Kirkkohistorian maisterintutkielmassani ”Thus I see that it is the Savior’s will, that we should go. 1700-luvun Pohjois-Amerikan Betlehemin herrnhutilaiset autobiografiat sekä niiden merkitys yksilölle ja yhteisölle” tutkin yhdeksää herrnhutilaisuuden hengellistä autobiografiaa, jotka ovat peräisin Betlehemin kaupungista Pennsylvaniasta. Ne ovat juurensa aina hussilaisuudesta ja Hallen pietismistä tähän päivään asti ylettävän herrnhutilaisen veljesyhteisön perintöä ja kuuluvat vuosien 2000-2009 Betlehem Digital History Project -projektiin. 1700-luvulle ajoittuvaan lähdeaineistoon olen koonnut yhdeksän hyvin erilaista liikkeeseen kuulunutta henkilöä ja persoonaa. Heihin kuuluvat David Nitschmann, yksi Betlehemin kaupungin perustajista, George Neisser, sen ensimmäinen koulumestari, Susanne Zeisberger, lähetystyöntekijän vaimo sekä Peter Rose, muun muassa joen tullimiehenä toiminut. Näiden neljän lisäksi tutkin kahta aiemmista poikkeavaa kertomusta. Ne kuuluvat Magdalene nimiselle mustalle orjalle, sekä Delaweren intiaaneista veljesseurakuntaan kääntyneelle intiaanimiehelle, Michaelille. Lisäksi olen tarpeen vaatiessa ottanut esimerkkejä kolmesta aikaisemmassa kandidaatin tutkielmassani käsitellystä henkilöstä. Heitä ovat lähetystyöntekijä Johann Böhner, naimaton sisar Elizabeth Lewis sekä käsityöläinen Francis Thomas. Kaikkien tutkittavien henkilöiden elämäntarinat ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä Betlehemin kaupunkiin ja sen herrnhutilaiseen yhteisöön. Suurin osa autobiografioiden henkilöistä on siellä myös kuollut ja hänen autobiografiansa on jäänyt säilytettäväksi Betlehemiin. Tutkin autobiografioita tekstilajina niihin perehtyneen Günter Nigglin muodostaman jaottelun pohjalta. Sen lisäksi etsin niiden merkitystä yksilölle ja yhteisölle lebenslaufien asiantuntijan Christine Lostin viisijaon perusteella. Tutkimuksen tuloksena oli kuva hengellisten autobiografioiden aivan keskeisestä roolista veljesyhteisölle sekä siihen kuuluville yksilöille. Ne olivat erityisen tärkeässä osassa luomassa vahvaa yhteisöllisyyttä, luottamusta, avoimuutta ja rakkautta sen jäseniä ja myös ulkopuolisia kohtaan. Erityisesti niissä näkyy arjen tavallisten ihmisten työ, yksittäisten ihmisten itsetutkiskelu, sekä veljesseurakunnan herkeämätön halu viedä sanoma Kristuksesta koko maailmaan, myös Amerikan mantereelle. Vahvana näkyy myös kertomusten henkilöiden vankkumaton luottamus Vapahtajaansa. Autobiografioissa tämä näkyy niiden henkilöiden oman sieluntilan tutkiskelussa sekä hitaassa kasvamisessa kohti yhteisöä ja arkista työntekoa sen parissa. Yksilö ja yhteisö eivät kuitenkaan koskaan eroa kauas toisistaan, vaan veljesseurakunta on turvallisena pohjana jokaisen yksilön elämäntarinassa.

This study examines the early stages of the Programme to Combat Racism (PCR) of the World Council of Churches (WCC), the foremost inter-church organization of Orthodox and Protestant churches, and reactions to it. Aside from the extensive archival and printed material of the WCC, the study is also based on both published and unpublished sources in Finland and Britain concerning the response to the PCR in these countries. To date, the PCR remains the most controversial and debated WCC initiative, with also the largest social and political impact. While the World Council had addressed social questions since its inception in 1948, it was in the late 1960s that they became the focus of special attention. Although the PCR was officially established in 1969, it originates from the Fourth WCC Assembly in Uppsala in 1968, which called for an action-orientated ecumenical programme to eliminate racism. Consequently, the period examined in this study commences with the Uppsala Assembly in August 1968 and concludes in August 1974, when the WCC Central Committee resolved to continue the PCR after the expiry of its initial five-year mandate. The 1960s was a decade marked by social and political upheaval and demands for radical social change. Calls for freedom, equality and justice were heard from recently decolonized countries and nations still struggling for independence. While social questions were no novelty on the agenda of the modern ecumenical movement, the spirit of the time promoted a new approach calling for action instead of discussion. The new demands also set a test for the WCC, which rose to the occasion by addressing one of the gravest social evils of the time, racism. This study clearly shows that the ecumenical attack against racism was the master plan of Eugene Carson Blake, the General Secretary of the WCC from 1966 to 1972 and a US civil rights activist. Although the assassination of Martin Luther King, Jr only a few months before the Uppsala Assembly highlighted the problem of racism, it was Blake s determination that set the Assembly s focus on racism. Following the Uppsala Assembly, the new initiative on racism was prepared in a turbulent consultation in May 1969. The consultation drew attention to institutionalized forms of racism, and its conclusions formed the basis of the PCR, which the WCC Central Committee established in August 1969 with a decided focus on white racism. The PCR included a Special Fund to be distributed to organizations of racially oppressed groups. The WCC set an example to its constituency and transferred 200,000 US dollars from its reserves to the Fund, notwithstanding the financial difficulties it faced at the time. The establishment of the new ecumenical endeavour to fight racism went largely unnoticed until September 1970, when the WCC Executive Committee allocated the first grants from the Special Fund. As the Executive Committee wanted to give clear priority to Southern Africa, a significant proportion of the grants went to national liberation movements engaged in armed struggle against racially oppressive white minority regimes there. Immediately after the first grant allocation, fierce controversy erupted, especially in the West. Although the funds were granted solely for humanitarian purposes, the fact that there was no control on how the money would be spent fed suspicions of its misuse. As this study clearly demonstrates, due to the background of the supported organizations and the aid they received from Communist countries, such as the Soviet Union, the WCC was widely accused of both legitimizing violence and supporting Communism. Its critics also held that the World Council had substituted social and political concerns for Christian unity. Furthermore, the WCC was blamed for concentrating on problems in Southern Africa while ignoring human rights violations in Eastern Europe and other parts of the Communist world. Moreover, in its preoccupation with white racism, the World Council was accused of disregarding other forms of racial injustice. Another central means used by the PCR to attack racism was its call for a boycott of Southern Africa and economic sanctions against corporations involved in business there. In August 1972, the WCC Central Committee decided to withdraw its investment in Southern Africa and called again on its member churches to follow its example. This disinvestment made the WCC one of the first international non-governmental organizations to implement a policy of ethical investment. Within the WCC, the PCR was primarily considered an educational tool for raising awareness in Western member churches and among individual Christians of the existence of racism and its manifestations in political, economic and military life. Furthermore, the PCR was credited with increasing respect for the Christian churches in the eyes of the racially oppressed. Despite the controversy surrounding the PCR, the WCC Central Committee decided to mandate it for another term in August 1974. Considering the heavy criticism levelled at the Programme, this seems rather surprising. However, both the PCR staff and the WCC leadership deemed the PCR a success. Aside from Blake, also M. M. Thomas, the first non-Western Chairman of both the WCC Central and the Executive Committee, embraced the Programme, even crediting it with justifying the whole existence of the World Council. The prestige the PCR enjoyed in the WCC was attested to by the fact that the Programme remained exempt from planned cost-cutting measures to balance the WCC budget. This study unequivocally shows that the PCR marked a turning point in the history of the WCC. It signalled a marked change in the WCC from its prior tendency of issuing general agreement statements to engaging in controversial action. Thus, the PCR can also be seen as the beginning of the WCC s more explicit humanitarian identity. Through the PCR, the WCC became a progressive force in society.

Sarjakuvataiteilija ja sarjakuvateollisuuden grand old man Will Eisner (1917-2005) paini suurimman osan urastaan sarjakuvan vakavastiotettavuuden kanssa. Sarjakuvaromaaneissaan hän paini teki erilaisia tyylikokeiluja, ja ainakin hänen itse käsikirjoittamansa sarjakuvaromaanit painivat pääasiassa traagisten kohtaloiden kanssa. Eisnerin Sarjakuvaromaanien aihekavalkaadi sisältää kuitenkin runsaasti ajankuvaa, ehkä eniten siitä ajasta jona hän kasvoi aikuiseksi. Suuren kaupungin elämä, lama-aika, kommunismi, köyhyys, toimeentulo, maahanmuuttaja-aallot, etninen sulatusuuni, perheen merkitys, rakkaus, Jumala ja erityisesti elämän nurja puoli sekä tästä riippumaton elämänvoima, joka saa ihmiset jatkamaan. Tutkielmani ensimmäisessä osassa selvitän miten Eisner ankkuroi historian kuvauksen lama-aikaan sijoittuvassa sarjakuvaromaanissaan A Life Force (1988). Tutkielmani toinen osuus tarkastelee Eisnerin sarjakuvaromaanivaiheen teosten suurten kysymysten käsittelyä, kuten elämän tarkoitusta, rakkautta, uskontoa ja jumalaa. Tutkimustulokset näyttävät että Eisner oli historiakuvauksen suhteen laaja-alainen ja tarkka tehdessään lukijalle tutuksi lama-ajan kurjuuden ja mentaliteetin, ja samalla kertoo tarinan pienistä ihmeistä ja pohdinnoista elämästä. Suurten kysymysten käsittelyssä Eisnerin lopputulemat tai oivallukset eivät ole kovin syvällisiä, hänen tuntemuksensa eksistenssistä ja filosofiasta eivät ole kovin syvät, ja draama josta suuret pohdinnat kumpuavat rakentuvat hieman kömpelösti.

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, mitkä syytteet korostuvat Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnissä ja lopulta johtavat Jeannen tuomitsemiseen kerettiläisenä. Tutkielmani ei ole täydellinen katsaus politiikkaan ja muihin vaikuttaviin tekijöihin, vaan alueeni on rajattu täysin kuulusteluissa ilmeneviin ja esiin nouseviin seikkoihin. Pyrin selvittämään miten kuulustelijat ja kirkko suhtautui kyseisenä aikana kuulusteluissa esiin nouseviin syytteisiin ja arvioimaan, mitkä tekijät vaikuttivat Jeannen lopulliseen tuomioon. Pääaineistonani käytän Jeannen kuulustelujen pöytäkirjoja ja lopullisia syytteitä pyrin selvittämään muun kirjallisuuden avulla. Tutkielmani alkaa Jeannen elämästä aina hänen vangitsemiseensa asti. Koen osaltaan tärkeänä kuvata elämää, jota Jeanne eli, koska koen sen osoittavan, minkälainen persoona kyseinen henkilö saattoi olla. Tämä auttaa ymmärtämään ja arvioimaan Jeannen tilannetta ja toimintaa oikeudessa. Kuulustelujen aikana alkaa tietty kaava selkeästi esiintymään. Kuulustelijat haluavat saada lisää tietoa Jeannen näyistä ja vaatteista. Noituusepäilyt ja hevosvarkaudet esiintyvät kyllä teksteissä, mutta ne jäävät lähinnä sivujuonteeksi. Lopulliset artiklat, jotka on koostettu Jeannen kuulusteluista painottavat selkeästi näkyjä ja niiden taustoja. Pukeutuminen kyllä ilmenee samoin artikloissa samoin kuin käskyjen rikkominen, mutta näyt vievät selkeästi huomion. Jeanne ei henkilönä ja persoonana sovi perinteiseen muottiin naisnäkijästä, ja tämä toimii häntä itseään vastaan. Hänen vahva uskonsa siitä, että hänen näkynsä ovat suoraan Jumalalta ja kieltäytyminen alistua taistelevalle kirkolla johtaa hänen tuomioonsa. Kuulusteluista ja tuomiosta saa selkeästi kuvan, että näyt ovat tärkeämmässä roolissa, kun punnittiin Jeannen syyllisyyttä. Pukeutuminen toimii ulkoisena vahvistuksena Jeannen sisäisille synneille. Pukeutumiselle mieheksi löydettiin niin puolustajia kuin vastustajiakin ja itse sääntö on tulkinnanvarainen, näyt on helpompi osoittaa muualta kuin Jumalalta tuleviksi. Tässä auttoi Jeannen oma persoona, joka palveli häntä hyvin taistelukentällä, mutta ei sovi näkijälle tai oikeuteen. Kokonaisuutena vaikuttaa siltä, että Jeannen näyt ovat ratkaisevassa osassa tuomioita annettaessa.

Tutkimuksessani tarkastelen konfliktia Orimattilan seurakunnassa vuosina 1971–1973. Konfliktissa olivat osapuolina Orimattilassa ensimmäisen kappalaisen viransijaisuutta tehnyt vastavalmistunut, nuori pastori Juhani Iivari sekä useat seurakuntalaiset. Tutkimuksessa selvitän, mitkä tekijät johtivat siihen, että tämä Juhani Iivarin Orimattilan aikaiseen toimintaan liittyvä konflikti muodostui ja miten konflikti eteni. Tutkimuksessani keskityn erityisesti kolmeen eri episodiin, jotka rytmittivät tapahtumien etenemistä. Ensimmäinen niistä oli Iivarin vuoden 1972 itsenäisyyspäivänsaarna, jossa hän kritisoi voimakkaasti kristinuskon ja kansallisten symbolien yhteen kietoutumista suomalaisessa itsenäisyyspäiväperinteessä. Monet seurakuntalaiset kokivat saarnan loukkaavana ja valittivat siitä Orimattilan kirkkoherra Paavo Muinoselle. Toinen episodi kytkeytyy siihen, kun Iivari keväällä 1972 liittyi SKDL:n jäseneksi ja piti vapunpäivänä puheen Orimattilan punaisten muistomerkillä. Iivari sai useita tukijoita paikkakunnan vasemmistolaisista seurakuntalaista, jota alkoivat kerätä nimilistaa sen puolesta, että Iivari saisi edelleen jatkaa Orimattilassa. Iivari oli vähän aikaisemmin saanut siirron pois Orimattilan seurakunnan palveluksesta. Nimilistan seurauksena Iivarin siirto peruutettiin. Tapahtuma ilmensi sitä, miten suuri osa vasemmistolaista oli edelleen kirkon jäseniä ja he pystyivät käyttämään joukkovoimaansa vaikuttaakseen kirkolliseen päätöksentekoon. Kolmas tutkimani episodi liittyy Iivarin paikkakunnalla tekemään rauhantyöhön. Erityisen suuria kielteisiä reaktioita herätti se, kun Iivari jakoi papin asuun pukeutuneena Sadankomitealiitto ry:n aseellisen maanpuolustuksen vastaisia pamfletteja asevelvollisten kutsuntapaikan läheisyydessä. Tapahtuman seurauksena Orimattilan kirkkoneuvosto teki Iivarista kantelun Helsingin tuomiokapitulille. Tutkimuksessani nousee esille aikakauden yleinen sukupolvimurros 1970-luvun alun Suomessa, kun nuori sodanjälkeinen sukupolvi kyseenalaisti voimakkaasti vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita. Myös kirkko joutui kohtamaan tämän yhteiskunnallisen kritiikin ja ottamaan siihen kantaa. Orimattilan kriisin voi nähdä olevan paikallistason ilmentymä tällaisesta valtakunnallisesta kehityksestä. Orimattilan konfliktissa oli kuitenkin sukupolvimurrosta merkittävämpi asema niillä ennakkoluuloilla mitä useilla seurakunnan hallinnon piirissä olevilla ihmisillä oli vasemmistolaisuutta kohtaan. Iivari ei itse määritellyt itseään kommunistiksi ja hän toimi selvästi erillään aikakauden taistolaisesta nuorisoliikkeestä, mutta useat seurakuntalaiset tulkitsivat hänen toimintaansa siitä oletuksesta käsin, kuin hän olisi ollut kommunisti. Tämä kommunistisyytös aiheutti sen, että monet seurakuntalaiset tulkitsivat myös Iivarin tekemää rauhantyötä poliittisesti motivoituneeksi.

Piispojen viralliset muotokuvat ovat Suomen vanhinta muotokuva-aineistoa. Tutkin virallisista muotokuvista heijastuvia käsityksiä piispan virasta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisenä aineistona ovat Suomen ev.-lut. kirkon hiippakunnissa olevat 109 virallista muotokuvaa, joiden lisäksi tarkastellaan Helsingin yliopiston, kenttäpiispojen, eduskunnan sekä Lähetyshiippakunnan kokoelmia. Koko aineisto käsittää 145 muotokuvaa, joiden lisäksi vertailuaineistona ovat Ruotsin piispojen julkaistut muotokuvat sekä museoissa olevat teokset. Merkittävin arkistolähde, jonka tutkimus nostaa esiin, on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen muotokuvakeräyksen aineisto 1800-luvun lopusta. Aineistoa tarkastellaan monitieteellisesti. Teosten inventoinnin myötä syntynyt aineisto on jäsennelty aikajaksoihin Hans Beltingin kuva-antropologisen teorian mukaisesti niin, että kuvissa ilmenevät selkeät muutokset ja murroskohdat tulkitaan viittaukseksi mahdollisiin muutoksiin piispan asemassa ja roolissa. Kuvan muutosta pyritään selittämään kuhunkin aikajaksoon liittyvillä sosio-kulttuurisilla muutoksilla sekä taidemaailman virtauksilla. Teosten taiteellinen tarkastelu esittelee keskeiset ikonografiset elementit sekä muotokuvien liittymisen aikajaksojen taide-maailmaan tyylin ja kuvakonventioiden osalta. Taiteilijaselvitys osoittaa, että lähes kaikki ovat tunnettuja ja arvostettuja. Yhteydet Ruotsiin korostuvat 1800-luvun loppuun saakka. Kirkkohistoriallinen tutkimus kytkeytyy kunkin aikajakson tarkasteluun. Virallisten muotokuvakokoelmien alkuperäiseksi ympäristöksi osoittautuu yliopisto. Turun Akatemia saa ensimmäiset muotokuvansa 1652; piispat kuvataan varakanslereina. 1750-70 -luvuilla tuhoutuneet kokoelmat täydennetään, mutta suurin osa teoksista tuhoutuu Turun palossa 1829. Helsingin yliopisto pyrkii rakentamaan kokoelman uudestaan 1830-1930 -luvuilla. Kirkollisten kokoelmien alku ei sijoitu Turkuun vaan on käsitykseni mukaan tapahtunut 1783 Porvoossa. Muualla hiippakuntien kokoelmat muodostuvat vasta 1875 Kuopion ja Turun hiippakunnissa. Eduskunnan kokoelman alku sijoittuu samoihin aikoihin vuoteen 1879. 1900-luvun alkuun liittyy runsas kopioiden teettäminen niin Turun kuin Porvoon hiippakunnissa; niiden attribuointi ja ajoitus vaatisi tarkempaa arkistotutkimusta. Muotokuvasarjojen muutos on hidasta ja perustuu jatkuvuudelle. Esimerkiksi käytäntöjen muuttuminen virkapukeutumisessa välittyy muotokuviin aikaviiveellä. Osoittautuu myös, että muotokuvat eivät onnistu välittämään kaikkia piispan aseman ulottuvuuksia. Erityistapauksina esitellään mielenkiintoisia ja merkittäviä yksittäisiä teoksia. Reformaatio muuttaa luterilaisen piispan esittämistapaa ratkaisevasti. Varhaisten kirkollisten muotokuvien vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta on kuitenkin korostettu liikaa, sillä niihin sisältyy papiston asemaa korostavia piirteitä. 1700-luvun piispojen muotokuvat ovat alun perin olleet pääosin yksityiskäyttöön tarkoitettuja. Niissä esiintyvä peruukki on ylellisyysesine, joka liittää piispat säätyläisiin; kuninkaan huomionosoitukset kertovat läheisestä ja suorasta suhteesta. 1800-luvun alun muotokuvissa korostuvat yhteneväisyydet korkea-arvoisten virkamiesten muotokuviin kunniamerkkeineen ja piispa näyttäytyy hallitsijan (keisarin) luottomiehenä. 1870-luvulla kuvissa tapahtuu muutos, jonka selittävänä tekijänä on osittain valokuvan suuri vaikutus muotokuvataiteilijoiden käytäntöihin. Yhteiskunnallinen murros ja teologiset käsitykset voivat myös selittää muutoksia. 1900-lukua leimaa kansainvälistyminen. Taiteilijat käyttävät selkeästi eurooppalaisen taiteen tunnettuja paavien muotokuvia esikuvinaan. Kirkon piirissä taas ekumeeninen ja liturginen liike korostavat piispan erityisasemaa. Vuosisadan alkupuolen teoksissa korostuu vallan esittäminen, joka liittyy lukuisien perustettavien hiippakuntien johtamiseen mutta myös koko yhteiskunnan vaikutta-jana olemiseen. Myös 2000-luvun piispan erityisasemaa korostetaan ja hänet kuvataan värikkäästi, persoonaa korostaen ja perinteisistä konventioista erottautumaan pyrkien. Liturginen asu sekä symbolinen esittäminen ovat uutta. Kenttäpiispan asema osana Puolustusvoimien organisaatiota korostuu heidän muotokuvissaan. Lähetyshiippakunnan vahvasti symboliset muotokuvat paljastavat kiistanalaisuuden, joka liittyy sekä organisaation että sen piispan asemaan.

My aim in this study is to find how the official relations between the Church of England and the Russian Orthodox Church were created and developed during the Second World War. I look at the events mainly from the British point of view, asking who took the first steps, how the attempts were handled within the Church of England and what the motives were of those who promoted friendship between the churches. The position of the Russian Orthodox Church changed on the eve of and during the war and the Soviet government allowed it to establish relations with churches abroad. One of the first churches that the Russian Church contact was established with was the Church of England. The relations between the churches were also important in supporting the alliance between Britain and the Soviet Union. The main events concerning the relations between the Church of England and the Russian Orthodox Church were the visit of an English Church delegation to Moscow in 1943, discussion about translating a book published by the Moscow Patriarchate, and the return visit to England by the Russian delegation in 1945. The decisions concerning the relations were made in a small circle in the Church of England. The Ministry of Information and the Foreign Office were deeply involved, although they wanted to give the impression in public that the visits were a purely religious affair. In its actions the Church of England supported the British government s aims concerning the alliance, but at the same time it had its own agenda. Its leaders wanted to support Christians in the Soviet Union by establishing contacts with them in an attempt to guarantee that the concessions which Stalin had made to the Orthodox Church would become permanent. That meant that the English church leaders chose to be quiet in public about some difficult matters concerning, for instance, the fate of the Baltic States, because they thought that it would make the situation worse for the victims. However, they tried to influence politicians privately. The main archival sources on the church s side are the Archbishops (Lang, Temple) and Bishops (Headlam, Bell) papers and the papers of the Church of England Council on Foreign Relations at Lambeth Palace Library. The papers of the Ministry of Information and the Foreign Office at the Public Record Office (National Archives) reveal how those government bodies were involved in developing the connections. I also use Archbishop Garbett s papers from the York Minster Archives and Swedish Bishop Yngve Brilioth s papers from Carolina Rediviva in Uppsala.

The dissertation studies the Association Activist Tilma Hainari (1861–1940) and her attitude towards moral reform and eugenics in the Finnish context. Her thinking about moral reform and eugenics and her activities in these fields are, furthermore, reflected in terms of her strongly held Christianity. Her attitude towards moral reform aimed primarily at building society upon a morally virtuous, Christian base. The core idea behind her attitude towards eugenics was to improve the quality of future generations. Positive eugenics was therefore thought to be a supportive measure for those whose genetic heritage was considered of high quality. In negative eugenics, reproductive isolation, marriage prohibition, sterilization, and castration were used to prevent the reproduction of individuals classified as biologically unfit. Reproduction regulation was, moreover, at the heart of eugenics. Broadly speaking, this dissertation studies why Hainari aligned herself with moral reform and eugenics and how her thinking and activities reflected these ideologies. In addition, the quality of her religiousness and its manifestations are studied. The research also focuses on the relationship between religiosity and eugenics, where religion lay at the heart of Hainari’s life and activities. Her religiousness was multidimensional and her concept of God had two elements. On the one hand, God was seen as a judge who punished sins. Hainari used the term ‘sin’, however, solely for sexual offenses. On the other hand, God was a good father who protected and guided all things. The religious justification for moral reform for Hainari was the notion that only a person purified by religion met the high standards of chastity. Moral reformist and eugenist Tilma Hainari considered her actions as purifying Finland in three ways. First, at the state level, she strove to change the laws on moral issues. Secondly, she dictated moral rules to renew social morality. Third, Hainari was active in the fight against indecency. The effects of the environment, the ideas and challenges of the time, and internal development combined in making Hainari a social influencer. As the chairwoman of the Committee on Chastity in the Finnish National League for Women, she became a guardian of morals in the country and the spokesperson and main figure in chastity work. Hainari held senior positions in society, disseminated doctrines, outlined work, and directed the discussions on the issues of morality and eugenics. Under her leadership, the Committee on Chastity addressed and commented on issues such as prostitution, sex crimes, marriage law, the treatment of the feeble minded, as well as the care of ill-mannered children. As a social influencer and opinion leader, Hainari had the rare opportunity as a woman of her time to gain widespread visibility for her message. Tilma Hainari’s moral reform activities intertwined eugenic ideas with traditional Christian-centred charity thinking. The transition from the control of chastity to that of eugenics was, for Hainari, a complementary issue, in the sense that eugenics was one way to realise the goals of chastity. In particular, Hainari supported and promoted the activities of negative eugenics, including the isolation, sterilization and marriage bans of the feeble minded, and for individuals having certain illnesses, and the castration of pathological sex offenders. Hainari also supported, to some extent, positive eugenics, in promoting support for families and improving their living conditions. In the eyes of the state, Hainari held a prestigious position as a qualified authority in the field of eugenics. In the new Marriage Law, she publicly emphasized the eugenics dimension of the law and her actions affected the implementation of the Sterilization Act. The Finnish government sent Hainari to the United States as a representative to study how the country took care of their feeble minded. Hainari was elected as the only female member of the Prohibition Law Committee. In this case, the hard measures that she often favoured, had not worked, and Hainari had to give up supporting the Prohibition Act. Hainari’s ethical justification for negative eugenics was above all the moral obligation of the society to protect its citizens from degeneration. She considered eugenic measures to have a healing effect on their target population and prevented their offspring from suffering. Hainari saw the actions of eugenics as a part of the efforts of do-gooders and thought that her actions had pure motives, good intentions and served an altruistic purpose. For Hainari, children were the vital core of the nation and the apple of its eye. The relationship between mother and child was sacred. The mother also occupied a societal dimension to care for the weakest members of the nation. It was also possible to fit eugenic maternity into the models of maternity that Hainari favoured. A mother gave birth and raised anew, brave generation. When choosing the groom, the future mother had the responsibility to ensure the good hereditary qualities for her future children and, as the caregiver and educator, she was in charge of the child’s living environment. In sum, religion and eugenics went hand in hand in Hainari’s view of life, sometimes overlapping, most often simultaneously in their own corners of her mind. Their coexistence was neither problematic for her nor for most other Christians in the Finland of her time. The common goal of Hainari’s religiously motivated work on moral reform and her efforts at implementing eugenics was the nation’s morality, which aimed at promoting the best of both the fatherland and the nation. Nationality was thus at the heart of these moral issues. In the field of Finnish eugenics, Hainari was one of the few active, respected key players among women. Not only did she promote the idea of eugenics, she also excelled as an executive. Her overall importance to the Finnish eugenics’ movement was therefore quite remarkable.

The international aid that the Evangelical Lutheran Church of Finland received between 1945 and 1948 is the topic of this historical study, in which the process of reconstruction of the Evangelical Lutheran Church of Finland is examined in a European context. The key questions are related not only to the achievements of the reconstruction programs but also to the purposes and objectives of the donating churches. The study pays particular attention to the changes in the ecclesiastical, political and economic fields after the Second World War and asks how the tense political atmosphere of a divided world affected the reconstruction programs of the churches. It is possible to distinguish three periods within the European church reconstruction process. To begin with, the year 1945 was, in general, the year of organization. Many churches had started planning reconstruction work already during the war, but only after the conflict in Europe had ceased did they have a chance to renew contacts, assess the damage and begin operations. The years 1946 and 1947 were the main years of the work. Large reconstruction organizations from American churches donated money, food, clothes and vitamins worth millions of dollars to the European churches. The work started to diminish as early as 1948, partly because Marshall Plan aid and the rising standard of living had reduced the need for material assistance in many countries and partly because other problems overshadowed the reconstruction work of the World Council of Churches: for example, most WCC resources at this time were directed to refugee programs and to Third World churhces. The most important donors from the Evangelical Lutheran Church of Finland's point of view were the American Section of the Lutheran World Federation, the World Council of Churches and the Churches of Denmark, Sweden and England. The amount of money and value of goods received by the Evangelical Lutheran Church of Finland totaled approximately 2.5 million dollars, from which about 60 per cent came from the Lutheran churches of America. The importance of the Lutheran World Federation was even greater because of the productive financial arrangements that increased the American Lutheran funds. In addition the Evangelical Lutheran Church of Finland imported hundreds of tons of tax-free coffee and sold this to Finns. The money gained was used mostly to rebuild destroyed church buildings and to support the work of different ecclesiastical organizations. Smaller amounts were used for scholarship programs, youth work, and supporting sick and disabled church workers.

The British colony of Malta became the centre of attention in Anglo-Vatican relations in the late 1920s and early 1930s. Originally a local conflict between politicians and the Catholic bishops in Malta escalated into a diplomatic imbroglio. The central issue of the lengthy dispute was the separation, or the lack of it, between religion and politics. I examine how different perceptions of politics and of religion affected the decisions of the protagonists and the outcome of the diplomatic dispute. The study begins with the Maltese election of 1927 and the ascent to power of the controversial Anglo-Maltese politician Gerald Strickland and his Constitutional Party. Before long, the government and the local ecclesiastical hierarchy clashed over the role of the clergy in politics. By seeking support from higher quarters, Strickland and the bishops embroiled the British and Vatican authorities in the affair. The disagreement began to unravel gradually from 1931 onwards, and the reappointment of the British Minister to the Holy See in 1933, which was a visible expression of the restoration of normal diplomatic relations, affords a natural end for the study. The politico-religious problems in Malta during the 1920s and 1930s constituted an extremely complex skein. Owing to the traditionally strong position of the Catholic Church in Maltese society, it was closely linked to the central organs of Maltese self-government. Furthermore, the political activity of the culturally pro-Italian clergy inevitably drew the Church into political affairs. The situation was made more complex by disputes over language Maltese, English, and Italian were all commonly spoken on the island and allegations that Pope Pius XI had made a secret pact with Mussolini to help Italianise Malta. Strickland, in spite of his Catholicism, did not shirk from attacking the priests, most of whom opposed his efforts to promote English and the vernacular instead of Italian and abhorred his apparent want of respect towards the ecclesiastical authorities. The Holy See was concerned with defending the Church against political aggression. However, Pius XI and the Cardinals of the Roman Curia wished to avoid conflict if possible and hoped to maintain working relations with the British. Still, in the case of Malta, the Pope was convinced that Strickland posed a threat to the Catholic faith. Pius XI was not prepared to back down before Strickland was removed from the political arena. Thus, the Pope sanctioned the use of spiritual penalties against anyone voting for him. Pius XI, who fundamentally regarded the political activity of priests as suspect, clearly perceived the Maltese situation as exceptional. He adamantly maintained that defending the interests of the Church was not an intrusion into politics, but the religious duty of the Pope and bishops as spiritual leaders. There was a marked difference in the attitudes of the Holy See and the British Government on what constituted politics and political activity. The British Government was averse to any kind of ecclesiastical interference, especially that of Roman Catholics, in the internal political affairs of one of its colonies. However, the outlooks of the Colonial and Foreign Offices were not uniform. The Colonial Office, which was responsible for the governance of Malta, recognised the central position of the Church in local society. According to the central tenets of the Colonial administration, the Church helped it to maintain social stability and order in Malta, thus benefitting imperial interests that were mainly concerned with the security of the British fortress on the island. The Foreign Office became involved in the Maltese conflict because the foreign relations of the colony fell under its remit. The Foreign Office s policy started from the premise that the British Legation in the Vatican had no other purpose than to further imperial interests. Thus, the Foreign Office was keen to put an end to what it perceived as unwarranted meddling in the internal politics of Malta and cared less for the susceptibilities of the Church. While both the Holy See and Britain agreed in principle that politics and religion could, and should, be separated, they had very different ideas on where the dividing line should be drawn. In addition, the public debate on Malta in Britain stirred up traditional anti-Catholic sentiment, demonstrating that anti-Catholicism remained a persistent feature of British society in the inter-war period. After various efforts to solve the deadlock, the Maltese crisis was finally resolved when Strickland, encouraged by the Maltese bishops, apologized to the Pope in 1932. With his subsequent defeat in the local elections, Strickland no longer posed a problem for Anglo-Vatican relations. Although normal diplomatic relations were resumed soon after, the rapprochement was not based on any ideological consensus over the respective spheres of politics and religion in society but on solely practical considerations.