Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, miten norjalaiset suhtautuvat Norjan radiokanavien ruotsinkielisten toimittajien ja haastateltavien kielenkäyttöön. Ruotsi ja norja ovat sekä geneettisesti että kieliopillisesti hyvin lähellä toisiaan, joten niiden käyttäjät ymmärtävät toisiaan hyvin. Tämä ”grannspråksförståelse” Skandinavian alueella mahdollistaa suurelta osin sen, että ruotsinkielinen mediatoimija voi käyttää ruotsia norjankielisessä mediassa. Huomionarvoista on myös, että Norjassa toleranssi kielellistä variaatiota kohtaan on suurta sekä historiallisista että kielipoliittisista syistä. Vaikka ruotsinkieliset toimijat teoriassa voivatkin käyttää äidinkieltään norjalaisessa mediassa, käytännössä norjalaisten asenteet tätä kohtaan kuitenkin vaihtelevat. Käytin tutkielmassani metodina internetkyselylomaketta, joka tutkielman aiheen puolesta osoittautui onnistuneeksi valinnaksi. Tein kyselylomakkeen SurveyMonkey-ohjelman avulla ja lähetin lomakkeen vastaajille Facebookin kautta. Lomakkeessa kartoitettiin muun muassa vastaajien ikä, maantieteellinen asuinpaikka, kuinka hyvin vastaajat kokevat ymmärtävänsä ruotsia, asenteet norjalaisessa mediassa esiintyvää ruotsia kohtaan sekä asenteet ruotsin kielen käyttäjiä kohtaan. Aineistoni koostuu yhteensä 115 vastauksesta. Päätulos on, että norjalaiset suhtautuvat hyvin positiivisesti norjalaisessa mediassa esiintyvään ruotsin kieleen. Suurin osa vastaajista oli selvästi sitä mieltä, että ruotsinkielisten mediatoimijoiden tulisi käyttää ruotsia norjalaisessa mediassa. Ikä vaikutti tutkimuksessani asenteisiin enemmän kuin maantieteellinen asuinpaikka. Vanhempien ikäluokkien asenteet ruotsin kielen käyttöä kohtaan olivat positiivisempia kuin nuorempien, kun kyse oli ruotsinkielisistä toimittajista. Norjalaisten asenteet ruotsin kieltä kohtaan norjalaisessa mediassa ovat tutkielmani perusteella hyvinkin positiivisia. Aihe kaipaa lisätutkimusta globalisaation aiheuttaman kieliolosuhteiden jatkuvan muuttumisen vuoksi, sillä tulevaisuudessa tulokset eivät ehkä enää pidä paikkaansa. Lisäksi tutkimusta tulisi kohdistaa enemmän niin, että vastaajaryhmät olisivat lukumääriltään samansuuruisia.

Maisterintutkielmani käsittelee Suomessa asuvien espanjankielisten latinalaisamerikkalaisten kieliasenteita. Aihe on kiinnostava siksi, että diasporayhteisöjä käsitteleviä asennetutkimuksia ei liialti ole tehty Yhdysvaltojen ulkopuolella. Tutkielma selvittää, millaisia asenteita kohderyhmällä on espanjan kieltä ja sen maantieteellisiä varieteetteja kohtaan. Se myös tutkii käsityksiä siitä, mitä niin sanottu neutraali espanja merkitsee kohderyhmälle sekä tunnistaako ryhmä espanjan varieteetteja nauhoituksia kuuntelemalla. Asenteita tutkittiin kyselylomakkeen sekä haastattelujen avulla. Tutkielmaan osallistui yhteensä 29 espanjaa äidinkielenä puhuvaa Suomessa asuvaa henkilöä. Vastaukset analysoitiin kuuden ulottuvuuden mukaan, jotka ovat kielellinen yhtenäisyys, affektiiviset piirteet, kognitiiviset piirteet, oikeakielisyys ja neutraalius, sekä varieteettien tunnistaminen. Tutkielman teoreettinen viitekehys perustuu kieliasenteiden ja diasporaidentiteettien tutkimukseen. Asenteilla nähdään olevan kolme ulottuvuutta: affektiivinen, kognitiivinen ja konatiivinen (Ajzen 1988; Baker 1992; Garrett 2003; Cargile ym. 1994; van Bezooijen 1994). Asenteet kohdistuvat sekä konkreettisiin että abstrakteihin asioihin, ja ne voivat olla samanaikaisesti positiivisia ja negatiivisia. Kieliasenteisiin vaikuttaa usein näkemys ”oikeakielisyydestä” (Preston 2013) ja kielten standardisointi (Garrett 2010). Aiempi tutkimus kuvailee neutraalia kieltä keinotekoisena käsitteenä (Gutiérrez Maté 2017), mutta ei ota huomioon puhujien näkemyksiä aiheesta. Myös identiteettikysymykset liittyvät läheisesti kieliasenteisiin. Muuttoliikkeen johdosta diasporayhteisöissä asuvien yksilöiden identiteetit ovat muutoksessa (Hall 1995; Woodward 2002), mikä vaikuttaa myös kieliasenteisiin. Tulokset osoittavat, että tutkimukseen osallistuneet espanjankieliset latinalaisamerikkalaiset määrittävät oikeakielisyyden ja neutraaliuden samalla tavalla. Kommunikaation onnistuminen ja selvästi erottuvien kielellisten piirteiden puuttuminen nähdään oleellisina tekijöinä molemmissa ulottuvuuksissa. Toisaalta näiden käsitteiden suhteessa espanjan eri varieteetteihin on eroja. Oikeakielisyyteen ei yleensä liitetä tiettyjä murteita, mutta neutraaliuuteen kyllä. Neutraalius yhdistetään usein omaan murteeseen, ja lisäksi Ecuadorin, Meksikon ja Kolumbian murteet nähdään neutraaleina. Kielellisistä piirteistä sanat mainitaan useammin asenteiden yhteydessä kuin intonaatio tai nopeus. Kielioppia tuskin mainitaan. Lisäksi vastaukset osoittavat, että puhujilla on vakaa latinalaisamerikkalainen identiteetti ja kielellistä varmuutta. He eivät pidä Espanjan varieteetin statusta korkeampana kuin omien varieteettiensa. Korrektiuuteen liittyvät tulokset ovat osittain linjassa edellisen tutkimuksen kanssa, mutta myös eroavaisuuksia on havaittavissa. Neutraalius määritellään teoreettisesti ja subjektiivisesti, ja sillä on sekä yhtymäkohtia että erilaisia määritelmiä korrektiuuteen verrattuna. Tulosten pohjalta voidaan tulkita, että aika selittää osan eroista aikaisempaan tutkimukseen. On kuitenkin selvää, että diasporayhteisöissä on uudenlaisia asenteita ja käsityksiä, jonka takia tutkimusta olisi hyvä jatkaa ja laajentaa.

Tarkastelen tutkielmassani komparatiivisiksi kvanttorilausekkeiksi määrittelemiäni ilmaustyyppejä puolet enemmän, x kertaa enemmän ja x prosenttia enemmän. Tutkimuskysymykseni koskevat komparatiivisten kvanttorilausekkeiden merkityksiä sekä niiden käyttöön liittyviä asenteita ja kokemuksia. Miten kielenkäyttäjät tulkitsevat komparatiiviset kvanttorilausekkeet? Entä miten he suhtautuvat kyseisten ilmaus-tyyppien käyttöön ja millaisia kokemuksia heillä on niistä? Tutkielman teoriataustana on kansanlingvistiikka, joka tutkii tavallisten kielenkäyttäjien kieltä koskevia käsityksiä, asenteita ja havaintoja. Tutkielmassa pohdin ilmaustyyppien osalta myös monimerkityksisyyttä, jota on kuvattu erityisesti kognitiivisen kieliopin parissa. Tutkimusaineisto koostuu kyselylomakkeella saaduista vastauksista, jotka ovat peräisin 160:lta vastaajalta. Julkaisin kyselyn Helsingin yliopiston E-lomakepalvelussa, ja se oli avoimesti saatavilla noin neljän viikon ajan. Kyseessä oli tiivis ja standardoitu kysely, jossa oli ilmaustyyppeihin liittyvien strukturoitujen kysymysten lisäksi avoimia kysymyksiä. Kyselyssä tiedustelin myös vastaajien sukupuolta, ikää, ylintä suoritettua tutkintoa sekä ammattia, jotta voisin selvittää kyseisten taustamuuttujien yhteyttä käsityksiin. Analyysissäni yhdistyvät sekä määrälliset että laadulliset menetelmät. Tutkimukseni osoittaa, että kielenkäyttäjät käsittävät ilmaustyypit melko yhdenmukaisesti: puolet enemmän merkitsee luvun puolitoistakertaistumista, kaksi kertaa enemmän kaksinkertaistumista ja 200 % enemmän kolminkertaistumista. Akateemisesti koulutetut vastaajat ymmärtävät ilmaukset muiden tutkintojen suorittaneita todennäköisemmin oikeiksi määritellyissä merkityksissä. Vastanneita ärsyttää ja hämmentää ilmausten virheellinen ja tulkinnanvarainen käyttö erityisesti täsmällisyyttä vaativissa käyttöyhteyksissä. Lähes kaikki vastaajat ovat havainneet ilmausten monitulkintaista tai virheellisenä pitämäänsä käyttöä. Tavallisimmat yhteydet, joissa havaintoja on tehty, ovat uutiset, kasvokkaiset keskustelut ja mainonta. Vaikka kielenkäyttäjät tulkitsevat komparatiiviset kvanttorilausekkeet varsin yhteneväisesti, pitävät he niitä epätäsmällisinä ilmauksina, joiden käyttö herättää toisinaan paljonkin kielteisiä tuntemuksia. Voi myös olla, että kielenkäyttäjien havaitsema ongelmallinen käyttö kuvastaa sitä, etteivät heidän käsityksensä ilmausten perimmäisistä merkityksistä vastaa niitä merkityksiä, joissa ilmauksia todellisuudessa käytetään.

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläisten yhdeksäsluokkalaisten asenteita Helsingin puhekieltä ja suomen yleiskieltä kohtaan. Tarkemmin ottaen kysytään, miten nuoret asennoituvat puhekielen sanastoon, miten he kuvailevat eri kielimuotoja ja keiden kanssa he niitä käyttävät. Lisäksi kiinnitetään huomiota nuorten ajatuksiin eri kielimuotojen käyttäjistä, oikeinkirjoituksen merkityksestä sekä yleis- ja puhekielen hyödyllisyydestä ja tarpeellisuudesta nyt ja tulevaisuudessa. Aineisto on koottu kyselylomakkeiden avulla länsihelsinkiläisessä peruskoulussa syksyllä 2016. Kyselyyn osallistui 33 koulun yhdeksäsluokkalaista. Kyselylomake koostuu monivalintakysymyksistä ja avoimista kysymyksistä, joista jälkimmäisiin nuoret ovat itse muotoilleet vastauksensa. Teoreettisina viitekehyksinä toimivat kieliasenteita käsittelevät teoriat, jotka monilta osin painottuvat sosiolingvistiikan ja kansanlingvistiikan tutkimustraditioihin. Aineistosta käy ilmi, että vastaajien joukossa monien vanhojen slangisanojen suosio on vähäistä, mutta useat yleisesti tunnetut sanat miellyttävät nuoria yhä. Vastaajien mielestä Helsingin puhekieltä kuvaavat sanat rento, trendikäs, hauska ja nuorekas, suomen yleiskieltä taas asiallinen, tarkka, tavallinen ja helposti ymmärrettävä. Suurin osa nuorista pitää puhekieltä itselleen läheisempänä kielimuotona, sillä sitä käytetään etenkin tuttujen ihmisten seurassa sekä vapaa-ajalla. Yleiskielellä puhutellaan etenkin iäkkäitä ihmisiä, ja kielimuoto kuuluu monien mielestä kouluun, missä oikeinkirjoitusta tarvitaan erilaisissa teksteissä. Useimmat vastaajat pitävät oikeinkirjoitusta ylipäätään tärkeänä ymmärrettävyyden ja luettavuuden kannalta. Tulevaisuudessa moni vastaaja ajattelee tarvitsevansa yleiskieltä työssään, mutta toisaalta jotkut uskovat, että puhekieli yleistyy tai että nykyinen puhetapa säilyy aikuisenakin. Yleisesti ottaen vastaajien asenteet kumpaakin kielimuotoa kohtaan ovat positiivisia tai melko neutraaleja. Vastauksista voi päätellä, että kummallakin kielimuodolla on vastaajien mielestä oma käyttötarkoituksensa, eikä suomen yleiskielen asema kirjoitetussa kielessä vaikuta siten uhatulta. Työ täydentää aiempaa kieliasenteista tehtyä tutkimusta ja osoittaa, että nuorten kieliasenteita on mahdollista tutkia lomakekyselyn avulla. On mahdollista, että nuorten asenteet muuttuvat tulevaisuudessa, mutta aineiston voi katsoa kertovan tietyssä ikä- ja elämänvaiheessa olevien ajattelusta.

Tutkielma käsittelee nuorten valkovenäläisten aikuisten puolan kielen käyttöä luoteisen Valko-Venäjän alueella. Työ perustuu Valko-Venäjällä ja Puolassa toteutettuun haastattelututkimukseen. Haastatteluiden pohjalta analysoin sitä, mikä merkitys puolan kielen osaamisella ja sen käytöllä on nuorten puolalaisten keskuudessa tämän päivän Valko-Venäjällä, jossa puhutaan monilla eri kielillä ja niiden varianteilla. Puolan kielen välittyminen aikaisemmilta sukupolvilta uusille on vähentynyt vuosikymmenien aikana Valko-Venäjän kielipolitiikan johdosta. Toisaalta Puolan kansallisen yhtenäisyyden myyttiä on ylläpidetty vähemmistöpuolalaisten keskuudessa, mikä on ollut oleellinen ja kantava voima vähemmistöidentiteetin, puolan kielen ja puolalaisuuteen miellettyjen traditioiden uusintamisessa ja edelleen välittämisessä. Ajatus puolalaisuuden ja siten puolan kielen siirtymisestä seuraaville sukupolville nimenomaan puolalaisten perinteiden kautta yhdisti kaikkia informanttejani. Vaikka kielen merkitystä ovat ilmentäneet ja toisintavat edelleen yhteisön traditiot, uskonnolliset menot ja katolisen kirkon asema ja katolilaisuus yhtenä puolalaisuuden merkkinä sekä aikaisemmat sukupolvet ja heidän merkityksenannot puolan kielelle, eivät ne enää määritä niin vahvasti informantin antamaa merkitystä kielitaidolle tämän tulevaisuudessa tai edes nykyisyydessä. Tutkielman perustavanlaatuisena lähtökohtana on määritelmä kielestä sosiaalisena konstruktiona: kieli on osa yhteiskuntaa. Kaikki kielelliset ilmiöt ovat erityislaatuisia sosiaalisia ilmiöitä. Mikään kielellinen variaatio ei ole ehdonalainen yksilön valinnalle, vaan se on sosiaalisen eriytymisen tulos. Kieli myös vaihtelee ihmisten sosiaalisten identiteettien mukaisesti eri interaktioissa, niiden tarkoitusten mukaan, jotka ovat yhtä lailla sosiaalisesti määriteltyjä. Osoitan tutkielmassa, kuinka erilaisia voivat olla puolan kielen taitotasot, käyttöyhteydet ja sille annettu merkitys läntisellä Valko-Venäjällä puolankielisten nuorten aikuisten parissa. Havainnollistan nämä ulottuvuudet kaaviossa ja osoitan siinä haastateltavieni välisiä eroja. Puran eri teemojen alle muun muassa puolan kielen oppimista, sen käytön toteutumista, vastaajien kieli-identiteettiä. Analyysissäni osoitan, miten näissä määrittelyissä nähdään taustalla laajempi yhteisön antama käsitys ja arvo kielelle ja sen merkitykselle. Korkea taitotaso puolan kielessä tai kielen käytön määrä ei automaattisesti osoita, kuinka iso merkitys vähemmistökielen osaaminen on kyseisen vähemmistön edustajalle. Kielitaito ei tällä kohderyhmällä kaikille ollut osaltaan luomassa vähemmistöidentiteettiä, mutta monille se oli tärkeä ulottuvuus oman puolalaisuuden rakentamisessa. Kielitaito ei otantani pohjalta määritä suoraan puolalaisuutta, siispä kokemukset kielen käytön merkityksestä eroavat.

Tässä tutkielmassa käsitellään vuoden 1990 jälkeen syntyneiden tšekkiläisten nuorten aikuisten kokemuksia slovakin ymmärtämisestä ja suhdetta slovakin kieleen. Tšekkoslovakian hajoaminen vuonna 1993 muutti kielitilannetta Tšekissä huomattavasti, sillä slovakki katosi esimerkiksi tiedotusvälineistä lähes kokonaan. Ennen tätä tšekki ja slovakki olivat olleet kaksi tasavertaista kieltä. Yleinen uskomus on, että nuorten slovakin ymmärtäminen heikkenee koko ajan, mutta toisaalta slovakialaisten muuttoliike Tšekkiin työn tai opiskelujen perässä on lisännyt nuorten arkielämän kontakteja slovakinkielisten kanssa. Tutkielmaa varten haastateltiin 16 tšekkiläistä heidän kontakteistaan ja asenteistaan slovakin kieltä kohtaan. Haastattelut olivat semi-strukturoituja ja tehtiin keväällä 2019 ja keväällä 2020. Noin puolet haastateltavista asui tai oli kotoisin Prahan alueelta, kun taas puolet oli Brnon alueelta, joka on lähempänä Slovakian rajaa. Tutkielmassa selvitetään, ovatko nuorten tšekkiläisten kontaktit slovakin kielen kanssa muuttuneet Tšekkoslovakian hajoamisen jälkeen, kun kielitilanne muuttui merkittävästi. Tutkimuskysymyksinä ovat, millaisia kontakteja haastateltavilla on slovakin kielen kanssa, kuinka hyvin he tuntevat ymmärtävänsä sitä ja vaikuttavatko asenteet slovakin ymmärtämiseen. Tutkielmassa pyritään myös selvittämään, onko kielellisellä hegemonialla tai asymmetrialla vaikutusta asenteisiin slovakin kieltä kohtaan. Kontaktitilanteita tšekkien ja slovakkien välillä tutkitaan reseptiivisen kaksikielisyyden näkökulmasta. Tämä tarkoittaa sitä, että kahden eri kielen puhujat ymmärtävät toisiaan keskustelutilanteessa, vaikka osapuolet puhuisivat omaa äidinkieltään. Tämän on todettu toimivan tšekkien ja slovakkien välisessä kanssakäymisessä, sillä tšekki ja slovakki ovat toisilleen lähimmät sukulaiskielet ja keskenään pitkälle ymmärrettävissä. Tutkielmassa käsitellään kieliä erikseen, mutta myös niiden yhteistä historiaa ja kehitystä. Tutkimus on laadullinen, ja analyysitapana on käytetty teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Haastattelujen perusteella pyritään selvittämään, kuinka usein tšekkiläiset nuoret ovat kontaktissa slovakin kielen kanssa arjessaan, ja millaisia keskustelutilanteet ovat. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko ymmärtämisessä eroa sukupolvien välillä, tai vaikuttaako vastaajan asuinpaikka kontakteihin ja asenteisiin. Näiden lisäksi tutkitaan, mitkä asiat aiheuttavat ongelmia keskustelutilanteissa, ja millaisia ratkaisuja tällaisissa tilanteissa on keksitty. Asenteista pyritään selvittämään konkreettisesti millaisena nuoret pitävät slovakkia, mutta myös heidän ajatuksiaan siitä, millainen näiden kahden kielen tulevaisuus on heidän mielestään. Haastattelujen perusteella tšekkiläisillä nuorilla on hyvin positiivinen suhde slovakkia kohtaan. Tutkielman toinen tärkeä tulos on, että reseptiivinen kaksikielisyys toimii edelleen tšekkiläisten nuorten ja slovakialaisten keskustelutilanteissa. Kaikki haastateltavat olivat keskustelleet slovakialaisen kanssa ongelmitta, kun kumpikin osapuoli käytti omaa kieltään. Yllättävää on, että alueellinen ero ymmärtämisessä oli suhteellisen pieni, vaikka murrejatkumon takia voisi olettaa, että lähempänä Slovakian rajaa asuvat tšekkiläiset ymmärtäisivät slovakkia paremmin. Kielellinen hegemonia tai valta-asema ei ollut kovin näkyvää, mutta sen saattoi huomata siinä, että vastaajat vitsailivat slovakin kielestä. Kukaan ei myöskään ollut harkinnut muuttavansa Slovakiaan opiskelujen perässä. Sen sijaan oletus siitä, että slovakialaiset tulevat opiskelemaan Tšekkiin parempien koulujen takia, oli vahva.

Tutkielmassa tarkastellaan kreolienglannin puhujien kieltä ja identiteettiä Nicaraguan Atlantin rannikolla, sekä kreoleihin, kreolikieleen ja –kulttuuriin kohdistuvia asenteita. Asenteiden tarkastelu tuo esiin kielen merkityksen yhtenä tärkeänä etnisen ryhmän tunnusmerkkinä. Kreoleja asuu Nicaraguan Karibian rannikolla noin 30 000. Kreolia puhuvat äidinkielenään myös osa miskiitoista, garifunat ja ramat. Tutkielmassa tarkastellaan miten kreoliyhteisöä ja kreolikieltä konstituoidaan historiallisesti, konseptuaalisesti ja konkreettisesti. Tutkimus jakaantuu kolmeen osaan: rannikon kreoliyhteisöjen muodostuminen, sosiolingvistisen tilanteen tarkastelu kahdessa yhteisössä, maaseudulla ja kaupungissa, sekä puhujien asenteiden tarkastelu omaa kieltään ja kulttuuriaan kohtaan. Tutkimus perustuu kirjalliseen materiaaliin ja vuoden 2001 syksyllä (3,5 kk) Bluefieldsissä, Pearl Lagoonissa ja Halouverissa kerättyyn kenttäaineistoon. Kenttätutkimusmenetelminä on käytetty osallistuvaa havainnointia, haastatteluja ja kyselykaavaketta. Yhteensä 42:sta haastattelusta valittiin 16 tarkempaan kielenkäytön tarkasteluun. Avaininformantteina on kaksikielistä PEBI Creole –koulua käyvien lasten vanhempia. Kreolien identiteetti rakentuu historiallisesti ’mustalle orjuudelle’ ja ’valkoiselle herruudelle’. Kreolien muodostumiseen yhtenäisenä ryhmänä vaikuttaa ulkopuolisten esittämät rodulliset representaatiot ja heidän itsensä esittämät perhesuhteisiin ja kulttuuriin perustuvat kriteerit. Kreoleille kieli on tärkeä identifikaation symbolinen ja instrumentaalinen tunnusmerkki, mutta rajat kreolin puhujien etnisten ryhmien välillä elävät. Rannikolla on vakaa etnolingvistinen hierarkia ja laaja diglossia espanjan ja kreolin suhteen. Julkisissa tilaisuuksissa käytetään espanjaa ja kreolin käyttö painottuu perhepiiriin. Espanjan käyttö laajenee siirryttäessä yksityisiltä kentiltä julkisiin ja maaseudulta kaupunkiin. Asenteissa kieltä ja kulttuuria kohtaan merkittävimmät tekijät olivat puhujan sosiaalinen ryhmä ja koulutus, sekä historialliset seikat. Koulutus ei automaattisesti johtanut oman kielen arvostamiseen, mutta sillä oli merkittävä positiivinen vaikutus. Haastateltavien mukaan yhteisön omalla kielellä toteutettu kouluopetus vahvistaa paikallisia yhteisöjä ja muodostaa tärkeän osan alueen itsehallintoa. Molemmilla paikkakunnilla painotettiin kreolikielen ja -kulttuurin dynaamisuutta, joka konstituoidaan maaseudulla lokaalia miskiitto- ja kaupungissa globaalia englantilaista perintöä painottaen. Tutkimuksen perusteella Nicaraguan kreolikieli ei välttämättä tarkasti rajaa etnistä identiteettiä, mutta kreolin puhuminen luo yhteisön tunteen kreolien käyttäessä luovasti omaa kieltään.

Tarkastelen pro gradu -työssäni Viroon kuuluvalla Kihnun saarella asuvien kielellisiä asenteita ja kieli-identiteettiä sekä paikallisen kielimuodon elinvoimaisuutta kihnulaisten omien mielipiteiden ja arvioiden valossa. Tavoitteena on selvittää, mistä kihnulainen identiteetti koostuu, miten ja missä paikallista varieteettia käytetään, kuinka elinvoimaisena sitä pidetään ja mitä sen säilyminen, kehittyminen ja standardointi kihnulaisille merkitsee. Taustoittamisen ja vertailun vuoksi käsittelen myös muualla Virossa puhuttavien alueellisten varieteettien sekä karjalan, vepsän ja inarinsaamen tilannetta. Tutkielma on luonteeltaan kielisosiologinen: se käsittelee kielen ja yhteisön vuorovaikutusta. Aineistoni koostuu 60 puolistrukturoidusta haastattelusta, jotka tein Kihnussa vuonna 2009. Niiden pohjana toimi kyselykaavake, jota käytettiin viron kielen alueellisten varieteettien tutkimuksessa vuosituhannen vaihteessa. Työtäni voikin verrata tähän aikaisempaan tutkimukseen. Tutkielmani teoreettinen tausta on osittain yhteneväinen kyselykaavakkeen teoriapohjan kanssa, mutta olen käyttänyt lähteenä myös uudempaa tutkimusta. Vaikka suurin osa haastatelluista pitää kihnulaisuuden perustana syntyperää, moni mainitsee myös paikallisen kielimuodon taidon tärkeyden identiteetin osatekijänä. Valtaosa kertoo puhuvansa alueellista varieteettia sujuvasti, jatkuvasti ja mielellään, mutta lähes yksinomaan Kihnussa ja toisten kihnulaisten kanssa: muiden virolaisten kanssa käytetään yleisviroa. Odotetusti suurin osa niistä, joiden vanhemmat ovat kihnulaisia, kertoo puhuvansa paikallista kielimuotoa heidän kanssaan. Lastensa kanssa sitä puhuvat eniten ne, joiden omat vanhemmat ovat kihnulaisia. Mielipiteet siitä, pitäisikö alueellista varieteettia käyttää kouluopetuksessa, viranomaisissa, kirkossa, mediassa ja kaunokirjallisuudessa vaihtelevat jonkin verran etenkin kirjoitetun kielen kohdalla. Yksimielisimpiä ollaan siitä, että koulussa olisi hyvä käyttää paikallista kielimuotoa vähintään suullisesti. Alueellista varieteettia opetetaan koulussa omana oppiaineenaan, mihin useimmat suhtautuvat myönteisesti. Viranomaisissa ja kirkossa kielimuotoa ei käytetä, mitä ei nähdä ongelmana. Mediassa ja kaunokirjallisuudessa paikallisen kielimuodon käyttö on hyvin vähäistä mutta monien mielestä riittävää. Yli puolet haastateltavista pitää alueellista varieteettia elinvoimaisena: kouluopetuksen ja uusien puhujien syntymisen arvellaan takaavan kielimuodon säilymisen. Vain pieni osa on sitä mieltä, että varieteetti on vaarassa hiipua, koska yleisviron vaikutus lisääntyy ja vie siltä elintilaa. Lähes kaikille vastaajille on kuitenkin tärkeää, että paikallinen kielimuoto sekä säilyisi että kehittyisi; se nähdään erottamattomana osana saarta ja sen kulttuuria. Osa pitää kielimuodon säilymistä itsestäänselvänä, toisten mielestä tarvitaan aktiivista kehittämistä ja säilyttämistä. Yhtenä kielimuotoa vakiinnuttavana ja säilyttävänä tekijänä mainitaan standardointi. Enemmistö ei kuitenkaan ole tottunut lukemaan paikalliselle kielimuodolle luotua kirjakieltä, jota on kehitetty aktiivisesti lähinnä 2000-luvun aikana. Monien mielestä omaa kirjakieltä ei edes tarvita, kun taas toiset näkevät yhtenäisen ortografian luomisen tarpeellisena, joskin vaikeana tehtävänä. Haastatellut kokevat Kihnun ja siellä puhuttavan varieteetin kuuluvan tiiviisti yhteen. Paikallinen kielimuoto on puhujiensa ahkerassa ja monipuolisessa käytössä yli sukupolvirajojen, sitä arvostetaan, siitä ollaan ylpeitä ja sen halutaan säilyvän. Kaikki kuitenkin osaavat myös yleisviroa ja käyttävät sitä arjessaan: molemmilla varieteeteilla on paikkansa saarelaisten elämässä. Vaikka niin kihnulaiset kuin muutkin tutkielmassa käsitellyt kieliyhteisöt ovat kaksikielisiä ja niillä on paljon muutakin yhteistä, Kihnu on monella tapaa erityislaatuinen: saariolosuhteissa oma kielimuoto ja kulttuuri ovat säilyneet paremmin kuin muualla. Nykyisin saari ei ole enää yhtä eristyksissä kuin aiempina vuosisatoina, mikä vaikuttaa myös kielimuodon tulevaisuudennäkymiin. Vaikka mm. kouluopetus ja paikallisten kielimuotojen arvostuksen kasvaminen koko yhteiskunnassa tukevat alueellisen varieteetin säilymistä, uhkiakin on: saarelaisten tiiviit virtuaaliset ja fyysiset yhteydet muun Viron kanssa lisäävät yleisviron käyttöä ja kaventavat paikallisen kielimuodon elintilaa.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Helsingin ja Tallinnan satamien matkustajaterminaalien lähtöselvitysvirkailijoiden puhutteluun liittyviä asenteita. Vaikka viron ja suomen kielessä on samankaltaisuuksia, niissä on myös paljon eroja. Yksi sellainen myös maallikoiden keskuudessa keskustelua herättävä kielen ilmiö on puhuttelu. Tutkimuksessa pyritään selvittämään erityisesti sitä, miten lähtöselvitysvirkailijat luulevat puhuttelevansa asiakkaitaan. Kansanlingvistisen asennetutkimuksen lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään sosiolingvististä variaationanalyysiä, jonka keskeinen lähtökohta on se, että ihmisten kielelliset valinnat riippuvat kielenulkoisista taustamuuttujista. Tutkimuksen pääaineiston muodostavat asiakaspalvelijoiden täyttämät kyselylomakkeet, jotka on kerätty kolmesta eri varustamosta sekä Helsingistä että Tallinnasta. Aineisto koostuu yhteensä 44 paperilomakkeesta (22 Helsingistä ja 22 Tallinnasta). Tutkimuksessa on yhdistetty discourse-completion test -menetelmä ja hypoteettisten asiakkaiden kuvat. Kyselylomakkeessa virkailijoita pyydettiin vastamaan kuvien perusteella, mitä he sanoisivat asiakkaille kuvitteellisissa tilanteissa. Kyselylomakkeiden tukena on käytetty autenttisessa satamaympäristössä tehtyjä etnografisia havaintoja ja kolmen lähtöselvitysvirkailijan teemahaastatteluja. Aineiston tarkastelu osoittaa, että Helsingissä ja Tallinnassa lähtöselvitysvirkailijoiden puhuttelukäytänteet eroavat suuresti toisistaan. Tallinnan virkailijat teitittelevät viroksi melkein poikkeuksetta kaikkia asiakkaita, mutta suomeksi he sinuttelevat sen sijaan enemmän kuin Helsingissä työskentelevät virkailijat. Suomessa puhuttelumuodon valintaan näyttää vaikuttavan eniten asiakkaan ikä, virossa puolestaan ihmisten välinen tuttavuusaste ja institutionaaliset puitteet. Tutkimustulokset osoittavat myös käytetyn menetelmän toimivuuden erityisesti kontrastiivisessa puhuttelututkimuksessa. Kyseistä tutkimusta on mahdollista käyttää jatkossa laajempien puhuttelututkimusten esitutkimuksena ja verrata sen tuloksia autenttisiin puhuttelukäytänteisiin. Tutkimusta voivat hyödyntää erityisesti tutkimuksen kohteena olevat asiakaspalvelijat ja heidän kouluttajansa, mutta myös kaikki muut henkilöt, jotka käyttävät arjessaan ja asioinneissaan molempia kieliä