Browsing by Subject "kollektiivinen muisti"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-19 of 19
  • Korhonen, Kaisa (Helsingfors universitet, 2010)
    The starting point of this study was to find out how the historical consciousness manifest in conceptions and experiences of Chilean refugees and their descendants. The previous research of historical consciousness has shown that powerful experiences such as the revolution and being a refugee may have an effect on historical consciousness. The purpose of this study is to solve how those experiences in the past have influenced Chilean refugees and their descendant's interpretations of the present and expectations for the future. The research material was collected by interviewing four Chilean refugees that escaped to Finland in years 1973 1976 and four young adults who represent the second generation. All second generation interviewees were born in Finland and their other parent or both parents were Chilean refugees. The two groups were not in a family relation to each other. The empirical part of the research was made by qualitative methods. The research material was collected by the method of focused interview and it was analysed by the qualitative data analysis software Atlas.ti 6.0. Content analysis was the main research tool. The previous theory of historical consciousness and the study questions was used to create the seven categories that manifest historical consciousness. The seven categories were biographical memory, collective memory, experiences of living between two cultures, idea of man, the essence of history and the reason for living, value conceptions and expectations of the future. Content analysis was based on those categories. Subcategories were based on the research material and were created during the analysis. The results of this study were made up of categories. The study revealed that experiences of revolution and of being a refugee has a significant role in the historical consciousness of the Chilean refugees. It became evident in their biographical memory being separated in three parts, in their values and in the belief of possibility of an individual to govern her own life. The second generation was also exposed to their parent's experiences in the past. The collective trauma in their parent's past has been part of their life indirectly and has affected the way they think of themselves, their concepts and their place in the present world. The active and regular retrospection in Finland by Chilean adults and special Gabriela Mistral club activities has played a big part in the construction of their historical consciousness.
  • Nuutinen, Salla (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee palvelijoiden ja heidän työnantajiensa suhdetta Downton Abbey -televisiosarjassa, ja sen tarkoituksena on sekä selvittää millaisen kuvan sarja suhteista antaa että pohtia miten sarja on luonut uskottavat puitteet tarinankerronnalle ja miten sarjan luoma kuva mahdollisesti voi vaikuttaa katsojan käsitykseen palvelijoista. Koska mediakuvastoilla on suuri vaikutus kollektiiviseen muistiin niin puheenaiheiden tarjoajana kuin mielikuvien luojanakin, on Downton Abbeyn kaltaisella menestyssarjalla mahdollisuus tukea olemassa olevia käsityksiä tai purkaa niitä ja samalla luoda uusia mielikuvia. Tutkimusmateriaalinani on ollut erityisesti sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta sekä sarjan luojan, Julian Fellowesin, kommentaareilla evästetyt käsikirjoitukset. Tutkielmassani olen tutkinut sarjaa sekä tietyn ajanjakson kuvaajana että käsitellyt sarjan esittämiä palvelijoiden ja heidän työnantajiensa erilaisia suhteita sekä valta-asetelmia. Suhteissa ilmenee kohteliasta kunnioitusta, palvelijoiden kunnianhimon ja ahneuden aiheuttamaa kitkaa, ystävyyttä ja rakkautta. Palvelijoita ei esitetä surkeina käskyläisinä, vaan heillä on myös valtaa omassa elämässään sekä jopa työnantajiinsa nähden. Kaikki nämä piirteet luovat monimutkaisen verkon palvelijoiden ja palveltavien välille. Vaikka Downton Abbey onnistuukin esittämään joitakin negatiivisia puolia palvelijana työskentelemisestä 1900-luvun alun Englannissa sekä osittain myös palvelijoiden eriäviä mielipiteitä työstään, väitän sarjan kuvauksen olevan kuitenkin liian ruusuinen. Koska Downton Abbey ei ole dokumentti palvelijoiden elämästä, on sen keskittymispiste hahmojen välisessä kanssakäymisessä, ja palvelijoiden työn kuvaamiselle ei ole jäänyt paljoa aikaa. Fellowes on kertonut halunneensa tehdä sarjan hahmoista sympaattisia riippumatta siitä kuuluvatko he ylä- tai alakerran väkeen. Esitänkin, että Crawleyn perheen ylenpalttisen huomaavaisuuden palvelijoitaan kohtaan juontuu enemmänkin halusta esittää heidät nykykatsojille suotuisammassa valossa kuin olisi ollut mahdollista, jos he olisivat toimineet aikalaisilleen tyypillisempään tapaan.
  • Kazlauskaite, Ruta (Helsingfors universitet, 2011)
    The Master’s thesis examines historical memory of the Polish minority members in Lithuania with regard to how their interpretation of the common Polish-Lithuanian history reiterates or differs from the official Polish and Lithuanian narratives conveyed by the school textbooks. History teaching in high schools carries a crucial state-supported role of 'identity building policies' – it maintains a national narrative of memory, which might be exclusive to minorities and their peculiar understanding of history. Lithuanians Poles, in this regard, represent a national minority, which is exposed to two conflicting national narratives of the common past – Polish and Lithuanian. As members of the Polish nation, their understanding of the common Polish-Lithuanian history is conditioned by the Polish historical narrative, acquired as part of the collective memory of the family and/or different minority organizations. On the other hand, they encounter Lithuanian historical narrative of the Polish-Lithuanian past throughout the secondary school history education, where the curriculum, even if taught in Polish, largely represents the Lithuanian point of view. The concept of collective memory is utilized to refer to collective representations of national memory (i.e. publicly articulated narratives and images of collective past in history textbooks) as well as to socially framed individual memories (i.e. historical memory of minority members, where individual remembering is framed by the social context of their identity). The thesis compares the official national historical narratives in Lithuania and Poland, as conveyed by the Polish and Lithuanian history textbooks. The consequent analysis of qualitative interviews with the Polish minority members in Lithuania offers insights into historical memory of Lithuanian Poles and its relation to the official Polish and Lithuanian national narratives of the common past. Qualitative content analysis is applied in both parts of the analysis. The narratives which emerge from the interview data could be broadly grouped into two segments. First, a more pronounced view on the past combines the following elements: i) emphasis on the value of multicultural and diverse past of Lithuania, ii) contestation of 'Lithuanocentricity' of the Lithuanian narrative and iii) rejection of the term 'occupation', based on the cultural presuppositions – the dominant position of Polish culture and language in the Vilnius region, symbolic belonging and 'Lithuanianness' of the local Poles. While the opposition to the term of 'occupation' is in accord with the official Polish narrative conveyed by the textbooks, the former two elements do not neatly adhere to either Polish or Lithuanian textbook narratives. They should rather be considered as an expression of claims for inclusion of plural pasts into Lithuanian collective memory and hence as claims for symbolic enfranchisement into the Lithuanian 'imagined community'. The second strand of views, on the other hand, does not exclude assertions about the historically dominant position of Polish culture in Lithuania, but at the same time places more emphasis on the political and historical continuity of the Lithuanian state and highlights a long-standing symbolic connectedness of Vilnius and Lithuania, thus, striking a middle way between the Polish and Lithuanian interpretations of the past.
  • Ritala, Ville Tuomas (2004)
    Tutkielma käsittelee gaullismiin viittaamista poliittisten päämäärien edistämiseksi Jacques Chiracin vuoden 1995 presidentinvaalikampanjassa. Tutkimus edustaa laadullista tutkimusta ja se sijoittuu kulttuurintutkimuksen kenttään. Tutkimusmetodina on tarkastella puheessa ilmenevää kollektiivisen muistin muokkaamisen ja välittämisen ilmiötä retorisen luennan avulla. Työssä keskitytään de Gaullen puhe- ja kirjoitustavan jäljittelyyn, koodeihin ja merkkeihin, jotka toimivat jatkumon rakentumisen symbolina. Toisaalta työssä perehdytään laajemmin toiseen maailmansotaan viittaavaan symbolikieleen. Tutkimuksessa tarkastellaan gaullismiin viittaavan kielikoodiston ja symbolikielen ajallista, paikallista ja sosiaalista muutosta ja pyritään ottamaan huomioon muutokset poliittisessa kamppailussa. Tutkimuksen alkuperäislähteinä on Jacques Chiracin vuoden 1995 vaalikampanjassa pitämiä puheita, jotka olen kopioinut Ranskan kansallisarkistossa La Documentation Françaisessa joulukuussa 2003. Tämän lisäksi lähteinä on Charles de Gaullen puhekokoelmia ja muistelmateoksia. Tutkimuksessa on havaittu, että Jacques Chirac jäljitteli Charles de Gaullen tapaa käyttää kieltä. Tähän gaullistiseen kieleen kuuluivat esimerkiksi spesifi sanasto, rituaaliset sanonnat, puheen kolmijaksoinen rytmi sekä tietyt metaforat. De Gaullen toisen maailmansodan aikaiseen johtajan kuvaan Jacques Chirac viittasi kuvaamalla omaa johtajuuttaan ja toisaalta epätoivottavaa johtajuutta Charles de Gaullelle ominaisella tavalla, joka muistutti pääasiassa symboliarvoltaan huomattavasta toisesta maailmasodasta. Puheessa välitetyllä ja muokatulla kollektiivisella muistilla oli äärimmäisen suuri merkitys gaullistipuolueen johtajan Jacques Chiracin valtaannousussa vuonna 1995. Chirac pyrki hyödyntämään roolinsa gaullismin perijänä ja muistuttamaan toisesta maailmasodasta ja de Gaullen suorittamasta Ranskan kunnian pelastamisesta usein implisiittisesti, yhteisyyttä tuottavalla rituaalisella koodikielellä ja symboleilla. Tutkimuksessa havaittiin, että tämä toiminta kuitenkin väheni merkittävästi vaalikampanjan ns. toisella kierroksella vaalikampanjan strategian muutoksen vuoksi. Jacques Chirac pyrki poliittiselle puoluegaullismille ominaisesti hyödyntämään abstraktin vastarintaliikkeen symboliksi kanonisoituneen Charles de Gaullen sekä laajemmin toisen maailmansodan muistoja poliittisessa kamppailutilanteessa. Kyseessä on enemmän tai vähemmän implisiittinen ilmiö, joka heijastaa toisen maailmansodan merkittävää symboliarvoa ja nostalgian merkitystä Ranskan poliittisessa elämässä.
  • Vuorikoski, Valtteri (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan japanilaista Kantai Collection -laivastosotapeliä ja siihen liittyvä mediakokonaisuutta (media mix) sekä kyseisen mediakokonaisuuden yleisön sen pohjalta tuottamia omakustanteisia fan fiction -teoksia. Kantai Collection -pelin eri versioiden lisäksi tarkastellaan samannimistä animaatiosarjaa, mutta viitataan myös sarjakuva- ja elokuvaversioihin. Fan fiction -teoksia tarkastellaan sekä määrällisesti (N=120) että laadullisesti (N=46). Tarkastelu on kaksivaiheinen. Ensiksi analysoidaan alkuperäisteosten tarinarakenteita ja diskursseja Tyynenmeren sodasta ja Japanin lähihistoriasta soveltaen Michel Foucault’n määrittämää diskurssianalyysia sekä Umberto Econ teoriaa avoimista ja suljetuista teoksista. Toisessa vaiheessa analysoidaan samoin laadullisin menetelmin, miten yleisön tuottamat fan fiction -teokset toisintavat alkuperäisteosten diskursseja. Fan fiction -teosten laajan sisällöllisen hajonnan johdosta tutkielmassa tarkastellaan niiden yleisluonnetta lyhyesti myös määrällisen sisällönanalyysin kautta. Tutkimuksen tavoite on selvittää, miten Kantai Collection -aiheisille teoksille omistautunut yleisö reagoi näitä kansallisesti kiistanalaisia teemoja käsitteleviin diskursseihin. Tutkielman teoreettinen kehys rakentuu kahdesta pääjuonteesta. Ensimmäinen niistä perustuu pääasiassa Hashimoto Akikon sekä Franziska Seraphimin analyyseihin ja teorioihin Tyynenmeren sotaa koskevan kollektiivisen muistin muutoksesta Japanissa. Tutkielmassa kysytään, miten havaitut diskurssit ilmentävät Hashimoton ja Seraphimin esittämää kollektiivisen sotamuiston hajaannustilaa, joka on tehnyt vaikeaksi välittää yhtenäistä kansallista identiteettiä uusille sukupolville. Toinen teoreettinen juonne perustuu keskeisesti Ōtsuka Eijin teoriaan mediakokonaisuuksien luomista mielikuvitusmaailmoista. Hänen teoriassaan useista toisiaan täydentävistä versioista, kuten peleistä, sarjakuvista ja animaatiosarjoista, koostuvat mediakokonaisuudet luovat katsojien mielikuvituksissa ”vaihtoehtoisia todellisuuksia,” joihin katsojat yhdistävät myös palasia todellisesta historiasta. Tämä prosessi irrottaa historialliset tosiasiat viitekehyksestään, eikä esimerkiksi teoksissa ilmeneviä viittauksia sotaan tai muihin historiallisiin tapahtumiin käsitetä enää suhteessa todellisuuteen. Yleisö näkee ne ainoastaan fiktiivisten teosten pohjalta luodun mielikuvitustodellisuuden viitekehyksessä. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että alkuteosten diskurssien rakenne on erittäin monitulkintainen, ja että se käyttää parodiaa keinona välttää selkeä historiallisen narratiivin esittäminen. Alkuteosten sisällössä ei voida puhua ”sodan ihannoinnista,” mutta ne eivät liioin kritisoi Tyynenmeren sotaa ja sitä edeltävää historiaa. Tästä huolimatta tuottaja-yleisö muodostaa pitkälti rauhaa ja yhteisöllisyyttä korostavia diskursseja omissa teoksissaan. Toisaalta analyysi myös osoittaa, että yleisö tulkitsee sodan ja historian käsitteet hyvin abstraktilla tasolla sekä pääosin suhteessa mediakokonaisuuden sisäiseen maailmaan eikä suhteessa todellisuuteen. Tutkimustulokset antavat empiiristä tukea teoreettisessa kehyksessä esiteltyjen tutkijoiden ajatuksille.
  • Hakkarainen, Petri Elias (2001)
    Tutkin pro gradu -työssäni entisen DDR:n valtionturvallisuusministeriön Stasin pesänselvitystä yhdistyneessä Saksassa vuosina 1990-2000. Stasin valtava, noin 180 hyllykilometrin laajuinen arkistojäämistö on avattu poikkeuksellisen laajasti ja nopeasti niin tuomioistuimien, julkisen sektorin työnantajien, tutkijoiden kuin Stasin uhrienkin käyttöön. Koko Stasi-menneisyyden käsittelylle tarjottavista puitteista vastaamaan perustettiin Saksan yhdistymisen jälkeen oma instituutionsa, ns. Gauck-virasto. Lähestyn tutkimuskohdettani aluksi yleiseltä tasolta. Luvussa 2 jaottelen vaikean lähimenneisyyden kohtaamisessa valittavissa olevat keinot neljään eri ryhmään: menneisyyden juridiseen, poliittiseen, historialliseen ja yksityiseen käsittelyyn. Näiden lisäksi viidentenä menneisyyden käsittelyn muotona on mielestäni metatason keskustelu meneillään olevasta käsittelystä itsessään. Tämän työtä selkeyttävän jaottelun lisäksi Stasi-menneisyyden käsittelyn tarkastelu edellyttää kuitenkin myös sen kansallisen kontekstin tuntemista. Niinpä esittelen luvussa 3 pääpiirteitä saksalaisen menneisyyssuhteen kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Taustalukujen jälkeen siirryn varsinaisen Stasi-menneisyystematiikan pariin. Luvussa 4 kuvaan Stasi-arkistoista käydyn kiistan kronologista kehitystä vuosina 1989-91, valtionturvallisuusministeriön rakennusten valtauksista Stasi-asiakirjalain säätämiseen yhdistyneen Saksan liittopäivillä. Vasta tuo laki mahdollisti Stasi-menneisyyden käsittelyn aloittamisen täydellä teholla. Tämän käsittelyn vaiheita vuosina 1992-2000 tarkastelen kahdesta eri näkökulmasta. Luvussa 5 pyrin selvittämään Stasi-menneisyyden käsittelyn konkreettista kulkua esittelemällä Stasi-asiakirjalain keskeisintä sisältöä sekä kuvaamalla sen tähänastista toimeenpanoa niin juridisella, poliittisella, historiallisella kuin yksityiselläkin tasolla. Primaarilähteinä käytän tässä Stasi-asiakirjalain tuoreinta versiota ja Gauck-viraston kahden vuoden välein julkaisemia toimintakertomuksia. Luvussa 6 vaihdan perspektiivini Gauck-viraston ulkopuolelle ja perehdyn Stasi-menneisyyden käsittelyn tasojen saamaan julkiseen vastaanottoon samalla aikavälillä. Tämä metatason keskustelu Stasi-menneisyyden käsittelystä on ollut erityisen rönsyilevää, mutta tavoitteenani on esitellä siitä keskeisimpiä kullakin tasolla esille nousseita teemoja. Tärkeimpänä primaariaineistona olen käyttänyt Gauck-viraston vuosina 1992-2000 Stasi-debatista keräämää lehtileikearkistoa, joka kattaa keskeisimmät saksalaislehdet. Stasi-menneisyyden käsittelyn ja siitä käydyn keskustelun perusteella argumentoin, että välittömästi poliittisen muutoksen jälkeen aloitettavan vaikean lähimenneisyyden käsittelyn mahdollisuudet ovat rajalliset. Kuten Gauck-viraston esimerkki osoittaa, voidaan tehokkaalla menneisyyspolitiikalla saavuttaa nopeitakin tuloksia, mitä menneisyyden juridiseen ja poliittiseen käsittelyyn tulee. Sen sijaan erilaiset menneisyyskeskustelut, sekä historiallisella että yksityisellä tasolla, vaativat tuntuvasti enemmän aikaa kuin yhden vuosikymmenen. Menneisyyssuhteen muovautuminen näiden keskustelujen avulla on pitkä prosessi, johon Stasi-asiakirjalaki toki tarjoaa erinomaiset puitteet.
  • Raivio, Pauli (Helsingfors universitet, 2017)
    Tarkastelen tutkimuksessa Suomi24-keskustelupalstan historia-aiheisia keskusteluja ajalta 2004-2014. Kokonaisuudessaan aineisto koostuu 25 765 keskustelusta, joita käsittelen määrällisesti vertailemalla, mistä aiheista keskustellaan, ja kuinka paljon keskustelua aiheet herättävät. Laadullisessa analyysissa tiivistän keskusteluissa toistuvia tapoja käyttää historiaa sosiaalisen identiteetin rakentamiseen sekä tunteidenkäsittelyyn. Keskeisimmät soveltamani taustateoriat ovat sosiaalisen identiteetin teoria, tunteidensäätelyn psykologia sekä muistitutkimuksen kollektiiviset sovellukset. Suomi24-historiapalstalla keskustellaan erityisesti Suomen itsenäisyyden ajan historiasta painottaen sotahistoriaa ja poliittista historiaa. Erityisesti talvi- ja jatkosota kiinnostavat samoin kuin sisällissota. Lähihistoriasta ja itsenäisyyttä vanhemmasta historiasta keskustellaan jonkin verran, mutta nämä eivät herätä yhtä pitkiä keskusteluja kuin sotateemat. Historian henkilöistä keskusteltaessa Mannerheim nousee yli muiden, ja Suomen historian ulkopuolelta kiinnostusta herättävät Hitler ja Stalin. Vastaavasti Saksan ja Venäjän historiat korostuvat verrattuna muuhun maailmanhistoriaan. Toinen maailmansota on ylivoimaisesti suosituin aihe silloin, kun ei puhuta Suomen historiasta. Historiakeskustelu on luonteeltaan pääosin tunnelatautunutta ja paikoin aggressiivista. Myös asiantuntevaa ja harrastuneisuutta ilmentävää keskustelua käydään, mutta näissäkin keskusteluissa tunneorientoituneet keskustelijat ja häiriköt vievät keskustelua tunnepitoiseen suuntaan. Paljon myös puhtaasti ”trolleiksi” luokiteltavia keskustelunavauksia ja kommentteja löytyy. Keskustelujen ajallisesta tarkastelusta voidaan myös löytää viitteitä keskustelujen luonteen muuttumisesta yhä aggressiivisempaan suuntaan heikentyneen taloustilanteen ja epävarmempien työmarkkinoiden myötä vuodesta 2009 alkaen. Suurin osa tunnepitoisista keskusteluista liittyy vastakkainasetteluihin, joissa historiaa käytetään oikeutuksena vihanpidolle, moralisoinnille, uhriutumiselle tai valta-asemien haastamiselle. Omiksi koettujen arvojen ja ryhmien vastakohdaksi muodostuvat ulkoryhmien historiakäsitykset ja moraaliperusteet. Keskeisimmät jakolinjat keskustelijoiden poliittisesta ajatusmaailmasta sekä kansallisesta identiteetistä. Ryhmärajat vallitsevat nykyisyydessä, mutta niiden käsittely tapahtuu historian kautta. Historiasta pyritään löytämään teemoja, jotka korostavat oman ryhmän kunniakasta ja oikeutettua asemaa tai ulkoryhmien syyllisyyttä ja moraalittomuutta. Keskeisimmät jakolinjat löytyvät karkeasti oikeistolaisen, konservatiivisen ja nationalistisen historiatulkinnan sekä näihin kriittisesti ja haastavasti suhtautuvien tulkintojen väliltä. Molempiin tulkintatapoihin mahtuu ajatuksia äärilaidasta toiseen, mutta päälinjat pysyvät samoina teemaan katsomatta. Joidenkin keskustelijoiden identiteetti rakentuu tietämyksen ja harrastuneisuuden varaan, siinä missä häiriköt löytävät tyydytystä saadessaan vastauksia provokaatioilleen. Sukupuoli-identiteettien puolesta kaikkea keskustelua leimaa maskuliinisuus ja naisellisuuden pelko tai välttely. Suomi24-historiapalstalta ei voida tehdä yleistyksiä koskemaan koko väestöpoolin historiakäsityksiä tai historiankäyttöä. Tarkasteluni kuitenkin osoittaa, että historiasta keskustellaan Suomen suurimmalla keskustelupalstalla aktiivisesti ja, että keskustelu herättää tunteita. Omien arvojen ja historiakäsitysten puolustaminen koetaan niin tärkeäksi, ettei edes selvästi ”trolleiksi” tarkoitettuja kommentteja jätetä omaan arvoonsa. Kiivaat väittelyt ja tunnelatautunut kielenkäyttö kertovat, että historiasta löytyy paljon rakennusaineksia identiteeteille, mahdollisuuksia sitoa tuntemuksia omaksi tai vihollisten historiaksi koettuun sekä hyökätä ulkoryhmiä vastaan historiasymbolien kautta. Internet tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia käyttää historiaa, ja on oleellista ottaa nämä huomioon tarkasteltaessa suomalaisten tapoja käyttää ja ymmärtää historiaa.
  • Hakoköngäs, Juho Eemeli (Helsingfors universitet, 2013)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka suomalainen historiankirjoitus esittää kansallista menneisyyttä kuvituksensa kautta. Tutkimuksessa selvitetään millaisilla kuvilla historiaa esitetään, millaisia merkityksiä kuvat sisältävät ja millaisiksi narratiiveiksi eli tarinoiksi kuvalliset merkitykset rakentuvat. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu Maurice Halbwachsin (1950) esittämästä kollektiivisen muistin teoriasta, jonka mukaan käsitys historiasta muokkautuu yhteisön kulloisenkin yhteiskunnallis-kulttuurisen tilanteen luomien tarpeiden mukaiseksi. Nykypäivän lisäksi historia sisältää aina orientoitumisen ryhmän tulevaisuuteen. Historiakäsityksiä tuottava kollektiivinen muisteleminen toimii ryhmäläisten sosiaalisen identiteetin vahvistajana. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään Serge Moscovicin (1961) sosiaalisten representaatioiden teoriaa, joka kuvaa arkitiedon sosiaalista muodostumisprosessia. Kolmas teoreettinen väline on narratiivisuus, ajatus siitä, että tiedon muodostuminen ja kommunikointi perustuu tarinallisille rakenteille. Tutkimusaineisto koostuu kolmen 2000-luvulla julkaistun historiateoksen kuvituksesta. Tutkimuksen menetelmällinen osuus sisältää kolme vaihetta. Ensimmäiseksi kuvat (N=541) analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Toiseksi kirjojen kansikuvat (N=4) analysoitiin Erwin Panofskyn (1955) ikonografis-ikonologisen kuva-analyysin avulla. Kolmanneksi sisällönanalyysin ja kuva-analyysin tulokset analysoitiin Jovchelovitchin (2012) historiarepresentaation ytimen narratiivista järjestymistä koskevan mallin mukaan. Tutkimuksen päätulosten mukaan Suomen kansallisen historian tärkeimmät sisällöt muodostuvat politiikasta, kulttuurista (taide, tiede ja urheilu) sekä sodasta. Esimerkiksi kansainvälisyyden, uskonnon tai vähemmistöjen rooli jää historiarepresentaatiossa marginaaliseksi. Maantieteellisesti historia on hyvin Etelä-Suomi- ja Helsinki-keskeistä. Yksittäisistä ajanjaksoista sisällissota ja talvisota ovat kuvatuimpia. Yksittäisillä historian henkilöillä on tärkeä rooli historian tarinassa. Useimmin kuvattu henkilö on Urho Kekkonen. Ajallisesti 1900-luvun ensimmäisen puolen historia korostuu aikaisemman ja myöhemmän historian kustannuksella. Vaikka historian kuvitus voi näyttää objektiivisuuteen pyrkivältä, osoittaa tutkimus, että tietyt teemat ovat hegemonisia ja toisilla ilmiöillä ei ole kansallisessa historiassa lainkaan sijaan. Samalla kuvitus kuitenkin ilmentää historiaa koskevan representaation monitulkintaisuutta, kognitiivista polyfaasiaa, joka tarjoaa mahdollisuuksia erityyppisille ja ristiriitaisille historian tulkinnoille.
  • Tuomainen, Hanne (2002)
    Helmikuussa 2000 14 EU-maata päätti jäädyttää kahdenväliset viralliset suhteet Itävaltaan. Itävallan boikotoimisen syynä oli maan kyseenalainen hallitusratkaisu. Kansanpuolueen kanssa Itävallan hallitukseen nousi äärioikeistolaisena pidetty vapauspuolue. Eurooppalaiset johtajat halusivat osoittaa, ettei vapauspuolueen kaltainen puolue ole salonkikelpoinen. Itävallan boikotointi kesti seitsemän kuukautta. Se päätettiin lopettaa syyskuussa, kun nk. kolmen viisaan ryhmän raportin mukaan Itävallan ihmisoikeustilanne täytti EU-kriteerit. Pro gradu -työssäni tutkin Itävalta-boikotin yhteydessä ilmenneitä historiantulkintoja suomalaislehdissä. Käyn boikotin vaiheet läpi ja tuon esiin historian vaikutuksen tapahtumiin ja asenteisiin. Tarkastelen, mitkä tapahtumat Itävallan historiasta nousevat esiin boikottikeskustelussa. Kartoitan keitä keskusteluun osallistui ja millainen arvokeskustelu boikotin aikana käytiin ja miten Suomen oma historia oli keskustelussa esillä. Lehdistön tarkastelun lähdemateriaalina olen käyttänyt suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien artikkeleita ja boikottiuutisointia. Lehtien tarkastelu on rajattu boikotin aikana ilmestyneisiin Itävalta-boikottia ja vapauspuoluetta käsitelleisiin kirjoituksiin. Lähemmän tarkastelun kohteena ovat sanomalehtien pääkirjoitukset, kolumnit ja asiantuntijoiden pohdiskelevat keskustelukirjoitukset sekä aikakauslehtien aihetta laajemmin käsitelleet artikkelit, joissa boikottia on käsitelty syvemmin. Sanomalehdistä mukana ovat Helsingin Sanomat, Demari, Verkkouutiset, Suomenmaa ja Vihreä Lanka. Muita lehdistölähteitä ovat Suomen Kuvalehti, Kanava ja Ulkopolitiikka. Artikkeleista on tehty kvalitatiivinen sisältöanalyysi niissä ilmenneistä historiakäsityksistä. Puoluelehtien puoluekannat näkyivät boikottikirjoittelussa. Suomanmaa oli uskollinen keskustan oppositioasemalle ja vastusti pääministeri Lipposen tekemää päätöstä. Demari tuki sosiaalidemokraattisen pääministerin päätöstä ja hyökkäsi varsinkin Aimo Kairamon pakinoissa keskustalaisia vastaan. Demarissa ja Suomenmaassa poliittinen peli nousi boikotin käsittelyssä ykkösasemaan. Verkkouutisissa boikottia vastustettiin hillitymmin hallitusvastuun mukaisesti. Kolmannen valtakunnan hirmutekojen tietoinen muistaminen on osa Euroopan menneisyyden tilintekoa. EU toimii organisatorisena muistin kantajana. Se, mitä menneestä valitaan muistettavaksi, kertoo yhteisön nykyisistä arvoista. Lehdissä esitetyt käsitykset Itävallan historiasta eivät tuoneet esille menneisyyden tapahtumiin vaikuttaneita seikkoja kattavasti. Useissa Euroopan maissa äärioikeiston nousu on uhka valtaapitäville puolueille. Boikottipäätös oli viesti äärioikeistolle. Sitä ei hyväksytä eurooppalaisiin pöytiin. Historiaa käytettiin poliittisen päätöksen perusteena. Münchenin trauma eli ajattelu, että diktaattoreiden vaatimuksille ei anneta periksi, on vaikuttanut länsivaltojen politiikkaan toisen maailmansodan jälkeen. Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon taas on vaikuttanut talvisodan yksin jäämisen trauma. Lehdissä arvioitiin Suomessa vallinneiden boikotinvastaisten asenteiden kumpuavan Neuvostoliiton ajoilta. Suomessa itsenäisen maan sisäisiin asioihin puuttumiselle voi lehtien kirjoitusten perusteella arvioida olevan huomattavan korkea kynnys. Suomen kansallinen historiakäsitys oli boikottikeskustelussa voimakkaasti mukana eurooppalaisen historiakäsityksen rinnalla. Boikottikeskustelu muovasi kuvaa eurooppalaisesta identiteetistä.
  • Finell, Eerika (2005)
    Tässä tutkimuksessa selvitetään millaisia kansallisia kuvauksia, muistoja henkilökohtaisesta elämästä ja tunteita kansallisiin symboleihin liittyy. Lähtökohtana on oletus, että nämä tekijät toimivat siteinä yksilön ja hänen kansakuntansa välillä. Tutkimus suoritettiin näyttämällä nuorille lukion toisluokkalaisille 50 diakuvaa. Nuorten piti arvioida, kuinka hyvin kuvat kuvasivat Suomea. Tämän jälkeen heidän tuli valita 2-3 kuvaa, jotka herättivät heissä mahdollisesti tunteita ja/tai muistoja. Valituista kuvista heidän piti kirjallisesti perustella: Miten symboli liittyy Suomeen? Mitä muistoja se herättää? Mitä tunteita symboli ja siihen liittynyt muisto herättää? Analysoin nuorten kirjoitukset laadullisesti luokittelemalla ja vertailemalla kirjoituksista nousseita teemoja, sisältöjä, yksittäisiä sanontoja ja muistoryhmiä keskenään. Tämän analyysin pohjalta totesin, että symboleihin liittyy kansallisia kuvauksia, muistoja ja tunteita. Totesin myös, että kukin tutkimuksessa käytetty symboli näyttää muodostavan oman kokonaisuutensa, johon assosioituu tietynlaisia kansallisia kuvauksia, tietynlaisia muistoja ja tietynlaisia tunteita. Analyysi puolsi Billigin (1995) näkemystä kansallisesta identiteetistä elämäntapana. Tutkimuksen keskeisimmän teoreettisen pohjan muodostavat Anttila (1993, 1996, 1997, 1999),Billig (1995),Reicher ja Hopkins (2001) ja Saukkonen (1999).
  • Brady, Joanna (2000)
    Tutkielman tarkoituksena on eritellä kollektiivisesta muistista käytyä keskustelua. Kollektiivisen muistin käsite lähtee ajatuksesta, että muistomme eivät ole ainoastaan henkilökohtaisia. Näkemys korostaa muistin sosiaalisia aspekteja. Tämän teoreettisen viitekehyksen puitteissa tarkastellaan Suomen tataariyhteisöä. Suomen tataareja käsittelevässä osuudessa hahmotellaan yhteisön kollektiivisen muistin ilmenemismuotoja ja kollektiivisen ja yksilöllisen muistin välistä suhdetta. Primääriaineisto koostuu puolistrukturoiduista haastatteluista, tv-dokumenteista ja valokuvista. Analyysimenetelmät ovat kvalitatiivisia. Tataarien etninen identiteetti koostuu ainakin seuraavista tekijöistä: tataarinkieli, uskonto, ruoka- ja musiikkiperinne, yhteinen historia, yhteinen syntyperä. Tutkielmassa käsitellään etniseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä yhteydessä kollektiiviseen muistiin. Tataarit ovat eri aikakausina identifioituneet eri alueisiin. Poliittinen tilanne on vaikuttanut kollektiiviseen muistiin. Eri aikoina menneisyys nähdään eri tavoin; korostukset muuttuvat nykyhetken tilanteen mukaan. Yhteiset muistot koetaan usein eräänä identiteetin lähteenä. Etenkin vähemmistöjen ollessa kyseessä, kollektiivisen muistin merkitys usein korostuu etnisen identiteetin vahvistajana. Muisti välittyy sukupolvilta toisille mm. perhekertomusten ja valokuvien avulla. Perhekertomukset lisäävät perheenjäsenten tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Perheen rooli kollektiivisen muistin välittäjänä ja säilyttäjänä on keskeinen Suomen tataarien tapauksessa. Perheissä kulkevien kertomusten lisäksi valokuvat ovat tärkeänä apuna muistamisessa. Perheenjäsenet ja sukulaiset, joita ei välttämättä ole koskaan tavattu, muistetaan valokuvien kautta. Sukupotrettien avulla hahmottuvat sukulinjat samalla tavoin kuin sukupuissa. Tärkeitä kirjallisuuslähteitä ovat olleet Maurice Halbwachsin On Collective Memory (1992), Paul Connertonin How Societies Remember (1989), Antero Leitzingerin (toim.): Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö (1996) sekä Azade-Ayse Rorlichin The Volga Tatars. A Profile in National Resilience (1986).
  • Sams, Anni (Helsingfors universitet, 2015)
    This Master s thesis analyses the politisation of collective memory in the Cuban Museum of Art and Culture founded in 1973 in Miami. The museum was established by Cubans who exiled after the revolution of 1959. The goal of the museum was to maintain Cuban culture and tradition until the return to homeland. The purpose of this thesis is to find out why an auction that took place at the museum in 1988 polarised the internal relations in the museum and why the functions of the museum slowly ceased after the auction. The research methods are anthropological participant observation, ethnographic fieldwork and archive research. The data is mainly gathered during the two months of field work in 2006 in Miami. The archive data comprises of 49 documents from the archives of the Cuban Museum, derived from the Cuban Heritage Collection of the University of Miami. The interview data includes five in-depth interviews with key figures from Miami, three of which were central actors in the case of the museum. Furthermore, field notes and 71 media texts concerning the Cuban Museum collected from the Cuban Heritage Collection are analysed. The thesis demonstrates that the tensions between processes of counter-memory and official history are negotiated in the operations of the museum as the collective memory of a community becomes public. The thesis depicts how the politics of memory are apparent in the efforts of the Cuban community to institutionalise memory and participate in the processes of constructing Cubanness. The tight institutional structure and political and cultural unity of the Cuban community of Miami, and especially of the first, golden generation of exiles, have made possible a parallel public sphere local to Miami. This definition of Cubanness is based on a specific projection of time, where the authentic Cuba is recognised as the Cuba before revolution, and the socialist Cuba is considered a context of the disfigurement of Cubanness. Victoria Boym s concept of restorative nostalgia explains the nostalgic nationalism of Cubans forced to settle outside the borders of the homeland, as the negotiations of past in the operations of the museum aim at a reproduction of the home and at overcoming the temporal distance from the idealised Cuba of the past. This thesis proposes that the Cuban Museum of Art and Culture can be considered an institution that reproduces counter-memory, understood after Johannes Fabian and John R. Eidson as social action that makes collective memory public. The museum participated in the production of collective memory and discussion of authentic Cubanness as opposed to the State of Cuba s official understanding of history. The conclusion is that through the exile ideology of the Cuban community in Miami, the public representations of memory are controlled in such a way that the historicity produced in the museum did not sufficiently represent the Cuban community, and as such, did not gain general support. This may be one reason for the termination of the operations of the museum, even as the Cuban community continues to wait for the possibility of return.
  • Poikonen, Leena (2004)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Suomessa asuvien Gambialaisten maahanmuuttajien muistoja ja tunteita taaksejääneestä kodista. Siinä selvitetään millaisia tunteita muistot taaksejääneestä kodista herättävät, ja kuinka ihmiset kuvailevat ja tulkitsevat näitä tunteita. Tutkimuksessa pohditaan myös erilaisia käsityksiä ja mielikuvia kodista sekä kodin merkitystä maahanmuutajan tilanteessa.Tutkimuksessa osoitetaan että taaksejääneellä kodilla on vaikutus maahanmuuttajien elämään: Ihmiset eivät ole vailla menneisyyttä saapuessaan uuteen kotimaahansa. Lisäksi oletetaan, että meillä on tunnesiteitä kotiin, paikkaan jossa pidämme huolta ihmisistä, eivätkä nämä siteet häviä vaikka me muutamme. Tutkimuksessa kyseenalaistetaan länsimaalainen käsitys tunteista yksilön sisäisinä ilmiöinä, joihin kulttuurilla ei ole vaikutusta. Tämän käsityksen mukaan tunteet ovat sellaisinaan ymmärrettäviä yli kulttuurirajojen. Tutkimus sijoittuu psykologisen antropologian ja siirtolaisuustutkimuksen kenttään. Teoreettinen viitekehys koostuu kotiin, siirtolaisuuteen, transnationalismiin ja diasporaan liittyvistä teorioista, antropologisista emootioteorioista sekä kollektiivisen muistin teorioista. Laadullinen aineisto on hankittu kenttätyöllä pääkaupunkiseudulla Gambialaisten maahanmuuttajien parissa. Aineisto koostuu osallistuvasta havainnoinnista ja puolistrukturoiduista syvähaastatteluista kymmenen haastateltavan kanssa sekä vapaamuotoisista haastatteluista. Tutkimus osoittaa, että emotionaalisesti latautuneet muistot keskittyvät sosiaalisien suhteiden ympärille. Maahanmuuttajat muistelevat ja kaipaavat Gambialaisen elämäntavan yhteisöllisyyttä ja läheisyyttä. Tunteet ilmaistaan usein epäsuorasti sekä ruumiin kautta: Joissain tapauksissa muistot, yksinäisyys, ja kaipaus koetaan jopa henkisinä ja somaattisina oireina. Gambialainen käsitys tunteista poikkeaa länsimaisesta käsityksetä ja ilmaisee kulttuurisia normeja tunteiden hallinnasta ja tasapainottamisen tärkeydestä. Taaksejäänyt koti on läsnä maahanmuuttajien elämässä opittuina käytäntöinä, arvoina, moraalina, uskomuksina ja sosiaalisena järjestelmänä. Taaksejäänyt koti merkitsee myös konkreettisia yhteyksiä ja vastuuta sosiaalisten suhteiden ylläpidosta sekä taaksejääneiden läheisten taloudellista avustamista. Taaksejäänyt koti merkitsee sekä vastuuta, että haaveita paluusta paikkaan, jossa ”ihmiset tietävät kuka sinä olet”.
  • Puro, Laura (2005)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Itä-Berliinin taideakatemian tulevaisuudesta sekä Itä- ja Länsi-Berliinin taideakatemioiden yhdistämisestä käytyä kiistaa, jota kesti kesästä 1990 syksyyn 1993. Akatemioiden yhdistämisestä käyty debatti koski ennen kaikkea itäakatemian ja sen jäsenten menneisyyttä sekä sitä, mikä olisi yhdistyneessä Saksassa oikea tapa suhtautua näihin DDR:n perillisiin. Akatemiadebatin voi katsoa olleen ennen kaikkea ja pohjimmiltaan kiista menneisyydenkäsittelystä. Työssäni selvitän sitä, miten kiistassa argumentoitiin vetoamalla itäakatemian ja sen jäsenistön historiaan ja millainen kuva kiistan eri osapuolilla oli oikeudenmukaisesta menneisyydenkäsittelystä. Tätä tarkastelu varten olen jakanut käsittelyluvut kiistan osapuolia seuraten. Ennen varsinaiseen kiistaan paneutumista pureudun luvussa kaksi menneisyydenkäsittelyn tematiikkaan ja esittelen DDR:n menneisyydenkäsittelyä laajempana ilmiönä. Tältä pohjalta esitän, että ainakin välittömästi diktatuurin romahtamisen jälkeen menneisyydenkäsittelystä harvoin vallitsee yksimielisyyttä: eri osapuolet määrittävät menneisyydenkäsittelyn keinot, tavoitteet ja päämäärät toisistaan hyvinkin poikkeavilla tavoilla. Luvussa kolme esittelen itäakatemian näkökulmasta akatemiakiistan lähtötilanteen ja tarkastelen sitä, millaisia keskusteluita talon tulevaisuudesta käytiin itäakatemian jäsenistön keskuudessa ennen vuodenvaihdetta 1991/1992 ja miten itäinstituution sisällä tulkittiin talon historiaa sekä perusteltiin omaa tulevaisuutta ensin itsenäisenä instituutiona ja tämän mahdollisuuden kariutumisen jälkeen akatemioiden yhdistämistä. Neljännestä luvusta eteenpäin paneudun itse akatemioiden yhdistämisestä syttyneeseen kiistaan, joka syttyi sen jälkeen kun länsiakatemia oli tammikuussa 1992 tehnyt päätöksen hyväksyä talojen yhdistäminen. Luvuissa neljä, viisi ja seitsemän esittelen akatemioiden yhdistymisen vastustajat - itäsaksalaiset dissidenttitaiteilijat, länsisaksalaiset konservatiivit ja DDR:n kansalaisliikkeessä toimineet aktiivit - sekä heidän taustansa. Vaikka kaikki nämä ryhmät jakoivat tiettyyn pisteeseen asti yhteneväisen näkemyksen itäakatemian ja sen jäsenistön historiasta, oli heidän esittämissään menneisyydenkäsittelykonsepteissa siitä huolimatta merkittäviä eroja. Luvussa kuusi käsitellään akatemioiden yhdistämisen puolustajia - länsiakatemiaa ja länsisaksalaisia vasemmistoliberaaleja lehtiä ja poliitikoita - sekä heidän tulkintaansa oikeudenmukaisesta menneisyydenkäsittelystä. Yhteenvedossa esitän, että akatemiakiistassa kyse oli pitkälle nk. pragmaattisen ja fundamentaalisen menneisyydenkäsittelyn mallin vastakohtaisuudesta ja yhteismitattomuudesta. Akatemiakiistan eri osapuolien näkemykset menneisyydenkäsittelystä erosivat niin huomattavalla tavalla toisistaan, ettei kompromissi ollut mahdollinen.
  • Kontro, Ritva (1999)
    Tutkielman aihe on Viron kansallisen historiankäsityksen paluu laulavan vallankumouksen myötä. Viron historia oli muokattu neuvostokäsityksen mukaiseksi, kun Viro oli liitetty Neuvostoliittoon. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten Viron historian vaietuista ja vääristellen käsitellyistä kysymyksistä alettiin keskustella lehtien palstoilla sananvapauden laajennuttua glasnostin kaudella. Joukkotiedotusvälineet olivat nopea kanava maassa, jossa kirjankustannusprosessi käsikirjoituksen jättämisestä valmiiksi kirjaksi kesti jopa kaksi vuotta. Neuvostoliitossa historiografialla oli eri merkitys kuin muissa järjestelmissä. Sillä oli yhteiskunnallinen ja poliittinen tehtävä, sen piti oikeuttaa johtajien tekemät ratkaisut ja osoittaa ne sekä oikeiksi että välttämättömiksi. Virossa oli kyse myös siitä, että Viron liittäminen Neuvostoliittoon piti saada näyttämään spontaanina vallankumoukselta ja kansan tahdosta tapahtuneelta. Tutkimuksessa käsitellään myös historiallisen muistin merkitystä virolaisille ja heidän pyrinnöilleen. Kansallista historiaa vaalittiin epävirallisesti ja sitä juurrutettiin uusiin sukupolviin. Vuonna 1988 alkoi nk. laulava vallankumous, jonka esinäytös oli "fosforiittisotana" tunnettu kamppailu luonnonvarojen käytöstä vuonna 1987. Samaan aikaan alkoi myös historian "valkeiden laikkujen" täyttäminen. Tutkielmassa käsitellään kolmea Viron historian vaihetta, l: Molotovin-Ribbentropin -sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan seurauksia Virolle, 2. kesäkuun 1940 "vallankumousta" ja Viron liittämistä Neuvostoliittoon ja 3. 1940-luvulla tapahtuneita virolaisten kyydityksiä. Tutkimusaineistona ovat neljässä lehdessä, Rahva Häälissä, Sirpissä ja Vasarissa, Loomingissa ja Vikerkaaressa julkaistut artikkelit kesästä 1987 kevääseen 1990. Tutkimuksen tuloksia on mm. se, että kansallinen historia syrjäytti neuvostoversion varsin nopeasti. Elokuun 1988 jälkeen ei neuvostohistorian näkemyksen mukaisia artikkeleita enää julkaistu vironkielisissä lehdissä. Historiaa koskevista paljastuksista laulava vallankumous ja myöhemmin itsenäistymispyrkimykset saivat lisää vauhtia. Historiallisen muistin merkitys kansakunnalle osoittautui suureksi, mistä syystä miehittäjävalta pyrki syrjäyttämään sen
  • Poussa, Liisa (Helsingfors universitet, 2011)
    Pro gradu -työni tutkimuskohde on Münchenissä yli 20 vuotta vireillä olleen museohankkeen ympärillä käyty julkinen keskustelu 1980-luvulta 2000-luvulle. München oli kaupunki, jossa Hitler nousi valtaan, NSDAP-puolue perustettiin ja joka kolmannessa valtakunnassa sai lisänimet 'Liikkeen pääkaupunki' ja 'Taiteen pääkaupunki'. 1980-luvulta lähtien on Münchenissä virinnyt keskustelu tarpeesta perustaa kaupunkiin dokumentaatiokeskus, jossa kansallissosialismin nousua Münchenissä käsiteltäisiin kriittisesti. Dokumentaatiokeskus-hanke on ollut kiistelty ja keskustelun voi katsoa olleen ennen kaikkea kiista siitä, miksi ja miten Münchenin tulisi käsitellä natsimenneisyyttään. Työssäni selvitän sitä, mistä hankkeen ympärillä on kiistelty, millaisia teemoja keskustelussa on noussut esille ja miksi hanke on edennyt niin hitaasti. Työni aikarajaus kattaa 1980- ja 1990-luvut painottuen kuitenkin vahvasti 2000-luvulle, jolloin aiheen ympärillä käyty julkinen keskustelu on ollut vilkkaimmillaan. Tutkielmani primaariaineiston muodostavat lehdistökirjoittelu, radio- ja tv-ohjelmat sekä Münchenissä järjestetyt julkiset keskustelutilaisuudet, joiden aiheena museosuunnitelma on ollut. Tutkielmani jakautuu kuuteen alalukuun, joissa luvuissa neljä ja viisi käyn lävitse varsinaista tutkimusaineistoa. Ennen keskusteluun paneutumista avaan luvussa kaksi työni kannalta keskeisiä käsitteitä, erittelen pääpiirteitä saksalaisesta historiadiskurssista sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sekä rakennan työlleni kollektiiviseen muistiin perustuvaa teoreettista viitekehystä. Luvussa kolme käsittelen Münchenin sodanjälkeistä jälleenrakennusta sekä dokumentaatiokeskuksen rakennuspaikaksi valitun Königsplatzin merkitystä natsiliikkeelle. Lisäksi valotan baijerilaisen poliittisen kulttuurin erityispiirteitä. Luvuissa neljä ja viisi analysoin aiheen tiimoilta käytyä julkista keskustelua tutkimusaineiston pohjalta jaotellen sen keskusteluissa pintaan nousseiden teemojen mukaisesti. Museohankkeen hidas eteneminen on ollut osoitus sekä haluttomuudesta että vaikeudesta käsitellä paikallista natsimenneisyyttä. Merkittäväksi tekijäksi museohankkeen etenemisessä nousee Münchenin saama huono julkisuus aiheen tiimoilta sekä kritiikki Münchenin poikkeavuudesta suhteessa muihin saksalaiskaupunkeihin. 2000-luvulla saavutettu poliittinen yksimielisyys dokumentaatiokeskuksen perustamisesta kertoo syvällisestä ajan hengen muutoksesta Münchenissä ja valmiudesta kriittisesti käsitellä kaupungin natsimenneisyyttä.
  • Skoog, Emiliana (Helsingin yliopisto, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sitä, miten seitsemän pääkaupunkiseudulla työskentelevää seurakuntapappia ymmärtävät kysymyksen Paholaisesta suhteessa kristinuskon ja luterilaisuuden traditioon ja muistin jatkumoon. Tutkielmassa tarkastellaan paholaisuskoa kollektiivisen muistin näkökulmasta, siten että kollektiivinen muisti on tulkittu kirkon opiksi. Työssä on varsin laaja opillinen taustoitus, jota vasten analyysi tehdään. Tutkimus on toteutettu teemahaastatteluina ja aineistoa analysoidaan teema- ja asiantuntijahaastatteluiden yhdistelminä. Suomalaisten paholaisusko on tutkimusten mukaan laskussa. Laajempi maailmankuvan muutos heijastuu myös kirkkoon ja sen työntekijöihin. Tänä päivänä ei välttämättä kirkon työntekijöille ole täysin selvää miten kirkko vastaa eri kysymyksiin. Kirkkoa ja yhteiskuntaa ohjaavat eri arvot, ja seurakuntapappien tulee tasapainoilla näkemysten paljouden kanssa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paholaisoppi löytyy epäsuorasti Tunnustuskirjoista ja Kirkkokäsikirjoista. Tunnustuskirjat eivät kuitenkaan ole kattava oppikokoelma, vaan sisältävät 1500-luvun kiistakysymyksiä. Tämän vuoksi kirkon työntekijöille voi jäädä epäselväksi, mikä kirkon paholaisnäkemys on tai miten heidän itse tulisi siihen suhtautua. Tutkimuksen tärkeimpiä havaintoja on se, kuinka eriäviä ja kirjavia näkemyksiä ja pohdintoja haastattelemillani seurakuntapapeilla on. Haastatteluissa oli sekä nähtävissä vaikeus samaistua paholaisuskon kanssa, että tahto ymmärtää ja kunnioittaa kristillistä oppia ja traditiota. Haastatteluissa oli nähtävissä myös ääripäiden välttely. Positioanalyysin avulla kävi ilmi, että jokainen haastateltava siirtyi puheessaan yksityis- ja ammattiposition välille. Haastatteluista välittyi vaikutelma, ettei papin opinnoissa ole opetettu pohtimaan kysymyksiä pahuudesta ja Paholaisesta. Paholaisteeman poissaolo papiston koulutuksessa olisi kiinnostava uskontotieteellinen tutkimusaihe, tai esimerkiksi miten tämä poissaolo koetaan. Toinen mahdollinen tutkimusaihe on seurakuntapappien suhtautuminen sellaisiin opinkohtiin jotka eivät ole kaikkein keskeisimpiä. Lisäksi voisi selvitellä syitä suomalaisten paholaisuskon jyrkkään laskuun 2000-luvulla.
  • Pirnes, Susanna-Elisabet (Helsingfors universitet, 2011)
    Ukrainan presidentiksi nousi ns. oranssin vallankumouksen nosteessa Viktor Justsenko. Hänen presidenttikaudellaan (2005-2010) vuosien 1932-33 nälänhätä (holodomor) nousi keskeiseksi sekä sisä-, että ulkopolitiikan teemaksi. Holodomor, joka viittaa nälällä aiheutettuun tuhoon, pyrittiin tuomaan osaksi ukrainalaista kollektiivista muistia. Justsenkon aloitteesta säädettiin laki, jonka mukaan holodomor oli ukrainalaisten kansanmurha. Vuosina 1932-33 ympäri Neuvostoliittoa vallitsi nälänhätä. Ukrainalainen maaseutu kärsi pahoin nälänhädän seurauksista, sillä eri arvioiden mukaan 3,5-10 miljoonaa ukrainalaista menehtyi joko suoranaisesti tai välillisesti nälänhädän seurauksena. Ukrainan itsenäistyttyä nälänhätä, jota oli diasporassa alettu kutsua holodomoriksi (nälkätuho), nousi kansallisen historian keskeiseksi teemaksi. Ukrainalainen historioitsija Georgi Kasjanov on nimittänyt tätä uutta vaihetta historian kansallistamiseksi. Tässä työssä pohditaan sitä, miksi holodomor nostettiin keskeiseen asemaan presidentti Viktor Justsenkon valtakaudella. Keskeinen vastakkainasettelun lähtökohta on ollut itsenäisen Ukrainan ja Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän suhtautuminen nälänhätään 1932-33. Ukrainalaisissa näkökulmissa on painottunut stalinistisen järjestelmän kritiikki, mikä toisaalta on saatettu tulkita myös koko kommunistisen aikakauden tuomitsemiseksi. Venäjällä taas nälänhätä on tulkittu useimmiten yleisneuvostoliittolaiseksi tragediaksi, joka ei kohdistunut erityisesti mitään tiettyä kansallisuutta vastaan. Tutkimuksen keskeinen lähtökohta on tarkastella ukrainalaisten ja venäläisten tulkintojen eroja ja sitä, millä tavoin holodomorilla on tehty politiikkaa. Tutkimusaineistona on käytetty ukrainalaisten osalta presidentti Justsenkon puheita, lakialoitteita ja muita julkilausumia, sekä eräiden yhteiskunnallisten toimijoiden ja historioitsijoiden kannanottoja. Venäläisen osapuolen tulkintoja on pyritty luomaan muutamien tutkimusten ja yhteiskunnallisten toimijoiden, sekä poliitikkojen lausumien pohjalta. Suurin osa aineistosta on kerätty venäjänkielisistä verkkolehdistä. Presidentti Justsenkolle vuosien 1932-1933 historiasta muodostui ase, jolla hän kävi omaa poliittista taisteluaan lännen puolesta itää vastaan. Välit Venäjään olivat viileät koko hänen presidenttikautensa ajan. Lähimmäksi presidentin kantaa holodomor-kysymyksessä tulivat diasporaukrainalaiset. Venäjällä kritisoitiin ankarasti Justsenkon tanssia haudoilla eli hänen tapaansa käyttää nälänhädän uhreja oman politiikkansa välineenä. Venäläiset korostivat nälänhädän tragediaa kaikkien Neuvostoliiton kansojen tragediana. Holodomor oli osa kansallisen historian uudelleenkirjoitusta ja kansakunnan rakentamisen prosessia. Justsenkon päämääränä oli lähentää Ukrainaa länteen, jolloin ukrainalaisen kansakunnan uhriasema antoi oikeutuksen sanoutua irti neuvostoajasta. Tietyssä mielessä holodomor-projekti oli venäläisvastainen, sillä se implisiittisesti tuki käsitystä venäläisistä rikollisina, kansanmurhan toimeenpanijoina.
  • Hemminki, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Hizbollahin tuottamia marttyyrikertomuksia yhteisön ja kollektiivisen muistin näkökulmista käsin. Tarkoitus on tuoda esiin shiialaisuuden politisoitunutta ja modernia marttyyrikuvastoa Hizbollahin kontekstissa. Hizbollah on Libanonissa ja laajemmin geopoliittisesti toimiva hybridinen organisaatio, joka on 1980-luvun perustamisajoistaan lähtien käyttänyt aktiivisesti resurssejaan martyrologian rakentamiseen erityisesti osana sen islamilaisen vastarinnan ideologiaa. Tutkielman teoreettisena taustaoletuksena on, että itsensä uhraaminen ja marttyyrius ovat sosiaalisia ilmiöitä ja prosesseja, joissa kuolemalle annetaan ryhmän uskomuksia, arvoja ja intressejä palveleva merkitys. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimii ranskalaisen sosiologin, Maurice Halbwachsin (1877–1945) kehittämä kollektiivisen muistin käsite. Halbwachsin elämäntyö keskittyi tarkastelemaan muistojen sosiaalista muodostumista. Teoria muun muassa katsoo, että kollektiivisesti jaetut muistot ja tulkinnat menneisyydestä rakentavat ryhmän identiteettiä ja minäkuvaa nykyhetkessä. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä Hizbollahin nimiinsä ottamasta marttyyrista vuosilta 1982–2008. Tekstilähteet on kerätty Hizbollah-liitännäisestä Baqiatollah-verkkolehdestä. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla tarkastelen, millaisia tulkintoja ja merkityksiä marttyyrien elämä, teot ja uhrikuolema kertomuksissa saavat. Lisäksi tutkin, mitä taustalla olevasta yhteisöstä voidaan kertomusten perusteella sanoa. Kollektiivisen muistin kautta analysoin edelleen, miten narratiivit osallistuvat shiiojen jaetun menneisyyden rekonstruointiin ja säilyttämiseen osana Libanonin lähihistoriaa. Tutkielman keskeisin huomio on, että marttyyrikertomusten kautta Hizbollah voi rakentaa ja kommunikoida shiialaista identiteettiään ja asemaansa islamilaisen vastarinnan airuena. Kertomusten kautta lukijoille välittyy arvoja, ihanteita ja uskomuksia, jotka vahvistavat shiiayhteisön sisäistä koheesiota ja määrittelevät ryhmän suhdetta ympäröivään todellisuuteen. Kertomuksista nouseva kollektiivinen muisti kiinnittyy erityisesti Karbalan narratiiviin, johon kertomusten sen hetkistä historiallista tilannetta toistuvasti peilataan ja tulkitaan. Kollektiivisen muistin valossa shiiayhteisön menneisyys näyttäytyy myyttisenä voiton historiana, jossa Karbalassa koetut vääryydet sovitetaan Hizbollahin marttyyrien aktiivisen vastarinnan ja uhrausten avulla.