Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.

It is widely seen that fragile states and prolonged crises cause poverty, violence and also migration as a strategy for survival. However, international interventions by development cooperation and by crisis management missions have been ineffective to provide security and possibilities for sustainable development. The comprehensive crisis management, too, has remained ineffective to respond such challenges. The purpose of this Master's thesis is to contribute for the discussion of developing comprehensive crisis management to make it more efficient in creating sustainable development and peace in crisis areas. For this reason, this qualitative study wanted to clarify the perceptions of Finnish foreign and security policy expert politicians on crisis management in its entirety. In particular, aspects of civilian crisis management and development cooperation were examined as part of comprehensive crisis management and security framework. Empirical research was conducted in the Finnish Parliament and the Ministry for Foreign Affairs between August 2017 and January 2018. 22 MPs were interviewed for the study. The theme analysis was used to identify critical ideas in the interview material. Besides, the study utilized hermeneutic phenomenology. The method of observation was the long-term experience of the investigator in civilian crisis management operations, as well as the membership of the foreign affairs committee in 2015 - 2017. According to the nuanced results, security thinking has become pervasive. Finnish crisis management is based on the experience and expertise of the long history of Finnish peacekeeping and core competencies. Civilian crisis management requires a more prominent role in a comprehensive crisis management approach, which should also be taken into account in financing decisions. The results also showed that the promotion of human security is an essential element of development cooperation and civilian crisis management. An important policy is to focus on the most vulnerable people. Education, access to health services and gender equality were highlighted as ways to achieve sustainable development in crisis areas. Regionally the focus should be in Africa. The synergies between the various instruments of comprehensive crisis management should be better exploited. The results can be useful for those responsible for the Finnish crisis management in the development of a comprehensive crisis management.

Tutkimuksen kohteena on Länsi-Saharan rauhanprosessi ja sen ongelmat. Marokko ja Polisario ovat kiistelleet alueen hallinnasta yli kolme vuosikymmentä, ja 1990-luvun alusta lähtien konfliktia on koetettu ratkoa Yhdistyneiden kansakuntien (YK) avustuksella. Työssä tarkastellaan yrityksiä murtaa vaikeuksiin ajautuneen rauhanprosessin umpikuja YK:n välitystoiminnalla vuosina 1997–2004. Tarkoituksena on selvittää, miksi Yhdysvaltain entisen ulkoministerin James Bakerin harjoittama välitystoiminta ei tuottanut Länsi-Saharan konfliktiin päätöstä tai ratkaisua. Tutkimus on tarpeellinen, sillä Länsi-Saharan konfliktinhallintaa ei ole aiemmin tutkittu välitystoiminnan onnistumiselle asetettujen kriteerien kannalta. Tutkimuksessa pohditaan myös yleisemmin niitä reunaehtoja, joiden puitteissa konfliktien rauhanomainen päätäntä ja ratkaiseminen tapahtuu. Marieke Kleiboerin esittelemä kansainvälisen välitystoiminnan ideaalityyppien luokittelu toimii tutkimuksessa teoreettisena viitekehyksenä. Bakerin ja YK:n pääsihteerin Kofi Annanin välitystoimintaa analysoidaan etenkin näkökulmasta, joka korostaa välittäjällä olevia valtaresursseja ja niiden tehokasta käyttöä osapuolten ohjaamisessa kohti päätäntää. Tutkimus on otteeltaan tapaustutkimus ja metodina on tekstien lähdekriittinen analyysi. Pääasiallinen aineisto ovat YK:n pääsihteerin Länsi-Saharan rauhanprosessia käsitelleet selonteot (37 kappaletta) sekä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat (34 kappaletta). Lisäksi analyysissa käytetään aineistona Länsi-Saharan rauhanprosessia käsitteleviä aiempia tutkimuksia. Länsi-Saharan rauhanprosessi ei tuottanut tarkastellulla ajanjaksolla tulosta, koska YK:n rauhansuunnitelman mukaista kansanäänestystä Länsi-Saharan tulevasta asemasta ei voitu pitää, eikä osapuolilta saatu hyväksyntää muillekaan ehdotuksille konfliktin päättämiseksi tai ratkaisemiseksi. Neorealismiin pohjautuvan välitystoimintateorian mukaan merkittävin syy tähän oli, ettei Baker käyttänyt kriittisinä hetkinä riittävästi vaikutusvaltaa osapuolten taivuttelemiseksi. Myöskään YK:n turvallisuusneuvosto ei toiminut tarpeeksi määrätietoisesti päätännän edistämiseksi. Vaikutusvallan käyttöä vaikeutti muun muassa konfliktin vähäinen merkitys ulkovalloille sekä kansainvälisen tilanteen kehittyminen päätännän kannalta epäsuotuisaan suuntaan. Neorealistiseen välitystoimintamalliin liittyvästä konfliktitulkinnasta sekä siitä johdetuista välitystoiminnan periaatteista löydetään kuitenkin useita puutteita. Tutkimuksen suosituksena on, että tulevien välitystoimintayritysten olisi perustuttava toisenlaisiin teoreettisiin lähtökohtiin. Teoreettisen viitekehyksen osalta tärkein kirjallisuuslähde on Marieke Kleiboerin (1998) "The Multiple Realities of International Mediation". Länsi-Saharaa käsittelevästä tutkimuksesta keskeisiä lähdeteoksia ovat Erik Jensenin, Toby Shelleyn, Thomas de Saint Mauricen sekä Laurent Pointierin teokset.

In this study I look ahead into the immediate postwar future in Syria. The purpose of my study is to review political processes that could break the pattern of recurring violence and support long-term stabilization. It seems to me that peace processes and the international discussion surrounding them have become what could perhaps be called ‘pacifitized’ – too charged with assumptions and contest to yield substantial results. Actors and conflict parties spend more time on blaming each other than discussing tangible solutions. This has been too scarcely noted in previous conflict resolution literature. Postwar issues need to become the intrinsic focus of peace negotiations. To bring this development about, the discussion around peace needs to become less charged with antagonizing communication. I utilize a combination of several political theory approaches for this study. Power political decisions are suited by a realist view, whereas cooperative communal projects benefit of a liberal perspective. These approaches are supplemented with additions from poststructuralism and postcolonialism. The Syrian scene is a complex conflict matrix that cannot sufficiently be analyzed with one theory alone. I also review experience from previous sectarian conflicts to find cases the Syrian situation can be compared to. Past experiences from similar conflict structures can be revisited to avoid making the same miscalculations that were made before. Processes resulting in a positive outcome in one setting, combined with the knowledge on another specific local, can be adjusted and applied in a new context. Syria seems to again have become a proxy battle ground for great power interests. Regardless of where the power ultimately settles, the governing party will have a shortage on legitimacy. The Syrian political sphere needs to open up and adequate postwar stabilization efforts commence. Introduction of inclusive societal elements can further be one of the most effective ways to combat spoilers. The task of building an inclusive society and countering antagonization is arduous and costly. Funding for retribution and rebuilding could perhaps be collected into a global fund established for this cause. Changes will take time, and they need to take place on all societal levels. For the aim of ensuring local support, the peace process needs to be rooted in the local from the start. This will also limit the amount of issues that parties can use for objects of pacifitization. To summarize, the processes set into motion need to be ones that firstly, the local community agrees with and secondly, ones that can plausibly be considered to become self-sustainable in the future. This requires sturdy planning from trials to funding of the process, preferably already before an international intervention into the conflict is conducted. International support for peace processes will continuously be called for, but for the previously mentioned reasons, the local should be the uncontested focus of all peace processes.

Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä jatkuneeseen konfliktiin alueen protestanttien ja katolisten välillä odotettiin vihdoin löytyneen ratkaisu vuonna 1998 solmitulla Pitkäperjantain sopimuksella. Rauhansopimus pyrki tarjoamaan kokonaisvaltaisen ratkaisun konfliktiin, mutta sopimuksen implementaatio on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi. Tämä tutkielma keskittyykin tarkastelemaan sopimuksen implementaatioprosessia, josta on tällä hetkellä vasta vähän aiempaa tutkimusta. Tutkimus pyrkii tarjoamaan kattavan kokonaisesityksen Pitkäperjantain sopimuksen implementaatioprosessista. Teoreettisesti työ pohjautuu konfliktin transformaation tutkimusperinteeseen, jonka lähtökohtana on nähdä konfliktit muuttuvina kokonaisuuksina. Tutkimusperinteen ajattelussa konflikteissa tapahtuu jatkuvasti niin positiivisia kuin negatiivisiakin muutoksia, jotka voivat ratkaisevasti liennyttää tai vaikeuttaa niitä. Tämän tutkielman viitekehyksenä on Hugh Miallin muotoilema konfliktin muutostyyppien jaottelu, jossa konflikteissa tapahtuvat muutokset on jaettu kontekstin, rakenteen, toimijoiden ja asiakysymysten muutoksiin. Tutkielman tutkimuskysymyksellä selvitetään, millaisia Miallin kehyksen mukaisia muutoksia on tapahtunut Pohjois-Irlannin konfliktissa Pitkäperjantain sopimuksen implementaation yhteydessä. Lisäksi arvioidaan, mikä on ollut näiden muutosten vaikutus konfliktille. Tutkimuksen tarkastelujakso ulottuu sopimuksen solmisesta vuonna 1998 maaliskuuhun 2007. Tutkimuksen pääasiallisen aineiston muodostavat Pohjois-Irlannin suurimpien puolueiden sekä Ison-Britannian ja Irlannin hallitusten puheet, julkilausumat ja politiikkaohjelmat. Tutkimuksessa havaitaan muutoksia Miallin viitekehyksen kaikissa muutostyypeissä, mutta valtosa niistä sijoittuu asiakysymyksiin. Prosessin tarkastelu osoittaa, että muutokset ovat olleet monissa asiakysymyksissä välttämättömiä niiden eteenpäinviemiseksi. Yhdeksi hankalimmista kysymyksistä osoittautunut IRA:n aseriisunta vaati toteutuakseen niin ulkoisia kuin sisäisiä muutoksia. Lisäksi sen kytkeytyminen muihin asiakysymyksiin vaikutti keskeisesti myös niissä tapahtuvaan edistykseen. Valtaosa tutkimuksessa havaituista muutoksista on luonteeltaan positiivisia. Ainoa negatiivinen muutos, jolla voidaan katsoa olevan vaikutusta myös pidemmällä aikavälillä on osapuolten ääripuolueiden kannatuksen merkittävä lisääntyminen, jonka katsotaan tekevän itsehallinnon toimimisen jatkossa hankalaksi. Tapahtuneesta positiivisesta kehityksestä huolimatta ei konfliktin rakenteessa, eli taustalla vaikuttavissa keskeisissä ristiriidoissa, voida katsoa tapahtuneen muutoksia tarkastelujaksolla.

Tässä tutkimuksessa sosiaalista pääomaa lähestytään sosiaalisen pääoman käsiteanalyysin kautta. Tarkoituksena on soveltaa alun perin sosiologisen tutkimuskirjallisuuden käsitettä uudella alueella, jäsentää empiiristä tietoa ja siten yhtenäistää aikaisempien tutkimusten informaatiota. Päämääränä on myös selvittää, millaiset ovat ulkoisen intervention mahdollisuudet rakentaa rauhaa sosiaalisen pääoman näkökulmasta. Rauhanrakentamista tarkastellaan osana kansainvälistä konfliktinhallintakäsitteistöä sekä Johan Galtungin teorian kautta. Galtungin teoria tuo esille rauhanrakentamisen sosiologiset, psykologiset ja kulttuuriset elementit. Sosiaalisen pääoman käsitteen lähtökohtana on Robert Putnamin sosiaalisen pääoman teoria, johon tehdään kuitenkin joitakin kvalifiointeja tutkimuskirjallisuudessa esitetyn kritiikin perusteella, sekä Pierre Bourdieun ja James Coleman teorioiden pohjalta. Sosiaalinen pääoma jaetaan eri ulottuvuuksiin, joita ovat horisontaalinen ja vertikaalinen, silloittava ja sitova, negatiivinen ja positiivinen sekä kognitiivinen ja strukturaalinen sosiaalinen pääoma. Tutkimuksen tuloksissa keskeiseen asemaan nousee kognitiivinen sosiaalinen pääoma, joka on olennainen osa väkivaltaisen konfliktin transformaatiota. Siksi taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten struktuurien (uudelleen)rakentamisen lisäksi rauhanrakennus vaatii myös muutoksia toimijoiden uskomuksissa, asenteissa, ajatuksissa ja mielikuvissa. Tämä puolestaan merkitsee väistämättä ulkopuolisen intervention rajallisuuden tunnustamista. Sosiaalisen pääoman analyysin pohjalta ehdotetaan kuitenkin joitakin potentiaalisia interventiomalleja.