja länsimaalaisuus näkyvät voimakkaasti lukijalle oletettuna kulttuurisena ja etnisenä taustana. 2010-luvun aineistossa kirjoittaja ankkuroi lukijan uskontoa tieteellisesti tarkastelevien yhteisöön. Analyysin tuloksissa näkyy peruskoulun uskonnonopetuksen muutos tunnustuksettomaan suuntaan. Kehitys mukailee muutosta valtakunnallisissa opetussuunnitelmissa, joissa puolestaan näkyy suomalaisen yhteiskunnan muutos moniarvoisemmaksi. Oppikirjateksti asettuukin osaksi yhteiskunnallisesti merkittävien tekstien jatkumoa, ja se kertoo omaa kieltään ympäröivän yhteiskunnan ideologisesta kehityksestä.
  • Sihvonen, Lauri (Helsingfors universitet, 2004)
    Tutkielma käsittelee Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjuttuja tekstilajina. Lehti on itse nimennyt sarjan, mikä tukee ajatusta omasta tekstilajista. Marraskuusta 1989 lähtien Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt viikottain kahden aukeaman henkilöjuttu, jonka tekstin määrä ja jaottelu, otsikointi, taitto ja kuvitus ovat pysyneet lähes samana vuosien ajan. Jutut ovat pääosin tunnettujen suomalaisten haastatteluja. Hän-henkilöjutut ovat instituutio Suomen aikakauslehdistössä. Hän-henkilöjuttuja tarkastellaan tekstintutkimuksen keinoin. Teoreettisena viitekehyksenä on tekstilaji- eli genreteoria. Keskeiset teorialähteet ovat Swales (1990) ja Bhatia (1993). Työn aluksi Hän-henkilöjutut kontekstualisoidaan, mikä on olennaista tekstilajin tutkimisessa. Johdatuksessa perehdytään niin Hän-juttujen historiaan, Suomen Kuvalehden toimituksen näkemyksiin kuin journalistiikan oppikirjojen ohjeisiinkin. Hän-juttuja on ilmestynyt yli 700. Tutkimusaineisto rajataan pääosin vuoden 2003 juttuihin, mutta sarjan historiaa kerratessa juttuja tarkastellaan laajemmalti. Hän-logo, yhtenäiset otsikot ja tekstin asettelu ovat huomattavia tekstilajin määrittäjiä. Ne tekevät sarjaan toistuvuuden, jota vahvistetaan visuaalisesti. Hän-henkilöjuttujen valokuvia tarkastellaan Kressin ja van Leeuwenin visuaalisen kieliopin (1996) avulla. Kuvien säännönmukaisuus näkyy muun muassa niin, että vuoden 2003 Hän-juttujen kuvissa henkilö on useimmiten sijoitettu kuvan keskelle, ja tämä katsoo lähes poikkeuksetta suoraan kohti. Lisäksi henkilö on pienessä kuvassa rajattu tiukemmin kuin jutun pääkuvassa, joka täyttää 2/3 jutun ensimmäisestä aukeamasta. Kertojan havaittavuus tekstissä on omalaatuista Hän-henkilöjutuissa. Aihetta tarkastellaan käymällä tarkasti läpi yhden Hän-jutun koko kerronta. Taustalla on kirjallisuustieteen narratologian näkemys fyysisen tekijän ja kertojan eriävyydestä. Hän-henkilöjutussa Maskun Kalustetalon toimitusjohtajasta Toivo Sukarista (Suomen Kuvalehti 39/2003) havaitaan, että kertoja on jatkuvasti läsnä. Ainoastaan havaittavuuden aste vaihtelee. Kertoja esittää kysymyksiä, hän käskee lukijaa, huudahtaa, havainnoi kohdehenkilöä ja tapahtumaympäristöä, ottaa kantaa, esittää yhteenvetoja ja käyttää nimeämisen valtaa. Tuloksia kertojan havaittavuudesta testataan 15:een Hän-henkilöjuttuun. Niistä 12 on vuodelta 2003, lisäksi mukana on yksi juttu vuodelta 1990, 1995 ja 2000. Jutuista hahmotetaan tekstilajin kertojaa, joksi kirjallisuustieteen sisäistekijää kutsun. Tekstilajin kertojan rajoitukset ovat väljät, mutta havaittavuus näyttää olevan sidoksissa käsiteltävän henkilön tunnettuuteen. Mitä tunnetumpi henkilö, sitä enemmän kertoja voi tekstissä näyttäytyä. Lopuksi kartoitetaan Hän-henkilöjuttujen aloituksia. Niissä hahmottuu päätyyppejä, kuten tapahtuma-aloitus, havaintoaloitus ja referointialoitus, mutta tarkkarajaista luokittelua niistä ei voi tehdä. Osaksi sen perusteella voidaan väittää, että Hän-henkilöjutuilla ei ole kaavaa.
  • Hanninen, Alla (Helsingfors universitet, 2016)
    Čehovin sulautetun kerronnan tapa yhdisti yhdeksi kokonaisuudeksi novellin henkilön, tekijä-kertojan ja lukijan maailmat. Omissa novelleissaan Čehov pyrki hillittyyn ja objektiivisesti neutraaliin kerrontatapaan. Čehovin mukaan kirjailijan päätehtävänä on herättää kysymyksiä, ja lukijan vastaavasti löytää vastauksia näihin kysymyksiin. Tuotantonsa viimeisissä novelleissa Čehov kuvasi omia päähenkilöitään monitahoisesti. Čehovin teoksissa tärkeänä aihealueena esiintyvä kysymys ihmisen oman paikan löytämisestä yhteiskunnassa on tänä päivänä edelleen ajankohtainen. Lisäksi Čehovin myöhäisvaiheen teoksille on ominaista sen hetkisten merkittävien ilmiöiden ja tapahtumien käsittely teoksissaan. Samalla Čehov penää yksilön vastuuta oman elämäntilanteen muuttamisesta ja sen kehittämisestä parempaan suuntaan. Čehovin päähenkilö on yleensä tavallinen ihminen, joka kamppailee omien huoliensa ja arkipäiväisten asioiden parissa. Čehovin poetiikan ongelmiin alettiin kiinnittää suurta huomiota 1970-luvulla. Kataev, Polockaja, Čudakov, Suhih ja muut tutkijat ovat ottaneet uuden lähestymistavan kirjailijan poetiikan tutkimukseen. Čehovia tutkitaan laajasti sekä Venäjällä että ulkomailla. Monia tutkijoita kiinnostaa se, miten Čehov kirjoitti kertomuksiaan. Myös kirjailijan teksti, persoona ja elämä kiinnostavat tutkijoita. Tämän tutkimuksen kohteena ovat novellien "O ljubvi", "Dušečka", "Dama s sobačkoj" ja "Nevesta" päähenkilöt. Kaikki nämä novellit kuuluvat Čehovin myöhäistuotantoon. Työssä käsitellään seuraavia aihealueita: millaisia ihmistyyppejä ovat Čehovin novelleissa esiintyvät päähenkilöt, miten heidän sisäinen ja ulkoinen maailmansa rakentuvat, kuinka heidän ja novellien muiden henkilöiden välille muodostuu vuorovaikutussuhteita ja miten novellien kerronta on rakennettu. Čehovin tuotannon tematiikasta ei voida vetää yksiselitteisiä johtopäätöksiä, sillä hänen tuotannostaan käydään tässä tutkimuksessa vain murto-osa läpi. Tutkimuksen kohteena olevien novellien perusteella voidaan huomata, että Čehov käyttää kerronnan kuvaamiseen erilaisia keinoja, kuten monia erilaisia tyyliopillisia, fraseologisia ja sanastollisia yksiköitä sekä sanojen ja tilanteiden toistoa. Novellien teksteissä on runsaasti satiirisia kuvauksia. Toisaalta niiden satiirinen vivahde ja ironia on luonteeltaan toisenlaista kuin aikaisemmissa samantyyppisissä kuvauksissa. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Čehovin novellien teksti on varsin monimuotoista ja -tulkintaista. Nämä Čehovin novellit eivät sisältönsä osalta poikkea muusta Čehovin myöhäisvaiheen tuotannosta. Tämä korostuu päähenkilöiden ongelmanratkaisukyvyssä ja päämäärätietoisuudessa sekä on nähtävissä Čehovin näiden hahmojen ympärille rakentamaan oman maailmankuvan kautta. Čehovin myöhäistuotannolle on ominaista hänen luomansa maailma, jossa ei ole moraalia ja logiikkaa ja jossa sattumalla on suuri rooli.
  • Kärkäs, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen pro gradussani Leena Krohnin romaanin Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista kertojaa, kerrontaa, kerronnan rakenteita ja mise en abyme -kuvioita. Lähtökohtani tutkielman tekemiseen oli, että löydän vastaavuuksia kertomuksen rakenteista ja kertomuksessa toistuvista osien ja ykseyden sekä tiedon ja tiedon kulun ja kerronnan teemasta. Tutkielmani teoreettinen tausta pohjaa klassiseen narratologiaan. Yksi tutkielmani tavoitteista on myös testata klassisen narratologian välineistön soveltuvuutta ja käytön tarkoituksenmukaisuutta postmoderniin kertomukseen. Käytän kerronnan rakenteiden analyysissa Gérard Genetten ja Shlomith Rimmon-Kenanin tutkimuksia kertojan typologiasta. Narratologian kotimaiselta kentältä hyödynnän erityisesti Pekka Tammen tutkimusta. Peilirakenteiden analyysissa olen ammentanut teorian Lucien Dällenbachin Mise en abyme -tutkimuksesta sekä Lea Rojolan ja Anna Makkosen tutkimuksista. Lisäksi tukeudun johtavan Leena Krohn tutkijan, Pirjo Lyytikäisen tutkimuksiin Leena Krohnin teoksista. Hahmottelen tutkielmassani ensin Mehiläispaviljongin anonyymin minäkertojan kertojahahmoa. Käsittelen kertojaa toisaalta kertomuksen maailman henkilönä ja rakennepiirteiden kokonaisuutena. Anonyymin tapahtumat kokonaiseksi kertomukseksi muotoilevan kertojan kuvauksen jälkeen pohdin vaihtuvia kertojapositioita ja suhteutan kertojan muihin Mehiläispaviljongin kerronnassa ilmeneviin kertoviin diskursseihin. Mehiläispaviljongin kertoja hahmottuu analyysini pohjalta moniääniseksi ja kompleksiseksi kokonaisuudeksi, jonka rakennepiirteiden ja kerronnan tasoilla ilmentää subjektin, osan ja kokonaisuuden sekä parven tiedon kulun teemoja. Tutkielmassani osoitan, että parvi näyttäytyy kertomuksessa monitasoisena vertauskuvana yksilön ja yhteisön sekä yksilön sisältämän moneuden suhteille. Peilirakenteilla ja kertojalla tuotetaan ykseyttä ja muodostetaan kytköksiä fragmentaarisen kertomuksen osien väleille. Kerronnan rakenteet ja peilirakenteet paitsi tukevat myös tuottavat osien ja kokonaisuuden, ykseyden, tiedon kulun ja kerronnan teemoja. Fragmentaarisuuden ja ykseyden ristiveto toteutuu paitsi teoksen sisällä myös teosrajoja ylittäen.