Browsing by Subject "kontrollipolitiikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Hongell, Buster (1999)
    Syftet med denna undersökning är att beskriva orsakerna och aktörerna som gav upphov till en ny narkotikalag 1972 samt att analysera narkotikakontrollens utveckling och implementering fram till 1990-talet. Ett ytterligare syfte är att jämföra narkotikapolitiken som bidrog med den nya narkotikalagen 1972 och narkotikapolitiken på 1990-talet. Avhandlingen baserar sig på ett deduktivt tillvägagångssätt. Vidare antas ett aktörsperspektiv, eftersom en del av avhandlingen utgår från riksdagsmännens argument och val i omröstningen. Som hjälpmedel används en rationalistisk teori och aktörsansats av Lewin (1985). I den teoretiska delen ringas aktörerna in och policyprocessen beskrivs som ett redskap för dem empiriska studien. I den empiriska delen beskrivs narkotikakontrollens utveckling i Finland utgående från Premfors' (1989) och Bengtssons (1995) beskrivning av policyprocessen. Policyprocessen följs systematiskt från initiering till utvärdering. Det empiriska avsnittets källmaterial består av riksdagshandlingar, lagtext, narkotikastatistik och litteratur. Resultaten och slutsatserna från den empiriska undersökningen kan kort sammanfattas i följande: 1) Orsaken till att man började planera en ny narkotikalag var det allt högre narkotikamissbruket i slutet av 1960-talet, 2) den politiska tvistefrågan låg huruvida man skulle kriminalisera bruket eller inte, 3) debatten präglades av partiernas ideologier och av att det samtidigt skulle hållas val, 4) aktörerna som låg bakom brukets kriminalisering kunde indelas mellan höger- och vänsterinriktade partier där vänstern var emot och högern för, 5) narkotikafrågan kom i första hand att definieras som ett ordnings- och säkerhetsproblem och man sökte en lösning på problemet i en kontrollpolitisk modell av straffrättslig karaktär, 6) den nya narkotikalagen som trädde i kraft 1972 kriminaliserades bruket och var mycket restriktiv, därtill tilldelades polismyndigheterna huvudansvaret för skötseln av narkotikakontrollen, 7) utvecklingen av lagstiftningen visar att Finlands narkotikapolitik följer både en medicinsk vårdmodell och en straffrättslig sanktionsmodell från att på 1970 talet bara använt en straffrättslig sanktionsmodell, 8) på 1990-talet har det förekommit en gemensam politisk önskan till ökad vård, ökad kontroll och ökad preventiv narkotikabekämpning pga. av ett ökande narkotikamissbruk i samhället.
  • Hurme, Toivo (2002)
    Tutkimus tarkastelee huumausaineiden käyttäjästä viranomaisdokumenteissa rakentuvaa kuvaa Suomessa vuosina 1995-2001. Käsitys huumausaineiden käyttäjästä ei ole valmiina maailmassa olemassa, vaan se aktiivisesti tuotetaan huumausainepolitiikan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen tarkoitus on osoittaa, kuinka huumekysymystä sääntelevien viranomaistoimijoiden tuottamissa dokumenteissa – ja samalla käytännöissä joita nämä dokumentit ohjaavat – huumeiden käyttäjästä rakentuu todellinen, ymmärrettävä subjekti. Mielenkiinto kohdistuu erityisesti siihen, millaisia erilaisia sääntelyn näkökulmia ja lähestymistapoja tähän ongelmallisena pidettyyn yksilöön kohdistuu. Tutkimuksen taustalla on Suomen 1990-luvulla muuttunut huumausaineiden käyttö-, markkina- ja haittatilanne, jonka myötä huumepotiittiset toimenpiteet ovat monipuolistuneet. Tutkimuksen teoreettinen näkökulma on hallinnan analyyttinen, jossa yhteiskunnallisia hallinta- ja valvontapyrkimyksiä tarkastellaan kohdistamalla huomio siihen, millaista todellisuutta ne synnyttävät. Tällöin valta käsitetään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tuottavaksi, produktiiviseksi voimaksi ja yhteiskunnallisen sääntelyn olennainen piirre on, että se aktiivisesti määrittelee kohteensa ymmärrettävään, haltuun otettavaan muotoon. Tutkimus tarkastelee sitä kuinka tämä määrittely huumepolitiikan ajankohtaisissa käytännöissä tapahtuu ja minkälainen on sen lopputuloksena syntyvä kuva huumeiden käyttäjästä. Tutkimuksen aineisto koostuu Suomen huumausainepolitiikkaa määritelevästä yleisestä ohjelmakirjallisuudesta (valtion keskushallinnon komiteanmietinnöt, periaatepäätökset, huumepolittiset strategiat ja toimenpideohjelmat) sekä keskeisten huumekysymyksen parissa toimivien viranomaisten ammattikirjallisuudesta (poliisi-, terveys-, sosiaali-, ja päihdehuoltoviranomaisten ammattijulkaisut). Analyysin menetelminä käytetään hallinnan analyyttistä diskurssianalyysiä sekä sosiosemioottista modaalianalyysia. Kaksi keskeistä 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien huumepolitiikkaa vahvasti dominoinutta ymmärrytapaa huumeiden käyttäjästä ovat tämän käsittelemisen joko moraalittomana rikollisena tai toisaalta riippuvuussairaudesta kärsivänä potilaana. Näiden rinnalle ilmaantui uusien 1990-luvun lopulla aloitettujen huumepolittisten toimenpiteiden kautta jäsentyvä ymmärrys huumeiden käyttäjästä kansanterveydellisenä riskiyksilönä. Tämä 1990-luvun lopulla esiinnousut lähestymistapa konkretisoituu huumeiden käyttäjien anonyymissa terveysneuvontatoiminnassa, joka poikkeaa periaatteiltaan ja menettelytavoiltaan selkeästi aiemmista huumekysymyksen sääntelytoimista. Perinteisten huumeidenkäyttäjän joko rikollisena tai sairaana ymmärtävien lähestymistapojen ollessa voimakkaan yksilökeskeisiä, keskittyy kansanterveydellisen riskiajattelun jäsentämä, käyttäjän asiakkaana vastaanottava lähestymistapa ensisijaisesti huumeiden käytön olosuhteisiin ja ympäristöön jättäen itse huumeiden käyttäjän anonyymiksi. Rikollisuus- ja hoitonäkökulmat kiinnittyvät vahvasti yhteiskunnalliseen välttämättömyyteen ja yksilöllisen epänormaaliuden oikaisemiseen tämän välttämättömyyden mukaiseksi. Kansanterveysnäkökulma sitä vastoin kiinnittyy ympäristön huumeiden käyttäjälle tarjoamiin mahdollisuuksiin ja niiden muokkaamiseen turvallisempaa huumeiden käytöä edistävään suuntaan. Tutkimus osoittaa, kuinka huumeongelman sääntelyn eri diskurssit ovat rakenteeltaan erilaisia ja ymmärtävät huumeiden käyttäjän keskenään ristiriitaisin tavoin. Lisäksi kansanterveysajettelun jäsentämä hallinnointi problematisoi huumepolitiikan tavoitteita ja ihanteita normalisoidessaan huumeongelman olemassaolevaksi sosiaaliseksi tosiasiaksi pyrkimättä sen täydelliseen torjumiseen. Se muuttaa myös huumeongelman yhteiskunnallista paikkaa kytkiessään sen väestön kokonaisterveyden kiinteäksi osaksi eristämättä sitä rikollisuus- ja hoitokontrollin tavoin omaksi huumespesifiksi ongelma-alueekseen. Vaikka huumeongelman uudet sääntelykäytännöt eivät suinkaan ole korvanneet aiempia kontrollin muotoja, on tarkastelun perusteella mahdollista väittää, että suomalaisessa huumepolitiikassa on 1990-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut jonkin asteinen katkos.
  • Wahlberg, Marja (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielmassa selvitetään Etsivän keskuspoliisin (EK) niin sanottuihin kulttuuriliberaaleihin 1930-luvulla kohdistamaa valvontaa. Kulttuuriliberaalit olivat Tulenkantajat-lehden ympärille ryhmittyneitä vasemmistointellektuelleja, jotka kritisoivat voimakkaasti oikeistohegemoniaan perustunutta yhteiskuntajärjestelmää sekä muun muassa puolustivat yhtäläisiä kansalaisoikeuksia. 1930-luvun kontrolloidussa yhteiskunnassa he joutuivat EK:n valvonnan ja kommunismiepäilyjen kohteeksi. Tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia uhkakuvia EK näki kulttuuriliberaalien toimintaan liittyvän ja mihin se nämä arvionsa perusti. Lisäksi tarkastellaan sitä, millaisiin toimenpiteisiin EK arvioidensa perusteella ryhtyi. Kulttuuriliberaalien yksittäistapauksen kautta tarkastellaan EK:a kontrollipoliittisena toimijana. EK:n toimintaa arvioidaan erityisesti kansalaisoikeuksien ja kontrollipolitiikan välisen vastakkainasettelun näkökulmasta. Tutkimuksen keskeisimpänä lähdeaineistona ovat Kansallisarkistossa säilytettävät EK:n asiakirjat, joista tärkeimpiä ovat kulttuuriliberaalien henkilömapit sekä tulenkantajia ja kansanrintamaa käsittelevät asiamapit. Tutkimusnäkökulma on aatehistoriallinen; EK:n näkemysten selvittämisessä on kyse asioiden käsittämisen tutkimisesta. Kulttuuriliberaalien valvonnassa on vuosina 1934–1937 havaittavissa tietty kehityskulku. Vuoden 1934 kuluessa EK vähitellen kiinnostui kulttuuriliberaaleista, ja alkuvuoden 1935 aikana tämä kiinnostus vahvistui siinä määrin, että kulttuuriliberaalien voitiin sanoa joutuneen EK:n silmätikuksi. Kesästä 1935 alkaen EK alkoi epäillä kulttuuriliberaalien toimivan yhteistyössä kommunistien kanssa niin sanotun kansanrintaman muodostamiseksi. Vuonna 1936 EK:n arviot kansanrintamasta joutuivat julkisen tarkastelun alle, kun sen salaiset muistiot paljastuivat. Tästä seurasi kohu, sillä muistioissa luokiteltiin monia laillisia järjestöjä kommunistisiksi. Kulttuuriliberaalit olivat muistioiden mukaan vaarallisimpia kansanrintama-aatteen edistäjiä Suomessa. Sanomalehdissä EK:a kritisoitiin voimakkaasti ja sen epäiltiin saaneen liikaa valtaa sisäpolitiikassa. Sisäasiainministeri asetti komitean selvittämään EK:n toimintaa. Muistiokohu oli lopulta osasyynä jopa T.M. Kivimäen hallituksen kaatumiseen. Vastoinkäymisistä huolimatta EK uskoi vuonna 1937 vihdoin saaneensa todisteita arvioilleen kulttuuriliberaalien kommunistisuudesta. Vähitellen kävi kuitenkin selväksi, että EK:n toiminta oli tullut tiensä päähän. Vuoden 1937 lopulla toimintansa aloitti Valtiollinen poliisi (Valpo), ja seuraavan vuoden alussa EK:n pitkäaikainen päällikkö Esko Riekki erosi tehtävästään. EK nojautui toiminnassaan 1930-luvulla vallalla olleeseen tulkintaan, jonka mukaan kumouksellisen vasemmiston kohdalla oli perusteltua tinkiä kansalaisoikeuksista yhteiskunnan turvallisuuden takaamiseksi. Kulttuuriliberaalien tapauksessa EK leimasi ryhmän jäsenet nopeasti kommunisteiksi, vaikka sillä ei ollut pitäviä todisteita väitteidensä pohjaksi. EK oli 1930-luvulla merkittävä sisäpoliittinen vallankäyttäjä, ja se perusteli toimiaan kommunismin uhkaa korostamalla. Sisäpoliittisen ilmapiirin liberalisoitumisen seurauksena EK:n valta-asema heikentyi. EK:lla oli vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen, mikä näkyi muun muassa kansanrintamamuistioista syntyneessä kohussa.
  • Lehtelä, Simo (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessa selvitetään viranomaisten kontrollipoliittisen toiminnan tuottamia käsityksiä ja niiden merkitystä oikeusprosessissa jatkosodan aikana. Jatkosodan alkupuolella syksyllä 1941 pidätettiin kuusi kansanedustajaa. Turun hovioikeus tuomitsi heidät helmikuussa 1942 valtiopetoksen valmistelusta kuritushuoneeseen. Syksyllä Korkein oikeus piti päätöksen voimassa. Tuomitut kuusi kansanedustajaa oli erotettu SDP:stä 1940 ja he olivat perustaneet alkuvuodesta 1941 Sosialistisen eduskuntaryhmän. Tutkimuksessa valtiopetoksen valmistelusta tuomittujen ”kuutosten” oikeusprosessissa vaikuttaneita käsityksiä tarkastellaan sallitun politiikan rajojen määrittelyn näkökulmasta. Tutkimuksessa tuodaan esiin, miten tuomioon vaikuttaneet käsitykset muodostettiin ja miten ne kulkeutuivat prosessin läpi. Valpon käsitysten tutkiminen on perusteltua, sillä viranomaisessa syntyneillä käsityksillä on osoitettu olleen tärkeä yhteiskunnallinen merkitys ja niillä on havaittu olleen vaikutusta esimerkiksi kansalaisten perusoikeuksiin. Tutkimuksen keskiöön nousee Valtiollinen poliisi menetelmineen keskeisenä kontrollipoliittisena toimijana ja lisäksi havainnollistuu sen suhde sota-ajan tuomioistuimeen sallitun politiikan rajojen määrittelyssä. Lisäksi tuodaan hieman esille myös poliittisiksi määriteltyjen oikeudenkäyntien historiallista taustaa valtiopetokselliseksi tuomitun toiminnan osalta. Poliittisena oikeudenkäyntinä kuutosten juttu on poikkeuksellinen, sillä tuomitut olivat ennen syytteeseen asettamista olleet kansanedustajia. Tutkimuksessa hyödynnetään Korkeimman oikeuden arkistoa sekä Etsivän keskuspoliisin/Valtiollisen poliisin arkistoa. Tutkimuksen alkuperäislähteitä ovat Turun hovioikeudessa syntynyt ja Korkeimmassa oikeudessa täydentynyt oikeudenkäyntimateriaali sekä EK/Valpon keräämä informaatio tuomituista ja muista oikeudenkäynnissä vaikuttaneista tekijöistä. Lisäksi hyödynnetään keskeisten aihepiirin tutkijoiden tuloksia sekä havainnollistetaan hieman myös tuomittujen käsityksiä oikeusprosessin aikana sekä sen jälkeen. Aineiston perusteella ei oteta kantaa itse tuomion oikeellisuuteen, vaikka lopussa esitetäänkin pohdintoja sellaisista tuomioon mahdollisesti vaikuttaneista tekijöistä tai motiiveista, joita ei näe primäärilähteistä itsestään. Aineistosta on kuitenkin jäljitettävissä viranomaisen keinoja ja tuottamia käsityksiä sekä mahdollisia uhkakuvia kontrollipolitiikan käyttöön, kun sitä tarkastelee päämäärään pyrkineen toiminnan jälkenä. Quentin Skinnerin esittämä metodinen ohje, jossa tekstit nähdään tekoina tavoitteen toteuttamisen näkökulmasta, havainnollistaa tutkimuksessa ilmenevää aineiston ja analyysin suhdetta. Keskeisenä tuloksena havainnollistuu, miten tuomioistuin päätös muodostui niiden Valpon käsitysten perusteella, joita tässä tutkimuksessa tarkastellaan ja miten näille käsityksille oli olemassa laajempaa historiallista taustaa. Käsityksissä korostui vanhat uhat, jotka olivat osin saaneet uusia vuosien 1940-1941 kehityksessä syntyneitä ilmenemismuotoja. Valpon käsityksissä kansanedustajien toiminta kytkettiin Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan, Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, Kommunistiseen Internationaaliin ja Neuvostoliittoon. Johtopäätöksissä näkyy ja korostuu Valtiollisen poliisin merkitys keskeisenä kontrollipoliittisena toimijana ja miten valtiopetokseen valmisteluun liittyen sen keräämien tietojen osalta ratkaisevaa oli niiden tulkinta, josta sen virkamiehet halusivat myös vastata. Virallisen kannan määritteli kuitenkin tuomioistuin.
  • Pöyry, Saara (Helsingfors universitet, 2013)
    Televisiomaksu korvattiin vuoden 2013 alussa yleisradioverolla, minkä seurauksena 85-vuotias yleisradiotoiminnan rahoitusmuoto lakkautettiin. Televisiomaksu oli poikkeuksellinen käyttömaksu, sillä se oli lakisääteinen, mutta luonteensa vuoksi jokseenkin omantunnonvarainen. Koska televisiomaksujärjestelmä mahdollisti vapaamatkustamisen, maksuvelvollisuuden valvomiseksi oli pakko ylläpitää kontrollointijärjestelmää. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kyseisen järjestelmän toimintaa vuosina 1927–2012, ja selvitetään, kuinka viranomaiset pyrkivät turvaamaan televisiomaksun maksamisen ja järjestelmän jatkuvuuden. Tutkimuksessa kartoitetaan televisiomaksun kontrollointijärjestelmän rakennetta, sen toimintaa sekä kontrolloinnin keinoja. Tutkimuksen tavoitteena on lisäksi toimia johdatuksena televisiomaksun historiaan. Tutkimuksessa käytettiin pääasiallisena lähdemateriaalina Viestintäviraston televisiomaksuosaston arkistoaineistoa, jota täydennettiin laeilla ja asetuksilla. Lisäksi aineistona käytettiin televisiomaksua koskeneita mainoksia ja Yleisradion Elävän arkiston tietoiskuja. Tutkimusaineistoa lähestyttiin kvalitatiivisesti, ja tutkimusmenetelmänä käytettiin sisällönanalyysia. Siinä aineistoa käsiteltiin teoriaohjaavasti siten, että aineistosta muodostettuja koodeja luokiteltiin ja jaoteltiin ennalta määriteltyihin kategorioihin. Televisiomaksukontrolli perustui viranomaisten harjoittamaan kontrollipolitiikkaan, jossa ihmisiä pyrittiin ohjaamaan televisiomaksun maksajiksi ja siten turvaamaan järjestelmän jatkuvuus. Kontrollipolitiikkaa harjoitettiin kahdella tapaa: suostuttelemalla ja rankaisemalla. Suostuttelu tuli esiin televisiomaksujen perintäjärjestelmässä, jossa ihmisiä yritettiin positiivisin keinoin houkutella ja kannustaa televisiomaksun maksamiseen. Käytännössä se ilmeni pyrkimyksenä ylläpitää maksuvelvollisuutta jo ennestään televisiomaksua maksavien parissa tekemällä maksamisesta helppoa ja maksun irtisanomisesta vaikeaa sekä hyödyntämällä erilaisia uhkakeinoja. Toisaalta suostuttelua kohdistettiin potentiaalisiin uusiin maksajiin tiedotuksen ja markkinoinnin kautta. Niissä ihmisiä informoitiin televisiomaksusta sekä mainostettiin sen positiivisia puolia. Rankaiseminen puolestaan liittyi tarkastustoimintaan, jossa luvattomaan television ja radion käyttöön pyrittiin puuttumaan pelottelemalla ja uhkailemalla. Luvatonta käyttöä valvottiin ovelta ovelle tehtyjen televisiomaksutarkastusten avulla. Tarkkailemalla paljastettiin väärinkäytöksiä ja luotiin realistinen kiinnijäämisriski luvattomuudesta, jotta rankaiseminen toimi pelotteena. Itse rankaisemisella taas yritettiin sekä ennaltaehkäistä rikollisuutta että kurittaa luvattomuuteen syyllistyneitä henkilöitä, ja se konkretisoitui pääasiassa rahallisina sanktioina. Rankaisemiseen ja tarkastustoimintaan liittyi lisäksi sosiaalinen ulottuvuus, sillä televisiomaksunormin rikkominen johti toisinaan epäviralliseen sosiaaliseen kontrollointiin. Vaikka televisiomaksujärjestelmä on lakkautettu, tutkimustuloksia voidaan soveltaa vastaavanlaisten järjestelmien tarkastelussa sekä eri näkökulmasta tehtävässä televisiomaksu- ja yleisradiotutkimuksessa. Yleisradioveron ja televisiomaksukontrolloinnin välisen yhteyden tarkastelu tai televisiomaksun sosiaalisen ulottuvuuden tutkiminen voitaisiin aloittaa tämän tutkimuksen pohjalta. Toisaalta tutkimustuloksia pystytään soveltamaan myös televisiomaksun kaltaisten järjestelmien tutkimuksessa tai laajemmin muussa viranomaistutkimuksessa.