Browsing by Subject "konstruktionismi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Lukman, Leena Hannele (2006)
    Avohuollon lastensuojelua on käsitelty varsin vähän sosiaalityön tutkimuksessa. Aihetta on usein lähestytty työntekijöiden, asiakirjojen tai jo aikuisiksi kasvaneiden lasten muistojen välityksellä. Lastensuojelun tutkiminen vain huostaanottojen kautta on rajannut näkökulmaa ja vahvistanut yksipuolista mielikuvaa lastensuojelusta. Tämän tutkimuksen kohteena ovat lastensuojelun avohuollon asiakkaana olevat lapset ja heidän puheensa lastensuojelusta. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa lasten asiakkuuskokemuksista ja heidän tavoistaan kertoa niistä. Tutkimuksessa perehdytään lapsen kohtaamisen, haastattelemisen ja tutkimisen haasteisiin. Tutkielman teoriaosuudessa luodaan katsaus lapsen kielen ja ajattelun tutkimisen teoreettisiin lähtökohtiin konstruktionismin ja Piagetin, Sternin sekä Vygotskin teorioiden pohjalta. Tämän jälkeen esitellään lapsuuden ja lapsen aseman kehittymistä lainsäädännön ja tutkimuksen valossa sekä perehdytään lapsen kohtaamiseen lastensuojelun sosiaalityössä. Lisäksi paneudutaan lapsen tutkimiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin: lapsen kunnioitukseen, reflektioon, aikuisen valtaan ja vastuuseen. Tutkimus on laadullinen ja siinä haastateltiin kuutta 7-11 -vuotiasta Helsingin lastensuojelussa asiakkaana olevaa lasta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluna, käyttäen puolistrukturoituja kysymyksiä. Lasten puhetta analysoitiin aineistolähtöisesti. Lapsien tuottamasta aineistossa löytyi erityispiirteitä, jotka vaikuttivat tutkijan mahdollisuuksiin ymmärtää ja tulkita lasta. Näitä olivat: kehityskauden merkitys, vastauksien välttely, kuuliaisuus aikuiselle sekä tilan vaikutus haastatteluun. Aineiston toinen käsittelytapa oli diskurssianalyyttinen. Tämän lähestymistavan kautta nousivat esiin lasten käyttämät identiteettipositiot. Lapset asettuivat puheessaan ulkopuolisen, tietämättömän, vastuunkantajan, vaikeuksiin joutujan, autettavan ja aktiivisen toimijan positioihin. Kaikki positiot olivat tulkittavissa lapsien selviytymistä tukeviksi. Positioiden käyttö ja laajuus vaihtelivat lapsikohtaisesti. Kellään tutkituista lapsista ei tullut esiin liiallista tai yksipuolista turvautumista yksittäisiin selviytymispositioihin. Dialogit osoittivat, että vuorovaikutuksen kautta aikuinen voi tukea lapsen kannalta selviytymistä edistävien positioiden käyttöä. Haastateltavien lasten kokemukset lastensuojelusta olivat pääsääntöisesti hyviä tai neutraaleja. Lapsille lastensuojelun työntekijä ei ollut vastustaja vaan haastatteluista välittyi luottamus ja kiitollisuus tarjotusta avusta. Tutkittavat lapset osasivat yllättävän tarkasti määritellä saamiansa palveluja ja kokivat saaneensa apua. Lasten kohtaaminen lastensuojelussa oli toteutunut, mutta tuen jatkuminen oli jäänyt heille epäselväksi. Sosiaalityön kehittämisen seuraava askel tulisi olla lasten avunsaannin jatkuvuuden ja suunnitelmallisuuden turvaaminen. Tämä tutkimus keskittyi lapsen kielelliseen viestintään, josta tarkemman analyysin jälkeen löytyi useita sävyjä. Tulokset osoittivat, että lapsen puheen tutkiminen on sekä mielekästä että mahdollista, myös diskurssianalyyttisesti. Tutkimus tarjoaa yhden näkökulman selviytyjälasten maailmaan, sen lisäksi lasten ajattelun, puheen, kokemuksien ja viestinnän tutkimisessa on lukuisia tuntemattomia alueita, jotka odottavat seuraavia tutkijoita.
  • Holttinen, Suvi (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kolmea 1700-luvun ranskalaista teosta: Anne-Thérèse de Lambertin teosta Avis d’une mère à son fils et à sa fille (1728), Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont’n teosta Magasin des enfans (1756) sekä Louise d’Epinayn teosta Les Conversations d’Émilie (1774). Tutkin teoksia kahden tutkimuskysymyksen avulla. Ensimmäiseksi tarkastelen kirjailijoiden näkemyksiä lapsuudesta. Kysyn, minkälaisia merkityksiä teoksissa annetaan lapsuudelle ja miten niissä kuvataan lapsuutta. Toiseksi tarkastelen kirjailijoiden tapaa kuvata lastenkasvatusta: minkälaista hyvän kasvatuksen tuli olla kirjaili-joiden mukaan ja minkälaisia arvoja he halusivat siirtää lukijoilleen? Lähestyn aihetta konstruktivistisesta näkökulmasta ja tarkasteluni osoittaa, että lapsuus tai sukupuoli eivät ole universaalisti muuttumattomia käsitteitä vaan kulttuurisia konstruktioita. Tarkastelustani käy ilmi, että suhtautuminen lapsuuteen ei ollut yksiselitteinen käsittelemissäni lähteissä. Lapsuuden merkitys tulee teoksissa vahvasti tulevan aikuisuuden kautta. Kuitenkin lapsuuteen kiinnitettiin aiempaa enemmän huomiota ja myös tietoisuus lapsuuden erityislaatuisuudesta näyttäisi kasvaneen 1700-luvun aikana. Lisäksi Epinayn teoksessa nähdään viitteitä siitä, että lapsuus itsessään olisi tärkeä elämän-vaihe. Erityisesti lastenkirjallisuuden eriytyminen omaksi kirjallisuudenlajikseen kertoo 1700-luvulla tapahtuneesta muutoksesta: lapsilukijan huomioiminen uudella tavalla viittaisi siihen, että lapsen ymmärrettiin olevan perustavalla tavalla erilainen kuin aikuinen. Kuitenkin Le Prince de Beaumont ja Epinay korostavat teoksissaan lasten negatiivisia piirteitä, kuten tietämättömyyttä ja heikkoutta. Ainoastaan Lambertin teoksessa lapsuuteen liitetään myös positiivisia ominaisuuksia. Kirjailijat kritisoivat tyttöjen aiempaa kasvatustraditiota. He vaativat tytöille rationaalisempaa kasvatusta ja kannustivat tyttöjä järjen käyttöön. Toisaalta järjen käyttö rinnastuu teksteissä hyväksyttävään käyttäytymiseen, eikä niinkään itsenäiseen ajatteluun. Kriittisyydestään huolimatta kirjailijat asettavat rajoja tyttöjen oppimiselle ja oppineisuuden osoittamista pidetään haitallisena tyttöjen maineelle. Hyvään kasvatukseen kuuluu Le Prince de Beaumont’n ja Epinayn teoksissa lasten osallistaminen ja viihdyttäminen. Tyttöjen asema on teoksissa hyvin perinteinen: he ovat ensisijaisesti tulevia äitejä ja vaimoja eivätkä kirjailijat kannusta kodin ulkopuoliseen elämään. Tytöille asetetut hyveet tukevat tätä, sillä tyttöjen tulee olla kuuliaita ja häveliäitä. Kuitenkin Lambert suhtautuu tähän kriittisesti ja hän antoi naisten asemalle myös yhteiskunnallista merkitystä – naiset pystyvät vaikuttamaan yhteiskuntaan kasvattamalla hyviä aikuisia.
  • Pelttari, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen tutkimuksessani sitä kuvaa, joka rakentuu kaunokirjallisuuden välityksellä naisista, heidän elämästään ja kohtaloistaan Suomen sisällissodan aikana. Olen myös kartoittanut niitä yhteiskunnallisia ja aatteellisia ja uskonnollisia käsityksiä, jotka tuona aikana vallitsivat. Aineistoni keskeisin teos on Anneli Kannon ”Veriruusut” (2008). Maila Talvion “Kurjet” (1919) ja Hilja Haahden “Todistaja” (1921) ovat vertailuaineistona. Lähtökohtanani ovat narratologisesti suuntautuneet tutkimustavat, jotka suuntaavat huomion kertomuksen rakenteisiin, esimerkiksi henkilöhahmoihin, tapahtumapaikkoihin tai toimijoiden intentioihin. Tässä tutkimuksessa huomion keskipisteenä ovat henkilöhahmot, erityisesti naiset. Käytän analysoinnin apuna aineistosta nousevaa teemoittelua. Teoreettinen näkökulmani on sosiaalinen konstruktionismi eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, jonka mukaan sosiaalinen todellisuutemme rakentuu sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Kieli ja sen käyttö eivät vain kuvaa maailmaa, vaan samanaikaisesti havainnoinnin kanssa myös rakentavat sitä. Nämä kirjat ovat omalta osaltaan rakentamassa sitä kuvaa, joka meillä historiastamme on.
  • Hoppania, Eeva-Leena (2005)
    Tutkielmassani tarkastelen ja tutkin sosiaalityön opiskelijoiden puhetta asiakastyön taidoista. Olen kerännyt aineiston tutkielmaani osana syventävien opintojen harjoitteluani Sosiaalityön opetus- ja tutkimusyksikkö Praksiksessa, jonka yhteydessä toteutettiin Helsingin yliopiston sosiaalityön käytännönopetuksen Asiakastyön taidot -opintojakso keväällä 2005. Opintojakso oli monella tapaa uutta luova ja kokeileva - asiakastyön taitojen opetusta toteutettiin ensimmäistä kertaa Suomessa aidossa sosiaalityön ympäristössä. Tutkielmani viitekehyksenä vaikuttaa yhteiskunnallisessa tutkimuksessa yleisesti hyväksytty konstruktionistinen käsitys tiedosta ja sosiaalisesta toiminnasta. Lähtökohtana tutkielmassani ovat kielellisen kommunikaation kautta rakennetut käsitykset todellisuudesta. Eläviä vuorovaikutuskäytäntöjen analysoidessa konstruktionismin viitekehyksessä on oleellista, että aineistoa tulkitaan mahdollisimman avoimin mielin, eikä liikkeelle lähdetä käytäntöjä ulkopuolelta selittävistä teorioista. Tutkimusaineisto koostuu Asiakastyön taidot -opintojakson nauhoitetuista ja auki litteroiduista pienryhmäkeskusteluista, joissa käytyä taitokeskustelua lähestyn ja tutkin diskurssianalyyttisesti. Menetelmänä diskurssianalyysi antaa riittävästi liikkumavaraa ja sovellusmahdollisuuksia, mutta tarjoaa tutkimukselle myös hyvin selkeät raamit. Tavoitteenani on kuvata, miten opiskelijat puhuvat ryhmissä asiakastyön taidoista ja peilata käytyä keskustelua sosiaalityön teoreettisen taitokeskusteluun. Kuvaan myös sitä, miten taitopuhe asettuu suhteessa sekä opintojakson taitokäsitykseen. Tutkimusasetelmani edellyttää myös suhteellisen tarkkaa tutkimuskontekstin kuvaamista ja avaamista. Teoreettisena kulmakivenä hyödynnän Etienne Wengerin (1998) oppimisen sosiaalista teoriaa, Wengerin mukaan oppiminen on ennen kaikkea tekemällä oppimista, merkitysten luomista kokemusten kautta, yhteisöön kasvamista sekä oman identiteetin rakentumista. Näkökulmani sosiaalisen teorian hyödyntämisessä kohdentuu siihen, miten puhe jäsentyy merkityksiksi ja mitkä tekijät tuotettuun puheeseen vaikuttavat. Tutkielman analyysiosassa nostan aineistosta kolme asiakastyön taitodiskurssia: kokemusdiskurssin, myötätuntodiskurssin ja arvodiskurssin, joita pohdin ja erittelen kutakin erikseen. Pyrin saamaan opiskelijoiden oman puheen mahdollisimman hyvin esiin ja käytänkin analyysissä runsaasti suoria sitaatteja tutkimusaineistostani. Tutkimuksessani osoitan, että sosiaalityön opiskelijoiden taitopuheessa esiintyy elementtejä sosiaalityön taitojen teoreettisista tulkinnoista, mutta opiskelijat kytkevät taitopuheeseen myös yksilöllisiä ja vähemmän teoreettisessa keskustelussa esillä olevia näkökantoja. Toivon tutkielmani tarjoavan näkökulmia sosiaalityön käytännön opetuksen, erityisesti asiakastyön taitojen opettamisen kehittämiseen.
  • Kyllästinen, Eva-Maria (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee suvereniteetti-käsitteen käyttöä ja käsitteellistämistä Britannian kaksikamarisessa parlamentissa 1950-, 1970- ja 1990-luvuilla. Suvereniteetti on kansallisen ja kansainvälisen oikeuden tärkeimpiä käsitteitä. Käsitteellä on yleisesti tarkoitettu poliittisen yhteisön korkeimman vallankäyttäjän ominaisuutta. Suvereniteettiin liitetään myös itsemäärääminen ja itsenäisyys. Politiikan tutkijoiden ja lainharjoittajien parissa ei kuitenkaan vallitse konsensusta sen merkityksestä ja on esitetty käsitteen hylkäämistä sen paradoksaalisuuden vuoksi. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä dimensioita Britannian parlamentaarikkojen suvereniteettidiskurssit ovat heijastaneet Euroopan integraation ja globalisaation edetessä. Britannia on hyvä tutkimuskohde, koska se on suhtautunut ylikansalliseen päätöksentekoon varauksellisesti. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä nostetaan esille suvereniteetin monet määritelmät, Britannian parlamentin suvereenisuuden periaate, Euroopan poliittisen järjestelmän ja valtiosuvereenisuuden muotoutuminen sekä konstruktionistinen lähestymistapa suvereniteetin käsitteeseen. Tarkasteltavat vuosikymmenet on valittu niiden poliittisen ja historiallisen merkityksen vuoksi. 1950-luvulla Brittiläinen imperiumi alkoi purkautua ja Schumanin julistuksen myötä elettiin Euroopan yhteisön ensihetket. Vuonna 1973 Britannia liittyi Euroopan yhteisön jäseneksi ja postmodernilla 1990-luvulla globalisaation voidaan nähdä entisestään kiihtyneen. Tutkielmassa suvereniteettia lähestytään sekä määrällisesti että laadullisesti analysoimalla Hansard-korpukseen tallennettuja Britannian parlamentissa käytyjä puheita. Tutkimusaineistona on 900 kolmelta eri vuosikymmeneltä sattumanvaraisesti valittua suvereniteetti-käsitteen sisältävää konkordanssiriviä ja suvereniteetin 30 kollokaatiota. Aineiston analysoimiseksi käsitteelle on luotu seitsemän eri dimensiota, jotka ovat kotimainen dimensio, juridinen dimensio, supranationaalinen dimensio, parlamentaarinen dimensio, kontraktuaalinen dimensio, teoreettinen dimensio ja dekonstruktiivinen dimensio. Kotimainen dimensio viittaa valtion sisäiseen suvereniteettiin, juridinen dimensio ulkoiseen suvereniteettiin, supranationaalinen dimensio toimivallan siirtymiseen ylikansallisille elimille, parlamentaarinen dimensio suvereenia lainsäädäntövaltaa käyttäviin instituutioihin, kontraktuaalinen dimensio kansanvaltaan, teoreettinen dimensio suvereniteetin ontologiaan ja dekonstruktiivinen dimensio suvereniteetin olemattomuuteen tai pahuuteen. Konkordanssirivit on analysoitu dimensioihin ja analyysiosiossa on esitetty laskelmat dimensioiden frekvensseistä ja vertailtu käsitteen kollokaatioprofiileja konkordanssianalyysin tuloksiin. Tutkielman tulokset osoittavat hypoteesin mukaisesti, että juridinen dimensio on ollut korkeimmillaan 1950-luvulla ja parlamentaarinen dimensio 1970-luvulla. 1990-luvulla ei ole nähtävissä hypoteesissa esitettyä dekonstruktiivisen dimension frekvenssin merkittävää kasvua. Sen sijaan 1990-luvulla on lisääntynyt kontraktuaalinen dimensio, mikä indikoi tarvetta painottaa demokraattista valtuutusta vallankäytölle. Kollokaatti national, “kansallinen”, esiintyy kaikkina vuosikymmeninä kahden frekventeimmän kollokaatin ryhmässä. Tämä viittaa siihen, että suvereenisuus liitetään kansallisvaltioiden ensisijaisuutta koskeviin normatiivisiin periaatteisiin. Tutkielman loppupäätelmissä esitetään, että suvereniteetin dimensioiden olemassaolo määräytyy niiden konstruoitumisesta poliittisissa diskursseissa. Suvereniteetin eri dimensioiden tutkiminen on tärkeää, koska suvereniteetti-konstruktio on yhteydessä siihen, kuinka käsitettä harjoitetaan poliittis-oikeudellisissa toimintaympäristöissä. Aikana, jolloin kansallista päätäntävaltaa on delegoitu ylikansallisille elimille, absoluuttisen ja jakamattoman suvereenisuuden klassiseen käsitykseen kohdistuu erityisiä haasteita.
  • Hannola, Laura (Helsingin yliopisto, 2020)
    Teknologisen kehityksen ja työn intensifikaation myötä työn ja perheen rajat ovat hämärtyneet ja elämänalueiden integroituminen on yhä yleisempää. Teknologian mahdollistama joustavuus on tutkimusten mukaan yhtäältä helpottanut työn ja perheen yhteensovittamista, mutta samalla johtanut työn liialliseen läikkymiseen perheen alueelle. Työn ja perheen rajateoria tarkastelee yksilöä työn ja perheen välisiä joustavia ja läpäiseviä rajapintoja ylittävänä toimijana, joka pyrkii tasapainottamaan omaa elämäänsä näiden välillä. Työn ja perheen suhdetta on tutkittu lähinnä realistisesta näkökulmasta ja kvantitatiivisin menetelmin. Tässä tutkielmassa aihetta lähestytään konstruktionistisesta viitekehyksestä käsin. Tavoitteena on valottaa työn ja perheen rajapintaa diskursiivisesta näkökulmasta, sosiaalisesti konstruoitavana ilmiönä. Kiinnostuksen kohteena on, millaiseksi työn ja perheen suhde ja työntekijän toimijuus rajanylittäjänä rakentuvat sekä millaisin retorisin keinoin rajoista neuvotellaan. Aineisto koostuu kolmesta ryhmähaastattelusta, joissa samassa organisaatiossa asiantuntijatyötä tekevät työntekijät kommentoivat työnantajansa perheystävällisyyttä. Teoreettismetodologinen lähestymistapa on laadullinen asennetutkimus. Aineistosta jäsentyi neljä diskurssia, joiden kautta työn ja perheen yhteensovittamista koskevaa puhetta tuotetaan: itseohjautuvuuden, ahkeruuden, kuuliaisuuden ja syyllisyyden diskurssit. Työntekijän toimijuus rakentuu diskursseissa eri tavoin. Itseohjautuvuuden diskurssissa toimijuus rakentuu yrittäjämäisenä orientaationa, jossa korostuu työntekijän vapaus ja autonomia rajojen määrittäjänä. Ahkeruuden diskurssissa toimijuus rakentuu toimijuutena suhteessa itseen, jolloin korostuu ahkeruus ja työntekijän joustaminen työnantajan suuntaan jopa perheen kustannuksella. Kuuliaisuuden diskurssissa rakentuu versio työntekijän heikosta toimijuudesta, jolloin korostuu työnantajan rooli rajojen asettajana silloin, kun se on työntekijälle itselleen vaikeaa. Haastateltavat käyttävät syyllisyyden diskurssia tasapainotellessaan eri roolien ja identiteettien välillä sekä tilanteissa, joissa hyväksyttävää käyttäytymistä määrittävät sosiaaliset normit eivät välttämättä ole selkeät. Kaiken kaikkiaan työn ja perheen suhde rakentuu monitahoisena ilmiönä, jota määritellään ja josta neuvotellaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Elämänalueiden integroituminen rakentuu luonnollisena osana nykyaikaista työelämää, ja integroimiseen myös kuvataan koettavan normatiivista painetta. Integroituminen rakentuu kuitenkin kiistanalaisena ilmiönä: yhtäältä yhteensovittamista helpottavana yksilöllisenä joustavuutena, sekä toisaalta täydellisenä ajallisten, fyysisten ja psykologisten rajojen hämärtymisenä. Käytännön tasolla johtopäätöksenä todetaan, että organisaatioissa tulisi kiinnittää huomiota niihin vuorovaikutuksen ja kielenkäytön käytäntöihin, joissa rakennetaan työn ja perheen yhteensovittamista, rajojen joustavuutta ja hyvää työntekijyyttä määrittäviä normeja. Työn ja muun elämän rajojen hämärtyminen on edelleen kiihtyvä trendi. Lisää laadullista ja konstruktionistista tutkimusta tarvitaan monipuolisemman ymmärryksen luomiseksi ilmiöstä.