Browsing by Subject "kielellinen vuorovaikutus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Kosonen, Sanna (Helsingfors universitet, 2016)
    Background and aims. The environment has a significant influence on a child's language acquisition. The interaction styles of the adults in a child's everyday environment influence also on a child's possibilities to have an active role in interaction. If a child's language develops atypically, the role of adults' interaction styles is even more significant. Adults often seem to dominate the interaction in dyads of adults and young children. This kind of asymmetry seems to be more persistent when children have atypical language development. AAC is one way to provide children with language disorders a way to communicate more equally and thus learn a more active role in interaction. The purpose of this study is to examine the interaction between a child with delayed language development and his close adults. Also the study observes the experiences of the AAC use in everyday life by a brief interview. Methods. A 2 years 7 months old child, Leo, participated this study. Leo's language development was delayed. Leo had received speech therapy intervention concentrating on the AAC use. The data of the study consists of face-to-face interaction situations between Leo and his mother, and Leo and his kindergarten teacher. Interaction situations were videotaped. Additionally the mother and the kindergarten teacher were interviewed. The interaction situations were analysed by counting the number of turns of each participant. Within turns the communication moves, communicative functions and the communication modes were analysed. Results and discussion. The results revealed that Leo was an active interaction partner using various communicative functions and modes of communication. The interaction between both dyads was quite symmetric. Leo made even a bit more initiations than his mother. However, the kindergarten teacher had a bit more dominant role in the interaction, having a bit more turns and initiations than Leo. The results of this study does not entirely support the results of previous studies in which adults were dominating the interaction in dyads of adults and young children. The one-to-one interaction situations of this study supported well reciprocal communication. Also the adults encouraged Leo to take an active role in the interaction. As being a case study the results cannot be generalised. There are relative few studies examining interaction of Finnish adult-child-dyads. More research is needed to examine general features as well as individual variation of the interaction between a child and their close adults.
  • Kojola, Pasi (Helsingfors universitet, 2017)
    Käsittelen tässä tutkielmassa kirjoitetun kielen vuorovaikutusta tekstilajissa, jota kutsun verkkokurssiksi. Tarkastelen kirjoittajan ja lukijan välistä vuorovaikutusta metadiskurssikäsitteen avulla, jolla tarkoitetaan kirjoittajan oman tekstin kommentointia. Kommentointi on kuitenkin suunnattu lukijalle, joten oletukseni on, että tämän kielellisen ilmiön avulla on mahdollista tarkastella kirjoitettuun kieleen kirjoittuvaa kahden osallistujan, kirjoittajan ja lukijan, välistä vuorovaikutusta. Tavoitteenani on tutkia sitä, miten metadiskurssi yhtenä kielen keinoista auttaa kirjoittajaa ohjaamaan lukijan läpi verkkokurssin vuorovaikutteisesti ja tavoitteellisesti. Tutkimuskysymykseni ovat: • Millainen on verkkokurssin vuorovaikutus? • Miten se rakennetaan kurssin eri osissa? Tutkielmani aineistona on terveydenhuollon ammattilaisille suunnattu Vanhusten lääkehoito -verkkokurssi, joka on osa Kustannus Oy Duodecimin www.oppiportti.fi-portaalia. Verkkokurssi koostuu 52 esitysdiasta, jotka jakaantuvat jaksoanalyysin perusteella neljään pääjaksoon: houkutus, herättelykysymys, aiheen käsittely ja loppukertaus. Koska verkkokurssi on tarkoitettu luettavaksi alusta loppuun annetussa järjestyksessä, on mielekästä tutkia vuorovaikutuksen syntyä ajallisena jatkumona verkkokurssin etenemisen myötä. Verkkokurssia tarkastellaan ajassa etenevänä kokonaisuutena, eli työssä asetutaan lukijan asemaan, ja analyysissa seurataan verkkokurssin etenemistä jakso jaksolta. Tavoitteenani on selvittää vuorovaikutuksen luonne verkkokurssin aloittamisesta sen päättämiseen. Toisin sanoen vuorovaikutusta halutaan katsoa sosiaalisen tapahtuman kaarena, joka sisältää alun ja lopun. Perustelen verkkokurssin rakenteen mukaista käsittelyä myös sillä, että tämä on se konkreettinen konteksti, jossa lukija kohtaa tekstin, ja suorittaessaan verkkokurssia hän rakentaa vuorovaikutusta tekstin eli kirjoittajan kanssa sitä mukaa kun etenee verkkokurssin tekstiä lukiessaan. Työni teoreettisena kehyksenä on metadiskurssin malli (Luukka 1992), jossa erotetaan interpersoonainen ja tekstuaalinen metadiskurssi. Mallia täydennetään Ken Hylandin (2005) kuvauksella. Tämän työn perusteella metadiskurssikäsite on osoittautunut käyttökelpoiseksi työkaluksi, jonka avulla olen päässyt pohtimaan vuorovaikutusta nimenomaan kirjoitetussa kielessä. Metadiskurssikäsitteen tukena käytetään Michael Hoyen (2001) kysymys–vastaus-mallia, joka havainnollistaa kirjoittajan tapaa tuoda lukija tekstiin ennakoimalla hänen esittämiään kysymyksiä. Mallissa on keskeistä odotuksen käsite, joka kuvaa lukijan mieleen nousevia kysymyksiä ja odotustiloja tulossa olevasta informaatiosta. Metadiskurssin avulla voidaan pureutua lausetason kielenpiirteisiin, kun taas kysymys–vastaus-mallilla tulkitaan metadiskurssin merkitystä osana laajempaa vuorovaikutustilannetta. Tutkielman keskeinen havainto on, että verkkokurssitekstissä käytetään lähes pelkästään interpersoonaista metadiskurssia. Sisällön kommentointi antaa kuitenkin kirjoittajalle paljon mahdollisuuksia lukijan epäsuoraankin ohjailuun ilman, että käytetään kielen varsinaisia direktiivejä. Tekstuaalinen metadiskurssi rajoittuu pääasiassa tiettyihin tapauksiin, kuten lisäinformaation antamiseen ja satunnaisiin viitteisiin tekstin muihin osiin. Verkkokurssin ominainen piirre on myös hypertekstuaalisuus, joka on tapa viitata paitsi tekstiin itseensä mutta myös muihin teksteihin. Tällöin verkkokurssin lukija on vuorovaikutuksessa tekstin kanssa hiiren osoittimen avulla. Tosin aineistona olevassa verkkokurssissa lukijalle annetaan vähän mahdollisuuksia tällaiseen vuorovaikutukseen, mikä tuntuu yllättävältä; pääasiassa lukija voi edetä kurssilla vain eteen- ja taaksepäin kuten painetun oppikirjan sivuilla. Vaikuttaa siltä, että kirjoittaja nousee luonnollisista syistä vuorovaikutuksen näkyvimmäksi osapuoleksi, ja lukijan rooli jää epäselvemmäksi. Saman kaltaisia tuloksia ovat saaneet muutkin tutkijat. Lukijan asemaa voitaisiin tulevaisuudessa tutkia tarkemmin etnografisella tutkimusotteella, esimerkiksi haastatteluin. Verkkokurssien vuorovaikutuksen luonnetta olisi myös mielekästä tutkia multimodaalisuuden eli muiden semioottisten järjestelmien (kuva, ääni) näkökulmasta.
  • Kaheinen, Kaisla (Helsingin yliopisto, 2020)
    Syventävien opintojen tutkielmassani tarkastelen uralilaiseen kielikuntaan kuuluvan, vakavasti uhanalaisen nganasanin kielen itsekorjausta vuorovaikutuslingvistisestä näkökulmasta. Tutkielmani on alustava katsaus itsekorjauksen morfosyntaktiseen jäsentymiseen sekä pragmaattisiin merkityksiin nganasaninkielisessä keskustelussa ja kerronnassa. Tutkielmassani selvitän, millaisia kieliopillisia resursseja nganasanin puhujat käyttävät oman puheensa korjaamiseen ja vuorovaikutuksen jatkuvuuden ylläpitämiseen, minkä lisäksi tarkastelen korjausten keskeisimpiä pragmaattisia funktioita eli sitä, millaisia asioita puhujat pitävät korjausta vaativina ja miksi. Tutkielman aineisto koostuu Hampurin yliopiston puhutun nganasanin korpuksen (Nganasan Spoken Language Corpus 0.2) kerrontaa ja keskustelua sisältävistä tallenteista sekä Suomen kielen nauhoitearkistossa säilytettävästä Jevgeni Helimskin vuonna 1996 videoimasta aineistosta. Olen poiminut aineistosta itsekorjauksen sisältävät katkelmat, joita analysoin vuorovaikutuslingvistisin menetelmin. Itsekorjauksella tarkoitan tässä yhteydessä tilannetta, jossa puhuja keskeyttää oman muotoutumassa olevan puheensa käsitelläkseen siinä havaitsemaansa ongelmaa. Tarkastelun lähtökohtana ovat siis vuorovaikutuslingvistisen näkökulman mukaisesti puhujien omat reaktiot omaan ja toisen puheeseen. Aineistossa esiintyvät korjaukset on mahdollista luokitella sen mukaan, käsittelevätkö puhujat edeltävässä puheessa esille tulleita vai vasta tulevaan puheeseen ennakoimiaan ongelmia. Tutkimuksen perusteella nganasanin puhujat käyttävät vuorovaikutuksen ongelmien korjaamiseen rakenteellisesti pitkälti samankaltaisia korjaustoimintoja kuin aiemmin tutkittujen kielten puhujat. Nganasanissa esiintyy kuitenkin joitakin suuresta osasta aiemmin tutkittuja kieliä puuttuvia korjauksen keinoja kuten sanahaun kohteena olevan verbin tai nominin morfologiset päätteet saava täytesana. Koodinvaihtoon ja puutteelliseen kompetenssiin liittyvien itsekorjausten runsaus puolestaan heijastelee puhujien kieliasenteita. Tutkielma osoittaa, että vertailevan pragmatiikantutkimuksen mahdollistaminen vaatii nykyistä suuremman ja typologisesti moninaisemman kielijoukon tarkastelua, jotta harvinaiset tai eurooppalaisille kielille epätyypilliset piirteet eivät jäisi huomaamatta. Vuorovaikutuslingvistinen tarkastelu antaa lisäksi mahdollisuuden seurata kieliasenteiden vaikutuksia ja tuottamista puheessa. Entistä kokonaisvaltaisemman tutkimuksen mahdollistamiseksi keskusteluaineistojen keräämiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota jo kieliä dokumentoitaessa.
  • Rautakoura, Kristiina (2001)
    Tutkimuksessa on tarkasteltu miten ratkaisukeskeisen työskentelymallin perusajatukset toteutuvat työnohjauksen kielellisessä vuorovaikutuksessa. Keskeinen kysymys oli se, miten ratkaisukeskeisyys näkyy työnohjaajan ja työnohjattavien puheessa ja toiminnoissa. Teoreettisena viitekehyksenä on systeemiteoria sekä ratkaisukeskeinen lyhytterapia, jonka käsitteitä ja katsomusta sovelletaan työnohjausilmiöön. Ratkaisusuuntautunut terapia pohjautuu systeemiteoriaan ja systeemiseen ajatteluun ja sosiaaliseen konstruktivismiin. Konstruktivismin puitteissa tarkasteltu ohjaus tuo esiin periaatteen, jonka mukaan todellisuus syntyy yhteisesti tuotetuista kielellisistä prosesseista. Ratkaisukeskeisessä työskentelyssä painopiste on nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Suuntaudutaan päämääriin ja asiakkaan omiin resursseihin. Ratkaisukeskeisessä työssä kielen ja sanallisen vuorovaikutuksen käytäntöjä pidetään tärkeinä tekijöinä ja niiden avulla voidaan edistää toivottua muutosta ohjattavan tai asiakkaan ajattelussa. Merkitys luodaan uusiksi yhteisessä puheessa. Tutkielman empiirisen aineiston muodostavat neljä työnohjausistuntoa. Työnohjausistunnoissa käydyt keskustelut on nauhoitettu ja litteroitu sanatarkasti. Aineistossa esiintyi neljä työyhteisöä ja tutkimuksessa oli mukana kaksi työnohjaajaa. Tutkimuksessa on keskitytty sosiaalialan työnohjaukseen. Aineiston analyysin menetelmänä on käytetty keskustelunanalyysiä, joka on merkittävä osa etnometodologista tutkimusta. Työnohjausta voidaan pitää epävirallisena institutionaalisena ympäristönä. Aineiston jäsennyksessä on kiinnitetty huomiota siihen millaisia tarinoita kertoo työnohjattava ja millaisia työnohjattavan asiakas. Keskeisinä tuloksina todetaan, että näitä tarinoita työnohjaaja pyrkii ratkaisukeskeisten ideoiden avulla muuttamaan toisenlaisiksi. Ohjattava voi jatkossa työskennellessään asiakkaan kanssa nostaa esille työnohjauksessa kehittelemää vaihtotehtoista tarinaa. Sosiaalialan työntekijöiden asiakkaiden ongelmalliset työtilanteet pyritään näkemään moniulotteisimmin ja useammasta näkökulmasta. Työnohjausistunnoissa esiintyi selvästi vaihtelevassa määrin ratkaisukeskeisiä menetelmiä. Asteikkokysymyksiä, ns. "ihmekysymyksiä" ja tehtävienantoa ei esiintynyt. Jaottelu objektivistisiin ja ei-objektivistisiin ongelmien selitysmalleihin näkyi selkeästi aineistossa. Keskeiset lähteet ovat Auttamistyön ongelmakäsitykset ja haastattelukäytännöt. Ongelmakielestä kompetenssikieleen. (E. Riikonen 1992), Ratkaisevat erot (S. de Shazer 1995), Keskustelunanalyysin perusteet (L. Tainio toim. 1997), AIDS counselling. Institutional interaction and clinical practice (A. Peräkylä 1995), Structures of Counselling Interaction (S. Vehviläinen 1999).
  • Colliander, Vilja (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkimus käsittelee mielenterveyskuntoutujille suunnatussa klubitalossa toimivia tavoitetoreiksi kutsuttuja ryhmätapaamisia. Tapaamisissa keskustellaan niihin osallistuvien mielenterveyskuntoutujien ja ryhmänohjaajien tavoitteista. Tutkimuksessa selvitetään, millaista tavoitteellisuuden ihannetta tapaamisessa konstruoidaan. Klubitalon toimintaa ohjaavat toipumisorientaation arvot, jotka vertautuvat osittain motivaatioteorioihin kuuluvan itseohjautuvuusteorian painottamiin inhimillisiin tarpeisiin. Näitä peilataan Michel Foucault’n hallintateorialle rakentuviin Nikolas Rosen ajatuksiin itsehallinnasta. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessa toimii sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen psykologia sekä hallintateoria. Aineisto koostuu videoiduista tavoitetoriksi kutsutuista tapaamisista. Tunnin mittaisia tapaamisia on yhteensä kuusi. Tapaamiset ovat vapaaehtoisia. Niihin osallistuu vaihtelevasti 2–3 klubitalon henkilökuntaan kuuluvaa ohjaajaa sekä 4–8 jäsentä. Tapaamisilla sekä ohjaajat että jäsenet täyttävät tavoitteita koskevaa kysymyslomaketta ja keskustelevat tavoitteistaan. Tutkimuksessa kysytään, millaista tavoitteellisuuden ihannetta ja tavoitteiden asettamisen ja toteuttamisen prosessia klubitalon työntekijät konstruoivat puheessa ja puhetekojen kautta esitellessään omia tavoitteitaan ja kommentoidessaan mielenterveyskuntoutujien eli klubitalon jäsenten tavoitteita tavoitetoritapaamisissa. Analyysimetodina toimii keskustelunanalyysi ja näkökulmana analyysissa diskursiivinen psykologia. Analyysissa hyödynnetään ammatillista vuorovaikutusta ja ryhmänohjausta koskevaa kirjallisuutta. Aineiston perusteella todetaan, että klubitalon jäseniä kannustetaan muotoilemaan tavoitteita itse omien arvojen tai motivaation pohjalta. Ohjaajat korostavat tavoitteiden henkilökohtaisuutta ja asemoivat tavoitteet yksilön oman asiantuntijuuden ja vastuun alueelle. Ohjaajat korostavat vapaaehtoisuutta ja tavoitteiden henkilökohtaisuutta, mutta saattavat ohjata sekä välitavoitteiden että pitkän aikavälin tavoitteiden asettamisessa. Jäseniä ohjataan kohti konkreettisia toimia. Ohjaaminen on hienovaraista ja tapahtuu esimerkiksi kysymysten tai uudelleentulkintojen kautta. Ohjaajat luovat myös malleja jäsenille kertomalla omista tavoitteistaan. Tavoitteiden ei tarvitse koskea työllistymistä, eikä tavoitteissa edistymiselle aseteta odotuksia. Vaikka tavoitetori perustuu vapaaehtoisuuteen, jäseniltä odotetaan halua asettaa itselleen tavoitteita ja osallistumista tavoitteita koskevaan keskusteluun. Jäseniä autetaan sisäistämään tavoitteellisuuden tekniikoita erilaisin vuorovaikutuksellisin keinoin sekä tavoitelomakkeen kysymyksenasettelun kautta. Ohjaajat eivät pyri muokkaamaan jäsenten tavoitteiden tai unelmien kohdetta vaan tapoja, joilla he pyrkivät saavuttamaan niitä. Tavoitteellisuuden ihanne, joka tavoitetorilla rakentuu, vertautuu itseohjautuvuusteorian painottamiin inhimillisiin tarpeisiin, omaehtoisuuden, kyvykkyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksiin. Itseohjautuvuusteoria voidaan nähdä uusliberaalin itsehallinnan työkaluna, joka tuottaa tavoitteellisia subjekteja.