Browsing by Subject "kieltolaki"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Huotari, Anton (Sosialidemokraattinen raittiusliitto, 1926)
  • Häkkinen, Antti (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2003)
    Väki Voimakas;16
    Tässä artikkelissa pyritään siihen, missä viranomaiset epäonnistuivat. Pääkaupunki seudulla toimineiden kieltolakirikollisten verkostojen rakenteita ja toimintoja analysoidaan niiden tietojen avulla, joita viranomaiset aikoinaan keräsivät. Tarkastelussa pyritään hahmottamaan verkostojen vertikaalisia ja horisontaalisia rakenteita, erilaisten ”jengien” tai osaverkostojen muodostamia kokonaisuuksia ja yksittäisten toimijoiden asemia niissä. Tarkastelukohteina ovat siis sekä kokonaisverkostot että ns. egokeskeiset verkostot. Kokonaisverkostoja koskeva rakenteellinen verkostoanalyysi on lähestymistapa, jossa pyritään sisällyttämään analyysiin kaikki ilmeiset sosiaalisen systeemin toimijoiden väliset suhteet tai siteet. Teoreettisesti kaikki sen jäsenet ”ovat mukana” ja kaikki relevantit siteet dokumentoidaan ja analysoidaan. Egokeskeisessä tarkastelussa ollaan kiinnostuneita niistä siteistä, joita yksilöillä on ja joita he käyttävät. Tämän suuntauksen tutkimusongelmat lähtevät usein siitä, millaisia nämä siteet ovat luonteeltaan ja laadultaan ja miten nämä suhteet rakenteistavat yksilöiden elämänkulkua avaten tai sulkien vaikuttamisen, tuen ja toiminnan kanavia.
  • Voionmaa, Väinö (1926)
  • Repo, Pyry (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman aiheena on julkisilla paikoilla tapahtunut nuorisoväkivalta Kallion kaupunginosassa Helsingissä vuonna 1928. 1900-luvun alussa nuorta väkivallantekijää kutsuttin usein huligaaniksi tai sakilaiseksi. Työssä nuori väkivallantekijä pyritään näkemään kuitenkin ilman tällaista leimaa tai stereotypiaa. Tutkimuksen kohteena on paitsi väkivallantekijä myös itse väkivallanteko. Nuorten väkivaltaa tarkastellaan aikakaudelle leimallisten olosuhteiden kontekstissa. Tällaisia ovat väkivallan kasvu 1920-luvulla ja vuodet 1919-1932 voimassa ollut kieltolaki. Lisäksi työssä arvioidaan Kallion poliisipiirin mahdollisuuksia kontrolloida julkista tilaa. Itse väkivallantekoja lähestytään tarkastelemalla niiden rituaalisia piirteitä. Tutkielman pääaineisto koostuu Kansallisarkistossa säilytettävistä Helsingin poliisilaitoksen rikososaston kuulustelupöytäkirjoista. Kuulustelupöytäkirjoista kerätyllä tiedolla hahmotellaan nuoren väkivallantekijän ja väkivallanteon profiilia. Kuulustelupöytäkirjoista muodostuu myös kunkin väkivaltatapauksen kuulustelukertomus. Tilannelähtöisessä tutkimusotteessa aineistosta havainnoidaan rituaalisia piirteitä. Metodologisena apuvälineenä tässä käytetään Pieter Spierenburgin ajatuksia väkivallan positiivisista ja negatiivisista rituaaleista. Rituaalien keskiössä on ajatus väkivallan kunniakoodeista ja ruumiin symboliikasta. Toinen tutkielmassa käytettävä aineisto on Kallion poliisipiirin kirjelmät kaupungin poliisimestarille. Ne kertovat piirin julkisen tilan kontrolliongelmista, mikä osaltaan loi mahdollisuuksia väkivallantekoihin julkisilla paikoilla. Kolmantena aineistona tutkielmassa hyödynnetään vuonna 1931 valmistunutta Komiteamietintöä, jonka tehtävänä oli selvittää väkivallan kasvun syitä 1920-luvulla. Tutkielman keskeisin tulos on, ettei Kallion nuorten väkivallassa ollut juurikaan rituaalisia piirteitä. Tappeluissa ei noudatettu tasavertaisen puukkotappelun kunniakoodistoa, vaan tappelut olivat pääosin jo lähtlkohtaisesti aseellisesti epätasapainoisia. Väkivalta oli paitsi kunniatonta myös paikoitellen raukkamaista. Koska kunniakoodistoa ei noudatettu, tappeluiden edetessä vastapuolen merkkejä tulkittiin väärin ja osapuolten roolit saattoivat vaihtua kesken tappelun. Väkivalta ei myöskään ollut symbolisesti nöyryyttävää tyylittelyä missä tarkoitus ei ole vahingoittaa, vaan jopa hengenvaarallista ja kuolemaan johtanutta silmitöntä väkivaltaa. Väkivallan rituaalisten piirteiden vähyys selittyy ainakin osapuolten humalatilalla, mikä kuulustelupöytäkirjojen perusteella oli yleistä. Runsas alkoholinkäyttö ennen tappeluun ryhtymistä teki väkivallasta arvaamatonta ja impulsiivista. Aineiston nuoret eivät myöskään olleet kovinkaan kokeneita väkivallantekijöitä, sillä vain muutamalla oli pahoinpitelyitä kontollaan. Näin rituaalisia kunniakoodistoja oli mahdoton sisäistää, kun itse tappelukokemus puuttui. On todennäköistä, että perinteisten sakilaisten rinnalle muodostui satunnaisemmin väkivaltaan turvautuva nuorten joukko, joita valtaosa aineiston nuorista edustaa. Kenties kokeneemmaat väkivallantekijät harjoittivat rituaalisempaa väkivaltaa tietoisen salaisesti viranomaisten ulottumattomissa.
  • Thompson Coon, Rose (2004)
    Tutkielman aiheena on raittiuskasvatus, kansakoulunopettajat ja kieltolaki 1920-luvun Suomessa. Tutkimuksessa tarkastellaan kansakouluissa tapahtunutta, virallista (insitutionaalista) raittiusopetusta sekä siihen vaikuttaneita aikakauden henkisiä virtauksia. Lisäksi tutkimuksen kohteena on kansakoulunopettajien oma raittiusvakaumus sekä suhtautuminen kieltolakiin. Tutkimuksen näkökulmaan on vaikuttanut foucault’laiset käsitteet biovalta ja biopolitiikka. Näiden avulla on institutionaalista raittiuskasvatusta tarkasteltu osana valtion väestöönsä kohdistamaa terveyden ja hyvinvoinnin valvontaa: kansakoulunopettajilla oli tärkeä tehtävä välittää valkoisen Suomen arvomaailmaa etenkin työläisten ja köyhempien väestönosien lapsille. Kansakoulun tilassa oppilaista muotoutui kansakunnan ”omaisuutta”, jonka moraalia ja siveyttä opettajan tuli varjella. Toisaalta myös kansakoulunopettajien mallikansalaisuutta tarkkailtiin: kansakoulujen tarkastajilla oli tärkeä rooli opettajien poliittisen korrektiuden sekä hyvän käytöksen ja siveellisen mielen vahtimisessa.Kansakoulunopettajien raittiusvakaumus vaikuttaa tutkimusaineiston valossa aidolta, eikä kansakoulunopettajien keskuudessa esiintynyt "juopottelua", muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Sitä vastoin oppikoulunopettajien suhtautuminen kieltolakiin ja raittiusopetukseen ei ollut yhtä positiivinen. Tutkimuksessa tarkastellaan raittius- ja kieltolakipuheen muodostumista sekä virallisella taholla että opettajien keskuudessa. Virallista ”ylätasoa” edustaa kouluhallituksen kiertokirjeet sekä eri asiantuntijoista koostuneiden komiteoiden mietinnöt ja opetussuunnitelmat. Opettajien raittiuspuheen kehitystä kieltolaki-Suomessa on seurattu Opettajain Lehden artikkeleista. Kieltolain voimaanastuminen toi kansakoulut, siellä tapahtuneen raittiusopetuksen, sekä opettajien oman raittiusvakaumuksen julkisen tarkastelun ja kontrollin alaiseksi. Tutkimuksessani institutionaalista raittiuskasvatusta on tarkasteltuna osana 1920-luvun kansallista pedagogiikkaa, kansalaiskasvatusta. Kansakoulu muodosti julkisen tilan, jossa opettajien odotettiin muokkaavaan lapsista terveitä, raittiita, ahkeria ja lainkuuliaisia kansalaisia. Vuosisadan alun henkiset virtaukset vaikuttivat voimakkaasti kansallisen pedagogiikan ja siihen tiiviisti liittyneen raittius- ja kieltolakipuheen kehitykseen. Sekä opettajien että virallinen ”ylätason” raittiuspuhe oli nationalistisesti ja hygienistisesti värittynyttä ja etenkin opettajien keskuudessa raittiusliikkeen parissa muotoiltu puhe ”suomalaisesta viinapäästä” eli voimakkaana. Opettajien kieltolakipuhe muodosti selkeän teeman: kansakoulunopettajat kokivat itsensä kieltolain vartijoina ja kasvattinsa tulevaisuuden kieltolain vartijoita. Vaikka opettajat näkivät 1920-luvun henkisen ilmapiirin raaistuneena ja moraalittomana, ja joutuivat pettymyksekseen todistamaan kieltolain kumoutumisen vuonna 1931, ei tämä murtanut opettajien kasvatusoptimismia. Vakaumuksellisen raittiuskasvatuksen avulla oli mahdollista saavuttaa tulevaisuudessa juoppoudesta vapaa Suomi.
  • Reikko, Jussi (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa selvitetään syitä kieltolain taustalla Suomessa ja Virossa ja miksi valtioissa päädyttiin erilaisiin lopputuloksiin alkoholipolitiikassaan 1920-luvulle tultaessa. Esimerkiksi nousevan työväenluokan asemoituminen, raittiusseurojen vaikutusvalta, valtiontalous ja yleinen kansan mielipide ovat arvioitavia tekijöitä kieltolain säätämisen taustalla. Miksi kieltolaki jäi Virossa säätämättä? Miltä osin Viron tilanne poikkesi Suomen tilanteesta? Vastauksia näihin kysymyksiin etsitään vertaamalla toisiinsa Suomessa ja Virossa käytyä poliittista keskustelua. Suomen ja Viron alkoholipolitiikkaa 1920-luvulla ei ole aiemmin vertailtu lainsäädäntöelinten näkökulmasta. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä luodaan pitkän aikavälin historiallinen narratiivi ja toisessa tutkitaan ja verrataan alkoholipoliittista tihentymää eli kieltolakikeskustelua. Pitkän aikavälin historiallinen narratiivi toimii kontekstina ja antaa näkökulmia parlamenttien täysistuntopöytäkirjojen analysointiin. Aineisto, josta havainnot tehdään, koostuu julkisista Suomen ja Viron parlamenttien pöytäkirjoista ja valiokuntien mietinnöistä. Vertailemalla havaintoja saadaan vastaukset tutkimuskysymyksiin. Täysistuntojen pöytäkirja-aineisto analysoidaan sisällönanalyysin sekä diskurssianalyysin retoriikan tutkimuksen keinoin keskittymällä erilaisiin vakuuttelun tapoihin. Suomen ja Viron valtiot ovat monilla tavoin erilaisten tapahtumakulkujen tuloksia. Sekä suomalaisessa että virolaisessa valtiopäiväkeskustelussa esiintyi odotus siitä, että tulevaisuudessa kieltolaki voidaan saada läpi. Maiden hallitukset eivät kuitenkaan kannattaneet kieltolakia. Eduskunnan keskusteluissa Suomen kansan nähtiin vaativan kieltolakia. Suomessa kieltolaki sai laajaa kannatusta eikä sitä voida supistaa vain raittiusliikkeen projektiksi. Viron Perustavan kokouksen istunnoista käy ilmi, että kansa ei ollut valmis alkoholin kieltolakiin. Virossa kieltolaki esiintyi kaukaisena päämääränä, johon pääsemiseksi kansaa oli koulutettava ja se oli valmistettava lakia varten. Kieltolaki vaikuttaa Virossa olleen yksin raittiusliikkeen projekti, joka jakoi puolueita sisäisesti. Sekä työväenluokan asemoitumisella, valtion talouden tilalla että raittiusaatteen arvostuksella oli vaikutusta alkoholipoliittisiin päätöksiin. Keskusteluiden perusteella suurin määräävä tekijä on kansan koettu tahto ja valmius kieltolakiin. Politiikkaa siis ohjasi hyvin suuressa määrin kansan koettu asemoituminen suhteessa kieltolakiin. Tämä tutkielma tuo esiin Virossa ja Suomessa käytyjen kieltolakikeskustelujen eroavaisuuksia. Eroavaisuuksien voidaan nähdä johtuneen sekä pitkäkestoisten prosessien eroista että 1900-luvun alun tapahtumista. Laajemmassa tutkimuksessa olisi mahdollista verrata useampia kieltolakikeskustelun käyneitä valtioita keskenään. Jatkotutkimuksessa voisi etsiä alkoholipoliittisen keskustelun lainalaisuuksia. Esimerkiksi se, oliko kaikilla kieltolain säätäneillä valtiolla jokin yhteinen piirre ja kuinka se ilmeni argumentoinnissa, olisi kiinnostava tutkimuskohde.