Browsing by Subject "kirkolliskokoukset"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Antila, Jaakko (Helsingfors universitet, 2005)
    Tutkielma käsittelee historiantutkimuksen keinoin Keskustapuolueen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen suhdetta ja suhteen kehittymistä vuosina 1970 1977. Aihepiiriä lähestytään sekä henkilö- että organisaatiotasolla. Päälähteinä ovat kirkolliskokouksen pöytäkirjat sekä Keskustapuolueen eri puolue-elinten, ennen kaikkea kirkkopoliittisen toimikunnan, arkistokokoelmat. Keskustapuolue aktivoitui muiden puolueiden tavoin kirkkopolitiikassaan 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Vanhojen herätysliikkeiden edustajista muodostetulla puolueen kirkkopoliittisella toimikunnalla oli tässä aktivoitumisessa keskeinen sija. Vuosikymmenen alussa kirkon politisoituminen nähtiin toimikunnassa pääasiassa myönteisenä kehityksenä. Pyrkiessään säilyttämään herätysliikkeiden luottamuksen toimikunta joutui kuitenkin vuodesta 1974 lähtien muuttamaan kantaansa ja korostamaan, ettei Keskustapuolue ollut politisoimassa kirkkoa. Puolueen kirkkopoliitikkojen mukaan keskusta pyrki itse asiassa kirkkopolitiikallaan vapauttamaan kirkon muiden puolueiden politikoinnilta. Totta olikin, että kirkkopoliittinen toimikunta pysyi melko pitkälle vaiti opillisista kysymyksistä. Sen sijaan kirkon hallinnon demokratisointia ja köyhien seurakuntien aseman parantamista ajettiin voimakkaasti. Vaikka keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat eivät muodostaneetkaan toiminnassaan mitään yhtenäistä ryhmää, he kunnostautuivat hyvin näiden kysymysten esillä pitämisessä, aivan samoin kuin raittiuden ajamisessa. Kirkossa kuunneltiin 1970-luvun alussa puolueiden vaatimuksia ja uudistettiin hallintoa. Vuosikymmenen edetessä Keskustapuolueen vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin kuitenkin vähenivät. Samaan aikaan kirkolliskokous puolestaan aktivoitui yhteiskunnallisille päättäjille, ja siten myös Keskustapuolueelle, suuntaamissaan kannanotoissa. Keskustapuolueessa kuunneltiinkin tarkasti kirkon ääntä. Haluttiin asettua samalle kannalle kirkon kanssa ja puolustaa kirkkoa. Siten pyrittiin vastaamaan SKL:n nousuun ja toisaalta tarjoamaan vaihtoehto SDP:n kirkkopolitiikalle, joka tähtäsi kirkon ja valtion erottamiseen. Vaikka keskustan vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin vaimenivat tutkimuskauden kuluessa, puolue panosti jatkuvasti enemmän kirkolliskokousedustajien vaaleihin ja kirkolliskokouksessa suoritettaviin henkilövalintoihin. Vuonna 1977 keskustassa viritettiin puolueorganisaatiota jo hyvin tehokkaasti seuraavan vuoden kirkolliskokousvaaleihin. SDP:n haastaminen kirkollisissa henkilövalinnoissa alkoi toden teolla vuonna 1973 eli samaan aikaan, kun keskustan ja SDP:n nimityskilpa käynnistyi muuallakin yhteiskunnassa. SDP:n uhalla perusteltiin keskustassa myös omaa kirkkopoliittista aktiivisuutta. Keskusta pyrki haastamaan SDP:n kirkossa paljolti samoin keinoin ja samalla retoriikalla kuin ammattiyhdistysliikkeessä. Keskustapuolue säilytti edustuksensa kirkolliskokouksessa muita puolueita paremmin tutkimuskauden kuluessa. Keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat olivat lähes poikkeuksetta maallikoita ja tulivat lähinnä puolueen vahvoilta kannatusalueilta, kuten Lapuan ja Oulun hiippakunnasta. Edustajien joukossa vanhojen herätysliikkeiden osuus oli huomattava, ja keskustassa pyrittiinkin saamaan omiksi ehdokkaiksi nimenomaan herätysliike-, ei niinkään puoluevaikuttajia.
  • Markkanen, Anna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Käsittelen tutkielmassani vuoden 1948 kirkolliskokouksen kysymystä eronneiden uudelleenvihkimisestä. Selvitän, millaisia vaihtoehtoisia ratkaisutapoja uudelleenvihkimiskiellolle kokouksessa esitettiin ja miten niitä perusteltiin. Lisäksi selvitän, oliko kirkolliskokousedustajien välillä havaittavissa jännitteitä sekä muuttuiko joidenkin heistä kanta kokouksen aikana. Käytän menetelmänä lähilukua, jonka avulla pyrin tarkastelemaan kirkolliskokouksessa käytyjä keskusteluja mahdollisimman tarkasti. Lähteinäni ovat vuoden 1948 keskustelupöytäkirjat, joissa eronneiden uudelleenvihkimiskysymystä käsiteltiin kirkkolakikomitean mietinnön, lähetekeskustelun, siviilivaliokunnan sekä loppukeskustelun aikana. Sodan aikana solmittiin avioliittoja, jotka päättyivät herkästi eroon. Eduskunnan hyväksymä avioliittolaki vuodelta 1929 salli uudelleenvihkimisen. Luterilaisen kirkon oli määriteltävä kantansa lisääntyneisiin uudelleen avioitumisiin. Kirkolliskokouksessa esitettiinkin, että kirkko ei vihkisi eronneita uudelleen kristilliseen avioliittoon. Tätä perusteltiin muun muassa Raamatulla, jota pidettiin kirkon ylimpänä auktoriteettina. Tutkimus osoittaa, että kokouksessa esitettiin useita vaihtoehtoja uudelleenvihkimieskiellolle. Niitä olivat erityisesti eronneiden uudelleenvihkimiseen liittyvät kirkkolain pykälät, kuten uusi vihkikaava, karenssiaika ennen uuden liiton solmimista sekä yksittäisen papin tai hiippakunnan erityislupa. Kokouksessa esitettiin myös toisenlaisia vaihtoehtoja eronneiden uudelleenvihkimiskiellolle. Vihkimiskiellon vaihtoehdoilla pyrittiin avioerotilastojen pienentämiseen sekä kansalaisten seksuaalimoraalin kasvattamiseen. Näitä olivat ennaltaehkäisevä työ sekä valistustyö. Myös kirkon järjestämiä kinkereitä sekä papin jalkautumista tiiviimmin seurakuntalaisten keskuuteen pidettiin mahdollisina keinoina vaikuttaa seurakuntalaisten epäsiveelliseen elämään ja alhaiseen seksuaalimoraaliin. Tutkimuksen mukaan aiheen arkaluonteisuudesta huolimatta keskustelu oli pääosin asiallista, eivätkä välit jännittyneet kuin parin edustajan välillä. Kokouksen aikana ei kukaan edustajista vaihtanut kantaansa.