Browsing by Subject "kollektiivinen turvallisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-3 of 3
  • Hakala, Riikka (2000)
    Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöstä ETYJistä on 1990-luvun kuluessa kehittynyt turvallisuusjärjestö, joka on omalla alueellaan varhaisen varoituksen, konfliktineston, kriisinhallinnan ja konfliktin jälkeisen jälleenrakennuksen pääasiallinen instrumentti. Lisäksi ETYJ on vuoden 1992 Helsingin seurantakokouksesta lähtien ollut Yhdistyneiden kansakuntien eli YK:n peruskirjan VIII luvun mukainen alueellinen järjestö. ETYJin tausta on Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYKissä, liennytyspyrkimyksistä liikkeelle lähteneessä prosessissa. YK:n peruskirjan VIII luku on osa YK:n kollektiivisen turvallisuuden järjestelmää. YK:n kollektiivisen turvallisuuden järjestelmä on sovellus wilsonilaisiin ideoihin ja idealismin filosofiaan perustuvasta kollektiivisen turvallisuuden teoriasta. Kansainliiton edustaessa perinteistä kollektiivisen turvallisuuden teoriaa, YK:ssa ilmenevän kollektiivisen turvallisuuden teorian voidaan nähdä olevan muuntuva ja elastinen kuten itse YK:n peruskirjakin. Tässä työssä tutkin miten ETYJ on muuttunut liennytyksen konferenssista YK:n peruskirjan mukaiseksi kollektiivisen turvallisuuden alueelliseksi järjestöksi ja miten hyvin ETYJin toiminta vastaa kollektiivisen turvallisuuden ideaa. Rinnakkain ETYJin kehitysprosessin kanssa tutkin kollektiivisen turvallisuuden teorian muuttumista ja sopeutumista uuteen aikaan. Tutkimus pohjautuu paljolti laajaan asiakirja-ainekseen sekä ETYKin, ETYJin että YK:n osalta. Esimerkin omaisesti työssä on myös käsitelty ETYJin toimintaa Bosnia-Hertsegovinan rauhansopimuksen toteuttajana.Työssä on käytetty hyväksi teoreettista kirjallisuutta kollektiivisen turvallisuuden teoriasta, regionalismista ja turvallisuuskäsitteestä, sekä kansainvälisen politiikan alaan kuuluvaa kirjallisuutta ETYKistä, ETYJistä ja YK:sta. Uusi aika vaatii aina omat turvallisuusjärjestelynsä. Kollektiivisten turvallisuusjärjestelyjen uusiutuessa myös kollektiivisen turvallisuuden teoria muuttuu aikaansa peilaten. Perinteinen kollektiivisen turvallisuuden teoria, joka painotti automaattisia sanktioita hyökkääjävaltiota vastaan, ei sovi enää kylmän sodan jälkeiseen aikaan. Etnisiä ja yhteisöllisiä konflikteja esiintyy enemmän kuin valtioden välisiä hyökkäyssotia. Uusi tapa määritellä turvallisuus laajemmaksi kuin pelkäksi sotilaalliseksi turvallisuudeksi on tuonut myös uusia pehmeämpiä keinoja rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Regionalismin korostuminen on vahvistanut YK:n peruskirjan alueellista varianttia. Universaalista kollektiivista turvallisuutta hoidetaan enenevässä määrin alueellisten toimijoiden avulla esimerkiksi monitoiminnallisissa rauhanturvaoperaatioissa. Kollektiivisen turvallisuuden teoriakin on näiden muutosten mukana muuttunut pehmeämmäksi ja laajemmaksi. ETYJ on muuttunut kylmän sodan aikaisesta blokkijaon varjostamasta neuvottelufoorumista uudenlaiseksi toimijaksi, kokonaisvaltaisen ja yhteistyövaraisen turvallisuuden järjestöksi. ETYJ rakenteellisilla uudistuksillaan ja uudella keinovalikoimallaan on keskittynyt hoitamaan kriisien ennaltaehkäisyä ja kriisien jälkeistä yhteiskunnan jälleenrakennusta. ETYJ on edelleen myös tunnustettu normiyhteisönä. ETYJin rooli YK:n peruskirjan mukaisena alueellisena järjestönä on saanut uutta pontta, kun ETYJ on ollut mukana rauhanrakentamisoperaatioissa Bosniassa ja Kosovossa. ETYJin oma käsite yhteistyövaraisesta turvallisuudesta lähenee kollektiivista turvallisuusteoriaa nykymuo-dossaan.Erotuksena on se, että uusi kollektiivinen turvallisuus sisältää yhä kollektiivisen turvallisuuden pehmeiden keinojen lisäksi vielä ns. kovan kollektiivisen turvallisuuden pakkomekanismit, kun taas yhteistyövarainen turvallisuus pohjautuu yhteistyöhön ja osapuolten suostumukseen konfliktitilanteissa.
  • Aissaoui, Aki (2003)
    Pro gradu -työ käsittelee Pohjois-Atlantin liiton roolin muuttumista kylmän sodan aikakaudelta 2000-luvun maailmaan. Tutkimuksessa on pyritty selvittämään, millaisia muotoja tämä roolin muutos pitää sisällään. Teoreettiseksi viitekehykseksi on otettu kollektiivisen puolustuksen teoria, jota on verrattu kollektiivisen turvallisuuden teoriaan. Kollektiivisen puolustuksen järjestelmä eroaa kollektiivisesta turvallisuudesta siten, että edellinen on tyypillisesti luonteeltaan poissulkeva kun taas jälkimmäinen järjestely on puolestaan sisäänsä sulkeva. Naton roolin muutoksen kannalta keskeistä on se, että liittokunta on saanut 1990-luvulta lähtien kollektiivisen turvallisuuden järjestölle tyypillisiä sisäänsäsulkevia piirteitä. Pohjois-Atlantin liiton jatkuvuutta kylmän sodan jälkeisellä kaudella on esityksessä perusteltu ennen kaikkea kansainvälisten suhteiden institutionaalisella teorialla, jonka mukaan keskinänen verkostoituminen ja ideologinen solidaarisuus ovat merkittävä liittojen toimintaa ylläpitävä seikka silloinkin kun ulkoisessa turvallisuusympäristössä tapahtuu suuria muutoksia. Kansainvälisen politiikan tutkijakunnan parissa Natoa pidetään historiallisesti kaikkein pisimmälle institutionalisoituna liittona, minkä katsotaan selittävän keskeisellä tavalla järjestön pitkäikäisyyttä. Kylmän sodan aikana Pohjois-Atlantin liiton tehtäväkenttä oli selkeän puolustuksellinen ja sen olemassaoloa saneli voimatasapainon logiikka. Kuitenkin jo 1950-luvun puolivälissä se alkoi saada poliittisia ulottuvuuksia, kun ns. kolmen viisaan miehen –raportissa 1956 tuotiin esille, että Nato oli perustettu yhteisten arvojen, demokratian ja kapitalismin, puolustamiseksi. Tosiasiallisesti Naton toimintaa saneli kuitenkin usein geostrategiset etunäkökohdat. 2000-luvun alussa Naton muuttunut rooli näkyy sen sitoutumisena ottamaan uusia jäseniä ja solmiessa monenvälisiä sopimusjärjestelyjä kolmansien maiden kanssa: euro-atlanttinen yhteistyöneuvosto, rauhankumppanuusohjelma ja Välimeren dialogi ovat keskeinen osa uudenlaista Natoa. Puolustusopillisesti merkittävää on se, että liittokunta luopui 1990-luvun alussa ajatuksesta, jonka mukaan Naton tuli valmistautua kollektiiviseen hyökkäysuhkaan. Tämä antoi tilaa uuden käsitteen synnylle, joka muotoiltiin Washingtonin huippukokouksessa keväällä 1999: käsite Pohjois-Atlantin liiton kollektiivisen puolustusartikla V:n ulkopuolisista kriiseistä on periaatteessa laajentamassa Naton toimintasädettä perinteisen euro-atlanttisen alueen ulkopuolelle. Naton sitoutuminen kansainvälisen terrorismin vastaiseen taisteluun on antanut kyseiselle käsitteelle todellista merkitystä samalla kun tämä opinmuutos asettaa haasteita sotilasliiton päätöksentekojärjestelmälle ja sisäiselle yhtenäisyydelle. Tutkimuksessa käytetty primääriaineisto koostuu suurelta osin kansainvälisen politiikan tutkimuksessa käytetyistä kausijulkaisuista. Empiirinen aineisto perustuu pääasiassa Pohjois-Atlantin liiton virallisiin julkaisuihin, lehdistötiedotteisiin sekä erilaisiin Nato-dokumentteihin. Tutkimuksen teoreettinen näkökulma pohjautuu sotilasliitoista paljon teoretisoineen Stephen Waltin tutkimuksiin.
  • Kotilainen, Kimmo (2000)
    Tämän Pro gradu -työn tutkimuskohde on YK:n turvallisuusneuvoston reformi. Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia, miksi YK:n turvallisuusneuvoston reformia ei ole saatu toteutetuksi ja onko turvallisuusneuvosto vielä tulevaisuudessa tarpeellinen. Aihetta on tutkittu mm. analysoimalla eri maiden delegaatioiden ja eri organisaatioiden uudistusesityksiä. Analyysissa on käytetty viitekehyksenä pääasiassa neorealismia ja neoliberalismia. Tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat YK:n yleiskokouksen asettaman Avoimen työryhmän raportit, eri maiden delegaatioiden uudistusesitykset ja lehtiartikkelit, jotka lähes kaikki on poimittu internetistä. Internet-lähteet ovat muutenkin erittäin keskeisessä asemassa tässä Pro gradu -työssä. YK:n turvallisuusneuvoston rakenne on pysynyt lähes samana sen perustamisesta saakka, vaikka maailma onkin täysin muuttunut. Neorealistinen teoria selittää neoliberalismia paremmin uudistamisen hankaluuden, koska reformin vaikeuden syynä on ollut pysyvien jäsenten huoli oman suhteellisen vallan laskusta, jos veto-oikeutta rajoitetaan tai jos lisätään pysyvien jäsenten määrää. Varsinkin Kiinan ja Venäjän harjoittama politiikka on ollut luonteeltaan vahvasti omiin kansallisiin intresseihin sidottua. Neorealismi (ja realismi yleensä) on ollut vallitseva suuntaus YK:n jäsenvaltioiden politiikassa ja erityisesti pysyvien jäsenten politiikassa. Turvallisuusneuvosto ei ole kyennyt tekemään yksimielisiä päätöksiä, koska pysyvät jäsenet eivät ole olleet yksimielisiä. Tästä syystä USA ja Nato ovat pyrkineet ratkaisemaan kansainvälisiä kriisejä ilman YK:n valtuutusta. Turvallisuusneuvosto ei ole kuitenkaan menettänyt kaikesta huolimatta merkitystään. Tähän lopputulokseen on päädytty tutkimalla maailman tapahtumia neoliberalismin kautta. YK:n turvallisuusneuvostoa tarvitaan jatkossakin puuttumaan ihmisoikeusrikkomuksiin ja kansainvälisiin konflikteihin. Myös kollektiivisen turvallisuuden hoitamiseen tarvitaan YK:n turvallisuusneuvostoa, jotta voidaan turvata puolueettomuus silloin, kun päätetään sanktioista jotain valtiota vastaan. YK:n turvallisuusneuvoston reformi antaisi mahdollisuuden saavuttaa takaisin se legitimiteetti, mikä sillä oli YK:n perustamisen aikaan. Tällöin reformin päämääränä tulee olla toimiva ja demokraattinen turvallisuusneuvosto, joka kykenee toimimaan tehokkaasti ja puolueettomasti kriisitilanteissa.