Browsing by Subject "kidutus"
Now showing items 1-3 of 3
-
(2005)Pro gradu -tutkielmassani käsittelen Chilen poliittista vankeutta ja kidutusta käsittelevää kansallista komissiota, ns. Valech-komissiota, joka perustettiin marraskuussa 2003. Komissio tutki kenraali Pinochetin johtaman sotilashallinnon aikana 11.9.1973–10.3.1990 harjoitettua poliittista vankeutta ja kidutusta. Chileen oli jo vuonna 1990 perustettu totuuskomissio tutkimaan sotilasjuntan aikana kuolleiden ja kadonneiden kohtaloita. Kidutusta tämä ns. Rettig-komissio oli käsitellyt vain kuolemaan johtaneissa tapauksissa. Tutkimuksella on kaksi tavoitetta: tutkia, miten komissio toimi ja toisaalta tarkastella komission kautta sitä, miten Chilessä käsitellään ja muistetaan lähihistoriaa. Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat: Miten poliittista vankeutta ja kidutusta käsittelevä Valech-komissio syntyi ja miten se toimi? Millainen muistamisen tapa komission työssä näkyy? Varsinaisiin kysymyksiin liittyy lisäksi muitakin kysymyksiä, kuten se, miten Valech-komission raportti otettiin vastaan ja miten poliittista vankeutta ja kidutusta käsiteltiin Chilessä ennen komission syntyä. Lisäksi on työssä tarkastellaan, miten sotilasjuntan ajan muistaminen on Valech-komission myötä muuttunut ja onko komission muistamisen tavasta tulossa hegemoninen. Komissio haastatteli noin 35 000 henkeä ja julkaisi kaksi raporttia. Sen mukaan yli 28 000 ihmistä oli kärsinyt poliittisesta vankeudesta ja kidutuksesta sotilasjuntan aikana. Uhreja tosin arveltiin olevan enemmänkin. Komission mukaan poliittinen vankeus ja kidutus olivat olleet sotilashallinnon institutionalisoitua politiikkaa. Marraskuussa 2004 julkaistu komission loppuraportti herätti runsaasti huomiota Chilessä. Merkittävintä oli, että armeija ja oikeisto tunnustivat komission raportin todenmukaisuuden; aiemmin ne olivat kieltäneet ihmisoikeusloukkaukset tai väittäneet niiden olleen yksittäisten henkilöiden ylilyöntejä. Pääosin raportti otettiinkin hyvin vastaan. Sen herättämistä reaktioista voikin päätellä, että komission raportti on nostanut uuden muistamisen tavan hegemoniseksi. Poliittisista vangeista ja kidutetuista on vihdoin tullut osa "virallista totuutta". Komissio nostaa erityisesti esiin kaksi uutta uhrien ryhmää, naiset ja lapset. Ennen Valech-komissiota naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta ei juuri ollut puhuttu, ja muutenkin naiset oli usein nähty epäsuorina uhreina omaistensa kärsimysten ja kuoleman kautta. Lapsia ei ennen komissiota ollut käsitetty lainkaan ihmisoikeusloukkausten uhreiksi, vaikka heitäkin vangittiin ja kidutettiin. Alkuperäislähteinä työssä on käytetty Valech-komission raporttia, haastatteluja ja lehtiartikkeleita. Muita lähteitä ovat muun muassa totuuskomissioihin ja muistitutkimukseen liittyvä kirjallisuus.
-
(2007)The weight of neoconservative ideology in world politics is generally identified and acknowledged. In spite of this more profound studies are found wanting. I attempt to make the ideology more understandable and approach it from a distinct point of view, examining neoconservatism's attitude to torture in the United States' 'Global War on Terror'. In so doing, my aim is also to clarify the thus far somewhat vague distinction between the current U.S. administration and neoconservatism in political and academic writing. I have utilized the theory of cognitive dissonance created by Leon Festinger to study the mechanisms in play concerning the different attitudes toward the use of torture. The theory has so far found very few applications in the study of international relations, but I believe there to be significant potential in its future use. On a more concrete level, I undertake to examine whether the core values of neoconservatism (human rights, liberal democracy, 'American values' and 'moral use of power') on the one hand, and condoning attitudes toward the use of torture on the other, give rise to an intolerable inner conflict that could be called cognitive dissonance. The use of torture is absolutely prohibited in international law, standards and norms. The most central internationally binding legal obligation prohibiting the use of torture is the Convention against Torture from 1984. The convention prohibits the use of torture in all cases and without exception. My study examines the question of torture in the context of the 'War on Terror' and the relation of torture to the individual. The individual rises in fact to be one of the most salient levels of analysis in the paper: each of neoconservatism's core values can be said to be based on defending the rights of the individual while torture can simultaneously be defined as being the ultimate denial of the individual worth and dignity. I conclude my study by asserting that neoconservatism's attitude toward torture has led to severe conflicts with its own core values. Although accurate definitions of the mechanisms used in alleviating the dissonance are impossible to find, the study gives evidence indicating that denial of responsibility and a rearranging of the hierarchy of internal values can have been included in the reduction of dissonance. I consider the notion that attempts to reduce dissonance typically 'spill over' to other seemingly unattached areas of decision-making very important. This means that in addition to core values or the fundamental level of ideology, past decisions also influence future decisions.
-
(Helsingfors universitet, 2017)Suomen ja Korean tasavallan (Etelä-Korea) diplomaattisuhteiden kehitys sitoutui kylmän sodan loppumisen yhteyteen. Vaikka Suomi oli avannut edustuston Korean tasavallan pääkaupunkiin Souliin 1970-luvulla, Suomen harjoittama kaupallinen ulkopolitiikka ja valtioiden keskinäinen lähestyminen helpottuivat 1980-luvulla globaalin paineen menettäessä merkitystään. Suomen asennoitumiseen ja konkreettisen vaikuttamisen tasoon vaikutti lisääntynyt ulkopoliittinen rohkeus, joka vahvistui 1980-luvulla ja konkretisoitui vuosikymmenen päättyessä. Tässä yhteydessä Suomen edustajat Soulissa tarkastelivat muuttuvaa valtiota, joka siirtyi nopeasti autoritaarisesta järjestelmästä vakaaksi ja kansalaisvapauksia ylläpitäväksi demokratiaksi. Etelä-Korea koki kylmän sodan ajan Korean demokraattisen kansantasavallan (Pohjois-Korea) uhan, ja siirtymä demokratiaan ei ollut helppo. Yhdysvallat tuki Etelä-Korean antikommunistista hallintoa, muttei hyväksynyt siltä liian autoritaarista hallinnointitapaa. Yhdysvallat oli rahoittanut Etelä-Korean koulutusta, ja tulokset heijastuivat koulutetun keskiluokan vaatiessa hallinnon omaksuvan demokraattisen hallintotavan. Etelä-Korean hallinto uudisti valtiota 1980-luvulla, mutta suurin käänne tapahtui vuoden 1987 jälkeen, kun maa demokratisoitui. Suomen lisäksi useat sosialistimaat lähestyivät Etelä-Koreaa Soulin vuoden 1988 olympialaisten alla. Täten suurlähetystön raportoinnissa käytetty semantiikka ja sanasto ovat relevantteja: suurlähetystön henkilökunta keskusteli paikallisen poliittisen eliitin ja muiden valtioiden edustajien kanssa, joten Suomen edustajien käyttämät termit ja mahdolliset mielipide-erot Etelä-Korean tilanteesta ovat tärkeitä tutkimuskohteita. Pro gradun tavoite tutkia kylmän sodan lopun vaikutusta Suomen ja Etelä-Korean diplomaattisuhteille, ja heijastaa näin muuttuvien globaalien asetelmien vaikutusta etupiireihin kuuluneiden valtioiden suhteisiin ja toimintamahdollisuuksiin. Vaikka valtioiden välisistä diplomaattisuhteista on tehty aiempaa tutkimusta, keskityn tutkimaan kylmän sodan loppumisen vaikutusta. Aineisto koostuu pääsääntöisesti Ulkoasiainministeriön hallussa olevista Suomen Soulin-suurlähetystön raporteista ja muista selvityksistä, pääsääntöisesti vuosilta 1985-1991. Mukana on myös entisen Soulin-suurlähettilään litteroitu haastattelu. Tutkimusmenetelmä eli metodi on teoriasidonnainen lähestymistapa. Pro gradu on sidoksissa globaaleihin poliittisiin muutoksiin, joten Suomen suhteita ja asennoitumista Etelä-Koreaan tarkastellaan Suomen ulkopolitiikan muutoksien yhteydessä. Teoriataustani heijastuu metodin yhteydessä. Koska Suomen ulkopoliittinen itsevarmuus lisääntyi 1980-luvulla, Etelä-Korea oli jatkumoa Suomen ulkopoliittisessa toiminnassa. Suomen ulkopolitiikka oli hienovaraista, mutta kehittyi. Suomen kansainvälistyminen kylmän sodan loppuessa oli realiteetti, johon vaikutti taloudellisten suhteiden kehittämisen tarve. Ulkopoliittinen avautuminen realisoitui täten 1980-luvun loppuessa.
