Browsing by Subject "kielihistoria"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-11 of 11
  • Nevalainen, Terttu; Rissanen, Matti; Taavitsainen, Irma (2015)
    Nykykielten laitoksen oppimateriaalia ; 2
    Miten ja miksi englannista on tullut maailmankieli? Miksi englanti on tieteen lingua franca? Miksi englannin oikeinkirjoitus on niin merkillistä? Mistä on englannin rumat sanat tehty? Englanti mainosteksteissä ja internetissä, englanti nuorten kielenä. Englannin kielen oppikirjojen tarkastelua ja silmäyksiä näytelmäkäännöksiin, sankaritaruihin ja hyperteksteihin… Helsingin yliopiston tutkijoiden artikkelikokoelma tarkastelee englannin kielen kehitystä ja nykytrendejä monipuolisesti ja havainnollisesti. Kirja on tarkoitettu englannin opettajille ja opiskelijoille sekä muille kielestä kiinnostuneille.
  • Pystynen, Juho (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma käsittelee itämerensuomalaisten (ims.) kielten pitkien ja lyhyiden vokaalien välisen kontrastin alkuperää. Aiheesta on esitetty aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa hyvin vaihtelevia näkemyksiä, ja tutkijoiden väliset näkemyserot ovat välittyneet jopa käsityksiin suomalais-ugrilaisen tai uralilaisen kantakielen vokaalijärjestelmästä asti. Tutkielman tavoitteena on muodostaa yleiskuva aiheen tutkimushistoriasta, arvioida esitettyjä teorioita suhteessa toisiinsa, ja täydentää parhaiten perusteltu näkemys kokonaiskuvaksi. Tutkimushistorian arviointimenetelmänä on sen tarkkaileminen, miten hyvin eri esitetyt äännehistorialliset mallit seuraavat perinteisen historiallis-vertailevan menetelmän periaatteita, joista tärkeimpiä ovat oletettavien äänteenmuutosten säännöllisyys ja taloudellisuus. Uuden kokonaiskuvan hahmottelu taas perustuu laajan sana-aineiston tarkasteluun, jonka pääaineistolähteenä toimii suomen kielen toistaiseksi laajin julkaistu etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä. Tärkeitä ovat myös mm. lainasanatutkimuksen kokoomajulkaisut, kuten ims. kielten vanhoja germaanisia lainoja kokoava sanakirja Lexikon der älteren germanischen Lehnwörter in den ostseefinnischen Sprachen. Esitettyjä äännelakeja, joita tähän aineistoon sovitetaan, sen sijaan nousee riittävässä määrin esiin jo tutkimushistorian tarkastelussa, ja tutkielmassa esitetään niihin vain pieniä tarkennuksia. Tutkimushistoriallinen katsaus toteaa eri teorioiden aktiivisimman luontivaihteen olevan jo ohi. Alkaen 1940-luvulta omanlaisia vahvoja näkemyksiään ims. pitkien vokaalien alkuperästä ja usein laajemminkin uralilaisten kielten vokaalihistoriasta ovat esittäneet mm. W. Steinitz, E. Itkonen, M. Lehtinen ja J. Janhunen. Alkaen 1980-luvulta tutkimus näyttää olleen kompromissihakuisempaa, ja on pikemmin suuntautunut esitettyjen kilpailevien mallien eri osien sovittamiseen yhteen kokonaiskuvaksi, mitä vaihetta edustavat mm. P. Sammallahti ja A. Aikio. Keskustelu jatkuu edelleen. Tähän mennessä selvimmin ratkenneelta näyttää pitkien puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo alkuperä, joihin tutkielman oma äännehistoriallinen tarkastelu keskittyy. Edelleen avoinna sen sijaan on mm. pitkien suppeiden vokaalien *ii ja *uu alkuperä. Äännehistorian tarkastelussa ims. kielten vanhimpien pitkävokaalisten sanojen (yhteensä n. 35) kattava käsittely johtaa tutkielman laajenemiseen myös etymologisen tutkimuksen suuntaan. Tutkielman sivutuotteena syntyykin kouralliseen uusia tai uudelleen tulkittuja sanarinnastuksia, osa perintö-, osa lainasanoja. Tärkeimpiä uusia äännehistoriallisia tuloksia taas ovat eräiden välivaiheiden tunnistaminen tai puolustaminen itämerensuomalaisten kielten varhaisimman kehityksen aikana: välivaiheet *ää, *aa puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo edeltäjinä sekä velaarinasaalin *ŋ yleinen vokaalistuminen ennen sen katoa.
  • Lindstedt, Jouko (Helsingin yliopisto, kielten osasto, 2020)
    Slavica Helsingiensia. Supplementum ; 5
  • Marttila, Johanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan käsikirjoituksia kieli-ideologioiden näkökulmasta. Aineisto koostuu Savo-Karjalaisen osakunnan sisällä toimineen Suomalais-Seuran kokouspöytäkirjoista vuosilta 1846–47. Kokouksissa pidettiin väitösharjoituksia mitä erilaisimmista aiheista, suomennettiin teoksia ja keskusteltiin suomen kielestä ja sen asemasta. Suomalais-Seuran toiminta olikin kansallisuusaatetta ja kansallisromantiikkaa toteuttavaa. Tutkimuksen aineisto on peräisin Kansalliskirjaston kokoelmasta. Suomalais-Seuran pöytäkirjat on koottu yhteen niteeseen (Savokarjalais osakunnan Suomalais Seuran Ainehisto 1846–1847). Pöytäkirjoja on neljätoista kappaletta, yhteensä 18 sivua. Kokousten kirjureina toimivat nuoret ylioppilaat August Ahlqvist ja Fredrik Polén. Aineisto sijoittuu 1800-luvun puolivälin yhteiskunnallisen liikehdinnän, teollistumisen ja sosiaalisen murroksen aikaan. Yhteiskunnallinen kehys onkin otettu huomioon pöytäkirjojen tulkinnassa. Tutkimuskysymykset liittyvät sekä Suomalais-Seuran kokouksissa käytyihin keskusteluihin että niistä kirjoitettuihin pöytäkirjoihin. Tutkielman ensimmäinen päätavoite on selvittää, millaisia kieli-ideologioita on mahdollista löytää kokouksessa esitetyistä puheenvuoroista ja kommenteista. Pöytäkirjoissa esiintyvät keskustelut on jaettu kansallisromantiikkaa koskeviksi ja kielenohjailuun liittyviksi. Suomennostyöhön liittyvät puheenvuorot muodostavat oman osionsa tutkimuksessa. Suomessa 1840-luku oli kiivasta kielidebattien aikaa, joten Suomalais-Seuran pöytäkirjat valaisevat osaltaan niitä neuvotteluja, joita suomen kielen asemasta ja kehittämisestä käytiin. Metakielen tarkastelun ohella tutkimuksessa perehdytään pöytäkirjojen kieleen. Tavoitteena on selvittää, millaisia kieli-ideologioita Suomalais-Seuran kirjurit olivat omaksuneet. Mitä kirjoitetun kielen standardeja ja normeja he työssään seurasivat? Tutkielmassa lähestytään pöytäkirjojen kielellistä tasoa referoinnin, vanhan kirjasuomen ja murteiden kautta. Seuran kirjurit toimivat suomen kirjakielen kiihkeässä kehitysvaiheessa vanhan kirjasuomen standardien ja uusien, muotoutuvien oikeinkir-joitusnormien välimaastossa. Tutkielma osoittaa, että Suomalais-Seuran kokouksissa käydyt keskustelut olivat usein kansallisromanttisia ja aatteellisesti motivoituneita, mutta kirjakielen käytössä pitäydyttiin standardi-ideologian asettamissa rajoissa. Ymmärrettiin kansallisen tehtävän tärkeys ja suomen kielen kehitystarve, mutta pöytäkirjoja kirjoittaessa kirjurit noudattivat pitkälti vanhan kirjasuomen asettamaa mallia oikeinkirjoitukselle. Pöytäkirjoissa esiintyvät uudet, johdetut sanat ja kielen piirteiden itämurteiset variantit ovat kuitenkin merkkejä kirjakielen aktiivisesta muutostilasta. Tutkielman tulokset antavatkin lisätietoa 1800-luvun tietoisesta kielen kehitystyöstä ja kirjasuomen vakiinnuttamispyrkimyksistä sekä näiden toimien taustalla vaikuttaneista kieli-ideologioista.
  • Koskinen, Sami (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmani aiheena ovat narratiivit eli kertomukset menneistä tapahtumista, joita löytyy myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin ajan englanninkielisistä lääketieteen teksteistä vuosien 1350–1700 välillä. Aineistoni koostuu Middle English Medical Texts (MEMT) ja Early Modern English Medical Texts (EMEMT) -korpuksissa esiintyvistä resepti- ja materia medica -teksteistä (yhteensä 26 ja 39 kappaletta). Tutkielmassani luokittelen teksteissä esiintyvät narratiivit erilaisiin kategorioihin niiden sisällön perusteella. Lisäksi tarkastelen niiden funktioita ja vertailen diakronista kehitystä myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin ajan välillä. Metodini on kvalitatiivinen: tarkastelen joka kategoriaa kohden pääsääntöisesti kahta tai kolmea esimerkkiä ja teen havaintoja niiden sisällöstä. Narratiivin määritelmäni on vähintään kahden tapahtuman sarja, joista kirjoittaja kertoo käyttäen mennyttä aikamuotoa. Tulokseni osoittavat, että narratiivit voi jakaa yhdeksän kategoriaan: antiikin ajan anekdootit, raamatulliset kertomukset, historian kertomukset, potilaskertomukset, hoitolausunnot, tutkimusraportit, henkilökohtaiset anekdootit, lääketieteelliset eläinsadut ja urbaanilegendat. Yhteensä narratiiveja löytyy 13 kappaletta (MEMT) ja 61 kappaletta (EMEMT). Narratiivien funktiot ovat moninaiset. Ne voivat toimia todisteena kirjoittajan oppineisuudesta, tuoda lukijaa lähemmäksi lääketieteellistä keskustelua tuttujen tarinoiden kautta, opettaa lääkkeen käytöstä, pyrkiä todistamaan lääkkeen tehokkuus, kertoa sairauden tai rohtojen alkuperästä, varoittaa hoidon riskeistä tai viihdyttää lukijaa. Narratiivien käyttö muuttuu huomattavasti siirryttäessä keskiajalta varhaismodernin ajan teksteihin. Myöhäiskeskiajan teksteissä narratiivit ovat harvinaisia ja ne suosivat kertomuksia antiikin ajan ja Raamatun henkilöistä. Nämä kertomukset toimivat perustana lääketieteelliselle keskustelulle eivätkä tuo esille kirjoittajan omia kokemuksia. Varhaismodernit tekstit puolestaan sisältävät huomattavasti enemmän narratiiveja, joista suurin osa suosii omia kokemuksia tai empiirisiä todisteita lääkeaineiden tehoista. Tutkimukseni laajentaa varhaisen lääketieteellisen diskurssin tutkimusta tuomalla esille laajan kirjon eri narratiivien kategorioita ja funktioita, mikä auttaa ymmärtämään myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin ajan lääketieteellisen kirjoittamisen kulttuuria ja kontekstia.
  • Metsämuuronen, Miro (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksessa tarkastellaan muinaislänsiskandinaavin /ǫ/-foneemin äännevastineiden muodostumista fäärin kielessä. Etymologisesti länsiskandinaavin /ǫ/ on u-umlaut -äänteenmuutoksen vaikutuksesta labiaalistunut a-vokaali, *[ɔ], joka kuitenkin on niin islannissa kuin fäärissäkin myöhemmin pyrkinyt sulautumaan takaisin muihin vokaaleihin. Fäärin kielessä /ǫ/-äänteen vastineena esiintyy yleensä /ø/, mutta nasaalikonsonanttien m, n ja ŋ edellä se on sulautunut /o/-foneemiin. Tutkimuskirjallisuudessa tämä yksinomaan nasaalien yhteydessä tavattava kehityskulku on yleensä vain deskriptiivisesti määritelty, eikä poikkeuksen alkuperää pyritä selittämään foneettisesti. Työn tavoitteena on analysoida /ǫ/:n kahtiajakautumisen syitä ja äänteellisiä edellytyksiä. Koska poikkeava refleksi esiintyy vain nasaalikonsonanttien edellä, kiinnitetään erityistä huomiota alkuperäisen vokaaliäänteen nasalisoitumiseen refleksien jakautumista mahdollisesti selittävänä tekijänä. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: (1) Milloin ja missä foneettisissa ja fonologisissa olosuhteissa etymologisen /ǫ/:n jakautumisen on täytynyt tapahtua? sekä (2) Mikä oli nasalisoitumisen merkitys vokaalin kehityksessä kohti /ø/:tä ja /o/:ta, ja mitä seurauksia /ǫ/:n allofonisella nasalisoitumisella on varhaisen fäärin rekonstruktiolle? Jakautumisen ajankohdan määrittämiseksi tutkimuksessa selvitetään /ǫ/-foneemin ilmenemismuoto fäärin kielen varhaisimmissa historiallisissa lähteissä, joita ovat Seyðabrævið-lain (1298) jäljennös (1600-l.), Húsavíkarbrøvini -kirjeaineisto (1400-l.), keskiaikaisissa tanskalaisissa maa- ja käräjäkirjoissa (1584–) esiintyvät fäärinkieleiset nimet sekä Jens Christian Svabon runokäsikirjoitukset (1770–). Tässä kartoituksessa hyödynnetään etupäässä aiempia u-umlaut -vokaalin ilmentymistä käsitteleviä tutkimuksia, joiden alkuperäiset tutkimuskysymykset ovat kuitenkin olleet erilaiset kuin tässä tutkimuksessa. Muilta osin teoreettisessa äännehistoriallisessa analyysissä lähtökohtana on edellä kuvatun empiirisen ajoittamismenetelmän ohella käytetty aikaisempia fäärin kielen ja /ǫ/-vokaalin historiaa käsitteleviä tutkimuksia. Tutkimuksessa havaittiin, että /ǫ/-foneemin jakautuminen /ø/- ja /o/-vokaaleiksi käynnistyi todennäköisesti 1600-luvun alussa, jolloin ø- ja o-kirjoitusasut näyttävät ilmaantuvan aineistoon. Tämä kuitenkin edellyttää vanhimmissa maakirjoissa esiintyvien a-kirjaimella kirjoitettujen paikannimien tulkitsemista tanskalaisen interferenssin piilottamiksi *[ɔ]-äänteeksi, mikä on aiemmin esittämätön, joskin perusteltavissa oleva tulkinta. Suhteellisen äännehistorian perusteella voidaan lisäksi osoittaa, että /ǫ/:n jakautuminen on todennäköisesti tapahtunut ennen tavurakenteeseen perustuvan vokaaliallofonian kehittymistä. Tutkimuksessa kehitettyä rekonstruktiomallia seuraten on perusteltua olettaa, että /ǫ/:n refleksien kahtalaisuus on perua foneemin äänteenmuutoksia edeltäneestä allofonisesta nasalisoitumisesta. Muutoksen *[ɔ] > [ø] taustalla lienee ollut yleinen länsiskandinaavinen kehityssuunta, jolla ei fäärissä kuitenkaan ollut vaikutusta m-, n- tai ŋ-konsonantin edellä allofonisesti nasalisoituneeseen *[ɔ̃]-varianttiin. Koska äänteen jakauma kielijärjestelmässä jäi tämän ensimmäisen äänteenmuutoksen seurauksena hyvin marginaaliseksi, sulautui nasaaliallofoni myöhemmin pian yhteen /o/-vokaalin kanssa. Vokaalin /ǫ/ nasalisoituminen oli färsaarelainen innovaatio, jolla ei ole historiallista yhteyttä muinaisislannista löydettyyn vokaalien nasaalisuuteen.
  • Junttila, Santeri; Kuokkala, Juha (Kallion etymologiseura, 2019)
  • Kempas, Ilpo (Seinäjoen ammattikorkeakoulu, 2019)
    Seinäjoen ammattikorkeakoulun julkaisusarja B. Raportteja ja selvityksiä
  • Pesonen, Noora (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan henkilönnimien sijataivutusta viikinkiaikaisissa ruotsalaisissa riimukirjoituksissa. Pyrkimyksenä on ensisijaisesti verrata miesten ja naisten nimien taivutusta ja etsiä näistä sekä eroja että yhtäläisyyksiä. Tutkielman tavoitteena ei ole esitellä mitä päätteitä nimet saavat eri sijamuodoissa, sillä sijataivutus on päätteiden osalta tyhjentävästi käsitelty useissa aiemmissa tutkimuksissa. Tutkielmassa selvitetään sen sijaan kuinka usein nimet esiintyvät kussakin riimuruotsin neljästä sijamuodosta, nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, sekä selvitetään mitä erilaisia tehtäviä nimillä on ja missä sijassa ne taipuvat näissä tehtävissä. Tutkielmaan sisältyvä kvantitatiivinen analyysi perustuu 5073 nimiesiintymään, jotka on poimittu Lena Petersonin työstämästä nimisanakirjasta Nordiskt runnamnslexikon (2007). Kvantitatiivisen analyysin tulokset esitellään frekvenssitaulukoissa sekä diagrammeissa, joista ilmenee sijamuotojen prosentuaalinen jakauma aineistossa. Kvalitatiivisen analyysin aineisto koostuu sen sijaan 272 nimiesiintymästä, jotka on valittu koko aineiston 5073 nimiesiintymästä tiettyjen kriteerien mukaisesti. Näitä 272 nimiesiintymää tutkitaan lauseopillisesti, jotta päästään selvyyteen nimien tehtävistä lauseissa. Nimiesiintymien lauseopillista tutkimista varten 248 riimukirjoitusta on tarkasteltu kokonaisuudessaan, ja ne on haettu elektronisesta, Uppsalan yliopiston ylläpitämästä tietokannasta Samnordisk runtextdatabas, versio 2014. Tutkielman keskeisimmät tulokset koskevat sijamuotojen frekvenssejä, joissa on selviä eroavaisuuksia miesten ja naisten nimien välillä. Akkusatiivimuoto on huomattavasti yleisempi aineistossa, joka koostuu miesten nimistä, kun taas suurempi osuus naisten kuin miesten nimistä esiintyy genetiivimuodossa. Ylivoimaisesti suurin frekvenssi on nominatiivilla, mikä on yhteistä sekä miesten että naisten nimille. Frekvenssianalyysin esiin tuomat erot eivät kuitenkaan täysin selity lauseopillisessa tarkastelussa, jossa käy ilmi että sekä miesten että naisten nimet käyttäytyvät lauseissa samalla tavalla. Nominatiivilla ilmaistaan yleisimmin subjektia, akkusatiivia ja datiivia käytetään useimmiten preposition jälkeen ja genetiivillä ilmaistaan omistajaa. Poikkeavassa sijamuodossa taipuneet nimiesiintymät ovat kaiken kaikkiaan harvinaisia, sillä aineistoon sisältyy vain muutamia poikkeavasti taivutettuja nimiä. Tutkielmassa esille tulleiden tulosten pohjalta voidaan todeta, että erot miesten ja naisten nimien sijataivutuksessa ei johdu eroavaisuuksista lausetasolla vaan todennäköisempää on, että miesten nimet esiintyvät tietyissä tehtävissä useammin kuin naisten nimet ja päinvastoin. Eroavaisuuksiin voi vaikuttaa myös miesten nimien merkittävästi suurempi osuus aineistosta, josta lähes 80% koostuu miesten nimistä.
  • Korpinen, Ruut (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani aiheena on periodinen virkerakenne ruotsin kielessä. Periodiksi kutsutaan latinasta periytyvää pitkää ja mutkikasta virketyyppiä, jolle ominaista on alisteisten ja sisäkkäisten lauseiden käyttö. Ruotsissa periodeita on ennen käytetty muodollisessa kielessä, ja ne ovat rikastuttaneet kielen syntaksia. Tutkijat ovat kuitenkin erimielisiä siitä, miten periodi tulee määritellä ruotsissa. Muutamat hyväksyvät periodeiksi vain sellaiset virkkeet, joiden keskelle on upotettu liikkuva kiilalause latinan tapaan. Toisten mukaan periodeita ovat ylipäänsä kompleksiset virkkeet, joissa on paljon sivulauseita, lauseenvastikkeita ja pitkiä lausekkeita. Jotkut taas pitävät periodia etupäässä taidokkaasti hallittuna ajatuskokonaisuutena. Näistä lähtökohdista tutkimukseni tavoitteena on analysoida ja kuvata periodista virkerakennetta tehtailija ja taidekeräilijä Paul Sinebrychoffin liikekirjekokoelmassa. Aineistoni käsittää 130 ruotsinkielistä kirjettä, jotka Sinebrychoff on kirjoittanut kolmelle taidekauppakumppanilleen tai saanut heiltä vuosina 1899–1907. Tutkin, kuinka yleisiä periodit ovat kirjeissä, mistä osista ja miten ne rakentuvat sekä mitä eroja on eri kirjoittajien periodeissa. Perimmäinen tarkoitukseni on saada lisätietoa siitä, mikä periodi on ja miten sen voisi määritellä ruotsissa. Tutkimusmenetelmäni on määrällinen. Ensin poimin kirjeistä periodiset virkkeet aiempien tutkijoiden mainitsemien kieliopillisten tunnusmerkkien avulla. Sitten analysoin periodien pituutta, sivulauseiden ja lauseenvastikkeiden määrää, sijoittelua ja tyyppejä, fundamenttien pituutta, muotoja ja funktioita sekä lauseadverbiaaliposition käyttöä. Tilastoin tulokset ja vertaan niitä muihin tutkimuksiin, joissa samoja syntaktisia piirteitä on analysoitu eri teksteissä. Tulokset osoittavat, että periodien osuus kaikista virkkeistä on pieni. Pituutensa tähden ne kattavat silti usein huomattavan osan koko tekstimäärästä. Periodisessa rakenteessa on tyypillisesti erilaisia kiilalauseita, monia virkkeen alkuun tai sisään sijoitettuja sivulauseita, jotka ovat poikkeuksellisen usein adverbiaalisia, runsaasti etenkin latinalaisperäisiä lauseenvastikkeita, raskaita ja monesti adverbiaalisia fundamentteja sekä tavallista enemmän muita adverbiaaleja lauseadverbiaalin paikalla. Uusia löytöjä ovat erilaisten adverbiaalisten elementtien yleisyys eri puolilla virkettä sekä taipumus sijoittaa lauseita ja määritteitä virkkeessä vasemmalle, mikä aiheuttaa epätavallista etupainoisuutta kauttaaltaan koko rakenteessa. Syntaktinen kompleksisuus vaihtelee kuitenkin kovasti eri periodien ja kirjoittajien välillä. Vaihtelua voivat osin selittää kirjoittajien keskinäiset suhteet, koulutus ja asema sekä kirjeiden sisältö ja tarkoitus. Johtopäätös on, että on vaikeaa muodostaa täsmällistä ja yksiselitteistä määritelmää periodille. Edes liikkuva kiilalause tai sivulauseiden lukuisuus ei ole riittävä tai välttämätön ehto periodiselle virkerakenteelle. Olennaisia piirteitä tuntuvat silti olevan runsas ja monimuotoinen alisteisuus sekä etupainoisuus, jotka antavat periodille vieraan ja kirjakielisen leiman.