Tämän tutkimuksen tavoitteena on löytää relevantteja konteksteja puolalaisen kirjailijan Andrzej Stasiukin (1960–) kirjoittaman matkakirjan Matkalla Babadagiin (2006; alkuteos Jadąc do Babadag 2004) tulkintaan sekä esittää tulkinta teoksesta näiden kontekstien valossa. Tutkimuksen ensisijainen tutkimusmateriaali koostuu Matkalla Babadagiin –teoksen puolankielisestä alkuteoksesta sekä siinä olevista rajoja ja rajanylityksiä kuvaavista episodeista. Toissijaisena tutkimusmateriaalina on käytetty konteksteja kuvaavia kirjallisia lähteitä kirjallisuuden- ja kulttuurientutkimuksen alalta sekä poliittisen ja kulttuurisen maantieteen parissa tehdyn rajatutkimuksen alalta. Tutkimuksen teoreettisena ja metodologisena viitekehyksenä on hermeneuttinen lähestymistapa. Tarkemmin teoksen tulkinnassa on käytetty kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija Mikko Lehtosen kehittämää kontekstien hermeneutiikkaa, jossa tekstille annettujen merkitysten ja tulkintojen nähdään olevan sidoksissa moninaisiin konteksteihin. Tutkijan tehtävänä on identifioida ja kuvata tulkinnan kannalta relevantit kontekstit. Kontekstien hermeneutiikalla tavoitellaan siten paitsi tekstin myös sen tulkinnassa keskeisten kontekstien ymmärtämistä. Tutkimuksen tulokset jakautuvat kahteen kategoriaan. Ensimmäisen kategorian tulokset ovat Matkalla Babadagiin –teoksen luennassa esille nousseet kontekstit. Näitä ovat raja (geo)poliittisena käsitteenä, 1980-luvulla syntynyt Keski-Euroopan idea ja Andrzej Stasiukin kirjallisessa tuotannossa hahmottuva keskieurooppakuva sekä vuoden 1989 jälkeinen transformaation aikakausi yhteiskunnallisena ja kulttuurisena kontekstina. Ensimmäisen kategorian tuloksina voidaan pitää myös tarkennettuja tutkimuskysymyksiä: mikä on rajojen merkitys Andrzej Stasiukin keskieurooppakuvan muodostumisessa ja miten transformaation aikakausi selittää keskieurooppakuvan muodostumista ja kertojan kokemuksia rajojen ylittämisestä. Toisen kategorian tulokset ovat tutkimuksen päätulokset. Tärkeimpänä tuloksena voidaan pitää ymmärrystä siitä, että rajojen ylittämisellä eli matkustamisella on keskeinen merkitys Andrzej Stasiukin keskieurooppakuvan rakentumisessa. Rajojen avautuminen vuoden 1989 jälkeen toi vapauden matkustaa ja mahdollisuuden alkaa luoda subjektiivista omaa Eurooppaa (puol. moja Europa), mutta samalla se aloitti vääjäämättömän kehityksen kohti rajojen ja niiden tuoman matkustamisen konkretian vähittäistä katoamista. Vaikka Stasiukin omassa Euroopassa on kyse subjektiivisesta keskieurooppakuvasta, jää hän Matkalla Babadagiin –teoksen kertojan kautta tulkittuna ulkopuoliseksi tässä itse rakentamassaan Euroopassa. Rajoihin liittyy myös kokemus niiden absurdiudesta. Kertojan kokemus rajoista ei muodosta yhtenäistä kertomusta, joka auttaisi jäsentämään sitä tilaa, jossa hän matkustaa. Jokainen raja on erilainen ja kokemus rajan kohtaamisesta on subjektiivinen. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että kertojan kohtaamista rajoista muodostuu verkko, jolla on ajallinen ja tilallinen ulottuvuus. Matkustaessaan kertoja ylittää nykyisiä valtionrajoja, mutta hän kohtaa myös maisemaan ja kulttuuriseen muistiin tallentuneita reliikkirajoja. Reliikkirajojen kohtaaminen havainnollistaa sitä, miten muistaminen ja mielikuvitus ovat Stasiukin keskieurooppakuvan rakentamisen strategioita konkreettisen matkustamisen ohella. Tutkimuksen toinen oleellinen johtopäätös on, että ilman matkustamisen ja rajojen ylittämisen konkretiaa Stasiukin luoma keskieurooppakuva pohjautuisi pelkästään alati neuvoteltavissa olevaan muistamiseen ja diskursiiviseen tulkintaan. Matkustamisen konkretian tarve selittää myös vuoden 1989 ja transformaation ajan merkitystä Stasiukin keskieurooppakuvan muodostumisessa. Rajojen avautuminen loi konkreettisen mahdollisuuden ylittää rajoja, kerätä passiin leimoja ja vierailla paikoissa, jotka lähitulevaisuudessa saattaisivat muuttua tunnistamattomiksi. Rajojen avautuminen mahdollisti myös vaihtoehtoisen tilan tulkinnan ja “Eurooppaan paluun” –reitin esittämisen, jollaiseksi Stasiukin keskieurooppakuva voidaan myös tulkita kuten tämän tutkimuksen johtopäätöksissä esitetään.

I detta arbete har jag valt att juxtapositionera kuratering som metod och dramaturgiskt/dramaturgens arbete. Jag har gjort detta för att reflektera över mitt eget arbete som dramaturg och föreställningsgörare och för att reflektera min egen relation till det kontemporära konstfältet och dess produktionsmodeller. Kuratering blev av intresse för mig då jag fungerade som arbetsledare när vi skulle sätta upp min slutarbetspjäs Celeste. Celeste blandande pjäs och utställningsform och föreställningssituation och utställningssituation och ställde som pjäs frågan om regi kontra kuratering. Funderandet på kuratering som metod har i detta arbete främst skett på två nivåer. Dels som metod inne i enskilda produktioner (som i fallet Celeste) och dels som kontextualiserande verktyg för att kunna överblicka det kontemporära nyliberalistiska performativa konstfältet och dess krav. I inledningen till arbetet klargör jag från vilken position jag skriver detta examensarbete. Jag går även igenom fältets krav på den icke-etablerade konstnären och klargör för nyliberalistiska tendenser på den kontemporära marknaden. I andra kapitlet behandlar jag mitt konstnärliga slutarbete Celeste, hur Celeste som pjäs fick mig att förhålla mig motstridigt och ontologiskt till regisserande och hur Celeste inte anpassade sig till konventioner om pjäs, föreställning eller regi och hur kuratering som metod då blev aktuellt för mig. Vidare skriver jag om utställningen som format, utställningsdramaturgi och det vita galleri utrymmet som koncept. I det tredje kapitlet klargör jag först vad det var som fick mig att juxtapositionera kuratering och dramaturgiskt arbete. Jag skriver om hur båda arbetsbilderna och -identiteterna varit i en stark upplyft sedan 1980-1990 talen, hur det för tillfället finns något för samtiden uttryckande i dem och vad som de kan tänkas ha gemensamt. Jag går igenom kuratorns arbetsbilds historia fram till den kontemporära uppfattningen av arbetet och funderar sedan kort på samtida kuratergin och 'att kuratera' som ett kontemporärt livsstilskoncept. Jag går även igenom dramaturgens historia/genealogi fram till den kontemporära uppfattningen av arbetet och de kontemporära kraven dramaturgen ställs. I fjärde kapitlet går jag tillbaka till att fundera på produktion, produktionsmodeller och kontexterna för vår produktion. Jag gör detta för att fundera på hur jag själv kan fungera som autonom entitet på fältet och för att ha en uppfattning om fältets (sociala och institutionella) konventioner, verksamhetsmodeller och trender. Jag funderar på närheten av det kontemporära konstfältets och den nyliberalistiska marknadens egenskaper och hur man kunde vara verksam på fältet på ett icke-marknadsaffirmerande sätt. Jag funderar även på retoriken/politiken emellan orden kreativ och konstnärlig. I sammandraget försöker jag summera vad jag funderat på under skrivprocessen och vad för följdfrågor lyfts upp. Jag presenterar vissa motstridigheter som jag själv upplever i fältet , fältets krav och den egna verksamheten.

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella Nikolai Gogolin novellia Päällystakki sekä Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Päällystakki adaptaatiotutkimuksen näkökulmasta. Tarkoitukseni on tutkia, minkälaisia muutoksia tapahtuu, kun lähdeteos sovitetaan novellista näytelmäksi ja siirretään uuteen ajan, paikan ja kulttuurin kontekstiin. Lisäksi tavoitteenani on tutkia muutosta yleisellä tasolla teosten sisältöanalyysin keinoin. Keskeisimpänä teoreettisena lähteenäni on Linda Hutcheonin teos A Theory of Adaptation. Hutcheonin teoria edustaa uudempaa postmodernia näkemystä, jossa adaptaatiot nähdään itsenäisinä ja yhtä tärkeinä kuin ne lähdeteokset, joiden pohjalta adaptaatiot on tehty. Lähestyn aihetta useista eri tulokulmista, joten käytän lähteinäni useita eri tieteenalojen teoksia. Adaptaatioihin ja teatteriin liittyvän kirjallisuuden lisäksi käytän myös kirjallisuustieteen ja kielitieteen teoksia sekä Gogolia käsittelevää kirjallisuutta. Lähteisiini kuuluu myös muun muassa sosiologian ja sosiaalipsykologian alaan liittyviä teoksia. Olen tutkinut aihetta hermeneuttisesti, mutta myös draamaanalyysin keinoin. Päällystakki-novellia ja -näytelmää voidaan analysoida Hutcheonin adaptaatioteorian avulla, vaikka Hutcheon ei määrittele novellin ja näytelmän ominaispiirteitä. Hutcheon kuitenkin tarkastelee teoksessaan kertovan ja esittävän moodin eroavaisuuksia. Kertovan moodin taiteelle on tyypillistä kuvailu ja mielikuvituksen käyttö, esittävän moodin taidelajeille sen sijaan visuaalisuus ja auraalisuus. Novelli on kirjallisuudenlajina kertomakirjallisuutta, kun taas näytelmäkirjallisuudelle on ominaista teatterilähtöisyys, eli pyrkimys esitettävään muotoon. Näytelmätekstinä Päällystakki on laajempi teos kuin novelli ja siinä korostuvat teatterille ominaiset ilmaisukeinot. Päällystakki-näytelmässä on paljon henkilöhahmoja novelliin verrattuna, mikä korostaa näyttelijäntyön merkitystä näytelmää esitettäessä. Myös teosten kielessä ja tyylissä on eroja. Teoksia yhdistävät tarina ja pysyvät teemat, realismin ja fantasian sekoittuminen, päähenkilö sekä takki muutossymbolina. Hutcheonin huomiot ajan, paikan ja kulttuurin muutoksista näkyvät tutkimusteosten sisällössä. Vaikka teokset ovat fiktiivisiä, niiden konteksteissa pyritään realistisuuteen ja kuvaamaan historiallisia tapahtumia. Varsinkin näytelmässä pyritään kuvaamaan realistisesti ajan, paikan ja kulttuurin konteksteja ja niissä tapahtuvia muutoksia. Näytelmän kontekstin siirtäminen 1800-luvun Pietarista 2000-luvun Suomeen on looginen ja perusteltu historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna. Näytelmän ajan ja paikan kontekstin valinnassa korostuu myös samastettavuus. Näytelmä on modernisaatio ja se sijoittuu potentiaalisten katsojien lähikontekstiin. Aika ja paikka ilmenevät näytelmässä muun muassa henkilöhahmojen ja asusteiden kautta. Kulttuurisessa kontekstissa muutoksen ideologinen painopiste siirtyy idästä länteen ja sosialismista (tai kommunismista) globaaliin markkinatalouteen. Kulttuurisia muutoksia käsitellään talouden ja työn termein.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen alueelta löytyneitä esi- ja varhaishistoriallisia lukkoja ja avaimia sekä jälkimmäisiin läheisesti liittyviä koristeavaimia/avaimenmuotoisia riipuksia. Koska kyseessä on arkeologinen esineryhmä, jota ei ole aiemmin juurikaan tutkittu, on tutkimuksen ensisijaisena lähtökohtana aineiston typologinen luokitus ja ajoittaminen. Tarkastelun kohteena ovat myös esineiden löytökontekstit, joilla saattaa olla merkitystä mm. esineiden funktion ja ajoituksen suhteen. Koska arkeologiset esineet eivät ole ympäristöstään irrallinen ilmiö, tarkastellaan tutkimuksessa myös lukkoihin ja avaimiin liittyviä sosiaalisia aspekteja. Niin ikään esineiden funktioihin ja symboliikkaan liittyviin kysymyksiin etsitään vastauksia, mihin liittyy läheisesti myös koristeavainproblematiikka. Tutkimusaineisto jakautuu kolmeen kategoriaan, joista suurimman muodostavat riippulukkoihin luettavat esineet (lukot, niiden fragmentit sekä avaimet). Näistä on tehty varsinainen, esineiden keskinäiset suhteet huomioon ottava typologia sekä relatiivinen kronologia. Toiseen kategoriaan kuuluvat lähinnä kiinteisiin lukkoihin kuuluneet avaimet, joista osa on liitettävissä tietynlaisiin lukkotyyppeihin skandinaavisten vastineidensa perusteella. Kolmas kategoria sisältää koristeavaimiksi tai avaimenmuotoisiksi riipuksiksi luettavat esineet, joissa on havaittavissa erilaisia variantteja. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Suomen varhaisimmat ajoitettavat lukot - sekä kiinteät että riippulukot - ovat merovingiaikaisia. Tähän aikaan saattavat ajoittua myös käyttöavaimia imitoivat koristeavaimet, joiden merkitystä ei tarkkaan tiedetä. Myös käyttöesineiksi luokiteltaviin lukkoihin ja avaimiin liittyy monivivahteista symboliikkaa, joka on yhdistetty esim. kotitalouteen, hedelmällisyyskulttiin tai uskontoon. Kotitaloudessa etenkin avainten on katsottu kuvastavan naisen taloudellista tai sosiaalista vapautta. Hautoihin pantujen esineiden voisi arvella kuvastavan vainajan sosiaalista statusta. Lukko- ja avainsymboliikka on universaali ilmiö - sillä on ollut vaikutusta sekä pakanallisissa kulttuureissa että kristinuskon piirissä.

The aim of the study was to describe persuasive performance and its impressions in Communications Agency Deskis 'Oma Puheenvuoro' concept's news videos. Persuasive performance was explored in a new context from the fields of television and internet media studies. The new concept was web television. The theories and studies were chosen to fit with the context and persuasiveness. The purpose was to find out how persuasive performance is in online videos and what kinds of impressions does persuasive performance create. Persuasive performance and its implications were evaluated based on six Communications Agency Deski's news videos. The evaluation was done by an evaluation panel that consisted of communications professionals. Two evaluation measurements were created for the study. The first measurement measured persuasive performance in the online videos by thirteen statements which were divided in to four performance skill areas. The other measurement weighted the impressions of the performance by seventeen statements. Both measurements had open commentary options with the purpose of deepening the study results. The evaluation panel evaluated the performances persuasive and the impressions of the performance positive. Argumentation and content skills were seen as more persuasive than speech structure and articulacy skills. Relevance, credibility and consistency were evaluated as persuasive impressions of performance where as compelling, pleasant or interesting impressions were not seen as persuasive. Based on the results a conclusion can be made that the persuasive performance in online television can be studied by comparing the level of persuasiveness compared to the impressions of performance. The results indicate that certain features in online television context influence the persuasiveness. The results of this study contribute to enhancing the persuasive performance in online television shows.

Tutkielmassa tarkastellaan leksikaalisen semantiikan avulla sanan ”leipä” merkityksiä ja niiden muodostumista vuoden 2007 ranskankielisessä raamatunkäännöksessä. Leipä on ollut Raamatun ajan tärkein ruoka ja sillä on rikas symboliikka tutkimusaineistossa. Sana ”leipä” esiintyy eri konteksteissa, kuten Isä meidän -rukouksessa, pääsiäisen vietossa ja Jeesuksen vertauksissa. Tutkimusaineistossa ”leipä” esiintyy 323 kertaa: 226 Vanhassa Testamentissa (VT) ja 97 Uudessa Testamentissa (UT). Tutkielmassa käytetty Raamatun käännös, Segond 21, on uskollinen Raamatun alkukielille (heprea, aramea, kreikka), mutta pyrkii olemaan ymmärrettävä nykylukijalle. Tässä tutkielmassa ei käsitellä Raamatun alkukieliä, vaan keskitytään tutkimaan ranskankielistä käännöstä. Aineistoa vertaillaan suomenkieliseen vuoden 1992 Raamattuun. Aineiston tutkimiseen käytetään leksikaalisen semantiikan analyysin menetelmiä, kuten sanan ympäristön tutkimista, semanttisia kenttiä ja kielikuva-analyysia. Semanttisessa analyysissa on haastavaa pysyä täysin objektiivisena, ja niinpä tässä tutkielmassa käytetään ”leipä”-sanan ymmärtämiseen Raamattua kokonaisuudessaan. Aineiston tutkimista varten ”leivän” merkitys määritellään ensin ranskankielisten sanakirjojen ja Raamatun aikaisen kulttuurin kautta. Sanakirjoista käy ilmi, että ”leipä” on polyseeminen sana. Tämä on tutkimuksen lähtökohta. Tutkielmassa luodaan ensin semanttinen kenttä aineistosta löytyvistä leipälaaduista (6), ja sen jälkeen keskitytään tutkimaan aineistossa esiintyviä muihin ruoka-aineisiin ja juomiin viittaavia substantiiveja (9) sekä verbejä (12), joihin ”leipä” liittyy tekemisen kohteena. Lopuksi tutkitaan ”leivän” kielikuvia, jotka rakentuvat pääasiassa metonymian ja metaforan kautta. Tutkielmassa selviää, että ”leivällä” on ainakin 11 eri merkitystä. Myös monet muut ruokaan liittyvät sanat ovat monimerkityksisiä. Lopullista listaa ”leivän” merkityksistä ei kuitenkaan voi antaa, sillä merkitys riippuu lukijasta. Joidenkin leipälaatujen rooli määräytyy niiden valmistuksessa käytettyjen raaka-aineiden, erityisesti hiivan, perusteella. Verbien tutkimisen kautta huomataan muun muassa, että leivän runsautta pidetään Jumalan suosion osoituksena, kun taas leivän puute nähdään rangaistuksena. ”Leivän” pääasiallisia metonyymisia merkityksiä ovat ruoka, elatus ja työ. Näistä ”leivän” merkityksistä on tullut universaaleja erilaisten sanontojen myötä. Suomenkielisen ja ranskankielisen raamatunkäännöksen vertailu osoittaa, että ”leipä” on säilyttänyt metonyymisen roolinsa ranskankielisessä käännöksessä selvemmin kuin suomenkielisessä. VT:n metaforissa ”leipä” esiintyy substantiivien, kuten suru ja laiskuus, kanssa. Näissä kielikuvissa ”leivän” merkitys ei ole yksiselitteinen. Voidaan kuitenkin todeta, että ”leipä” yhdessä substantiivin kanssa viittaa tekemiseen tai negatiiviseen tapahtumaan. UT:n metaforissa ”leipä” viittaa Jeesukseen ja hänen ruumiiseensa, mutta myös Raamattuun, Pyhään Henkeen ja kristilliseen seurakuntaan. Kaikki UT:n merkitykset liittyvät kuitenkin Raamatun kontekstissa toisiinsa. Voidaankin todeta, että ”leipä” symboloi laajassa merkityksessä koko kristinuskon ydintä eli evankeliumia.