Browsing by Subject "kirurgia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-11 of 11
  • Mäkitie, Ilkka (Helsingin yliopisto, 2006)
    The occurrence and nature of civilian firearm- and explosion-injuries in Finland, and the nature of severe gunshot injuries of the extremities were described in seven original articles. The main data sources used were the National Hospital Discharge Register, the Cause-of-Death Register, and the Archive of Death Certificates at Statistics Finland. The present study was population based. Epidemiologic methods were used in six and clinical analyses in five papers. In these clinical studies, every original hospital record and death certificate was critically analyzed. The trend of hospitalized firearm injuries has slightly declined in Finland from the late 1980s to the early 2000s. The occurrence decreased from 5.1 per 100 000 person-years in 1990 to 2.6 in 2003. The decline was found in the unintentional firearm injuries. A high incidence of unintentional injuries by firearms was characteristic of the country, while violence and homicides by firearms represented a minor problem. The incidence of fatal non-suicidal firearm injuries has been stable, 1.8 cases per 100 000 person-years. Suicides using firearms were eight times more common during the period studied. This is contrary to corresponding reports from many other countries. However, the use of alcohol and illegal drugs or substances was detected in as many as one-third of the injuries studied. The median length of hospitalization was three days and it was significantly associated (p<0.001) with the type of injury. The mean length of hospital stay has decreased from the 1980s to the early 2000s. In this study, there was a special interest in gunshot injuries of the extremities. From a clinical point of view, the nature of severe extremital gunshot wounds, as well as the primary operative approach in their management, varied. The patients with severe injuries of this kind were managed at university and central hospital emergency departments, by general surgeons in smaller hospitals and by cardiothoracic or vascular surgeons in larger hospitals. Injuries were rarities and as such challenges for surgeons on call. Some noteworthy aspects of the management were noticed and these should be focused on in the future. On the other hand, the small population density and the relatively large geographic area of Finland do not favor high volume, centralized trauma management systems. However, experimental war surgery has been increasingly taught in the country from the 1990s, and excellent results could be expected during the present decade. Epidemiologically, explosion injuries can be considered a minor problem in Finland at present, but their significance should not be underestimated. Fatal explosion injuries showed up sporadically. An increase occurred from 2002 to 2004 for no obvius reason. However, in view of the historical facts, a possibility for another rare major explosion involving several people might become likely within the next decade. The national control system of firearms is mainly based on the new legislations from 1998 and 2002. However, as shown in this study, there is no reason to assume that the national hospitalization policies, or the political climate, or the legislation might have changed over the study period and influenced the declining development, at least not directly. Indeed, the reason for the decline to appear in the incidence of unintentional injuries only remains unclear. It may derive from many practical steps, e.g. locked firearm cases, or from the stability of the community itself. For effective reduction of firearm-related injuries, preventive measures, such as education and counseling, should be targeted at recreational firearm users. To sum up, this study showed that the often reported increasing trend in firearm as well as explosion-related injuries has not manifested in Finland. Consequently, it can be recognized that, overall, the Finnish legislation together with the various strategies have succeeded in preventing firearm- and explosion-related injuries in the country.
  • Sarkio, Susanna (Helsingin yliopisto, 2006)
    The aim of the study was to evaluate gastrointestinal (GI) complications after kidney transplantation in the Finnish population. The adult patients included underwent kidney transplantation at Helsinki University Central Hospital in 1990-2000. Data on GI complications were collected from the Finnish Kidney Transplantation Registry, patient records and from questionnaires sent to patients. Helicobacter pylori IgG and IgA antibodies were measured from 500 patients before kidney transplantation and after a median 6.8-year follow up. Oesophagogastroduodenoscopy with biopsies was performed on 46 kidney transplantation patients suffering from gastroduodenal symptoms and 43 dyspeptic controls for studies of gastroduodenal cytomegalovirus (CMV) infection. Gallbladder ultrasound was performed on 304 patients after a median of 7.4 years post transplantation. Data from these 304 patients were also collected on serum lipids, body mass index and the use of statin medication. Severe GI complications occurred in 147 (10%) of 1515 kidney transplantations, 6% of them fatal after a median of 0.93 years. 51% of the complications occurred during the first post transplantation year, with highest incidence in gastroduodenal ulcers and complications of the colon. Patients with GI complications were older and had more delayed graft function and patients with polycystic kidney disease had more GI complications than the other patients. H.pylori seropositivity rate was 31% and this had no influence on graft or patient survival. 29% of the H.pylori seropositive patients seroreverted without eradication therapy. 74% of kidney transplantation patients had CMV specific matrix protein pp65 or delayed early protein p52 positive findings in the gastroduodenal mucosa, and 53% of the pp65 or p52 positive patients had gastroduodenal erosions without H.pylori findings. After the transplantation 165 (11%) patients developed gallstones. A biliary complication including 1 fatal cholecystitis developed in 15% of the patients with gallstones. 13 (0.9%) patients had pancreatitis. Colon perforations, 31% of them fatal, occurred in 16 (1%) patients. 13 (0.9%) developed a GI malignancy during the follow up. 2 H.pylori seropositive patients developed gastroduodenal malignancies during the follow up. In conclusion, severe GI complications usually occur early after kidney transplantation. Colon perforations are especially serious in kidney transplantation patients and colon diverticulosis and gallstones should be screened and treated before transplantation. When found, H.pylori infection should also be treated in these patients.
  • Talme, Marjo (Helsingin yliopisto, 2021)
    Vaaratapahtumat aiheuttavat paljon inhimillistä kärsimystä, pitkittynyttä hoitoa ja lisääntyneitä kustannuksia yhteiskunnalle. Kirurgiset vaaratapahtumat ovat yliedustettuina, kun tarkastellaan korvattuja potilasvahinkoja Suomessa. Kirurgisten haittatapahtumien seuraukset ovat myös usein vakavampia ja johtavat pysyvimpiin vammoihin, ylimääräisiin hoitotoimenpiteisiin ja pitkittyneeseen sairaalahoitoon. Yhtenä potilasturvallisuutta lisäävänä tekijänä on nähty organisaation kulttuuri, joka mahdollistaa anonyymin läheltä piti- ja haittatapahtumailmoitusten tekemisen. Lääkäreiden tiedetään tekevän vähemmän ilmoituksia, kuin muu henkilökunta ja tämä on nähty potilasturvallisuuden kannalta ongelmallisena. Tutkielman aineisto muodostui HUSin kirurgisten yksiköiden HaiPro-järjestelmään vuosina 2015–2019 tehdyistä vaaratapahtumailmoituksista. Tutkielman tavoitteena oli vastata kysymyksiin, millaisia vaaratapahtumailmoituksia kirurgisissa yksiköissä tehdään, millä tekijöillä on yhteys kohtalaisen ja vakavan haitan potilaalle aiheutuneisiin tapahtumiin ja lääkäreiden tekemiin HaiPro-ilmoituksiin. Aineiston analyysimenetelmäksi valittiin kvantitatiivinen analyysi. Vaaratapahtumailmoituksissa kohtalaisen ja vakavan haitan potilaalle aiheuttaneita tapahtumia oli 4,9 %. Yleisimmät tapahtumapaikat olivat potilashuone ja leikkaussali. Lähes kolmannes vaaratapahtumista liittyi lääke- ja nestehoitoon. Neljännes vaaratapahtumista liittyi tiedonkulkuun ja tiedonhallintaan. Yleisimmät tiedossa olevat tapahtuman luonnetta kuvailevat ja tapahtumaan myötävaikuttavat tekijät olivat toimintatavat sekä kommunikointi ja tiedonkulku. Myötävaikuttavina tekijöinä kommunikaatiolla, tiedonkululla, koulutuksella, perehdytyksellä ja osaamisella oli suurin vaikutus kohtalaisia ja vakavia vaaratapahtumia lisäävänä muuttujana. Lääkärit ilmoittivat kirurgisissa yksiköissä suhteessa vähemmän vaaratapahtumailmoituksia, kuin muu henkilökunta, ja ilmoitetut vaaratapahtumat olivat luonteeltaan vakavampia. Viidenneksessä kaikista ilmoitetuista vaaratapahtumista ja kolmanneksessa kohtalaista tai vakavaa haittaa potilaalle aiheuttaneista tapahtumista taustalla myötävaikuttavana tekijänä oli kommunikaation ja tiedonkulun ongelmat ja niitä esiintyi läpi koko kirurgisen hoitoprosessin. Niillä oli myös tilastollisesti merkitsevä yhteys kohtalaisen ja vakavan haitan aiheuttaneisiin tapahtumiin. Kommunikaation ja tiedonkulun ongelmien on todettu olevan merkittävässä roolissa myös aiemmissa tutkimuksissa kirurgisten potilaiden vaaratapahtumissa. Tulevaisuudessa tulisikin kiinnittää vaaratapahtumien ehkäisyssä kirurgisissa yksiköissä huomiota sekä suullisen että kirjallisen kommunikaation tärkeyteen.
  • Aho, Henna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään koirien virtsakivien kirurgiseen hoitoon, perustuen tämänhetkiseen tutkittuun tietoon. Aihe on rajattu alempien virtsateiden alueelle ja konservatiivinen hoito (ruokavalio, lääkehoito ja lisäravinteet) käsitellään vain pinnallisesti. Kirjallisuuskatsauksen on tarkoitus olla tiivis tietolähde helpottamaan oikean kirurgisen hoidon valintaa koirien virtsakivien hoidossa. Virtsakiviä on olemassa kuutta eri perustyyppiä: struviitti-, kalsiumoksalaatti-, uraatti-, kystiini-, silikaatti-, ja ksantiinikivet. Yleisimmät näistä ovat struviitti- ja kalsiumoksalaattikivet. Tyypillisiä oireita ovat verivirtsaisuus (hematuria), virtsaamisen vaikeus (dysuria), virtsaamisen tiheys (pollakiuria), kivulias virtsaaminen (stranguria) ja vääriin paikkoihin virtsaaminen. Virtsakivien diagnosoinnissa käytetään apuna virtsa- ja verinäytteitä sekä kuvantamista. Virtsanäytteestä erityisen tärkeää on tutkia pH, ominaispaino ja sakka. Verinäytteet tutkitaan mahdollisen virtsakivien taustasyyn selvittämiseksi. Röntgenkuvaus on käytetyin kuvantamismenetelmä, jonka avulla voidaan havaita kalsiumoksalaatti-, struviitti-, kystiini- ja silikaattikivet. Ultraäänitutkimuksella havaitaan kaikki virtsakivityypit. Konservatiivista hoitoa suositellaan, kun virtsakivet voidaan saada liukenemaan ruokavalio-, lääke- ja/tai lisäravinnehoidolla. Kirurgista hoitoa suositellaan, jos liuotushoito ei ole kyseisen virtsakivityypin kohdalla mahdollinen, se on kontraindisoitu tai ei onnistu. Urohydropropulsaatiolla voidaan huuhdella virtsakivet nesteen ja paineen avulla virtsarakosta ulos ilman kirurgiaa. Virtsakivien tulee olla pienempiä, kuin virtsaputken halkaisija, jotta tämän toimenpiteen voi tehdä. Ensisijaisesti virtsakivet pyritään poistamaan kirurgisesti virtsarakosta ja kystotomia eli virtsarakon avausleikkaus onkin yleisin virtsakivien kirurginen poistotapa. Viilto virtsarakkoon tehdään ventraaliseen keskilinjaan. Virtsarakko voidaan sulkea appositionaalisilla tai invertoivilla ompeleilla yhdessä tai kahdessa kerroksessa, tärkeintä on kuitenkin ottaa submukoosa mukaan otteeseen. Virtsakivet voidaan poistaa rakosta myös vähän kajoavasti tähystysavusteisella kystotomialla. Leikkauksen lopussa on tärkeää tarkastaa kuvantamismenetelmän avulla, että kaikki virtsakivet on poistettu. Virtsarakon haavat paranevat nopeasti. Yleisimmät leikkauksen komplikaatiot ovat hematuria tai dysuria, jotka menevät usein ohi itsekseen. Virtsaputkessa olevien virtsakivien poistoon suositellaan ensisijaisesti urohydropulsaatiota eli retrohydropropulsaatiota, jolla tarkoitetaan juuttuneiden kivien huuhtelemista paineen ja nesteen avulla takaisin virtsarakkoon. Sieltä ne voidaan poistaa kirurgisesti tai litotripsia- avusteisesti. Litotripsiassa virtsakiviä voidaan pilkkoa pienemmiksi paloiksi laserin avulla. Uretrotomiassa uroskoiran virtsaputki avataan väliaikaisesti putkeen juuttuneen virtsakiven poistamiseksi. Tavallisimmin toimenpide tehdään preskrotaalisesti. Leikkaushaava voidaan sulkea ompeleilla tai jättää paranemaan avoimena. Uretrostomiassa virtsaputkeen tehdään pysyvä avanne, jonka kautta koira virtsaa. Mikäli mahdollista, avanne tehdään kivespussin kohtaan skrotaalisesti, koska tällä alueella komplikaatioriskit ovat muita kohtia pienemmät. Avanne voidaan ommella yksittäisillä tai jatkuvilla ompeleilla ja sulamattomalla tai sulavalla langalla. Molempien virtsaputken leikkausten yleisin komplikaatio on verenvuoto.
  • Kirjavainen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2010)
    Background: Brachial plexus birth palsy (BPBP) most often occurs as a result of foetal-maternal disproportion. The C5 and C6 nerve roots of the brachial plexus are most frequently affected. In contrast, roots from the C7 to Th1 that result in total injury together with C5 and C6 injury, are affected in fewer than half of the patients. BPBP was first described by Smellie in 1764. Erb published his classical description of the injury in 1874 and his name became linked with the paralysis that is associated with upper root injury. Since then, early results of brachial plexus surgery have been reasonably well documented. However, from a clinical point of view not all primary results are maintained and there is also a need for later follow-up results. In addition most of the studies that are published emanate from highly specialized clinics and no nation wide epidemiological reports are available. One of the plexus injuries is the avulsion type, in which the nerve root or roots are ruptured at the neural cord. It has been speculated whether this might cause injury to the whole neural system or whether shoulder asymmetry and upper limb inequality results in postural deformities of the spine. Alternatively, avulsion could manifest as other signs and symptoms of the whole musculoskeletal system. In addition, there is no available information covering activities of daily living after obstetric brachial plexus surgery. Patients and methods: This was a population-based cross-sectional study on all patients who had undergone brachial plexus surgery with at least 5 years of follow-up. An incidence of 3.05/1000 for BPBP was obtained from the registers for this study period. A total of 1706 BPBP patients needing hospital treatment out of 1 717 057 newborns were registered in Finland between 1971 and 1997 inclusive. Of these BPBP patients, 124 (7.3%) underwent brachial plexus surgery at a mean age of 2.8 months (range: 0.4―13.2 months). Surgery was most often performed by direct neuroraphy after neuroma resection (53%). Depending on the phase of the study, 105 to 112 patients (85-90%) participated in a clinical and radiological follow-up assessment. The mean follow up time exceeded 13 years (range: 5.0―31.5 years). Functional status of the upper extremity was evaluated using Mallet, Gilbert and Raimondi scales. Isometric strength of the upper limb, sensation of the hand and stereognosis were evaluated for both the affected and unaffected sides then the differences and their ratios were calculated and recorded. In addition to the upper extremity, assessment of the spine and lower extremities were performed. Activities of daily living (ADL), participation in normal physical activities, and the use of physiotherapy and occupational therapy were recorded in a questionnaire. Results: The unaffected limb functioned as the dominant hand in all, except four patients. The mean length of the affected upper limb was 6 cm (range: 1-13.5 cm) shorter in 106 (95%) patients. Shoulder function was recorded as a mean Mallet score of 3 (range: 2―4) which was moderate. Both elbow function and hand function were good. The mean Gilbert elbow scale value was 3 (range: -1―5) and the mean Raimondi hand scale was 4 (range:1―5). One-third of the patients experienced pain in the affected limb including all those patients (n=9) who had clavicular non-union resulting from surgery. A total of 61 patients (57%) had an active shoulder external rotation of less than 0° and an active elbow extension deficiency was noted in 82 patients (77%) giving a mean of 26° (range: 5°―80°). In all, expect two patients, shoulder external rotation strength at a mean ratio 35% (range: 0―83%) and in all patients elbow flexion strength at a mean ratio of 41% (range: 0―79%) were impaired compared to the unaffected side. According to radiographs, incongruence of the glenohumeral joint was noted in 15 (16%) patients, whereas incongruence of the radiohumeral joint was found in 20 (21%) patients. Fine sensation was normal for 34/49 (69%) patients with C5-6 injury, for 15/31 (48%) with C5-7 and for only 8/25 (32%) of patients with total injury. Loss of protective sensation or absent sensation was noted in some palmar areas of the hand for 12/105 patients (11%). Normal stereognosis was recorded for 88/105 patients (84%). No significant inequalities in leg length were found and the incidence of structural scoliosis (1.7%) did not differ from that of the reference population. Nearly half of the patients (43%) had asynchronous motion of the upper limbs during gait, which was associated with impaired upper limb function. Data obtained from the completed questionnaires indicated that two thirds (63%) of the patients were satisfied with the functional outcome of the affected hand although one third of all patients needed help with ADL. Only a few patients were unable to participate in physical activities such as: bicycling, cross-country skiing or swimming. However, 71% of the patients reported problems related to the affected upper limb, such as muscle weakness and/or joint stiffness during the aforementioned activities. Incongruity of the radiohumeral joints, extent of the injury, avulsion type injury, age less than three months of age at the time of plexus surgery and inexperience of the surgeon was related to poor results as determined by multivariate analyses. Conclusions: Most of the patients had persistent sequelae, especially of shoulder function. Almost all measurements for the total injury group were poorer compared with those of the C5-6 type injury group. Most of the patients had asymmetry of the shoulder region and a shorter affected upper limb, which is a probable reason for having an abnormal gait. However, BPBP did not have an effect on normal growth of the lower extremities or the spine. Although, participation in physical activities was similar to that of the normal population, two-thirds of the patients reported problems. One-third of the patients needed help with ADL. During the period covered by this study, 7.3% BPBP of patients that needed hospital treatment had a brachial plexus operation, which amounts to fewer than 10 operations per year in Finland. It seems that better results of obstetric plexus surgery and more careful follow-up including opportunities for late reconstructive procedures will be expected, if the treatment is solely concentrated on by a few specialised teams.
  • Nuorti, Henna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pehmytkudossarkoomat kuuluvat yleisimpiin koirien ihon ja ihonalaiskudoksen kasvaimiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan koirien pehmytkudossarkoomien esiintyvyyttä, kliinistä kuvaa, patologiaa, diagnostiikkaa, hoitoa ja ennustetta. Pehmytkudossarkoomat ovat mesenkymaalisesta kudoksesta peräisin olevia pahanlaatuisia kasvaimia. Ne luokitellaan alkuperänsä mukaan fibrosarkoomiin, perifeerisiin hermotuppikasvaimiin, verisuonten seinämäsolujen kasvaimiin, myksosarkoomiin, liposarkoomiin, erilaistumattomiin sarkoomiin, leiomyosarkoomiin ja rhabdomyosarkoomiin. Pehmytkudossarkoomien taustalla olevia tekijöitä ei täysin tunneta, mutta esimerkiksi säteily, ihovaurio, krooninen tulehdus, rokotus tai vierasesine voi johtaa niiden muodostumiseen. Pehmytkudossarkoomat ovat tyypillisesti yksittäisiä, kiinteitä ja alla oleviin kudoksiin kiinnittyneitä, eivätkä yleensä aiheuta kliinisiä oireita. Niitä esiintyy tavallisesti vanhemmilla koirilla. Sytologinen näyte on harvoin diagnostinen, joten ennen leikkausta on suositeltavaa ottaa koepala. Histologisessa tutkimuksessa saadaan tietoa kasvaimen pahanlaatuisuusasteesta, alatyypistä, kasvutavasta sekä leikkauksen jälkeen myös poistomarginaalien puhtaudesta. Pehmytkudossarkoomat ovat tyypillisesti kasvutavaltaan invasiivisia, ja niitä ympäröi valekapseli. Pehmytkudossarkoomat luokitellaan pahanlaatuisuusasteen I, II ja III kasvaimiin. Pahanlaatuisuusasteen III, suurikokoisille tai tunnustellen vaikeasti rajattaville kasvaimille suositellaan jatkotutkimuksia kasvaimen levinneisyyden kartoittamiseksi ja kirurgian suunnittelemiseksi. Pahanlaatuisuusasteen III kasvaimet lähettävät etäpesäkkeitä noin 22-44 % tapauksista. Sen sijaan pahanlaatuisuusasteen I kasvaimista noin 7-13 % ja pahanlaatuisuusasteen II kasvaimista noin 7-33 % lähettää etäpesäkkeitä. Etäpesäkkeiden ja muiden sairauksien poissulkemiseksi suositellaan verinäytteitä, näytteitä paikallisista imusolmukkeista sekä rintaontelon röntgenkuvausta ja vatsaontelon ultraäänitutkimusta. Tietokonetomografia- ja magneettikuvausta voidaan käyttää paikallisen levinneisyyden kartoittamiseen sekä etäpesäkkeiden poissulkemiseen. Kirurginen poisto on pehmytkudossarkoomien ensisijainen hoito. Kasvaimen poistossa otetaan vähintään 2-3 cm sivumarginaalit ja vähintään yksi lihaskalvo kasvaimen alta. Leikkausviilto ja haavan sulku suunnitellaan ihon venyvyyden mukaan. Voimakasta haavajännitettä voidaan helpottaa esimerkiksi kävelevillä ompeleilla, patjaompeleilla tai apuviilloilla. Haavan sulkemiseen voidaan käyttää myös ihosiirrettä. Adjuvanttihoidot ovat leikkauksen jälkeen annettavia liitännäishoitoja ja niitä suositellaan, jos kasvain on pahanlaatuisuusasteen III pehmytkudossarkooma, se on lähettänyt etäpesäkkeitä tai sitä ei saada poistettua puhtailla marginaaleilla. Tutkimuksissa tehokkain adjuvanttihoito on ollut sädehoito, mutta sitä ei ole saatavilla Suomessa. Myös jatkuvan solusalpaajahoidon ja sähköimpulssisolusalpaajahoidon on osoitettu ehkäisevän pehmytkudossarkoomien uusiutumista ja leviämistä. Pehmytkudossarkoomien ennuste on yleisesti hyvä ja niiden uusiutumis- ja etäpesäkeriski pieni. Merkittävimpiä uusiutumisriskiin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvaimen pahanlaatuisuusaste ja poistomarginaalien puhtaus. Tutkimuksissa erityisesti pahanlaatuisuusasteen I ja II pehmytkudossarkoomat eivät ole uusiutuneet usean seurantavuoden jälkeen, vaikka ne olisi poistettu kapeilla marginaaleilla. Lisäksi iäkkäät koirat lopetetaan usein muun syyn vuoksi ennen kasvaimen uusiutumista tai leviämistä. Pehmytkudossarkoomista löytyy koirilla lähinnä retrospektiivisiä tutkimuksia, ja esimerkiksi eri adjuvanttihoitojen tehosta löytyy vain vähän ajantasaista tutkimustietoa. Lisäksi tarvittaisiin prospektiivisia tutkimuksia muun muassa poistomarginaalien laajuuden ja eri alatyyppien merkityksestä pehmytkudossarkoomien ennusteeseen.
  • Kyllönen, Salla (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan pernan poistolla hoidettavia koiran sairauksia. Aiheeseen oli tarvetta perehtyä, sillä suomenkielistä koostettua tietoa aiheesta ei juuri ole. Pernan yleistynyt suurentuminen voi aiheutua pernan tulehduksesta, solujen määrän kasvusta, verentungoksesta tai epänormaalien solujen tunkeutumisesta pernaan. Pernan yleistynyttä suurentumista aiheuttavista sairauksista pernan poistolla hoidettavia ovat pernan kiertymä sekä huonossa hoitotasapainossa olevat immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) ja immuunivälitteinen trombosytopenia (ITP) sekä kasvainsolujen tunkeutuminen pernaan. Kirjallisuuden mukaan pernan sattumalta löydetyistä massamuutoksista 70-94 % on hyvänlaatuisia, muista 44-53 %. Ei-kasvaimellisia pernan muutoksia ovat yleisimpänä nodulaarinen eli kyhmyinen imukudoksen hyperplasia eli solujen määrän kasvu ja harvinaisempina pernan tulehduspesäke ja kysta. Pernan pinnalla voidaan nähdä kliinisesti merkityksettömiä sideroottisia plakkeja. Hyvänlaatuisia pernan kasvainmuutoksia ovat hematooma ja hemangiooma, myelolipooma eli hyvänlaatuinen rasvakudoksesta ja verta muodostavista soluista koostuva kasvain sekä fibrooma eli hyvänlaatuinen sidekudoskasvain. Pernan massamuutoksista 31-67 % on pahanlaatuisia, joista hemangiosarkoomia on noin 2/3. Muita mahdollisia pahanlaatuisia kasvaimia pernassa ovat muut sarkoomat, mastsolukasvaimet, lymfooma ja stromaaliset kasvaimet. Yleisimmin pernan massamuutos diagnosoidaan vatsaontelon ultraäänitutkimuksella. Pernan massamuutokseen voi liittyä vatsaonteloverenvuotoa, johon pahanlaatuisuus on yleisin syy. Kliinisen yleistutkimuksen tai signalmentin perusteella ei pysty tekemään arviota kasvaimen hyvän- tai pahanlaatuisuudesta, sillä molemmat voivat oireilla joko akuutisti tai kroonisesti. Akuutti vatsaontelon sisäinen verenvuoto johtaa yleisvoinnin äkilliseen heikentymiseen ja kollapsiin. On hyvä muistaa, että suuri osa pernan massamuutoksista on hyvänlaatuisia ja näin ollen potilaalla voi rajusta taudinkuvasta huolimatta olla suotuisa ennuste. Mikäli pernassa havaitaan massamuutos, on suositeltavaa tehdä levinneisyyskartoitus mahdollisten etäpesäkkeiden poissulkemiseksi. Hemangiosarkoomadiagnoosi saadaan histologisesti kudosnäytteestä. Pernan hemangiosarkooman hoitona on pernan kirurginen poisto ja leikkauksen jälkeinen solunsalpaajahoito. Ennuste pelkällä leikkauksella on kahdesta viikosta noin kolmeen kuukauteen ja liitännäishoito yhdistettynä leikkaukseen neljästä kahdeksaan kuukautta. Hyvänlaatuisen pernan massamuutoksen hoitona on pernan kirurginen poisto ja ennuste on onnistuneen leikkauksen jälkeen erinomainen. Pernan voi poistaa joko avoleikkauksena tai tähystyksellisesti. Avoleikkaus on tähystysleikkausta nopeampi ja sitä suositellaankin aina kriittisessä tilassa olevien potilaiden hoidossa. Kudoksia yhteensulattava kaksinapainen diatermialaite nopeuttaa leikkausta ja minimoi verenvuotoriskiä. Yleisimmät leikkauskomplikaatiot pernan poistossa ovat verenvuoto ja sydämen rytmihäiriöt, harvinaisempana komplikaationa esiintyy mahalaukun laajentumaa ja kiertymää. Kirjallisuuskatsaus on tiivis ja ajantasainen tietopaketti pernan poistolla hoidettavista koiran sairauksista. Työtä voi käyttää apuna eri pernan sairauksien diagnostiikassa ja saamaan kuvan siitä, mitkä pernan sairaudet ovat kirurgisesti hoidettavissa.
  • Leikola, Junnu (Helsingin yliopisto, 2008)
    The purpose of this study was to evaluate the use of sentinel node biopsy (SNB) in the axillary nodal staging in breast cancer. A special interest was in sentinel node (SN) visualization, intraoperative detection of SN metastases, the feasibility of SNB in patients with pure tubular carcinoma (PTC) and in those with ductal carcinoma in situ (DCIS) in core needle biopsy (CNB) and additionally in the detection of axillary recurrences after tumour negative SNB. Patients and methods. 1580 clinically stage T1-T2 node-negative breast cancer patients, who underwent lymphoscintigraphy (LS), SNB and breast surgery between June 2000 - 2004 at the Breast Surgery Unit. The CNB samples were obtained from women, who participated the biennial, population based mammography screening at the Mammography Screening Centre of Helsinki 2001 - 2004.In the follow- up, a cohort of 205 patients who avoided AC due to negative SNB findings were evaluated using ultrasonography one and three years after breast surgery. Results. The visualization rate of axillary SNs was not enhanced by adjusting radioisotope doses according to BMI. The sensitivity of the intraoperative diagnosis of SN metastases of invasive lobular carcinoma (ILC) was higher, 87%, with rapid, intraoperative immunohistochemistry (IHC) group compared to 66% without it. The prevalence of tumour positive SN findings was 27% in the 33 patients with breast tumours diagnosed as PTC. The median histological tumour size was similar in patients with or without axillary metastases. After the histopathological review, six out of 27 patients with true PTC had axillary metastases, with no significant change in the risk factors for axillary metastases. Of the 67 patients with DCIS in the preoperative percutaneous biopsy specimen , 30% had invasion in the surgical specimen. The strongest predictive factor for invasion was the visibility of the lesion in ultrasound. In the three year follow-up, axillary recurrence was found in only two (0.5%) of the total of 383 ultrasound examinations performed during the study, and only one of the 369 examinations revealed cancer. None of the ultrasound examinations were false positive, and no study participant was subjected to unnecessary surgery due to ultrasound monitoring. Conclusions. Adjusting the dose of the radioactive tracer according to patient BMI does not increase the visualization rate of SNs. The intraoperative diagnosis of SN metastases is enhanced by rapid IHC particularly in patients with ILC. SNB seems to be a feasible method for axillary staging of pure tubular carcinoma in patients with a low prevalence of axillary metatastases. SNB also appears to be a sensible method in patients undergoing mastectomy due to DCIS in CNB. It also seems useful in patients with lesions visible in breast US. During follow-up, routine monitoring of the ipsilateral axilla using US is not worthwhile among breast cancer patients who avoided AC due to negative SN findings.
  • Kaivola, Samuli (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tarkastelimme vuosina 2006-2018 Lastenklinikassa hoidettuja synnynnäisiä palleatyräpotilaita. Potilaita oli 56, joista 50 oli Bochdalekin tyriä ja 6 Morgagnin tyriä. Bochdalekin tyrät sijaitsevat pallean takasivuseinällä ja Morgagnin tyrät pallean etuseinässä. Tyrät voivat olla joko vasemman- tai oikeanpuoleisia tai esiintyä molemmin puolin. Vatsaontelosta rintaonteloon työntyneet elimet häiritsevät potilaiden keuhkojen kasvua raskauden aikana. Näiden potilaiden keuhkot ovat usein syntyessä vajaakasvuiset eli hypoplastiset. Tämän johdosta potilaiden hengitystoiminta on vaikeutunutta. Keuhkojen kasvun turvaaminen ja keuhkotoiminnan vakauttaminen on hoitojen päätavoite. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella viimeisen 12 vuoden hoidon laatua ja potilaskantaa. Potilasteksteistä ja laboratoriojärjestelmistä kerättiin tietoa raskaudesta viimeisimpään hoitokertaan asti. Kerätty tieto luokiteltiin 9 ryhmään: perustiedot, hoito, tyrät, laboratorioarvot, hengityskoneet, tehohoidon lääkitys, ruokailu, lääkehoito kotiuduttua ja kasvu. Bochdalekin tyrät luokiteltiin tyrän koon mukaisesti luokkiin A-D. Luokan A tyrät ovat pienimpiä ja luokan D suurimpia. Potilaita tarkasteltiin neljässä ryhmässä: 1) Kaikki 2) Bochdalek kaikki 3) Bochdalek elossa ja 4) Bochdalek kuollut. Suurempi palleatyrä yhdistyi huonompaan ennusteeseen. Eri tyräluokkien ilmaantuvuus jakaantui tasaisesti potilaiden välillä. Palleatyräkuolleisuus aineistossamme on 23,2%. Pallea leikattiin 43 (76,8%) potilaalta. 28 (50%) potilaalta oli tieto palleatyrästä ennen syntymää. Tulevaisuudessa potilaiden raskaudenaikaista diagnostiikkaa tulisi parantaa ja suurin osa palleatyristä löytää ennen syntymää. Palleatyräpotilaiden hoitolinja tulisi valita palleatyrän koon mukaisesti. Raskaudenaikaiseen hoitoon toivotaan uusia keinoja, joilla voidaan parantaa potilaiden keuhkojen kasvua ennen syntymää. Keräämämme aineistoa voi käyttää tulevissa palleatyriin liittyvissä tutkimuksissa.
  • Tommiska, Pihla; Lönnrot, Kimmo; Raj, Rahul; Luostarinen, Teemu; Kivisaari, Riku (Helsingin yliopisto, 2019)
    Background A number of randomized controlled trials have shown the benefit of drain placement in the operative treatment of chronic subdural hematoma (CSDH); however, few reports have described real-life results after adoption of drain placement into clinical practice. We report the results following a change in practice at Helsinki University Hospital from no drain to subdural drain (SD) placement after burr hole craniostomy for CSDH. Methods We conducted a retrospective observational study of consecutive patients undergoing burr hole craniostomy for CSDH. We compared outcomes between a 6- month period when SD placement was arbitrary (July-December 2015) and a period when SD placement for 48 hours was routine (July-December 2017). Our primary outcome of interest was recurrence of CSDH necessitating reoperation within 6 months. Patient outcomes, infections, and other complications were assessed as well. Results A total of 161 patients were included, comprising 71 (44%) in the drain group and 90 (56%) in the non-drain group. There were no significant differences in age, comorbidities, history of trauma, or use of antithrombotic agents between the 2 groups (P>0.05 for all). Recurrence within 6 months occurred in 18% of patients in the non-drain group, compared with 6% in the drain group (odds ratio, 0.28; 95% confidence interval, 0.09-0.87; P=0.028). There were no differences in neurologic outcomes (P=0.72), mortality (P=0.55), infection rate (P=0.96), or other complications (P=0.20). Conclusions The change in practice from no drain to use of an SD after burr hole craniostomy for CSDH effectively reduced the 6-month recurrence rate with no effect on patient outcomes, infections, or other complications.
  • Kotila, Laura (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Meilahden sairaalan vatsaelinkirurgisella osastolla hoidettujen potilaiden taustasairauksien vaikutusta hoitotapaan, hoitojakson pituuteen ja kuntoon hoitojakson päätyttyä. Näin tavoiteltiin parempaa ymmärrystä hoidettujen potilaiden demografiasta, sekä siitä miten potilaan ominaisuudet vaikuttavat hoitojaksoon. Tavoitteena oli saada tietoa, jota voidaan hyödyntää resurssien aiempaa tehokkaammassa ohjauksessa ja hoidon vaikuttavuuden arvioinnissa. Tutkimusaineistona käytettiin osastolla V1P hoidettujen potilaiden sairaskertomustekstejä vuoden 2014 alkupuolelta (N=1611). Teksteistä kerättiin tiedot potilaiden demografiasta: sukupuoli, ikä, taustasairaudet; hoitotavoista: hoitomuodosta; tehohoidon tarpeesta; kuvantamistutkimusten teosta; sekä päätetapahtumasta joka tässä tutkimuksessa on potilaan paluu kotiin), siirtyminen sairaalahoitoon muualle tai kuolema osastohoidon aikana. Taustasairauksien huomioimiseen tutkimuksessa käytettiin Charlsonin komorbiditeetti-indeksiä (CCI). Potilaista suurin osa palasi kotiin, hoito jatkui toisessa sairaalassa 28%:lla, osastolla kuolleita aineistossa oli 1%, tehohoidon tarve oli 1,2%:lla. Keskimääräinen hoitoaika oli 3 vuorokautta. Hoitojakson pidentymisen kannalta merkitsevin tekijä oli ikä (p<0,001). Sairaalahoidon jatkumista toisessa sairaalassa ennustivat ikä (p<0,001) sekä CCI-pisteet (p<0,001). Laparotomia oli itsenäinen riskitekijä kuoleman (p=0,024) ja sairaalahoidon jatkumisen (p<0,001) kannalta.