Browsing by Subject "kirjeet"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 20
  • Kemppainen, Ilona (2006)
    Kuolemaa isänmaan puolesta on monesti pidetty parhaana ja kunniakkaimpana kuolemana. Sotaa käyvissä maissa ajatellaan näin erityisen usein. Toisen maailmansodan aikainen Suomi ei ollut poikkeus: sotilaan kuolemaa rintamalla sanottiin sankarikuolemaksi. Sotilaan kuolemaan liitettiin niin uskonnollisia kuin nationalistisiakin käsityksiä. Sodassa kuoleminen oli ensisijaisesti miehinen asia, kuoleman sureminen taas naisten; erityisesti sankaripojan ja hänen äitinsä suhde nostettiin esille ihanteellisena sankarikuoleman kuvana. Isänmaan uhrit-teoksessa keskeisiä lähteitä ovat sota-ajan kirjeet, sanomalehdissä julkaistut kuolinilmoitukset ja sotavuosien suomalainen kaunokirjallisuus. Lisäksi viranomaisten toiminta ja sankarihautajaiset ovat tärkeä osa tutkimusta. Keskeistä ei ole vain se, miten viralliset tahot ja julkinen sana kuvasivat sotilaan kuolemaa, vaan myös se, miten yksityiset ihmiset kokivat läheisensä menetyksen. Sankarikuolema ei ollut vain hetkellinen tapahtuma, vaan sen vaikutukset ulottuivat laajalle, niin sosiaalisesti kuin kulttuurisestikin. Suomalaiset kaatuneet pyrittiin kaikki evakuoimaan kotiseuduilleen sankarihautoihin haudattaviksi. Talvisodan alussa puolustusvoimien piirissäpidettiin kenttähautausta taistelupaikkojen läheisyyteen todennäköisimpänä vaihtoehtona, mutta niin armeijan sisäinen kuin kotirintamankin kanta teki epävirallisena toimintana alkaneesta kaatuneiden evakuoinnista virallisen käytännön, josta ei pääosin luovuttu myöhemminkään. Suomalaisten sotilaiden haudat sijaitsevatkin yleensä tavallisten hautausmaiden yhteydessä, mikä on kansainvälisesti katsoen poikkeuksellista. Syitä kaatuneiden kotiseudulle evakuoimiseen voidaan etsiä, paitsi siitä, että se hyvien liikenneyhteyksien vuoksi yleensä oli mahdollista, myös siitä, että se koettiin kulttuurisesti tärkeäksi. Sotilaan kuolemaa määriteltiin monessa yhteydessä. Sotilaspastorien,upseerien, asetoverien ja mahdollisesti sairaalahenkilökunnan kirjeet kertoivat omaisille vainajan viimeisistä hetkistä. Omaiset myös kirjoittivat itse kertoakseen läheisensä kuolemasta, ja vastaanottivat surunvalittelukirjeitä. Laajempi yhteisö sai tiedon kaatumisesta kuolinilmoituksesta. Kotiseudulla vietetyt sankarihautajaiset yhdistivät ihmisiä ja olivat osa yhteisöllistä ja henkilökohtaista suremista, mutta niissä myös määritettiin surua, sotaa ja kansakuntaa voimakkaasti. Sankarikuolemaa ylistettiin, samoin suomalaisia sotilaita, ja sotilaan kaatuminen nähtiin myös hänen omaistensa uhrina. Omaisten tulkinnat sotilaan kuolemasta sisälsivät harvoin yhtä isänmaallisen viestin. Erityisesti jatkosodan aikana suuntauduttiin yhä enemmän kunkin surijan omiin tunteisiin, vaikka itse sota kyseenalaistettiin edelleen harvoin. Kaunokirjallisuuden sotakuoleman kuvauksissa painottuu vuosi 1940, eli mieluiten käsiteltiin talvisodan kansakuntaa yhdistänyttä, melko ongelmatonta aikaa. Jatkosodan kuluessa sen hetkistä sotaa käsittelevien romaanien määrä väheni voimakkaasti, eikä sotilaan kuolemastakaan enää mielellään kirjoitettu. Tämä ei tarkoittanut, että sotilaiden kaatuminen olisi täysin menettänyt merkityksensä; sodan oloissa oli kuitenkin niukasti mahdollisuuksia uusien ilmaisutapojen löytämiseen.
  • Hauta-aho, Johanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani käsittelee humanisti Francesco Petrarcan kymmentä fiktiivistä kirjettä antiikin kirjailijoille: Cicerolle, Senecalle, Varrolle, Quintilianukselle, Liviukselle, Polliolle, Horatiukselle, Vergiliukselle ja Homerokselle. Kirjeistä kaksi ensimmäistä on osoitettu Cicerolle. Horatiukselle ja Vergiliukselle osoitetut kirjeet ovat runomitassa. Työni tarkoituksena on etsiä mahdollisia syitä sille, miksi Petrarca halusi kirjoittaa näille yhdeksälle antiikin kirjailijalle, sekä analysoida Petrarcan suhtautumista hänen kirjeidensä vastaanottajiin. Lisäksi tarkastelen työssäni, toistuuko Petrarcan kirjeissä jotkin hänen asenteistaan muita enemmän. Tutkielmani on laadullinen ja sisältää lähiluvun sekä hermeneuttisen analyysin piirteitä. Petrarcaa ja hänen suhdettaan antiikin kirjallisuuteen on tutkittu maailman sivu mutta hänen kirjeensä antiikin kirjailijoille eivät ole olleet aiemman tutkimuksen keskiössä. Petrarcalla oli omat lempikirjailijansa, joiden pariin hän aina palasi ja joista hän piti listaa. Petrarcan lempikirjojen listalta löytyvät hänen kirjeidensä vastaanottajista Cicero, Seneca, Livius, Horatius ja Vergilius. Cicero oli näistä kirjailijoista hänelle kaikkein rakkain. Tutkielmani osoittaa, että luopumalla apologeettisesta näkökannasta Petrarca pystyi näkemään antiikin kirjailijat historiallisessa ajassa eläneinä ihmisinä, jotka olivat erehtyväisiä tavallisten ihmisten tavoin. He saattoivat elää vastoin omia opetuksiaan tai kadehtia toistensa kirjallisuuden lahjoja. Tällaista käytöstä Petrarca kritisoi kirjeillään. Petrarcan kirjeet sisältävät myös aikalaiskritiikkiä. Petrarcan mielestä hänen aikansa ilmapiiri oli alennustilassa ja yksi hänen kirjeidensä kantavista teemoista onkin hänen oman aikansa rappiosta tiedottaminen kirjeidensä vastaanottajille. Kaikilla Petrarcan kirjeillä antiikin kirjailijoille oli oma tärkeä osansa Petrarcan minäkuvan muotoutumisessa. Petrarcalle hänen kirjeensä olivat ensi sijassa osa elämäkerrallista teosta, jossa hän pystyi esitellä itsensä jälkipolville haluamassaan valossa. Kirjoittamalla antiikin kirjailijoille tuttavallisesti ja heitä välistä moittien tai neuvoen Petrarca pystyi nostamaan itsensä haluamalleen jalustalle, hänen sanomisiaan kuuntelivat jopa menneisyyden kirjailijat. Hänelle kaikkein tärkeintä elämässään oli tulla jälkipolvien muistamaksi ja elää ikuisesti kirjoituksissaan antiikin kirjailijoiden tavoin.
  • Ylinen, Anniina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan neljän eteläpohjalaisen, maaseudulta lähtöisin olevan naisen Amerikasta Suomeen lähettämiä siirtolaiskirjeitä 1920-luvulta 1950-luvulle. Tavoitteena on hahmottaa, millaista kielellistä variaatiota kirjeissä esiintyy sekä miten englannin kielen vaikutus on teksteissä havaittavissa. Tutkimus on jatkumoa 1800-luvun itseoppineiden kirjoittajien tekstien tutkimukselle. Niukasti koulutusta saaneiden naiskirjoittajien tekstien tutkiminen laajentaa kuvaa Suomen kirjallistumisprosessista, sillä naisten tuottamia tekstejä on tutkittu vasta vähän. Siirtolaiskirjeet tarjoavat mahdollisuuden tarkastella kielen variaatiota kouluttamattomien tai vain vähän koulutusta saaneiden henkilöiden teksteissä, jotka ovat syntyneet ympäristössä, jonka valtakieli on jokin muu kuin kirjoittajan äidinkieli. Tutkimuksen teoreettisena taustana on historiallinen sosiolingvistiikka sekä kirje- ja murretutkimus. Aineisto on peräisin Siirtolaisuusinstituutin digitoidusta kirjekokoelmasta, ja se koostuu 51 kirjeestä. Tutkimuksessa hyödynnetään kvantitatiivista ja kvalitatiivista analyysiä. Tavoitteena on kuvata kirjoittajien kielellisiä profiileja, jotka kertovat heidän kirjallisista valinnoistaan ja kielellisistä resursseistaan kirjoittajina. Saatuja tuloksia vertaillaan aiempaan, mieskirjoittajien tekstejä käsittelevään tutkimukseen. Tutkimuksessa havaitaan, että kirjoittajilla on yksilölliset kielelliset profiilinsa: yhden tutkittavan tekstit ovat vahvasti murteellisia, toisen teksteissä ilmenee selkeä pyrkimys standardikielen mukaisiin muotoihin, ja loput kaksi asettuvat näiden välimaastoon. Analyysiin valituista kielenpiirteistä kirjakielisimpänä aineistossa näyttäytyy kirjakielen d ja murteellisimpana inessiivin pääte. Enemmän hajontaa aiheuttavat kirjakielen ts:n vastineet, allatiivin pääte sekä jälkitavun eA- ja OA-yhtymät. Tulokset ovat osittain yhteneväiset ja osittain eriävät aiemman, mieskirjoittajien tekstejä koskevan tutkimuksen kanssa. Kielenulkoiset taustatekijät kuten ikä eivät juurikaan näytä korreloivan kirjoittajien kielellisten valintojen kanssa. Englannin kielen vaikutus tutkittavien kirjeiden kieleen on verrattain vähäistä ja ilmenee pääasiassa suomen kieleen mukautettuina lainasanoina. Tämä on linjassa aiempien amerikansuomen tutkimustulosten kanssa. Aineistossa esiintyy eniten työhön, ruokatalouteen ja mittayksiköihin liittyviä lainasanoja.
  • Korpelainen, Esko (2020)
    Tämä opinnäytetyö käsittelee opettajan työtä tilanteessa, jossa opettaja joutuu luopumaan omasta ennakkosuunnitelmastaan ja omista opettajuuden piirteistään. Työhön kuuluu kirjallisen osan lisäksi arvioitu taiteellis-pedagoginen käytännön osa. Opinnäytetyön tavoitteena on oman opettajuuden kehittäminen. Kuinka opettaja voisi toimia tilanteessa, jossa hänen ennakkosuunnitelmaltaan viedään matto alta ja hän kokee olevansa keskellä tyhjyyttä? Mihin suuntiin tällaisessa tyhjyydessä voi kurkottaa ja säilyttää oman toimintakykynsä pedagogina? Molemmissa teatteriopettajan maisteriohjelmaan kuuluvassa opetusharjoittelussa törmäsin hetkeen, jossa oma ennakkosuunnitelmani osoittautui vääränlaiseksi – oppijat ja opetustilanne vaativatkin jotain muuta kuin olin etukäteen itse suunnitellut. Tämä kokemus herätti syvän pettymyksen omaan itseen, omaan opettajuuteen sekä tarpeen kehittää itseäni tulevia samankaltaisia tilanteita varten. Syntyi tämän opinnäytetyön liikkeelle paneva kysymys: kuinka voin toimia opettajana tilanteessa, jossa joudun hylkäämään oman ennakkosuunnitelmani? Työkaluksi tähän oman opettajuuden kehittämiseen opinnäytetyö esittelee harjoitteen Kirjeitä sisäisille opettajille. Harjoitteessa suoritetaan meditatiivinen mielikuvitusmatka oman koetun sisäisen opettajan luo, minkä jälkeen opettajalle kirjoitetaan kirje. Kirje luetaan ääneen ja sen sisältöä, teemoja, siitä nousevia kysymyksiä reflektoidaan suhteessa omaan opettajuuteen. Harjoitteen tarkoitus on löytää itsestä niitä opettajan ja opettamisen muotoja, joita on elämänsä aikana saanut omaan toimintaansa. Lähtökohtana toiminnassa on, että omien sisäisten opettajien tunnistaminen tekee niistä luopumisen helpommaksi. Tässä opinnäytetyössä kuvataan Kirjeitä sisäisille opettajille -harjoitteen syntyprosessi sekä kuuden harjoituskerran kokemukset. Harjoitteen esittelyn jälkeen opinnäytetyö siirtyy kuvaamaan tarkastetun käytännön osan. Dokumentaarinen monologi Välitila oli luonteeltaan prosessin näyttämöllinen tutkimustulos. Esitys käsitteli koko opinnäytetyön prosessin löytöjä painottuen vahvasti Kirjeitä sisäisille opettajille -harjoitteen kokemuksiin sekä opettajan ja oppijan kohtaamiseen. Välitila oli osana mikkeliläisen Esittävän taiteen kollektiivi Kaukasuksen ohjelmistoa helmikuussa 13.–20.2.2020. Esitys päätyi toteamaan, että ehkä koko työskentelyn ytimessä on pelko omasta riittämättömyydestä opettajana ja pyrkimys selättää se itseään kehittämällä. Tutkielman viimeisessä osassa prosessin tutkimustulokset kietoutuvat Kirjeitä sisäisille opettajille -harjoitteen ympärille. Harjoite toimii konkreettisena työkaluna, jolla opettaja voi valmistautua tulevaan opetukseensa ja niihin tilanteisiin, joissa omista ennakko-odotuksista ja - suunnitelmista täytyy mahdollisesti päästää irti. Viimeisessä luvussa ehdotetaan myös tyhjyyden kokemusta pedagogisena kasvualustana, joka mahdollistaa oppimisen, jonkin uuden syntymisen.
  • Harve, Liisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Käsittelen tutkielmassani Eljas ja Aina Lönnrotin perheen suhtautumista Ainan vakavaan sairauteen, luutuberkuloosiin, perheen ja lähipiirin kirjeenvaihdon perusteella vuosien 1898 ja 1907 välisenä aikana. Tutkimuskysymykseni on, miten Lönnrotien perheessä suhtauduttiin sairauteen ja kuolemaan kirjoittamissaan kirjeissä. Lähestyn aihetta tutkimalla, miten kirjeissä kirjoitetaan terveydestä, puhutaan tulevaisuudesta ja millaisista asioista niissä ylipäätänsä kirjoitetaan. Selvitän myös Lönnrotin perheen uskonnollista ja maallista suhtautumista sairaudesta ja kuolemasta puhuttaessa. Maalliseen suhtautumiseen kuuluu esimerkiksi sairauden vaatimien käytännön järjestelyiden puoli, uskonnolliseen taas kirjeiden kirjoittajien vahva usko Jumalan johdatukseen asiassa kuin asiassa. Tutkimusmetodina olen käyttänyt kvalitatiivista metodia. Tutkielmani keskittyy tunne- ja terveyshistorian alueelle. Lähdeaineisto koostuu Lönnrotin suvun kirjeistä, jotka suku on luovuttanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Lähteiden tulkitsemisen tukena olen käyttänyt kirjallisuutta, joka käsittelee tuberkuloosin historiaa, terveyshistoriaa, tunnehistoriaa ja kirjeiden käyttämistä lähteinä. Ensimmäisessä luvussa käsittelen terveyspuhetta kirjeissä. 1900-luvun alussa terveys ei ollut yksityisasia vaan yhteisöllinen asia. Oli kyseessä oma perheenjäsen tai kaukaisempi tuttu, oli asiaankuuluvaa ja kohteliasta kysyä heti kirjeen alussa vastaanottajan ja hänen perheensä vointia. Tämän jälkeen siirryttiin kirjoittajan ja hänen perheensä terveysasioihin, ja vasta sitten muihin asioihin. Toisessa luvussa käsittelen sairauden kokemusta Lönnrotin perheessä. Aina Lönnrot joutui sairautensa takia pitkäksi ajaksi vuodepotilaaksi, minkä vuoksi hän koki yksinäisyyttä ja hänen elämänpiirinsä supistui. Hänellä oli paljon fyysisiä oireita, jotka aiheuttivat kärsimystä. Perhe yritti erilaisin keinoin helpottaa Ainan oloa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Perhe oli hyvin uskonnollinen, mikä näkyy sairauteen ja tulevaisuuteenkin suhtautumisessa. Kirjeissä korostuu ajatus siitä, miten Jumala tietää ihmistä paremmin, mikä on hänelle paras ja miten kaikki on Jumalan käsissä. Puheessa kuolemasta keskitytään taas sielun pelastumiseen.
  • Timonen, Sari (Helsingfors universitet, 2017)
    Tässä tutkimuksessa avataan ensimmäisen kerran Martin Lutherin ja Philipp Melanchthonin kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa. Kirjeiden tutkimus valottaa, millaista ajatustenvaihtoa reformaattoreiden ja kuninkaan välillä käytiin. Kirjeitä on säilynyt yhteensä kymmenen kappaletta vuosilta 1539–1551. On kuitenkin todennäköistä, että viestien ja uutisten välitys lähettien avulla oli vilkkaampaa ja laajempaa, mitä säilynyt kirjemateriaali antaa olettaa. Kirjeistä kolme on Martin Lutherilta Kustaa Vaasalle (18.4.1539, 4.10.1541 sekä 12.4.1544) ja kolme puolestaan kuninkaalta Lutherille (16.8.1540, 1.6.1541 sekä 3.6.1544). Neljä kirjeistä on Philipp Melanchthonilta Kustaa Vaasalle (12.5.1539, 23.7.1541, 13.2.1544 sekä 13.1.1551). Ruotsin valtakunnanarkiston eli Riksarkivetin tiedon mukaan kirjeitä oli alun perin neljä enemmän, mutta ne tuhoutuivat Tukholman linnan palossa vuonna 1697. Kirjeet on kirjoitettu saksaksi ja latinaksi. Tutkimuksessa selvitetään mikä on näiden kirjeiden sisältö. Kirjeiden muotoanalyysin kautta tarkastellaan kirjeiden rakennetta, ajan kirjeenvaihdolle tyypillisiä konventioita sekä niissä esiintyviä mahdollisia poikkeamia. Sisällön analyysin kautta nostetaan esiin sellaisia kirjeissä esiin tuotuja asioita, tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat historiallisesti tarkasteltuna merkityksellisiä. Huomiota kiinnitetään näiden merkitysten poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja uskonnollisiin yhteyksiin eli siihen miten kirjeet heijastelevat aikaa Saksassa ja Ruotsissa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymyksiin miksi kirjeenvaihtoa käytiin ja miksi kirjeenvaihto oli merkityksellinen sen osapuolille, mitkä olivat kirjeenvaihdon ja kirjoittajien motiivit, päämäärät sekä keinot päämäärien saavuttamiseksi. Melanchthonin, Lutherin ja Kustaa Vaasan välistä kirjeenvaihtoa voidaan pitää sisällöllisesti monipuolisena. Kirjeiden sisällöt jakautuivat neljään pääteemaan: suosituksiin, poliittisiin uutisiin, reformaatioon liittyviin asioihin ja huolenilmauksiin. Kirjeiden sisältämät asiat olivat merkityksellisiä ja tiedonvaihdon kannalta oleellisia kaikille osapuolille. Kirjeiden kautta reformaattorit pystyivät jossain määrin vaikuttamaan ja ohjailemaan Kustaa Vaasan hallintoa. He lähettivät ja suosittelivat kuninkaan palvelukseen Wittenbergissä opiskelleita, reformaation omaksuneita ja luotettaviksi osoittautuneita oppineita. Hyöty oli molemminpuolinen: reformaation aatteet levisivät oppineiden mukana Lutherille ja Melanchthonille mieluisalla ja luotettavalla tavalla Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan ja Kustaa Vaasa puolestaan hyötyi saksalaisesta tietotaidosta uudistaessaan valtakuntansa hallintoa. Lutherin ja Melanchthonin kirjeenvaihdolla Kustaa Vaasan kanssa on ollut merkitystä Ruotsin kirkollisissa uudistamisessa, eikä vähiten siksi, että näin reformaattoreilla oli suora kontakti ja vahva vaikutuskanava luterilaistuvaan maahan.
  • Petersen, Arnold (National executive committee of the Socilist Labor Party, 1926)
  • Kääriälä, Suvi (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimuksessani analysoin nollasubjekteja, -objekteja ja -habitiiviadverbiaaleja Suomen vuoden 1918 sisällissodan vankileirikirjeissä. Tarkastelun alla on 176 nollapersoonamuotoa. Selvitän, minkälaisia semanttisia rooleja aineiston nollapersoonamuodot saavat ja minkälaisten verbien kanssa ne esiintyvät. Selvitän myös, minkälaisia merkityksiä näillä nollapersoonamuodon sisältävillä lauseilla välitetään ja keneen tai keihin nollapersoonamuodoilla viitataan. Tutkimusaineisto koostuu 45 vankileirikirjeestä, jotka on kirjoittanut kaksi sotavankia pääsääntöisesti sisällissodan jälkeisiltä vankileireiltä Suomenlinnasta ja Hämeenlinnasta vuonna 1918. Kirjoittajien kirjeistä on nähtävissä itseoppineille kirjoittajille tyypillisiä kielen piirteitä. Nollasubjektit esiintyvät aineiston kirjeissä eniten modaalisissa konteksteissa, jotka ilmaisevat toiminnan tai kokemisen mahdollisuutta, mahdottomuutta, luvanvaraisuutta ja välttämättömyyttä. Niillä ilmaistaan myös passiivista olemista, vastaanottamista, fyysisiä ja psyykkisiä edellytyksiä sekä tilanmuutosta. Semanttisia rooleja tarkastelemalla nollasubjekti näyttäytyy kokijana, vastaanottajana, passiivisena olijana, tilamuutoksen läpikäyvänä patienttina sekä potentiaalisena, luvanvaraisena tai epäonnistuvana toimijana. Nollahabitiiviadverbiaaleja voi tulkita esiintyvän pääsääntöisesti kielteisiä kokemuksia, omistamista ja muutostoiveita ilmaisevissa lauseissa. Nollaobjektimuodoilla kerrotaan kielteisistä kokemuksista, tilamuutoksesta, tilassa olosta ja tilasta siirtymisestä. Aineiston nollapersoonalauseet sisältävät näkökulman ja viitepisteen. Nollapersoonalla voidaan viitata kirjoittajaan, vastaanottajaan, vankeihin tai kehen tahansa henkilöön tai joukkoon. Pääosin aineiston kirjoittajat käyttävät nollapersoonamuotoja esittäessään omakohtaisia kokemuksia ja asiantiloja. Yksikön 1. persoonan käyttö nollapersoonamuodon lähellä sekä erilaiset adverbit ja verbivalinnat vahvistavat omakohtaisuuden tulkintaa. Kirjoittajat voivat myös esittää tilanteen yleistyksenä, jolloin nollasubjektilauseen geneerisyys tarkoittaa teemapaikalla olevan ehdon vaikutusta keneen tahansa samalla paikalla olevaan. Tällöin nollapersoonalauseen teemapaikalla on usein täällä-adverbiaali. Vankileirikontekstinsa vuoksi kaikki aineiston nollapersoonalauseet voidaan tulkita aikaan tai paikkaan sidotuiksi.
  • Tervala, Sanna (Helsingfors universitet, 2014)
    Thomas More (1478–1535) oli englantilainen lakimies, kirjailija ja poliitikko, joka kävi kirjeenvaihtoa monien aikansa tunnetuimpien humanistien, kuten Erasmus Rotterdamilaisen (1466–1536), kanssa. Moren kirjeenvaihtoa on säilynyt kohtalaisesti ja se pitää sisällään virallisia kirjeitä, esseemuotoisia kirjeitä sekä kirjeitä ystäville ja perheenjäsenille. Tutkielmassa selvitetään millainen kirjeenvaihtoverkosto Morella oli ja keskitytään sen jälkeen erityisesti hänen ystävilleen kirjoittamiin kirjeisiinsä. Ystäville kirjoitetuista kirjeistä selvitetään ensin millaisia puhutteluja, tervehdyksiä ja hyvästejä More kirjeisiinsä liitti. Kirjeiden kirjoittamista sanelevat kullekin ajalle tyypilliset konventiot ja esimerkiksi tervehdykset voivat kertoa sekä osapuolten välisestä suhteesta että aikakauden fraseologiasta. Seuraavassa luvussa selvitetään millaisista aiheista More ystävilleen kirjoitti ja millaiset aiheet voidaan luokitella läheiseen ystävyyssuhteeseen kuuluviksi. Esimerkiksi avioliittoa ja perhe-elämää More käsitteli kirjeissään melko vähän, mutta säilyneet esimerkit kertovat usein luottamuksesta kirjeen vastaanottajaan. Koska 1400–1500-luvun humanistit käsittelivät ystävyyttä usein kirjoituksissaan, on ollut mielekästä selvittää miten More itse käsitteli ystävyyttä ja sen tunnusmerkkejä kirjeissään. Esimerkiksi kirjeessään John Coletille (1467–1519) vuonna 1504 hän listasi ystävänsä ominaisuuksia, jotka hän näki arvossapidettävinä. Samoihin ominaisuuksiin viitataan myös kirjeissä muille ystäville. Lopuksi selvitetään vielä miten ystävyyssuhteet ja Moren käsitys ystävyydestä kirjeiden perusteella muuttui, kun More oli elämänsä viimeiset neljätoista kuukautta vangittuna Towerin linnaan syytettynä maanpetoksesta. Näiden kysymysten kautta luodaan kuva siitä, mitä ja miten More kirjoitti ystävyydestä kirjeissään.
  • Rosengrén, Eva (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa selvitetään 1500-luvun puolivälissä nykyisen Hollannin ja Belgian alueilla eläneiden mennoniittojen käsityksiä siitä, millainen oli ihanteellinen kristitty sekä tutkitaan, oliko eri sukupuolille asetettu erilaisia ihanteita. Tutkimuksen lähteinä käytän vuoden 1660 Marttyyrien peili -marttyyrikokoelmassa säilyneitä 16 kirjettä, jotka kymmenen vangittua ja marttyyrikuolemaansa odottavaa mennoniittavanhempaa lähetti lapsilleen muistoksi ja ohjeistukseksi vuosien 1557–1576 välisenä aikana. Tarkastelen, mitkä olivat ne viimeiset ohjeet, jotka vanhemmat kokivat merkittäviksi nostaa esiin, ja miten he ohjasivat lastensa kasvua kristityiksi. Vertailen kirjeitä toisiinsa tarkastellen, mitä yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia niiden välillä ilmenee. Havainnoissani otan huomioon ajan ja yhteisön kontekstin. Marttyyrikuoleman kohtaavat vanhemmat eivät pystyneet toteuttamaan velvollisuuttaan kasvattaa lapsensa kristilliseen uskoon. Kirjeillään he pyrkivätkin korvaamaan tätä. Kirjeissään he pyrkivät vaikuttamaan lapsiinsa siten, että he etsisivät pelastustaan nuoruudestaan lähtien. Painottaakseen pelastuksen etsimisen tärkeyttä, vanhemmat käyttivät pelottelun keinoja. He kuvasivat kirjeissään Jumalan edessä kohdattavaa tuomiota ja rangaistusta. He myös antoivat lupauksia jälleennäkemisestä ja taivaassa saatavasta palkinnosta, jos lapset kääntyisivät ja uskollisesti seuraisivat Kristusta koko elämänsä ajan. Vanhemmat neuvoivat lapsiaan opettelemaan lukemaan ja kirjoittamaan, jotta nämä pystyisivät itse tutkimaan Raamattua ja löytämään pelastuksen tien. Vanhemmat myös käskivät lastensa olla kuuliaisia kaikille, jotka ohjasivat heitä kohti oikeaa tietä. Mennoniitat odottivat kääntyneen todistavan uskostaan ja kääntymyksestään ulkoisesti. Uskon tuli näkyä teoissa. Keskeisimmät kristityn elämää kuvaavat asiat olivat kuuliaisuus ja Jumalan pelko. Kristityn tuli olla kuuliainen kaikille Jumalan määräyksille. Jumalan tuli olla ensisijainen kaikessa, mikä tarkoitti tarpeen tullen jopa omasta hengestä luopumista. Kristityn elämää tuli ohjata Hengen hedelmät: rakkaus ja rauha. Muita kristitylle asetettuja ihanteita olivat siveellisyys, ahkeruus, nöyryys, vaatimattomuus, anteliaisuus, rehellisyys, uskollisuus ja uhrautuvaisuus. Kristityn tuli myös välttää kaikkia lihan ja maailman himoja, joita vanhemmat määrittelivät olevan siveettömyys, avionrikkominen, valehtelu, herjaaminen, pahan puhuminen, asiattomat puheet, kiroilu, vannominen, juhlinta, juopumus, tanssiminen, pettäminen, varastaminen, viha ja kateus, ahneus, rikkauksien tavoittelu, ylpeys ja epäjumalanpalvelus. Sukupuoli ei ilmennyt erityisemmin kirjeiden ohjeissa. Yleisesti ottaen kaikki ohjeet ja ihanteet koskivat sekä tyttöjä että poikia. Joitain painotuksia on kuitenkin havaittavissa. Ohjeista on nähtävissä ajan sosiaalinen rakenne, jossa mies toimi perheen päänä ja elättäjänä. Ohjeet kuuliaisuuteen, alistuvuuteen ja vaatimattomuuteen puolestaan painottuivat tytöille. Muiden sukupuolittuneiden ihanteiden, kuten hiljaisuuden ja siveyden kohdalla ei ilmennyt lähdeaineiston perusteella selviä painotuksia sukupuolen mukaan.
  • Seppälä, Anni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani käsittelee suhtautumista ja kieli-ideologioita Adam Fredrik Jaakkolaisen kirjeissä Carl Axel Gottlundille vuosina 1841–1857. Adam Jaakkolainen oli lammilainen talollinen ja itseoppinut kirjoittaja ja C. A. Gottlund suomen kielen yliopistonlehtori, kielimies ja kirjailija. Aineistoon kuuluu 29 kirjettä, joita säilytetään Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkistossa. Gottlundin kirjoittamia vastauskirjeitä ei ole säilynyt. Tutkin Jaakkolaisen kirjeissään ilmaisemaa suhtautumista vastaanottajaan ja eri valtainstansseihin J. R. Martinin ja P. R. R. Whiten suhtautumisen teorian avulla. Tutkimus asettuu sosiolingvistiikan ja diskurssintutkimuksen kenttään. Tutkimukseni sijoittuu jatkoksi myös monitieteiselle itseoppineiden kirjoittajien tutkimukselle. Jaakkolaisen ideologiassa vastakkain ovat suomen ja ruotsin kieli. Suomi yhdistyy tavalliseen kansaan ja ruotsin kieli herroihin. Suomen kieli eli kansa on alisteisessa asemassa ruotsin kieleen eli herroihin nähden. Ruotsin kielestä ja herroista puhutaan negatiivisen affektiivisesti. Gottlundin hän mieltää suomen kielen puoltajaksi ja osoittaa myönteistä affektiivisuutta. Tsaariin ja venäläishallintoon Jaakkolainen suhtautuu aluksi ylistäen, mutta suomen kielellä julkaisemista rajoittanut vuoden 1850 sensuuriasetus muutti suhtautumista kriittisemmäksi. Venäjän kieleen suhtautuminen ei ole yhtä negatiivista kuin ruotsiin. Arvosteleva suhtautuminen paikkakunnan kappalaisiin ja kirkkoherraan kertoo Jaakkolaisen korkeasta sosiaalisesta statuksesta. Suomen kielen sisäisistä kehittämisideologioista olennaiseksi nousee kansankielisyyskanta, jota Gottlundkin edusti. Jaakkolainen siirtyy kirjeenvaihdon aikana käyttämään yhtä kotimurteensa leimallisinta piirrettä, l-varianttia t:n heikon asteen vastineena ja alkaa myös kirjoittaa etunimensä ilman d-kirjainta (Adam Fredrik > Aatu Reito ym.) Tämä kertoo implisiittisesti suvaitsevasta suhtautumisesta variaatioon ja oman murteen käyttöön. Jaakkolainen kertoo myös eksplisiittisesti olevansa kirjakielen variaation hyväksymisen kannalla.